Kansanvalta?

Viimeksi Greenpeacea ja Heidi Hautalan menettelyä koskevassa blogikirjoituksessani olen vedonnut vahvasti kansanvaltaisten menettelytapojen merkitykseen sekä toimintaperiaatteena että ihmisten kanssakäymisen välisenä muotona. Demokratian luulisi olevan vahva, lähes itsestäänselvä elämänmuoto kultturissamme, joka vannoo lähes kaikissa olosuhteissa sen nimeen. Aina ei näin ole ollut ja todennäköisesti ei ole nytkään, vaikka niin keskeisenä sitä yhteiskunnassamme pidämmekin. Mitä kansanvalta oikein on?

Pohjimmiltaan on kysymys ihmiskeskeisen, humanistisen ajattelutavan suhteesta idealistiseen, ihmisen ulkopuolella olevan idean merkitykseen ajattelu- ja toimintatavassamme. Usein sanotaan että humanismin vastakohta on materialistinen tapa tulkita historiaa ja elämää. Aineellinen perusta määrää toki vahvasti elämistämme ja olemistamme, mutta kyllä se sallii myös ihmisen toteutumisen – itse asiassa se on tiettyyn määrään saakka ihmisen omaehtoisen toiminnan ja itsenäisen olemisen ehto.

Humanistisen ajattelutavan keskeinen vastakohta on idealistinen, ihmisen ulkopuolella oleva voima joka määrää myös suhtautumistamme itseemme ja kanssaihmisiimme. Se voi olla uskonto, aate, maallinen auktoriteetti kuten kuiningas tai paavi, yhteiskunnallinen instituutio kuten hallinnollinen tai tieteellinen hierarkia, ammatilliseen, vuosikymmeniä sitten hankittuun pätevyyteen perustuva virkamiesvalta, kurinalaisuuteen koulutettu armeija, perinnettä edustava maallinen valta ja sen koskemattomuus, uskonnollinen auktoriteetti vaikkapa valtionuskonnon muodossa, peritty maa ja omaisuus; kaikissa näissä idealla, ihmisen ulkopuoliseen voimaan ja valtuutukseen pohjautuvalla ajattelutavalla on valtavasti voimaa ja vaikutusta alamaisuuden ja voimattomuuden tunteeseen. ”Pitää olla, pitää olla, uskollinen nöyrä...” - näin sanotaan suomalaisessa kansanlaulussakin.

Riittävän voimakas suggestio alistumisen ja alistamisen suuntaan, varsinkin kun se jatkuu vuosisatoja ja on täysin vallitsevaa, muokkaa myös ihmisen luonteenlaatua ja tekee ainakin osasta ihmisiä tämän ”ainoan vaihtoehdon” kiivaita kannattajia ja puolustajia. Ihmisen kohdalla on kysymys eloonjäämisestä ja jokapäiväisen elämän kannalta välttämättömän turvallisuusrakenteen löytämisestä. Usko johtajaan, kaikkivaltiaaseen voimaan, omistamiseen, väkivallan ja voiman käyttöön, tarvittaessa jopa tuhoamiseen saakka voi idealistiseen ajattelutapaan kuuluvassa yhteisössä muodostua elämän keskeiseksi sisällöksi.

Tällaisessa lähestymistavassa YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa periaatteella, jonka mukaan ihmiskunnan kaikkien jäsenten luonnollisen arvon ja heidän yhtäläisten ja luovuttamattomien oikeuksiensa tunnustaminen on vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perustana maailmassa, on todellisuudessa vain vähän merkitystä. Ulkopuolinen, elämän johtoajatukseksi kohonnut voima määrää miten on elettävä ja minkä varaan turvallisuus on rakennettava.

Mikä olisi se radikaali muutos jota tarvitaan? ”Olla radikaali tarkoittaa menemistä asioiden juuriin; asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse” - tämä Karl Marxin varhaisissa käsikirjoituksissaan lausuma ajatus muodostui syntyvän työväenliikkeen keskeiseksi liikkeellepanevaksi voimaksi. Ihminen toimijana on nostettava vihdoinkin oman historiansa luojaksi ja muokkaajaksi. On aloitettava siitä yhteiskuntaluokasta jolla ei ole enää mitään muuta menetettävää kuin kahleensa. Kysymys on siten  suuresta, ihmistä koskevasta, humanistisesta vapausliikkeestä.

Tuo, omaan aikaansa suhteutettuna häikäisevän vallankumouksellinen ajatus ryhtyi etsimään muotojaan. Kun ihmisestä puhutaan radikaalissa, humanistisessa hengessä, se ei tarkoita pelkästään jonkun yksilön oikeuksia. Silloin puhutaan koko ihmislajista, rakenteiden luomisesta jotka mahdollistavat ihmiskeskeisen, radikaalin periaatteen toteutumisen. Aineksia tuon periaatteen soveltamiseen löytyi 1800-luvun osuustoimintaliikkeestä, mies ja ääni -periaatteesta, osuustoiminnan avoimesta jäsenyydestä ja näiden periaatteiden ulottamisesta yhdistymis- ja kokoontumisvapauteen, järjestäytymisoikeuteen, ääni- ja vaalioikeuteen. Oman aikamme parlamentaarinen demokratia on tuon humanistisen periaatteen sovellutusta. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo nousivat lujapohjaisen, solidaarisen (solid=luja) ajattelutavan valtavirraksi. Sen varaan demokratiamme rakentuu tänäkin päivänä.

Syntyvä työväenliike rakensi jo yli sata vuotta sitten omat elimensä rohkeasti kansanvallan radikaalille, humanistiselle pohjalle. Poliittisessa elämässä se oli siihen aikaan täysin poikkeuksellista. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja mm. yhdistyslainsäädännön kehittymisen myötä demokratia alkoi juurtua myös puolueiden, järjestöjen ja yhteisöjen keskeiseksi toimintaperiaatteeksi. Kaikilta osin sitä ei noudateta vielä tänäänkään. Uudet, nousevat liikkeet joutuvat tässä suhteessa käymään läpi pitkän ja raskaan, vuosia kestävän harjoituksen ennenkuin rakenteet vastaavat kansanvallan suuria ja vaativia periaatteita. Tähän periaatteeseen liittyvää kasvatus- ja tiedostamistyötä on tehtävä jatkuvasti myös kansanvallan initoineiden, esiinnostaneiden liikeiden toiminnassa. Vielä vaikeampaa se on yksityisen kansalaisen kohdalla, joka omista, ihmisyyden arvojen kannalta sekavista lähtökohdista joutuu vähitellen rakentamaan suhdettaan demokratiaan elämänmuotona ja ihmisten välisen kanssakäymisen välineenä.

Erehtymätöntä ei ole kansanvaltakaan. Aineelliset olosuhteet, tottumukset ja vallitseva yhteiskuntaluonne ohjaa yleisenä käsityksenä myös demokratiaa. Ihmistä, hänen luonnettaan ja luonteenpiirteistöään koskeva avoin tutkimus on demokratian perusperiaatteetkin hyväksyneeessä yhteiskunnassa tarpeellista.

Aineelliset olosuhteet? Toimeentulo? Työ? Palkka? Asunto? Opiskelu? Kirjoitus-, luku- ja laskutaito? Yleissivistys? Liikkuminen paikasta toiseen? Tämä elämän aineellinen perusta, materialistinen oman ajan ja koko aikajanan, siis historian tulkinta on osa humanistista, ihmisen tilan ja tilanteen tarkastelua. Ilman radikaalia ihmisen nostamista keskiöön, ydinjajatteluun myös elämän aineellinen perusta voi vinksahtaa ihmisen kannalta onnettomaan ja jopa vaaralliseen suuntaan – niinkuin aina on käynyt, on vaarassa käydä nytkin ja yhä uudelleen ja uudelleen myös tulevaisuudessa.

Kansanvalta, demokratia, ihmisen luovuttamattomat oikeudet ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen tulee olla jokapäiväisen harjoituksen, meditaation ja käytännön toteutuksen kohde.