Kansanvalta?

Viimeksi Greenpeacea ja Heidi Hautalan menettelyä koskevassa blogikirjoituksessani olen vedonnut vahvasti kansanvaltaisten menettelytapojen merkitykseen sekä toimintaperiaatteena että ihmisten kanssakäymisen välisenä muotona. Demokratian luulisi olevan vahva, lähes itsestäänselvä elämänmuoto kultturissamme, joka vannoo lähes kaikissa olosuhteissa sen nimeen. Aina ei näin ole ollut ja todennäköisesti ei ole nytkään, vaikka niin keskeisenä sitä yhteiskunnassamme pidämmekin. Mitä kansanvalta oikein on?

Pohjimmiltaan on kysymys ihmiskeskeisen, humanistisen ajattelutavan suhteesta idealistiseen, ihmisen ulkopuolella olevan idean merkitykseen ajattelu- ja toimintatavassamme. Usein sanotaan että humanismin vastakohta on materialistinen tapa tulkita historiaa ja elämää. Aineellinen perusta määrää toki vahvasti elämistämme ja olemistamme, mutta kyllä se sallii myös ihmisen toteutumisen – itse asiassa se on tiettyyn määrään saakka ihmisen omaehtoisen toiminnan ja itsenäisen olemisen ehto.

Humanistisen ajattelutavan keskeinen vastakohta on idealistinen, ihmisen ulkopuolella oleva voima joka määrää myös suhtautumistamme itseemme ja kanssaihmisiimme. Se voi olla uskonto, aate, maallinen auktoriteetti kuten kuiningas tai paavi, yhteiskunnallinen instituutio kuten hallinnollinen tai tieteellinen hierarkia, ammatilliseen, vuosikymmeniä sitten hankittuun pätevyyteen perustuva virkamiesvalta, kurinalaisuuteen koulutettu armeija, perinnettä edustava maallinen valta ja sen koskemattomuus, uskonnollinen auktoriteetti vaikkapa valtionuskonnon muodossa, peritty maa ja omaisuus; kaikissa näissä idealla, ihmisen ulkopuoliseen voimaan ja valtuutukseen pohjautuvalla ajattelutavalla on valtavasti voimaa ja vaikutusta alamaisuuden ja voimattomuuden tunteeseen. ”Pitää olla, pitää olla, uskollinen nöyrä...” - näin sanotaan suomalaisessa kansanlaulussakin.

Riittävän voimakas suggestio alistumisen ja alistamisen suuntaan, varsinkin kun se jatkuu vuosisatoja ja on täysin vallitsevaa, muokkaa myös ihmisen luonteenlaatua ja tekee ainakin osasta ihmisiä tämän ”ainoan vaihtoehdon” kiivaita kannattajia ja puolustajia. Ihmisen kohdalla on kysymys eloonjäämisestä ja jokapäiväisen elämän kannalta välttämättömän turvallisuusrakenteen löytämisestä. Usko johtajaan, kaikkivaltiaaseen voimaan, omistamiseen, väkivallan ja voiman käyttöön, tarvittaessa jopa tuhoamiseen saakka voi idealistiseen ajattelutapaan kuuluvassa yhteisössä muodostua elämän keskeiseksi sisällöksi.

Tällaisessa lähestymistavassa YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa periaatteella, jonka mukaan ihmiskunnan kaikkien jäsenten luonnollisen arvon ja heidän yhtäläisten ja luovuttamattomien oikeuksiensa tunnustaminen on vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perustana maailmassa, on todellisuudessa vain vähän merkitystä. Ulkopuolinen, elämän johtoajatukseksi kohonnut voima määrää miten on elettävä ja minkä varaan turvallisuus on rakennettava.

Mikä olisi se radikaali muutos jota tarvitaan? ”Olla radikaali tarkoittaa menemistä asioiden juuriin; asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse” - tämä Karl Marxin varhaisissa käsikirjoituksissaan lausuma ajatus muodostui syntyvän työväenliikkeen keskeiseksi liikkeellepanevaksi voimaksi. Ihminen toimijana on nostettava vihdoinkin oman historiansa luojaksi ja muokkaajaksi. On aloitettava siitä yhteiskuntaluokasta jolla ei ole enää mitään muuta menetettävää kuin kahleensa. Kysymys on siten  suuresta, ihmistä koskevasta, humanistisesta vapausliikkeestä.

Tuo, omaan aikaansa suhteutettuna häikäisevän vallankumouksellinen ajatus ryhtyi etsimään muotojaan. Kun ihmisestä puhutaan radikaalissa, humanistisessa hengessä, se ei tarkoita pelkästään jonkun yksilön oikeuksia. Silloin puhutaan koko ihmislajista, rakenteiden luomisesta jotka mahdollistavat ihmiskeskeisen, radikaalin periaatteen toteutumisen. Aineksia tuon periaatteen soveltamiseen löytyi 1800-luvun osuustoimintaliikkeestä, mies ja ääni -periaatteesta, osuustoiminnan avoimesta jäsenyydestä ja näiden periaatteiden ulottamisesta yhdistymis- ja kokoontumisvapauteen, järjestäytymisoikeuteen, ääni- ja vaalioikeuteen. Oman aikamme parlamentaarinen demokratia on tuon humanistisen periaatteen sovellutusta. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo nousivat lujapohjaisen, solidaarisen (solid=luja) ajattelutavan valtavirraksi. Sen varaan demokratiamme rakentuu tänäkin päivänä.

Syntyvä työväenliike rakensi jo yli sata vuotta sitten omat elimensä rohkeasti kansanvallan radikaalille, humanistiselle pohjalle. Poliittisessa elämässä se oli siihen aikaan täysin poikkeuksellista. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja mm. yhdistyslainsäädännön kehittymisen myötä demokratia alkoi juurtua myös puolueiden, järjestöjen ja yhteisöjen keskeiseksi toimintaperiaatteeksi. Kaikilta osin sitä ei noudateta vielä tänäänkään. Uudet, nousevat liikkeet joutuvat tässä suhteessa käymään läpi pitkän ja raskaan, vuosia kestävän harjoituksen ennenkuin rakenteet vastaavat kansanvallan suuria ja vaativia periaatteita. Tähän periaatteeseen liittyvää kasvatus- ja tiedostamistyötä on tehtävä jatkuvasti myös kansanvallan initoineiden, esiinnostaneiden liikeiden toiminnassa. Vielä vaikeampaa se on yksityisen kansalaisen kohdalla, joka omista, ihmisyyden arvojen kannalta sekavista lähtökohdista joutuu vähitellen rakentamaan suhdettaan demokratiaan elämänmuotona ja ihmisten välisen kanssakäymisen välineenä.

