perjantai 4. lokakuuta 2013

Sisyfos ja sosialidemokratia


-->



Satuin tässä yllättäen huomionosoituksen kohteeksi; Tapanilan Työväenyhdistys oli tehnyt aloitteen Rafael Paasion mitalin anomiseksi minulle poliittisen toimintani johdosta. Mitalin luvutuksen yhteydessä yhdistyksen puheenjohtaja Antti Hytti esitti koko joukon perusteluja, joita tässä ulkomuistista kertailen: toiminta sosialidemokraattisessa nuoriso- ja varhaisnuorisoliikkeessä jo 1950-luvun lopulta alkaen, 23-vuoden työskentely ammattiyhdistysliikkeessä toimitsijatehtävissä, kansainvälisten luonnonystävien toiminnan tunnetuksi tekeminen Suomessa ja sen teemojen aktvoiminen Työväen Retkeilyliitossa sekä verkkoviestinnän ja sosiaalisen median mahdollisuuksien avaaminen erityisesti eläkkeensaajien ja ikäihmisten toiminnassa. Ilmaisen vielä tässäkin kiitollisuuden tunteeni tämän palkitsemisen johdosta. Kansan Sivistysrahaston Rafael Paasion mitali on sosialidemokratian tavalliselle aktiiviselle jäsenelle osoittama ”vapauden risti” - jos sitä vertaa valtiollisiin merkkeihin.
Miksi osoitan tälle mitalille näin korkeaa arvostusta? Koetan tässä lyhyesti perustella kantaani ja sanoin nämä samat asiat jo – tosin hyvin spontaanisti – mitalin luovutustilaisuudessa.

Sosialidemokraattisen liikkeen pian 120-vuotinen taival ja toiminta on aina suuntautunut kansan, tavallisen ihmisen oikeuksien puolustamiseen. Sen juuret löytyvät työväenliikken arvoperinnöstä, joka ryhtyi nostamaan jaloilleen niin aineellisesti kuin henkisestikin nöyryytettyä köyhälistöä, proletariattia. Juuri tuolla kansanosalla ei ollut muuta menetettävää kuin kahleensa – siksi sen nousu olikin tietoisuuden kasvaessa niin voimallinen.
Liikkeen toiminta ei ole ensisijaisesti ollenkaan tähdännyt ainakaan kovin tietoisesti liikkeen itsensä nostamiseen järjestöpoliitiseen kukoistukseen. Lähtökohtana ja toiminnan kohteena on aina ollut ihminen ja kansa, jokainen ihminen ja koko kansakunta osana maailmanlaajuista ihmisyhteisöä. Siksi herättäääkin aina suurta ihmetystäni se että tämä uljas, moraalisesti ja eettisesti arvostettava tavoite ja demokraattiseen elämäntapaan perustuva työskentely sen puolesta on herättänyt läpi vuosikymmenten niin armottoman kovaa vastustusta.

Äänioikeuden saaminen jokaiselle kansalaiselle oli sata kymmenen vuotta sitten poliittisen yhteiskunnallisen heräämisen innostava osoitus. Nyt niin aliarvostettu periaate nosti kertaheitolla suomalaisen naisen ja miehen yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Tämän tavoitteen läpivienti vaati suurlakon järjestämistä, valtavia mielenosoituksia, puheita ja toimintaa tavoitteen läpiviemiseksi. Kokoontumisvapauden ja järjestäytymisoikeuden myötä kansalainen sai oikeuden ryhtyä ajamaan omaa asiaansa ja vaalioikeuden tukemana oikeuden pyrkiä myös myös päättäjän asemaan edustuksellisessa demokratiassa. Vastassa oli autoritaarinen tsaarin Venäjä ja suomalainen sääty-yhteiskunta perinteisine etuoikeuksineen.

