Sisyfos ja sosialidemokratia

-->

Satuin tässä yllättäen huomionosoituksen kohteeksi; Tapanilan Työväenyhdistys oli tehnyt aloitteen Rafael Paasion mitalin anomiseksi minulle poliittisen toimintani johdosta. Mitalin luvutuksen yhteydessä yhdistyksen puheenjohtaja Antti Hytti esitti koko joukon perusteluja, joita tässä ulkomuistista kertailen: toiminta sosialidemokraattisessa nuoriso- ja varhaisnuorisoliikkeessä jo 1950-luvun lopulta alkaen, 23-vuoden työskentely ammattiyhdistysliikkeessä toimitsijatehtävissä, kansainvälisten luonnonystävien toiminnan tunnetuksi tekeminen Suomessa ja sen teemojen aktvoiminen Työväen Retkeilyliitossa sekä verkkoviestinnän ja sosiaalisen median mahdollisuuksien avaaminen erityisesti eläkkeensaajien ja ikäihmisten toiminnassa. Ilmaisen vielä tässäkin kiitollisuuden tunteeni tämän palkitsemisen johdosta. Kansan Sivistysrahaston Rafael Paasion mitali on sosialidemokratian tavalliselle aktiiviselle jäsenelle osoittama ”vapauden risti” - jos sitä vertaa valtiollisiin merkkeihin.

Miksi osoitan tälle mitalille näin korkeaa arvostusta? Koetan tässä lyhyesti perustella kantaani ja sanoin nämä samat asiat jo – tosin hyvin spontaanisti – mitalin luovutustilaisuudessa.

Sosialidemokraattisen liikkeen pian 120-vuotinen taival ja toiminta on aina suuntautunut kansan, tavallisen ihmisen oikeuksien puolustamiseen. Sen juuret löytyvät työväenliikken arvoperinnöstä, joka ryhtyi nostamaan jaloilleen niin aineellisesti kuin henkisestikin nöyryytettyä köyhälistöä, proletariattia. Juuri tuolla kansanosalla ei ollut muuta menetettävää kuin kahleensa – siksi sen nousu olikin tietoisuuden kasvaessa niin voimallinen.

Liikkeen toiminta ei ole ensisijaisesti ollenkaan tähdännyt ainakaan kovin tietoisesti liikkeen itsensä nostamiseen järjestöpoliitiseen kukoistukseen. Lähtökohtana ja toiminnan kohteena on aina ollut ihminen ja kansa, jokainen ihminen ja koko kansakunta osana maailmanlaajuista ihmisyhteisöä. Siksi herättäääkin aina suurta ihmetystäni se että tämä uljas, moraalisesti ja eettisesti arvostettava tavoite ja demokraattiseen elämäntapaan perustuva työskentely sen puolesta on herättänyt läpi vuosikymmenten niin armottoman kovaa vastustusta.

Äänioikeuden saaminen jokaiselle kansalaiselle oli sata kymmenen vuotta sitten poliittisen yhteiskunnallisen heräämisen innostava osoitus. Nyt niin aliarvostettu periaate nosti kertaheitolla suomalaisen naisen ja miehen yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Tämän tavoitteen läpivienti vaati suurlakon järjestämistä, valtavia mielenosoituksia, puheita ja toimintaa tavoitteen läpiviemiseksi. Kokoontumisvapauden ja järjestäytymisoikeuden myötä kansalainen sai oikeuden ryhtyä ajamaan omaa asiaansa ja vaalioikeuden tukemana oikeuden pyrkiä myös myös päättäjän asemaan edustuksellisessa demokratiassa. Vastassa oli autoritaarinen tsaarin Venäjä ja suomalainen sääty-yhteiskunta perinteisine etuoikeuksineen.

Nuoren demokratian alkuvaiheisiin sattui säätyläisten ja maanomistajien torppareihin suuntautunut elinehtojen kiristäminen ja torppareiden häädöt. Nuori liike joutui puolustamaan henkeen ja vereen kuutamolle häädettyjen köyhien ja vailla koulutusta olevien ihmisten asiaa. Ilmeisesti pelättiin, että äänioikeuden saaneet torpparit tulevat vaatimaan myös vapautusta aineellisesta holhouksenalaisuudesta.