Erehtymätöntä ei ole kansanvaltakaan. Aineelliset olosuhteet, tottumukset ja vallitseva yhteiskuntaluonne ohjaa yleisenä käsityksenä myös demokratiaa. Ihmistä, hänen luonnettaan ja luonteenpiirteistöään koskeva avoin tutkimus on demokratian perusperiaatteetkin hyväksyneeessä yhteiskunnassa tarpeellista.

Aineelliset olosuhteet? Toimeentulo? Työ? Palkka? Asunto? Opiskelu? Kirjoitus-, luku- ja laskutaito? Yleissivistys? Liikkuminen paikasta toiseen? Tämä elämän aineellinen perusta, materialistinen oman ajan ja koko aikajanan, siis historian tulkinta on osa humanistista, ihmisen tilan ja tilanteen tarkastelua. Ilman radikaalia ihmisen nostamista keskiöön, ydinjajatteluun myös elämän aineellinen perusta voi vinksahtaa ihmisen kannalta onnettomaan ja jopa vaaralliseen suuntaan – niinkuin aina on käynyt, on vaarassa käydä nytkin ja yhä uudelleen ja uudelleen myös tulevaisuudessa.

Kansanvalta, demokratia, ihmisen luovuttamattomat oikeudet ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen tulee olla jokapäiväisen harjoituksen, meditaation ja käytännön toteutuksen kohde.

Palava jää...

Tänään 11.10.2012 puhutaan Greenpeacesta, kansainvälisestä ympäristöjärjestöstä, sen toimintatavoista ja politiikan sekä lainsäädäntömme suhteesta tähän toimintaan.

Minä haluaisin aloittaa varsinaisesta toimijasta, yhdestä kahdeksasta merkittävästä ympäristöjärjestöstä maailmassa. Teen tämän siksi että itsekin olen aktiivisesti mukana yhdessä niistä, nimittäin NFI:ssä, Naturfreunde Internationaalissa, siis kansainvälisissä luonnonystävissä. NFI on tietääkseni vanhin ympäristöinternatioinaali, se perustettiin jo 1895 Itävallassa, jossa se kansallissosialistista aikaa lukuunottamatta on jatkuvasti toimistonsa pitänytkin. Tämä järjestö on alusta lähtien rakentanut toimintansa kansanvaltaisille periaatteille, jossa jäsenillä on järjestön edustuksellisen demokratian kautta mahdollisuus vaikuttaa viimekädessä kaikkiin päätöksiin.

Valtavasti rahaa keräävästä Greenpeacestä ei voi valitettavasti sanoa samaa. Basiksen, ruohonjuuritason tehtävänä on kerätä rahaa ja osallistua tätä kautta tämän rakenteeltaan autoritaarisen järjestön toimintaan. Miten hallinto kootaan ja miten se täyttää lainsäädäntömme yhdistyslain edellyttämät vaatimukset, on minulle jäänyt hämäräksi. Toiminnallisia auktoriteetteja näkyy löytyvän, mutta missä ja miten he ovat pätevyytensä hankkineet, sekin on epäselvää. Hankkeet keskittyvät näyttäviin julkisiin esiintuloihin, joiden lainsäädännön rajoja ylittäviä toimia perustellaan ympäristötuhon uhalla ja luonnonvaroja riistävien valtiollisten ja kaupallisten yritysten kovakorvaisuudella, välinpitämättömyydellä ja ahneudella.

Tämä yhteiskunnallinen vastakkainasettelu ei ole uutta; työväenliike syntyi aikanaan taistelemaan niitä epäinhimillisiä riiston muotoja vastaan, jotka ennen tieteellisteknistä vallankumouusta aiheuttivat kärsimystä ja tuhoa kylissä, kaupungeissa ja esimerkiksi siirtomaapolitiikan muodossa myös kansainvälisellä tasolla. Työväenliiikkeen suuret ja osin myyttisiksi muuttuneet perinnehahmot Karl Marx ja myös V.I. Lenin näkivät kapitalismin imperialistisen kehityssuunnan ja ennenkaikkea Lenin kehitti taistelua tuota järjestelmää vastaan autoritaariseen, yhden vallankumouksellisen ja tiukasti järjestäytyneen ammativallankumouksellisen ryhmän ja puolueen suuntaan. Greenpeace toimii läntisessä maailmassa samanlaisilla eväillä, mutta minkälainen yhteiskuntamalli tällä itsetietoisella ympäristöjärjestöllä on - sekin on ainakin julkisuudessa toistaiseksi vailla vastausta.

Kansanvallan  varaan rakentaminen vaatii  tällaisissa olosuhteissa mielenlujuutta, joka voi perustua vain historiallisiin kokemuksiin sodankaltaisen tilanteen mielettömyydestä ja tuhoisuudesta kansakunnan keskuudessa, puhumattakaan kokemuksista maailmansotien tasolla. Sosialidemokratia pitäytyi tiukasti kansanvaltaisissa menettelytavoissa ja työväenliikkeen arvoperinnön kannalta keskeisessä, ihmisen, kansalaisen yhdenvertaisia oikeuksia puolustavassa ja kannustavassa lähestymistavassa.

Demokratian varaan rakentaminen ei ole kiitollinen tie ainakaan julkisuuden kannalta. Tiukka pitäytyminen kansanvaltaisissa muodoissa ei saa kiitosta eikä julkisuutta mediassa eikä sitä myöskään valtiovallan toimesta juurikaan tueta. Osallistuminen on heikkoa ja kampanjat jäävät näkymättömiksi. Edes työväenliike itse ei tunnista omien, historian saatossa syntyneiden rakenteidensa rationaliteettia - ja jättää käytännössä yhä enemmän tilaa laillisuuden rajoilla ja populistisin keinoin toimiville kaappari-instituutioille, jollainen Greenpeacekin näyttää olevan.

Ministeri Hautala joutuu nyt vastaamaan ministerinä toimiessaan noudattamastaan toleranssista, mikä näkyy  perustuvan Greenpeacen rinnastamiseen yhdistyslakia noudattaviin ja kaikin puolin lainsäädäntömme mukaan toimiviin kansalaisjärjestöihin. Nyt saadaan näyttöä siitä, onko "palavan jään" taktiikalla toimiva fanaattinen liike ja sen toiminta myös maan virallisen käsityksen mukaan salonkikelpoista.

Palava jää? Se on sosiaalipsykologiassa aika usein käytetty ilmaisu fanaattisuudesta. "Burning ice" käy kuumana asioiden puolesta, mutta on kylmä ihmisiä kohtaan...

Mistä Hautalaa ja Suomenkin hallitusta, politiikkaa ylipäätään tässä yhteydessä voi ja pitäisi syyttää? Demokratian kunnioituksen ja tukemisen puutteesta, koskipa se sitten lainsäädäntöä, kansanvaltaista toimintatapaa ja sen arvostusta, aikaisempien sukupolvien kantamaa elämänkokemusta ja historian varoituksia. Toiminta kansanvallan puolesta on Sisyfoksen epäkiitolliseen ja raskaaseen kivenpyörittäjän rooliin joutumista. Fanaatikot ja populistit näyttävät heittävän kevyesti tällaisen taakan harteiltaan.

