Nyt tarvitaan vientivetoista kasvua - tämä on se mantra jota on valtavirtaisen - sen joka tuutista ulostulevan - talousajattelun toimesta jo vuosikausia toitotettu. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen suunnalla tällä ajattelulla on ollut myös aika vahva hegemonia; jo 1980-luvulla lähdettiin täystyöllisyyden tavoittelussa siitä. että kunhan kasvun kautta saadaan lisää työpaikkoja ja palkkatuloja, myös tärkeä täystyöllisyystavoite voidaan ainakin pääpiirteittäin saavuttaa. Tämä lähestymistapa muodosti pohjan myös ammattiyhdistysliikkeen tulopolitiikalle. Haettiin yhteistä pohjaa työnantajapuolen kanssa kasvun, uuden teollisuuden, uusien työpaikkojen ja kaikille tarkoitetun hyvinvointipohjan laajentamiseksi.
Vähitellen työnantajatkin tulivat mukaan näihin tulopoliittisiin neuvotteluihin omine argumentteineen. Tarvittiin palkkamalttia ja työrauhaa, jotta saataisiin tilaa investoinneille ja uudelle tuotannolle. Tarvittiin joustoja ja sopeutumista, innovatiivisuutta, luovuutta ja sosiaalisia taitoja, jotta tuotanto olisi kilpailukykyistä ja kauppa kävisi. Lisäksi tarvittiin verohelpotuksia ja yhteiskunnan tukea eri muodoissa vähitellen niin paljon, että itse tavoite, työllisyyden parantaminen alkoi käydä mahdottomaksi kun tulokset osoittautuivat pelkäksi toiveajatteluksi. Tosiasiassa yhteinen hyvinvointi - yhteiskuntavastuu - yksityisestä voittomotiivista lähtevällä yrityksellä ei ollut alun perinkään keskeinen tarkoitus. Tarkoitus oli lisätä ylijäämää, voittoja ja henkilökohtaista vaurautta yrittäjälle itselleen.
Yrityksellä ja veroa kantavalla julkisella yhteisöllä on hyvin merkittäviä eroja. Yritys tarvitsee kysyntää ja ostovoimaa, jonka varaan se voi suorittaa investointeja. Riskilläkin voidaan toimia ja joskus - kuten esimerkiksi Nokian tapauksessa - se kannattikin jonkin aikaa. Tosiasiassa yritys ei investoi jos kysyntää ja ostovoimaa ei ole tarjolla. Tämä on pääsääntö, josta ei voida tinkiä. Yrittäjän houkutteleminen investointeihin ilman tietoa potentiaalista kysynnästä tai tarvittavasta ostovoimasta on uhkapeliä. Valtio ja kunta on rakennettu tyydyttämään keskeisiä kysyntätarpeita ja niiden veronkanto-oikeus mahdollistaa infrastruktuurin ja palvelujen rakentamisen. Itsenäinen valtio, jolla on oma rahapolitiikka käytössään, voi tarvittaessa luoda rahaa tyhjästä omilla päätöksillään, Raha vaihdon välineenä on julkisyhteisölle sopimus rakenteen tai palvelun tuottamisesta, se ei ole ostettava tai myytävä hyödyke, tavara sellaisenaan. Julkinen yhteisö siis vastaa kysyntään silloinkin kun resursseja palveluiden käyttäjillä on niukasti tai ei välttämättä lainkaan. Resursseillaan valtio ja kunta luovat kysyntää ja mahdollistavat myös yksityisen sektorin palvelurakenteen kehittymisen. Julkisyhteisön intressi on yhteisöllinen, yritysmaalma pelaa yksityisen intressin lähtökohdista.
Euroopan Unionissa ja Euroopan valuuttaunionissa tämä julkisyhteisön rooli on alun alkaen tehokkaasti rajattu jo olemassaolevaan. Maastrichtin sopimus rajaa valtioiden ja kuntien ja näiden erilaisten toimintakombinaatioiden resurssien, kasvun ja velkaantumisen tiukkoihin raameihin. Lisäksi valuuttaunioni on rajannut jäsenvaltioilla aikaisemmin olleen itsenäisen rahapolitiikan pois toimintamahdollisuuksista EKP:n perussopimuksen 123 artiklassa. Unioni ei anna valtiolle tai kunnalle mahdollisuutta elvyttää rahapoliittisin keinoin eli tekemällä sopimuksia hankkeista ja rahoittamalla ne oman keskuspankin toimenpitein. Tässä suhteessa EU on muotopuoli, epäsymmetrinen ja poliittisesti tarkoitushakuinen. Se on rajannut sosialismin ja kommunismin pelossaan vahvan valtion mahdollisuuden pois välinekokoelmastaan. Surullista on, että siinä samalla on myös pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio rakenteineen joutunut yksityisen intressin lähtökohdista johdetun, epätoivottuna pidetyn toimintakulttuurin alaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti