Domestic exile, osa I

Argentiinalainen ystäväni, jonka kanssa tein kansainvälisellä tasolla yhteistyötä 1970-luvun alkupuolella, luonnehti omaa tilannettaan naurahtaen sanomalla:"I'm in domestic exile". Olen pakomatkalla omassa kotimaassani.
Argentiina oli tuohon aikaan ankaran sotilasdiktatuurin hallitsema maa ja ystäväni suuntautuminen kansanvaltaiseen, demokraattisen sosialismin suuntaan ei miellyttänyt vallanpitäjiä. Hän oli erityisen innostunut pohjoismnaisesta hyvinvointimallista, sen avoimuudesta, demokraattisuudesta, antimilitaristisuudesta, avautumisesta kansainvälisen yhteistyön suuntaan, luovuudesta ja ihmisoikeuksien ehdottomasta kunnioittamisesta. Mitkään noista teemoista eivät sopineet sotilasjuntalle, kysymys oli brutaalista vallankäytöstä ja ihmisten, myös ystäväni ahdistamisesta ja järjestelmällisistä toimista tehdä tämä sympaattinen kaveri poliittisesti toimintakyvyttömäksi. Näin siinä myös kävi. Hänen toimistonsa suljettiin ja pääsy yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen suljettiin mahdollisuuksien ulkopuolelle - loppuelämäksi.
Tiedämme suurin piirtein mitä Argentiinalle on vuosikymmenien varrella tapahtunut. Sotilasjuntan opit ja erilaiset autoritaariset poliittiset rakenneratkaisut eivät ole maan tilannetta kohentaneet. Argentiina kamppailee edelleen olemassaolostaan vähän samalla tavalla kuin mitä Kreikassa nyt tapahtuu - tosin sillä erolla että Argentiinassa ei ole tapahtunut mitään poliittista, yhteiskunnallista heräämistä vaihtoehtoiseen ajattelutapaan.
Onko minun  oimalla henkiläökohtaisella tilanteellani jotain yhtymäkohtia siihen tilanteeseen, johon argentiinalainen ystäväni ja työtoverini neljä vuosikymmentä sitten joutui? Olen paljon mietinyt sitä, olenko minäkin "persona non grata", epätoivottu henkilö omassa maassani. Jos olen, onko minulla kohtalotovereita? Jos on, onko jotakin tehtävissä tilanteen korjaamiseksi?
Omalla kohdallani kävi niin, että koulunkäyntini jäi kesken ja päättyi keskikoulun päästötodistukseen, tosin hyvillä arvosanoilla. Kotini oli rintamamiestila kaukana pitäjän keskuksesta ja meitä sisaruksia oli kaikkiaan kahdeksan, minä vanhin tässä suuressa lapsikatraassa. Minä olin joukosta ainoa joka pääsi "yhteiskouluun", vanhimman lapsen kohdalla vielä kaiketi eli toivo koulutusmahdollisuuksien tarjoamisesta lapsikatraalle.
Isäni sairasteli jo lapsuusaikanamme, toimeentulo oli äärimmäisen niukkaa. Isäni joutuminen työkyvyttömäksi ja kansaneläkkeelle - työeläkkeitä ei vielä 1950-luvulla tavalliselle palkansaajlle ollut -  ratkaisi lopullisesti tilanteen niin, että minun oli palattava kirkonkylästä takaisin kotihommiin peltoa raivaamaan, metsätöitä tekemään ja auttamaan sisaruspalvea pysymään leivän syrjässä kiinni. Kokemus oli 17-vuotiaalle pojalle opettava ja siitä on ollut hyötyäkin myöhemmän elämän kovissa tilanteissa. Koulunkäynti kuitenkin jäi muutamaksi vuodeksi.
Armeijassa kävin sekä aliupseerikoulun että reserviupseerikoulun ja molemmista tulin ulos keskiarvoa paremmilla todistuksilla, vaikka en mikään sotilaallinen tyyppi olekaan. Tärkeätä oli kuitenkin päästä katsomaan, pärjäänkö ikäisteni joukossa tietojeni ja taitojeni puolesta.
Työväen Akatemia muodostui minulle tärkeäksi opinahjoksi sitten kun sisarusparvemme oli jonkin  verran varttunut. Se muodosti jonkinlaista pohjaa vaihtoehtoiselle sivistystielle, jonka varaan olin alkanut rakentaa saatuani yhteyden kansanvaltaisen työväenliikkeen aatemaailmaan ja erityisesti työväen sivistystyön suuriin ihanteisiin. Vaikka nuo kokemukset olivatkin merkittäviä, varsinaista muodollista pätevyyttä tuo opiskelu ei tarjonnut mihinkään ammattiin tai yhteiskunnalliseen tehtävään. Omaksi vaihtoehdokseni muodostui toiminta sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen järjestöissä, olinhan jo kotona tietynlaisena arvoperintönä saanut tuntumaa demokratiaan elämäntapana ja yhteistyön välineenä.
Domestic exile? Pakolaisena, vailla mahdollisuuksia omassa maassa? On nyt jälkeenpäin ja elämää kokeneena todettava, että muodollisen, pätevyyksiä tarjoavan koulutuksen puute on sulkenut elämän varrella paljon niitä ovia, jotka hyvän pohjakoulutuksen saaneelle ovat luonnostaan avoinna. Olin jo aloittanut itseopiskelun ja iltaoppikoulun opinnot, kun minut yhtäkkiä kutsuttiin kansainvälisen järjestön pääsihteeriksi. Tuli tarjous josta ei 1970-luvulla voinut kieltäytyä. Paradoksaalista on kaiketi se, että huolimatta puutteellisesta koulutuspohjastani tein vaativaa globaalia kasvatuspoliittista työtä jo silloin kun olimme työtovereita argentiinalaisen, toisella puolen maapalloa elävän työtoverini kanssa. Kansainvälinen kokemuskaan ei kuitenkaan korvannut muodollisen koulutuksen puutteita. Hankkimallani kielitaidolla ei kotimaassa ollut käyttöä.  Oli tullut rakenteellisia esteitä kykyjen ja kokemusten käytön tielle.
Siinä yksi ja todennäköisesti tärkeä ulottuvuus sarjaan  Domestic exile, osa I.