Produktiivinen elämäntapa aikamme tabuna

Helsingin Sanomien  9.10. 2013  uutisten mukaan päähallituspuolue Kokoomus olisi valmis pysäyttämään ja tulevaisuudessa estämään sellaiset lakiesitykset, jotka lisäävät kuntien tehtäviä. Ideologista  valintaa ei voi juuri selkeämmin ilmaista. Toiminnallisena vaihtoehtona on yksityinen pääoma. yritykset, pankit, ehkä jotkut säätiömuodot ja kaupallisen elämäntavan toteuttaminen henkilökohtaisessa elämässä. Ehdotuksia yhteisen sektorin vahvistamiseksi ei konservatiivien puolelta ole tullut ennenkään, mutta ajatus yhteistä turvallisuutta ja hyvinvointia koskevien aloitteiden rakenteellisesta estämisestä on tyrmäävää.

Pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion vahvistaminen yhteisen säästämisen, voimavarojen kartuttamisen kautta voisi mielestäni edelleenkin nopeasti vahvistaa työllisyyttä ja nostaa Suomi uudelleen omille jaloilleen. Uusia rahoitusinstrumentteja tarvitaan yhteisen rakenteen vahvistamiseksi. Uutisissa 8.10. 2013 tuli  tietoa, jonka mukaan pörssiin on tänä vuonna sijoitettu 75 mrd (!) euroa, mikä on tietenkin pois yhteisestä kulutuksesta ja siten pelkkänä odotusarvona ajatellen tulevaa kasvua. Vastapainona tälle tuhlaamiselle julkiselle sektorille voitaisiin ja pitäisi luoda joukkovelkakirjamuotoisia kehittämisrahastoja, joiden kautta kansalaiset voisivat osoittaa luottamustaan ja arvostustaan hyvinvointivaltiota ja sen taustalla olevaa yhteiskuntakäsitystä kohtaan.

Voiko veroa kantava yhteisö, valtio tai kunta - mahdollisesti myös kirkko - pärjätä taloudellisesti? Julkinen hallinto, valtio ja kunnat omaavat  veronkantoon oikeutettuina yhteisöinä huomattavan marginaalin tuottoisaan toimintaan - juuri tämän havaitsemiselle perustuu ajatus ja menestymisen kokemukset pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.

Kun tätä taustaa vasten katselee esimerkiksi sosialidemokratian tulevaisuuden strategiaa, on kiinnitettävä huomiota juuri yhteisen säästämisen suureen merkitykseen ja uusien muotojen kehittämiseen sen vahvistamiseksi. Suoranainen verojen ja maksujen korottaminen palvelutuotannon katteeksi on loppuunkuljettu tie. Juuri siksi uusien rahoitusinstrumenttien kehittäminen yhteiselle sektorille on yksi suuria tulevaisuuden tehtäviä. Uskon että julkisia palveluja ja kansanvaltaista, pohjoismaista hyvinvointivaltioideaa kannattava kansakunta on valmis myös sijoittamaan pitkäjännitteisesti julkisiin hankkeisiin, kunhan sopivia instrumentteja sitä varten on kehitetty. Sijoittajana voisivat siis olla yksityiset kansalaiset, yritykset ja laitokset jotka kokevat yhteisen vastuunoton hyväksi ja tarpeelliseksi.

Porvarillisen puolen vastaväitteet rakentuvat sen ajatuksen varaan, että omistajien rahoja ei voida loputtomasti sijoittaa sellaisiin tarkoituksiin joita nämä eivät halua tukea. 1800-luvun sosialisti Proudhon totesi jo puolitoistasataa vuotta sitten omistamisen olevan varkautta. Vaikka ei kohtuullista omistamista syntinä pitäisikään, on syytä muistaa että vain työ luo arvoja, yrityksissäkin. Itselleen pääomia kahmivat omistajat ja ja johtavissa asemissa olevat mellastavat pääomilla jotka kaiken järjen mukaan kuuluvat niille jotka arvoja ovat luoneet. Vaikka tässä yhteydessä lakia ei rikottaisikaan, niin elämänasenteen tasolla ainakin valtionkirkkomme kristillisten ihanteiden tulisi muistuttaa kaikkia jäseniään myös lähimmäisen oikeuksista. Automaattiset arvoa tuottavat rakenteet ovat nekin pohjimmiltaan työn kautta syntyneet ja siksi niidenkin tuottama tulos kuuluu yhteiseen, jaettavaan  pääomaan, joko palkan tai verotuksen muodossa.

Meitä siis taivutetaan sekä koko valtakunnan, Euroopan ja länsimaisen kulttuurin alueella hyväksymään kaupallisuus ja omistamiseen liittyvät privileegiot normaaliksi elämänmuodoksi. Minun henkisen mestarini ja opettajani Erich Frommin mukaan nämä molemmat kuuluvat ihmisluonteessa epäproduktiiviseen oireryhmään. Tätä pahanlaatuista, malignanttia suuntautumistapaa vastassa on produktiivinen suuntautuminen, jonka tunnusmerkkejä lyhyesti ilmaistuna ovat työ suhteessa esineitten maailmaan ja rakkaus, ymmärtäminen ja välittäminen suhteessa kanssaihmisiin. Kaupallisen asennoitumisen yhteiskunnallisena luonteenpiirteenä Fromm luokittelee suhteellisen uudeksi, pahanlaatuiseksi piirteeksi ihumisluonteessa. Hänen mielestään siinä on havaittavissa   nekrofiili, elottomasta kiinnostunut  suhtautuminen  maailmaan kokonaisuudessaan. Se näkyy välinpitämättömyytenä ja mielen kovettamisenna, paatuneisuutena  suhteessa niihin uhkiin ja vaaroihin, joita kaupallinen, omistava ja narsistinen asennoituminen aiheuttaa sekä suhteessa ulkoiseen ympäristöön että kanssakäymisen tasolla ihmisiin.
Vaikuttaa siltä että produktiivisesta elämäntavasta on tulossa tabu, joka ei rakenteiden tasolla enää ollenkaan olisi valittavissa. Kuinka pitkään näin voi jatkua?