Kun äänioikeus oli saatu, ei kestänyt kuin kymmenen vuotta kun sosialidemokratia saavutti punaisen viivan vedossa yksinkertaisen enemmistön vapaissa vaaleissa Suomen eduskuntaan. Se ei kelvannut nuorelle suomalaiselle demokratialle, vaan tuo eduskunta hajoitettiin ennenkuin se oli pääsi aloittamaan lainsäädäntötyötä kansanvaltaiselle pohjalle. Heiveröinen demokratia murskattiin ja tämän seurauksena syttyi kansalaissota. Sosialidemokratia joutui tuolloin kahden autoritaarisen poliittisen joukkovoiman väliin. Toisaalla porvarillinen, etuoikeuksiin perustuva perinne ja työväenliikkeen sisällä pettymyksen siivittämä autoritaarinen, kansalaissotaan johtanut suuntaus joka imi voimaansa Venäjän bolshevikkien äärimmäisen militantista ja autoritaarisesta ajattelutavasta. Sosialidemokraattisen liikkeen kansanvaltaisten periaatteiden kannattajista tuli nyt marttyyreja, joita kuoli kymmenin tuhansin taisteluissa, muilutuksissa, oman käden oikeuden kenttätuomioistuimissa ja vihdoin punavankileireillä mm. Lahdessa, Suomenlinnassa, Tammisaaressa. Maksettiin hirvittävän kovaa hintaa yrityksestä soveltaa ihmisoikeuksia suomalaiseen yhteiskuntaan. Työväenliike jakautui kahtia. Vallankumousta ja kommunistisen puolueen yksinvaltaa ajava osapuoli jatkoi toimintaansa aina 1960-luvun alkuun, Neuvostoliiton hajoamisen saakka. Suuntauksen erheellisyyttä ja työväenliikken arvopääriä vääristävää poliittista epäonnistumista ei ole myönnetty tähän päivään mennessä.

Kymmenen vuotta tämän jälkeen alkoi kiihkoisänmaallisuus nostaa päätään. Suuren kansainvälisen laman helmoissa kasvoivat Lapuan liike, Isänmaallinen Kansanliike IKL ja Akateeminen Karjalaseura. Näiden keskeinen kotimainen vihollinen oli sosialidemokratia; alkoivat muilutukset, kusiaispesässä istuttamiset ja kyyditykset rajan yli Siperiaan. Näille kiihkoilijoille sosialidemokratia ja leniniläisstalinilainen kommunismi olivat yksi ja sama asia. Sosialidemokraatit joutuivat suojelemaan autoritaarisen tien valinneita veljiään ja sisariaan mm. sallimalla heille täydet toimintaoikeudet työväenliikkeen omissa yhteisöissä. Työväentaloilla tapahtuvaa toimintaa häirittiin oikeisto toimesta , katot ja seinät rapisivat laukauksista, kansanvalta oli taas kerran uhattuna 1930-luvun narsististen ja autoritaaristen pyrkimysten johdosta.

Toisen maailmansodan syttyessä sosialidemokraatitkin olivat valmiita tarttumaan aseisiin ja lähtemään puolustamaan maata. Kysymyys oli maanpuolustuksesta autoritaarista yksipuoluejärjestelmää vastaan ja samalla suomalaisen kansanvallan kohtalonhetkistä. Sota hävittiin ja Suomi joutui liittoutuneita edustaneen Neuvostoliiton henkisen ylivallan alle. Sosialidemokraattisesta ulkoministeristä Väitö Tannerista tehtiin sotasyyllinen. Hän oli vetäytynyt sivuun jo kansalaissodassa, koska ei voinut hyväksyä sen enempää väkivaltaa kuin proletariaatin diktatuurin ymmärtämistä pysyvänä yksipuoluejärjestelmänä. Sosialidemokratia liikkeenä, kansanvallan puolustajana istui syytettyjen penkillä. Työväentaloja menetettiin, taisteltiin työväenliikkeen suunnasta. Tuo taistelu nosti pintaan kaikkein periksiantamattomimmat sosialidemokratian puolustajat, tannerilaiset ja leskisläiset. Taistelua käytiin paitsi maan kohtalosta, myös demokraattisista järjestökäytännöistä. Tätä työväenliikkeen sisäistä ratkaisutaistelua katselivat oikeistovoimat sivusta, sen taistelun kävi suomalainen sosialidemokratia yksin.

Eipä ehtinyt juuri kymmentä vuotta pidempään kulua, kun jouduttiin todelliseen ulkopoliittiseen kriisiin. Kekkonen oli valittu vuonna 1957 äärimmäisen täpärästi – yhden äänen enemmistöllä - maan presidentiksi. Vuonna 1961 haluttiin asettaa yhteinen ehdokas presidentiksi ja sosialidemokraatit tukivat porvariston kanssa tätä edokasta, oikeuskansleri Olavi Honkaa. Poliittinen vastaisku oli äärimmäisen pelottava noissa oloissa: Neuvostoliitto lähetti nootin, joka edellytti yhteisiä toimia Saksaa vastaan jossa Neuvostoliitto näki poliittisen oikeiston, Natsi-Saksan vahvistuvan.