Nuoren demokratian alkuvaiheisiin sattui säätyläisten ja maanomistajien torppareihin suuntautunut elinehtojen kiristäminen ja torppareiden häädöt. Nuori liike joutui puolustamaan henkeen ja vereen kuutamolle häädettyjen köyhien ja vailla koulutusta olevien ihmisten asiaa. Ilmeisesti pelättiin, että äänioikeuden saaneet torpparit tulevat vaatimaan myös vapautusta aineellisesta holhouksenalaisuudesta.
Kun äänioikeus oli saatu, ei kestänyt kuin kymmenen vuotta kun sosialidemokratia saavutti punaisen viivan vedossa yksinkertaisen enemmistön vapaissa vaaleissa Suomen eduskuntaan. Se ei kelvannut nuorelle suomalaiselle demokratialle, vaan tuo eduskunta hajoitettiin ennenkuin se oli pääsi aloittamaan lainsäädäntötyötä kansanvaltaiselle pohjalle. Heiveröinen demokratia murskattiin ja tämän seurauksena syttyi kansalaissota. Sosialidemokratia joutui tuolloin kahden autoritaarisen poliittisen joukkovoiman väliin. Toisaalla porvarillinen, etuoikeuksiin perustuva perinne ja työväenliikkeen sisällä pettymyksen siivittämä autoritaarinen, kansalaissotaan johtanut suuntaus joka imi voimaansa Venäjän bolshevikkien äärimmäisen militantista ja autoritaarisesta ajattelutavasta. Sosialidemokraattisen liikkeen kansanvaltaisten periaatteiden kannattajista tuli nyt marttyyreja, joita kuoli kymmenin tuhansin taisteluissa, muilutuksissa, oman käden oikeuden kenttätuomioistuimissa ja vihdoin punavankileireillä mm. Lahdessa, Suomenlinnassa, Tammisaaressa. Maksettiin hirvittävän kovaa hintaa yrityksestä soveltaa ihmisoikeuksia suomalaiseen yhteiskuntaan. Työväenliike jakautui kahtia. Vallankumousta ja kommunistisen puolueen yksinvaltaa ajava osapuoli jatkoi toimintaansa aina 1960-luvun alkuun, Neuvostoliiton hajoamisen saakka. Suuntauksen erheellisyyttä ja työväenliikken arvopääriä vääristävää poliittista epäonnistumista ei ole myönnetty tähän päivään mennessä.
Kymmenen vuotta tämän jälkeen alkoi kiihkoisänmaallisuus nostaa päätään. Suuren kansainvälisen laman helmoissa kasvoivat Lapuan liike, Isänmaallinen Kansanliike IKL ja Akateeminen Karjalaseura. Näiden keskeinen kotimainen vihollinen oli sosialidemokratia; alkoivat muilutukset, kusiaispesässä istuttamiset ja kyyditykset rajan yli Siperiaan. Näille kiihkoilijoille sosialidemokratia ja leniniläisstalinilainen kommunismi olivat yksi ja sama asia. Sosialidemokraatit joutuivat suojelemaan autoritaarisen tien valinneita veljiään ja sisariaan mm. sallimalla heille täydet toimintaoikeudet työväenliikkeen omissa yhteisöissä. Työväentaloilla tapahtuvaa toimintaa häirittiin oikeisto toimesta , katot ja seinät rapisivat laukauksista, kansanvalta oli taas kerran uhattuna 1930-luvun narsististen ja autoritaaristen pyrkimysten johdosta.

Toisen maailmansodan syttyessä sosialidemokraatitkin olivat valmiita tarttumaan aseisiin ja lähtemään puolustamaan maata. Kysymyys oli maanpuolustuksesta autoritaarista yksipuoluejärjestelmää vastaan ja samalla suomalaisen kansanvallan kohtalonhetkistä. Sota hävittiin ja Suomi joutui liittoutuneita edustaneen Neuvostoliiton henkisen ylivallan alle. Sosialidemokraattisesta ulkoministeristä Väitö Tannerista tehtiin sotasyyllinen. Hän oli vetäytynyt sivuun jo kansalaissodassa, koska ei voinut hyväksyä sen enempää väkivaltaa kuin proletariaatin diktatuurin ymmärtämistä pysyvänä yksipuoluejärjestelmänä. Sosialidemokratia liikkeenä, kansanvallan puolustajana istui syytettyjen penkillä. Työväentaloja menetettiin, taisteltiin työväenliikkeen suunnasta. Tuo taistelu nosti pintaan kaikkein periksiantamattomimmat sosialidemokratian puolustajat, tannerilaiset ja leskisläiset. Taistelua käytiin paitsi maan kohtalosta, myös demokraattisista järjestökäytännöistä. Tätä työväenliikkeen sisäistä ratkaisutaistelua katselivat oikeistovoimat sivusta, sen taistelun kävi suomalainen sosialidemokratia yksin.
Eipä ehtinyt juuri kymmentä vuotta pidempään kulua, kun jouduttiin todelliseen ulkopoliittiseen kriisiin. Kekkonen oli valittu vuonna 1957 äärimmäisen täpärästi – yhden äänen enemmistöllä - maan presidentiksi. Vuonna 1961 haluttiin asettaa yhteinen ehdokas presidentiksi ja sosialidemokraatit tukivat porvariston kanssa tätä edokasta, oikeuskansleri Olavi Honkaa. Poliittinen vastaisku oli äärimmäisen pelottava noissa oloissa: Neuvostoliitto lähetti nootin, joka edellytti yhteisiä toimia Saksaa vastaan jossa Neuvostoliitto näki poliittisen oikeiston, Natsi-Saksan vahvistuvan.

Kansa pelkäsi syntynyttä tilannetta ja niin pelkäsi myös Olavi Honka. Hän luopui presidenttiehdokkuudesta ja vaalitaistelun viime metreillä piti löytää sosialidemokraateille uusi presidenttiehdokas. Sellaiseksi nousi Rafael Paasio. Mitään todellista vaalitaistelua ei edes ehditty käydä ja sosialidemokratia kärsi näissä vaaleissa murskatappion. Muistan Rovaniemen maalaiskunnan Muurolassa tavanneeni vaalitilaisuudessa miehen, joka itkien ilmoitti ettei tällä kerralla uskalla äänestää sosialidemokraatteja. Ilmoitus sai kokousväen mykistymään. Latuja pidettiin auki Torniojoen yli Ruotsin puolelle siltä varalta että ”jos jotakin sattuu”. Kekkonen valittiin toiselle kaudelle presidentiksi. Tuossa pelon ja epätoivon ilmapiirissä sosialidemokraatit saivat presidentinvaalissa yhden alhaisimmista kannatusluvuistan. Sosialidemokratian puolelta kysymys oli viime kädessä suhtautumisesta demokratiaan ja ihmisen luovuttamattomiin oikeuksiin.