Sisyfos ja sosialidemokratia

-->

Satuin tässä yllättäen huomionosoituksen kohteeksi; Tapanilan Työväenyhdistys oli tehnyt aloitteen Rafael Paasion mitalin anomiseksi minulle poliittisen toimintani johdosta. Mitalin luvutuksen yhteydessä yhdistyksen puheenjohtaja Antti Hytti esitti koko joukon perusteluja, joita tässä ulkomuistista kertailen: toiminta sosialidemokraattisessa nuoriso- ja varhaisnuorisoliikkeessä jo 1950-luvun lopulta alkaen, 23-vuoden työskentely ammattiyhdistysliikkeessä toimitsijatehtävissä, kansainvälisten luonnonystävien toiminnan tunnetuksi tekeminen Suomessa ja sen teemojen aktvoiminen Työväen Retkeilyliitossa sekä verkkoviestinnän ja sosiaalisen median mahdollisuuksien avaaminen erityisesti eläkkeensaajien ja ikäihmisten toiminnassa. Ilmaisen vielä tässäkin kiitollisuuden tunteeni tämän palkitsemisen johdosta. Kansan Sivistysrahaston Rafael Paasion mitali on sosialidemokratian tavalliselle aktiiviselle jäsenelle osoittama ”vapauden risti” - jos sitä vertaa valtiollisiin merkkeihin.

Miksi osoitan tälle mitalille näin korkeaa arvostusta? Koetan tässä lyhyesti perustella kantaani ja sanoin nämä samat asiat jo – tosin hyvin spontaanisti – mitalin luovutustilaisuudessa.

Sosialidemokraattisen liikkeen pian 120-vuotinen taival ja toiminta on aina suuntautunut kansan, tavallisen ihmisen oikeuksien puolustamiseen. Sen juuret löytyvät työväenliikken arvoperinnöstä, joka ryhtyi nostamaan jaloilleen niin aineellisesti kuin henkisestikin nöyryytettyä köyhälistöä, proletariattia. Juuri tuolla kansanosalla ei ollut muuta menetettävää kuin kahleensa – siksi sen nousu olikin tietoisuuden kasvaessa niin voimallinen.

Liikkeen toiminta ei ole ensisijaisesti ollenkaan tähdännyt ainakaan kovin tietoisesti liikkeen itsensä nostamiseen järjestöpoliitiseen kukoistukseen. Lähtökohtana ja toiminnan kohteena on aina ollut ihminen ja kansa, jokainen ihminen ja koko kansakunta osana maailmanlaajuista ihmisyhteisöä. Siksi herättäääkin aina suurta ihmetystäni se että tämä uljas, moraalisesti ja eettisesti arvostettava tavoite ja demokraattiseen elämäntapaan perustuva työskentely sen puolesta on herättänyt läpi vuosikymmenten niin armottoman kovaa vastustusta.

Äänioikeuden saaminen jokaiselle kansalaiselle oli sata kymmenen vuotta sitten poliittisen yhteiskunnallisen heräämisen innostava osoitus. Nyt niin aliarvostettu periaate nosti kertaheitolla suomalaisen naisen ja miehen yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Tämän tavoitteen läpivienti vaati suurlakon järjestämistä, valtavia mielenosoituksia, puheita ja toimintaa tavoitteen läpiviemiseksi. Kokoontumisvapauden ja järjestäytymisoikeuden myötä kansalainen sai oikeuden ryhtyä ajamaan omaa asiaansa ja vaalioikeuden tukemana oikeuden pyrkiä myös myös päättäjän asemaan edustuksellisessa demokratiassa. Vastassa oli autoritaarinen tsaarin Venäjä ja suomalainen sääty-yhteiskunta perinteisine etuoikeuksineen.

Nuoren demokratian alkuvaiheisiin sattui säätyläisten ja maanomistajien torppareihin suuntautunut elinehtojen kiristäminen ja torppareiden häädöt. Nuori liike joutui puolustamaan henkeen ja vereen kuutamolle häädettyjen köyhien ja vailla koulutusta olevien ihmisten asiaa. Ilmeisesti pelättiin, että äänioikeuden saaneet torpparit tulevat vaatimaan myös vapautusta aineellisesta holhouksenalaisuudesta.

Kun äänioikeus oli saatu, ei kestänyt kuin kymmenen vuotta kun sosialidemokratia saavutti punaisen viivan vedossa yksinkertaisen enemmistön vapaissa vaaleissa Suomen eduskuntaan. Se ei kelvannut nuorelle suomalaiselle demokratialle, vaan tuo eduskunta hajoitettiin ennenkuin se oli pääsi aloittamaan lainsäädäntötyötä kansanvaltaiselle pohjalle. Heiveröinen demokratia murskattiin ja tämän seurauksena syttyi kansalaissota. Sosialidemokratia joutui tuolloin kahden autoritaarisen poliittisen joukkovoiman väliin. Toisaalla porvarillinen, etuoikeuksiin perustuva perinne ja työväenliikkeen sisällä pettymyksen siivittämä autoritaarinen, kansalaissotaan johtanut suuntaus joka imi voimaansa Venäjän bolshevikkien äärimmäisen militantista ja autoritaarisesta ajattelutavasta. Sosialidemokraattisen liikkeen kansanvaltaisten periaatteiden kannattajista tuli nyt marttyyreja, joita kuoli kymmenin tuhansin taisteluissa, muilutuksissa, oman käden oikeuden kenttätuomioistuimissa ja vihdoin punavankileireillä mm. Lahdessa, Suomenlinnassa, Tammisaaressa. Maksettiin hirvittävän kovaa hintaa yrityksestä soveltaa ihmisoikeuksia suomalaiseen yhteiskuntaan. Työväenliike jakautui kahtia. Vallankumousta ja kommunistisen puolueen yksinvaltaa ajava osapuoli jatkoi toimintaansa aina 1960-luvun alkuun, Neuvostoliiton hajoamisen saakka. Suuntauksen erheellisyyttä ja työväenliikken arvopääriä vääristävää poliittista epäonnistumista ei ole myönnetty tähän päivään mennessä.

Kymmenen vuotta tämän jälkeen alkoi kiihkoisänmaallisuus nostaa päätään. Suuren kansainvälisen laman helmoissa kasvoivat Lapuan liike, Isänmaallinen Kansanliike IKL ja Akateeminen Karjalaseura. Näiden keskeinen kotimainen vihollinen oli sosialidemokratia; alkoivat muilutukset, kusiaispesässä istuttamiset ja kyyditykset rajan yli Siperiaan. Näille kiihkoilijoille sosialidemokratia ja leniniläisstalinilainen kommunismi olivat yksi ja sama asia. Sosialidemokraatit joutuivat suojelemaan autoritaarisen tien valinneita veljiään ja sisariaan mm. sallimalla heille täydet toimintaoikeudet työväenliikkeen omissa yhteisöissä. Työväentaloilla tapahtuvaa toimintaa häirittiin oikeisto toimesta , katot ja seinät rapisivat laukauksista, kansanvalta oli taas kerran uhattuna 1930-luvun narsististen ja autoritaaristen pyrkimysten johdosta.

Toisen maailmansodan syttyessä sosialidemokraatitkin olivat valmiita tarttumaan aseisiin ja lähtemään puolustamaan maata. Kysymyys oli maanpuolustuksesta autoritaarista yksipuoluejärjestelmää vastaan ja samalla suomalaisen kansanvallan kohtalonhetkistä. Sota hävittiin ja Suomi joutui liittoutuneita edustaneen Neuvostoliiton henkisen ylivallan alle. Sosialidemokraattisesta ulkoministeristä Väitö Tannerista tehtiin sotasyyllinen. Hän oli vetäytynyt sivuun jo kansalaissodassa, koska ei voinut hyväksyä sen enempää väkivaltaa kuin proletariaatin diktatuurin ymmärtämistä pysyvänä yksipuoluejärjestelmänä. Sosialidemokratia liikkeenä, kansanvallan puolustajana istui syytettyjen penkillä. Työväentaloja menetettiin, taisteltiin työväenliikkeen suunnasta. Tuo taistelu nosti pintaan kaikkein periksiantamattomimmat sosialidemokratian puolustajat, tannerilaiset ja leskisläiset. Taistelua käytiin paitsi maan kohtalosta, myös demokraattisista järjestökäytännöistä. Tätä työväenliikkeen sisäistä ratkaisutaistelua katselivat oikeistovoimat sivusta, sen taistelun kävi suomalainen sosialidemokratia yksin.

Eipä ehtinyt juuri kymmentä vuotta pidempään kulua, kun jouduttiin todelliseen ulkopoliittiseen kriisiin. Kekkonen oli valittu vuonna 1957 äärimmäisen täpärästi – yhden äänen enemmistöllä - maan presidentiksi. Vuonna 1961 haluttiin asettaa yhteinen ehdokas presidentiksi ja sosialidemokraatit tukivat porvariston kanssa tätä edokasta, oikeuskansleri Olavi Honkaa. Poliittinen vastaisku oli äärimmäisen pelottava noissa oloissa: Neuvostoliitto lähetti nootin, joka edellytti yhteisiä toimia Saksaa vastaan jossa Neuvostoliitto näki poliittisen oikeiston, Natsi-Saksan vahvistuvan.

Kansa pelkäsi syntynyttä tilannetta ja niin pelkäsi myös Olavi Honka. Hän luopui presidenttiehdokkuudesta ja vaalitaistelun viime metreillä piti löytää sosialidemokraateille uusi presidenttiehdokas. Sellaiseksi nousi Rafael Paasio. Mitään todellista vaalitaistelua ei edes ehditty käydä ja sosialidemokratia kärsi näissä vaaleissa murskatappion. Muistan Rovaniemen maalaiskunnan Muurolassa tavanneeni vaalitilaisuudessa miehen, joka itkien ilmoitti ettei tällä kerralla uskalla äänestää sosialidemokraatteja. Ilmoitus sai kokousväen mykistymään. Latuja pidettiin auki Torniojoen yli Ruotsin puolelle siltä varalta että ”jos jotakin sattuu”. Kekkonen valittiin toiselle kaudelle presidentiksi. Tuossa pelon ja epätoivon ilmapiirissä sosialidemokraatit saivat presidentinvaalissa yhden alhaisimmista kannatusluvuistan. Sosialidemokratian puolelta kysymys oli viime kädessä suhtautumisesta demokratiaan ja ihmisen luovuttamattomiin oikeuksiin.

Paasion nousemisesta SDP:n johtoon seurasi alkava liennytyksen kausi. Sosialidemokratia sai hänen johdollaan heti 1960-luvun puolivälin jälkeen murskavoiton ja edukuntaan tuli vasemmistoenemmistö. Sitä jytkyä seurasi voimakkaan poliitisen ohjelmoinnin ja hyvinvointivaltion visioinnin suurtyö. Sitä tehtiin puoluesihteeri Erkki Raatikaisen johdolla ja mnäkin pääsin siihen työhön osallistumaan. Tämä lyhyt suvantovaihe riitti: se mahdollisti Suomen nousemisen pohjoismaiseen rintamaan kansanvaltaisen hyvinvointivaltion kehittäjäksi. Syntyi rahastoiva työeläkejärjestelmä josta emeritus-kansalaiset saavat tänä päivänä nauttia, lasten päivähoitolaki - jota nyt taas kysenalaistetaan? - kehuttu peruskoulumme ja laaja työelämää koskeva lainsäädäntö.

1970-luvun uudistuskauden ja ammattiyhdistyssiikkeen eheytymisen jälkeen alkoi taas uusia pilviä nousta ihmisoikeuksia ja demokratiaa ajavan ja kehittävän sosialidemokraatisen liikkeen taipaleelle. Chigagolaisen koulukunnan talousteoreetikko Milton Friedman oli kehittänyt monetaristisen talousoppinsa, jota amerikkalaiset olivat alkaneet jo 1970-luvun alkupuolelta soveltaa. Chilen sotilasvallankaappausta voi pitää tietynlaisena lähtölaukauksena monetarististen oppien valtaanpääsylle. Meillä sanotaan että vapauteen kuuluu myös vastuu. Vastuu on luonteeltaan sosiaalisykologinen, humanistinen ilmaus joka tarkoittaa ennenkaikkea vastuuta ihmisten hyvinvoinnista, luonnon tasapainosota ja oikeudenmukaisuuden edistämisestä. Näitä vastuun elementtejä ei monetaristiseen, sittemmin uusliberalismiksi nimitettyyn talousoppiin sisälly.

Neuvostoliiton poliittinen romahtaminen ja kapitalistisen talousjärjestelmän nousu maailmaa johtavaksi suunnaksi merkitsi paitsi uusliberalismin nousua ja samalla myös sosialidemokratian ja marxismileninismin paketoimista samaksi, pelottavaa ja brutaaleja muotoja saaneen sosialismin edustajaksi. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, sen kansanvalta ja yhteisen sektorin vahva, lamoja puskoroiva luonne ei uusliberalismien edustajissa ole myötätuntoa löytänyt.Yhteisiä voimavaroja kaupallistetaan, yksityistetään ja valtiota köyhdytetään. Samaan aikaan saadaan maksaa odotusarvoihin perustuvan monetaristisen hurahtamisen hintaa Euroopan Unionissa ja oikeastaan koko läntisessä maailmassa.

1980-luvun suuria tragedioita oli edistysmielisen osuuskauppaliikkeen menetys, joka sekin näyttää näin jälkeenpäin olevan tarkoituksella ja taitavasti junailtu operaatio. Liike menetti valtavasti voimavarojaan ja aatteellisen toiminnan pohjaa osuuskauppaliikkeen likvidoimisen myötä. Kun tähän lisätään järjestöpohjaisen toimintaperinteen romahtaminen kilpaurheilua lukuunottamatta lähes kokonaan, joutuu toteamaan että kansanvalta ja siihen kasvaminen on tänään edelleenkin mitä suurimmassa vaarassa.

Voi siis sanoa että sitten sosialidemokraattisen liikkeen perustamisen se on joutunut arvoillaan ja asenteillaan puolustamaan kansaa mitä suurimmilta ja uhkaavimmilta ihmisoikeusloukkauksilta. Uhkaavia tilanteita on noussut toistuvasti esiin suurin piirtein kymmenen vuoden välein. Kysymys ei ole ollut niinkään sosialidemokraattisen liikkeen omien rakenteiden puolustamisesta, vaan kansanvallasta, kaikkia koskevien oikeuksien joutumisesta kyseenalaistetuiksi.

Sosialidemokratian symboliksi näyttää siten Sopivan Sisyfos, jonka jumalat rankaisuksi tottelemattomuudesta pakottivat manalassa pyörittämään kiveä vuoren huipulle, josta se taas vyöryi alas laaksoon, mikä merkitsi työn aloittamista uudelleen.

Uusia ajatuksia ja vanhoja totuuksia

Keskustan puheenjohtaja ja kansanedustaja Juha Sipilä esitti lauantain ykkösaamussa 28.9. 2013 joitakin melko merkittäviä uusia ajatuksia. Niitä sietää myös pohdiskella myös tässä blogissa. Teen tämän siksi, koska itsekin olen samansuuntaista ajattelua harrastanut. Lähtökohtanani on ollut pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttäminen ja vahvistaminen. Nyt kun hyvinvointivaltion rönsyjä raivataan ja uhkana on yhteisessä päätöksenteossa tärkeiksi havaittujen rakenteiden poliittinen romuttaminen, näillä ajatuksilla on sitäkin enemmän merkitystä.

Sipilä – Keskustapuolue hänen mukanaan – ehdottaa suuren rakennerahaston perustamista hyvinvointivaltion pelastamiseksi ja hyvinvointiyhteiskuntaa tukevan ajattelun vahvistamiseksi. Hän on tehnyt ehdotuksia myös tämän rahaston resurssilähteistä, siis siitä mistä resurssit otettaisiin tällaisen rahaston kokoamiseen. Tuollaisia lähteitä taitaisi löytyä useampiakin, kun oikein ryhdytään etsimään. Lauantain ykkösaamussa vilahti joipa käsite ”kansanobligaatio”, joka mahdollistaisi hyvinvointivaltiota tukevan ajattelun muuttumista rakenteita joukkovelkakirjojen avulla tukevaksi konkreettiseksi toiminnaksi.

Olen itsekin esittänyt uusien rahoitusinstrumenttien kehittämistä hyvinvointivaltion vahvistamiseksi. Kun katsot blogina oikean laidan tunnisteita, löydät tähän suuntaan tehtyä kehittelyä. Pidän siis Sipilän avauksia tässä suhteessa erittäin tervetulleina. Kokoomuksen ja sosialidemokraattiern riveissä tällaista keskustelua ei ole käyty, mitä pidän ainakin sosialidemokraattien osalta suurena puutteena ja huolestuttavana merkkinä.

Kunnissa ovat uudet valtuutetut joutuneet kovaan kouluun: omista hyvinvointitavoitteista pitää luopua ja samalla on nieltävä palvelujen supistamisen karvas kalkki. Ohjelmallisia tavoitteita uusien rahoituslähteiden kehittämiseksi ei ole kuulunut eikä näkynyt.

Sipilän arkiajattelussa on siis paljon sellaista, jossa käytännössä tullaan talonpoikaisjärjen käyttöön ja samalla yli ideologisten raja-aitojen. Pyrkimys hyvinvointiyhteiskunnan voimavarojen kasvattamiseen on tällainen tavoite. Millaisen rakenteen puitteissa näitä palveluja sitten tuotettaisiin, onkin jo toinen juttu. Olennaista on että sosiaalitoimen, koulun tai terveyden- ja sairaanhoidon käytössä tulee olla resursseja, jotka mahdollistavat palvelujen modernin ja korkeatasoisen toteuttamisen.

Keskusta tarjoaa luonnollisesti omaa kotikunta- ja maakuntamalliaan, hallituksessa puhutaan uusista kuntarakenteista ja työssäkäyntialueista. Kun katsellaan uuden rakenteen muovautumista, uskon aikaa myöten oikeiden kokonaisuuksien löytyvän käytännön ja elämän sanelemina vaatimuksina. Vastuullisuus, eheys ja tosiasioiden kunnioittaminen tulee poliittisessakin väännössä olla tärkeimpänä motiivina.

Todellinen ongelma on nimittäin toisaalla. Kysymys on siitä, kuka näitä palveluja tuottaa ja millainen on se hallinto joka vastaa toteuttamisesta.

Eurooppan Unioni vaatii palvelujen kilpailuttamista, yksityisen ja julkisen hallinnon asettamista samalle viivalle. Ratkaisijana pidetään hetken kustannuksia, hallinnon avoimuudesta ja eheydestä käydään keskustelua vähemmän. Nykyhallituksemme tarkkoihin ohjelmiin näyttää yhä sisätyvän kaksi toisilleen täysin vastakkaista lähtökohtaa: hyvinvointivaltion vahvistaminen ja palvelujen tuottaminen omana työnä, avoimen ja kansanvaltaisen hallinnon alaisuudessa. Palvelujen yksityistäminen ja kaupallistaminen on toinen ääripää, jossa keskeisenä motiivina on yksityinen yritteliäisyys ja peikkona valtiojohtoinen byrokratia, jonka kaapissa neuvostoluuranko yhä varoittavasti kolisee.

Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio ei tunnu kelpaavan ideologisen rajan markkinapuolella häärääville. Millä puolella rajaa Suomen Keskusta on tässä suhteessa? Sipilän pukukoodin solmio puhutteli sinivihreän suuntaan, samoin oikeaan suuntaan porttia avattiin pahoiteltaessa Saksan FDP:n huonoa vaalimenestystä. Myöskään tuki Rehnille ei taida pitää sisällään julkiselle sektorille suuntautuvia rahastomuotoisia piristysruiskeita. Rehn tunnetaan Euroopassa riistokomissaarina, joka on täysin tukenut euroopan poliittisesti konservatiivista ja kohden julkisen sektorin tuhoa ajavaa pakkopeliä.

Euroopan Unionissa tuki yhteiselle sektorille tulee kysymykseen vain sitä kautta toteutettavan palvelujen kilpailuttamisen, ei kansanvaltaisen hallinnon vahvistamisen välineenä. Rauha ja demokratia, Unionin lähtökohtaiset perusarvot ovat muuttumassa vastakohdikseen kuuluisan eläinten vallankumouksen (engl. Animal Farm, 1945 George Orwell) malliin.

Jos ja kun vaalivoitto tulee, nämä asiat joutuvat uudelleen valinkauhaan. Suostuuko porvarillinen puoli julkisen sektorin rahoituksen ja kansanvaltaisen palvelutuotannon elvyttämiseen? Jos Sipilän tavoitteet on tarkoitettu poliitisesti toteutettaviksi, mistä löytyvät parhaat kumppanit tällaisen ohjelman läpiviemiseen?

Saksa, Saksa, yli kaiken...

Saksan Kristillisdemokraattinen Unioni CDU, yhdessä Baierin Kristillissosiaalisen Unionin CSU:n kanssa on voittanut Saksan vaalit kirkkaasti, tosin hallituskumppaninsa Vapaiden Demokraattien, FDP:n kustannuksella. Nyt katsotaan, johtavatko kristillisdemokraatit maata lähes yksin vai lähteekö jokin ryhmä mukaan hallitukseen. Houkutus suureen koalitioon on suuri, sillä sekä Saksan että Euroopan ongelmat kolistelevat vähän joka nurkasta.

Peer Steinbruck ilmoitti jo vaalipäivän iltana että hän ei lähde ministeriksi CDU-vetoiseen hallitukseen. Sosialidemokratialla on aika ajoin taipumusta luisua porvarillisen politiikan takuumieheksi, kun lujasti puolustetaan hallituksessa aikaansaatuja kompromisseja. Toinen synti mielestäni on tietynlainen resurssisokeus: miljardin euron yritysverohelpotuksia vastaan saadaan kansalle jotakin, muutama miljoona vaikkapa kehitteillä olevaan ja resurssipulasta kärsivään nuorisotakuuseen. Sopimisen kulttuurilla on tietty oikeutuksensa, mutta kun sitä toteutetaan jatkuvasti vähemmistöasemasta ja heikosti kehittyneellä resurssisimällä, kokonaisuuden lopputulos saattaa näyttää juuri päinvastaiselta kuin mihin on alunperin oltu pyrkimässä. Porvarienemmistöisessä hallituksessa tuppaavat sosialidemokratian tavoitteet marginalisoitumaan.

Saksan FDP menetti kannatustaan ja putosi pois liittopäiviltä. Sen politiikka on ollut hengeltään erittäin oikeistolaista ja aika ajoin se on mennyt reippaasti oikealta ohi CDU:n, Saksan perinteisen oikeistopolitiikan ankkurin. Meillä Keskustapuolue kuuluu europarlamentissa tähän euroliberaalien ryhmään. Siinä viitekehyksessä ei sosialidemokratialla ole mitään sijaa - sosialidemokratia on ollut näiden talousliberalismiin hurahtaneiden tärkein poliittinen vastustaja. En usko Suomen Keskustapuolueen tuntevan oloaan eurooppalaisissa ympyröissä kovin kotoisaksi, jos vaalivoiton jälkeen pitäisi ottaa hallitukseen pieni sosialidemokraattinen ministeriryhmä.

DDR:n eli Saksan itäisen osan perillispuolue Linke menestyi niin hyvin, että se on tätä nykyä Saksan kolmanneksi suurin puolue. Sillä on merkitystä vaa'ankielipuolueena jo nyt, onhan se jo lähtökohtaisesti kannattamassa sosiaalisesti tasa-arvoon tähtäävää ja tässä mielessä oikeudenmukaista yhteiskuntarakennetta. Saksan sosialidemokraateille ei die Linke kuitenkaan kumppaniksi kelpaa. Nöyryytyksen haavat ja itsenäisen toiminnan estäminen saksalaisessa "reaalisosialismissa" on tullut maksuun viimeisen parinkymmenen vuoden aikana yhteistoiminnan torjumisen muodossa. Kun poliitisella areenalla potut maksetaan pottuina ja kun se tapahtuu parlamentaarisessa demokratiassa, tuntuu tällainen suhtautumistapa suomalaisittain vieraalta. Sen pysyvä soveltaminen näyttäytyy paradoksaalisesti samanlaisena asennetasolla poliittisen historian aikajanalla.

Vihreät ovat saaneet suuren tavoitteensa, atomivoiman kieltämisen todeksi Saksassa - ja samalla menettävät kannatustaan. Veikkaukset atomivoiman suhteen kulkevat kahteen suuntaan: joka palataan pikkuhiljaa ja erillispäätöksillä atomivoiman käytön sallimiseen - tai sitten kaupallisilla rankaisuilla, ostoboikoteilla ja poliittisella painostuksella ajetaan koko Eurooppa samaan ruotuun. Kun atomivoima ei kelpaa saksalaisittain tuotettuna, miksi se kelpaisi kilpailua vääristävänä muualtakaan?

Vaihtoehto Saksalle, populistinen ja Eurooppa-kielteinen ryhmittymä pääsi lähelle 5 %:n liittopäiväkynnystä. Konservatiivit ovat vuosikymmeniä torjuneet hyvinvointivaltiota vahvistavan sosialidemokraattisen suuntauksen ja rakentaneet systemaattisesti yritysvetoista, vapaaseen kilpailuun ja rajoitamattomaan voitontavoitteluun perustuvaa sisämarkkinamallia. Kun tämä malli on osoittanut suuret ja jo arvattavissa olleet heikkoutensa, teoreettisessa sosialisminpelossaan ja voimantunnossaan konservatiivit pitävät kiinni mallistaan vielä rapautuvan Euroopan raunioillakin. Hinta muodostuu kovaksi, jos eurooppalaiset rakenteet sen seurauksena joutuvat hajoamisen tilaan ja palataan takaisin globaaliin aikaan sopimattomaan kansallisuusajatteluun, nationalismiin. Omalla tavallaan paradoksaalista on sekin, että tätä Impivaaraan paluuta tukevat omilla kansallisiin ennakkoluuloihin perustuvilla asenteillaan ja ratkaisuillaan myös muut pohjoismaat. Sosialidemokraatitkaan eivät tässä suhtessa ole synnittömiä, vaikka pohjoismaisen hyvinvointivaltion tiukka puolustaminen käykin hyvänä perusteluna.

Paluu saksalaiseen valtaan Euroopassa on tapahtunut tosiasia. Ohi konservatiivienemmistöisen Saksan ei Euroopan Unionissa päätöksiä tehdä. Siitä huolehtivat tästedes Saksan liittopäivät, europarlamentti, komissio, Unionin ministerineuvosto, Unionin virkamieskunta ja lobbarien valtaisa joukko koko eurooppalaisen päätöksenteon ytimessä.

Riittääkö Saksalle valta Euroopassa? Saksan kansallislaulussa todetaan: Deutschland, Deutschland über alles, über alles in der Welt; Saksa, Saksa, yli kaiken, yli kaiken maailmassa...

Pimeän kauden alkaessa

Tänään eletään syyskuun tasauksen päivää, maapallolla päivä ja yö ovat yhtä pitkiä kaikkialla maapallon napoja lukuunottamatta; pohjoisella pallonpuoliskolla alkaa pimeä aika, etelässä päivä alkaa pitenemään. Pohjoisen pallonpuoliskon osalta pimeän kauden alkamisessa on myös poliittista symboliikkaa. Poliittinen talvi sanan taloudellisessa mielessä noudattaa kuitenkin pidempiä kuin vuoden syklejä.