Kansa pelkäsi syntynyttä tilannetta ja niin pelkäsi myös Olavi Honka. Hän luopui presidenttiehdokkuudesta ja vaalitaistelun viime metreillä piti löytää sosialidemokraateille uusi presidenttiehdokas. Sellaiseksi nousi Rafael Paasio. Mitään todellista vaalitaistelua ei edes ehditty käydä ja sosialidemokratia kärsi näissä vaaleissa murskatappion. Muistan Rovaniemen maalaiskunnan Muurolassa tavanneeni vaalitilaisuudessa miehen, joka itkien ilmoitti ettei tällä kerralla uskalla äänestää sosialidemokraatteja. Ilmoitus sai kokousväen mykistymään. Latuja pidettiin auki Torniojoen yli Ruotsin puolelle siltä varalta että ”jos jotakin sattuu”. Kekkonen valittiin toiselle kaudelle presidentiksi. Tuossa pelon ja epätoivon ilmapiirissä sosialidemokraatit saivat presidentinvaalissa yhden alhaisimmista kannatusluvuistan. Sosialidemokratian puolelta kysymys oli viime kädessä suhtautumisesta demokratiaan ja ihmisen luovuttamattomiin oikeuksiin.

Paasion nousemisesta SDP:n johtoon seurasi alkava liennytyksen kausi. Sosialidemokratia sai hänen johdollaan heti 1960-luvun puolivälin jälkeen murskavoiton ja edukuntaan tuli vasemmistoenemmistö. Sitä jytkyä seurasi voimakkaan poliitisen ohjelmoinnin ja hyvinvointivaltion visioinnin suurtyö. Sitä tehtiin puoluesihteeri Erkki Raatikaisen johdolla ja mnäkin pääsin siihen työhön osallistumaan. Tämä lyhyt suvantovaihe riitti: se mahdollisti Suomen nousemisen pohjoismaiseen rintamaan kansanvaltaisen hyvinvointivaltion kehittäjäksi. Syntyi rahastoiva työeläkejärjestelmä josta emeritus-kansalaiset saavat tänä päivänä nauttia, lasten päivähoitolaki - jota nyt taas kysenalaistetaan? - kehuttu peruskoulumme ja laaja työelämää koskeva lainsäädäntö.

1970-luvun uudistuskauden ja ammattiyhdistyssiikkeen eheytymisen jälkeen alkoi taas uusia pilviä nousta ihmisoikeuksia ja demokratiaa ajavan ja kehittävän sosialidemokraatisen liikkeen taipaleelle. Chigagolaisen koulukunnan talousteoreetikko Milton Friedman oli kehittänyt monetaristisen talousoppinsa, jota amerikkalaiset olivat alkaneet jo 1970-luvun alkupuolelta soveltaa. Chilen sotilasvallankaappausta voi pitää tietynlaisena lähtölaukauksena monetarististen oppien valtaanpääsylle. Meillä sanotaan että vapauteen kuuluu myös vastuu. Vastuu on luonteeltaan sosiaalisykologinen, humanistinen ilmaus joka tarkoittaa ennenkaikkea vastuuta ihmisten hyvinvoinnista, luonnon tasapainosota ja oikeudenmukaisuuden edistämisestä. Näitä vastuun elementtejä ei monetaristiseen, sittemmin uusliberalismiksi nimitettyyn talousoppiin sisälly.

Neuvostoliiton poliittinen romahtaminen ja kapitalistisen talousjärjestelmän nousu maailmaa johtavaksi suunnaksi merkitsi paitsi uusliberalismin nousua ja samalla myös sosialidemokratian ja marxismileninismin paketoimista samaksi, pelottavaa ja brutaaleja muotoja saaneen sosialismin edustajaksi. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, sen kansanvalta ja yhteisen sektorin vahva, lamoja puskoroiva luonne ei uusliberalismien edustajissa ole myötätuntoa löytänyt.Yhteisiä voimavaroja kaupallistetaan, yksityistetään ja valtiota köyhdytetään. Samaan aikaan saadaan maksaa odotusarvoihin perustuvan monetaristisen hurahtamisen hintaa Euroopan Unionissa ja oikeastaan koko läntisessä maailmassa.