Paasion nousemisesta SDP:n johtoon seurasi alkava liennytyksen kausi. Sosialidemokratia sai hänen johdollaan heti 1960-luvun puolivälin jälkeen murskavoiton ja edukuntaan tuli vasemmistoenemmistö. Sitä jytkyä seurasi voimakkaan poliitisen ohjelmoinnin ja hyvinvointivaltion visioinnin suurtyö. Sitä tehtiin puoluesihteeri Erkki Raatikaisen johdolla ja mnäkin pääsin siihen työhön osallistumaan. Tämä lyhyt suvantovaihe riitti: se mahdollisti Suomen nousemisen pohjoismaiseen rintamaan kansanvaltaisen hyvinvointivaltion kehittäjäksi. Syntyi rahastoiva työeläkejärjestelmä josta emeritus-kansalaiset saavat tänä päivänä nauttia, lasten päivähoitolaki - jota nyt taas kysenalaistetaan? - kehuttu peruskoulumme ja laaja työelämää koskeva lainsäädäntö.
1970-luvun uudistuskauden ja ammattiyhdistyssiikkeen eheytymisen jälkeen alkoi taas uusia pilviä nousta ihmisoikeuksia ja demokratiaa ajavan ja kehittävän sosialidemokraatisen liikkeen taipaleelle. Chigagolaisen koulukunnan talousteoreetikko Milton Friedman oli kehittänyt monetaristisen talousoppinsa, jota amerikkalaiset olivat alkaneet jo 1970-luvun alkupuolelta soveltaa. Chilen sotilasvallankaappausta voi pitää tietynlaisena lähtölaukauksena monetarististen oppien valtaanpääsylle. Meillä sanotaan että vapauteen kuuluu myös vastuu. Vastuu on luonteeltaan sosiaalisykologinen, humanistinen ilmaus joka tarkoittaa ennenkaikkea vastuuta ihmisten hyvinvoinnista, luonnon tasapainosota ja oikeudenmukaisuuden edistämisestä. Näitä vastuun elementtejä ei monetaristiseen, sittemmin uusliberalismiksi nimitettyyn talousoppiin sisälly.

Neuvostoliiton poliittinen romahtaminen ja kapitalistisen talousjärjestelmän nousu maailmaa johtavaksi suunnaksi merkitsi paitsi uusliberalismin nousua ja samalla myös sosialidemokratian ja marxismileninismin paketoimista samaksi, pelottavaa ja brutaaleja muotoja saaneen sosialismin edustajaksi. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, sen kansanvalta ja yhteisen sektorin vahva, lamoja puskoroiva luonne ei uusliberalismien edustajissa ole myötätuntoa löytänyt.Yhteisiä voimavaroja kaupallistetaan, yksityistetään ja valtiota köyhdytetään. Samaan aikaan saadaan maksaa odotusarvoihin perustuvan monetaristisen hurahtamisen hintaa Euroopan Unionissa ja oikeastaan koko läntisessä maailmassa.
1980-luvun suuria tragedioita oli edistysmielisen osuuskauppaliikkeen menetys, joka sekin näyttää näin jälkeenpäin olevan tarkoituksella ja taitavasti junailtu operaatio. Liike menetti valtavasti voimavarojaan ja aatteellisen toiminnan pohjaa osuuskauppaliikkeen likvidoimisen myötä. Kun tähän lisätään järjestöpohjaisen toimintaperinteen romahtaminen kilpaurheilua lukuunottamatta lähes kokonaan, joutuu toteamaan että kansanvalta ja siihen kasvaminen on tänään edelleenkin mitä suurimmassa vaarassa.
Voi siis sanoa että sitten sosialidemokraattisen liikkeen perustamisen se on joutunut arvoillaan ja asenteillaan puolustamaan kansaa mitä suurimmilta ja uhkaavimmilta ihmisoikeusloukkauksilta. Uhkaavia tilanteita on noussut toistuvasti esiin suurin piirtein kymmenen vuoden välein. Kysymys ei ole ollut niinkään sosialidemokraattisen liikkeen omien rakenteiden puolustamisesta, vaan kansanvallasta, kaikkia koskevien oikeuksien joutumisesta kyseenalaistetuiksi.

Sosialidemokratian symboliksi näyttää siten Sopivan Sisyfos, jonka jumalat rankaisuksi tottelemattomuudesta pakottivat manalassa pyörittämään kiveä vuoren huipulle, josta se taas vyöryi alas laaksoon, mikä merkitsi työn aloittamista uudelleen.

1 kommentti:

Kata Korhonen kirjoitti...

Onnea huomionosoituksen johdosta!
K.G.