Taloudelliset syklit ovat sidoksissa ihmisen olemisen tilaan ja massojen reagointiin. Nekin noudattava tiettyjä lainalaisuuksia, niin hyvässä kuin pahassakin. Molempiin voidaan myös vaikuttaa ja vaikutetaankin. Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle tähän mielenkiintoiseen teema-alueseen totean vain, että ihmisiluonto joustaa aika pitkällekin ja sallii vaihtelevuutta suuressakin määrin elinolosuhteissaan. Kuitenkin, kun elämä ja sen olennaiset arvot ovat uhattuna, muutosta voi alkaa tapahtua aika nopeastikin. Inhimilliset pyrkimykset näkyvät massojen liikehdintänä, järjestäytyneinä liikkeinä, poliittisina tavoitteina, irrationaalisina tai järkevinä pyrkimyksinä koskien omaa aikaa ja sen toimintarakenteita.

Saksassa pidetään tänään vaalit, liittopäiville valitaan edustajat saksalaisella kaksivtasoisella vaalilla, joissa äänestetään sekä henkilöä että poliittista ryhmää. Saksa on Euroopan Unionin suurin talous eikä sen yli kävellä Euroopan sisämarkkinoillakaan. Saksa on pitkään toiminut eurooppalaisen konservatiivisen politiikan takuumiehenä; kun säännönmukaisesti valtaosa eurooppalaisista hallituksista on poliittisen oikeiston kontrollissa, on se merkinnyt jo vuosikymmeniä Unionin rakennepolitiikan perustumista oikeistolaisille arvoille. Välillä on toimittu maltillisemmin, joskus taas on siirrytty kiihkeämpään vyörytykseen kohti yritysvetoista kilpailuyhteiskuntaa. Tätä on tietenkin tukenut vahva Euroopan katolinen tendenssi, jossa sosiaalipolitiikka, lapsista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen on kuulunut ensisijaisesti perheelle ja toiseksi armeliaalle kirkolle.

Markkinavetoisen ja sen liberalistisia periaatteita noudattavan politiikan luonteeseen kuuluu ajatus siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. Rajoituksia ei aseteta eikä sallita, riippumatto on tarkoitettu vain menestyjiä varten. Tuloerojen kasvu ja keinoja kaihtamaton pyrkimys henkikökohtaiseen menestykseen ovat sekä käytännön että ideologisena lähtökohtana. Jakopolitiikkaa ei kannateta, se tarkoittaa puuttumista pyhään omistusoikeuteen ja erityisesti sen omistaja-, ei työkeskeiseen tulkintaan. Hyvinvointia voidaan tavoitella, mutta se voi tapahtua ainoastaan taloudellisen kasvun ja kilpailussa pärjäämisen kautta. Kun yhteisessä taloudessa menee huonosti, keinona on menojen supistaminen. 

Yksityisen intressin lähtökohdista julkinen talous on menoerä, jolle menestyjä ei saa katetta palvelujen muodossa. Pohjoismaissa julkinen talous osoitti 1900-luvulla suuren potentiaalinsa ja kilpailukykynsä, mutta yksityisen intressin näkökulmasta siinä on kysymys resurssikokonaisuudesta joka on saatettava yksityisen intressin ehdoilla toimivaksi. Euroopan Unionin vapaan kilpailun periaatteet tukevat kaikilta osin tätä lähtökohtaa. Unionin peruskirjassa puhutaan kuitenkin rauhasta ja demokratiasta. Voimassa oleva tulkinta on eräs keskeimpiä osoituksia pitkään jatkuneesta konservatiivisesta voimapolitiikasta Euroopassa.

Tätä politiikkaa on nyt noudatettu suurin piirtein yhden ihmisiän verran. Missä ollaan menossa? Euroopalle on luvassa tästä eteenpäin vain huonoja uutisia. Velkataakka on kasvanut mittoihin joka ei ole enää hallittavissa. Euroopan vakausmekanismi ja sen toimivuuden vahvistaminen julkisen sektorin alasajolla ja todennäköisellä romuttamisella näyttää tätä nykyä mitä ilmeisimmältä. Myös Saksan, suuren menestyjän talous perustuu yhä kasvavalle velanotolle ja vain suuruuden ekomia pitää maata kolmen A:n menestyjäluokassa.  Arabimaiden väkivaltakierre saattaa hyvinkin levitä myös Eurooppaan.

Suomen tie ei näytä poikkeavan eurooppalaisesta valtavirrasta. Kansallisteatterimme esitys ”Neljäs tie” näyttäisi aika hyvin kuvaavan tätä historiaa Suomen osalta ja myös sitä, mihin ollaan päätymässä. 

Vaihtoehtoisen politiikan siemenet eivät ole itäneet myöskään vasemmiston keskuudessa; tarvittavat muutokset tasa-arvon, yhteisen hyvinvoinnin ja työn tulosten oikeudenmukaisemman jakamisen suuntaan edellyttäisivät suuria, käänteentekeviä muutoksia koko arvofilosofiassamme. Sellaista ei ole näköpiirissä eikä näitä arvoja ajavat poliitiset suuntaukset - kuten sosialidemokratia – ole enää sellaisessa poliittisessa iskussa että se voisi saattaa muutosta alulle. Saksan vaalien tulos saattaisi antaa vielä pieniä toiveita muutoksesta yleiseurooppalaisessa kehyksessä, jos sosialidemokraattien Steinbrück todella saisi mahdollisuuden Euroopan keskeisen valtiomahdin ohjaamisen toisenlaisille eurooppalaisille ja kansainvälisille urille. Hänen suuri poliittinen esikuvansa näyttää olevan Helmut Schmidt, joka toimi Liittotasavallan kanslerina vuosina 1974-82.  Mielenkiintoistahan on että vaihtoehtoisten arvojen juuret löytyvät juuri saksanmaalta puolentoista vuosisadan takaa. Niiden soveltamisesta uusissa olosuhteissa olisi kysymys, jos vaihtoehtoa nykyiselle linjaukselle todella haetaan.

Jos näin ei tapahtu, vanhan poliittisen pohdiskelijan on mentävä metsään, haettava pihkainen kuusi ja nieltävä poliittinen pihkatappi edessä olevan, kaiketi jääkautta muistuttavan talven varalle. Sen loppumisesta ei ole tietoa, mutta dialektiikan pitkä sykli tulee jossakin vaiheessa nostamaan varmuudella ihmisarvot uudelleen kunniaan. Voi olla että tämän kirjoittajasta ei ole siinä vaiheessa jäljellä muuta kuin se poliittinen pihkatappi näiden blogikirjoitusten muodossa.