1980-luvun suuria tragedioita oli edistysmielisen osuuskauppaliikkeen menetys, joka sekin näyttää näin jälkeenpäin olevan tarkoituksella ja taitavasti junailtu operaatio. Liike menetti valtavasti voimavarojaan ja aatteellisen toiminnan pohjaa osuuskauppaliikkeen likvidoimisen myötä. Kun tähän lisätään järjestöpohjaisen toimintaperinteen romahtaminen kilpaurheilua lukuunottamatta lähes kokonaan, joutuu toteamaan että kansanvalta ja siihen kasvaminen on tänään edelleenkin mitä suurimmassa vaarassa.

Voi siis sanoa että sitten sosialidemokraattisen liikkeen perustamisen se on joutunut arvoillaan ja asenteillaan puolustamaan kansaa mitä suurimmilta ja uhkaavimmilta ihmisoikeusloukkauksilta. Uhkaavia tilanteita on noussut toistuvasti esiin suurin piirtein kymmenen vuoden välein. Kysymys ei ole ollut niinkään sosialidemokraattisen liikkeen omien rakenteiden puolustamisesta, vaan kansanvallasta, kaikkia koskevien oikeuksien joutumisesta kyseenalaistetuiksi.

Sosialidemokratian symboliksi näyttää siten Sopivan Sisyfos, jonka jumalat rankaisuksi tottelemattomuudesta pakottivat manalassa pyörittämään kiveä vuoren huipulle, josta se taas vyöryi alas laaksoon, mikä merkitsi työn aloittamista uudelleen.

Uusia ajatuksia ja vanhoja totuuksia

Keskustan puheenjohtaja ja kansanedustaja Juha Sipilä esitti lauantain ykkösaamussa 28.9. 2013 joitakin melko merkittäviä uusia ajatuksia. Niitä sietää myös pohdiskella myös tässä blogissa. Teen tämän siksi, koska itsekin olen samansuuntaista ajattelua harrastanut. Lähtökohtanani on ollut pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttäminen ja vahvistaminen. Nyt kun hyvinvointivaltion rönsyjä raivataan ja uhkana on yhteisessä päätöksenteossa tärkeiksi havaittujen rakenteiden poliittinen romuttaminen, näillä ajatuksilla on sitäkin enemmän merkitystä.

Sipilä – Keskustapuolue hänen mukanaan – ehdottaa suuren rakennerahaston perustamista hyvinvointivaltion pelastamiseksi ja hyvinvointiyhteiskuntaa tukevan ajattelun vahvistamiseksi. Hän on tehnyt ehdotuksia myös tämän rahaston resurssilähteistä, siis siitä mistä resurssit otettaisiin tällaisen rahaston kokoamiseen. Tuollaisia lähteitä taitaisi löytyä useampiakin, kun oikein ryhdytään etsimään. Lauantain ykkösaamussa vilahti joipa käsite ”kansanobligaatio”, joka mahdollistaisi hyvinvointivaltiota tukevan ajattelun muuttumista rakenteita joukkovelkakirjojen avulla tukevaksi konkreettiseksi toiminnaksi.

Olen itsekin esittänyt uusien rahoitusinstrumenttien kehittämistä hyvinvointivaltion vahvistamiseksi. Kun katsot blogina oikean laidan tunnisteita, löydät tähän suuntaan tehtyä kehittelyä. Pidän siis Sipilän avauksia tässä suhteessa erittäin tervetulleina. Kokoomuksen ja sosialidemokraattiern riveissä tällaista keskustelua ei ole käyty, mitä pidän ainakin sosialidemokraattien osalta suurena puutteena ja huolestuttavana merkkinä.

Kunnissa ovat uudet valtuutetut joutuneet kovaan kouluun: omista hyvinvointitavoitteista pitää luopua ja samalla on nieltävä palvelujen supistamisen karvas kalkki. Ohjelmallisia tavoitteita uusien rahoituslähteiden kehittämiseksi ei ole kuulunut eikä näkynyt.

Sipilän arkiajattelussa on siis paljon sellaista, jossa käytännössä tullaan talonpoikaisjärjen käyttöön ja samalla yli ideologisten raja-aitojen. Pyrkimys hyvinvointiyhteiskunnan voimavarojen kasvattamiseen on tällainen tavoite. Millaisen rakenteen puitteissa näitä palveluja sitten tuotettaisiin, onkin jo toinen juttu. Olennaista on että sosiaalitoimen, koulun tai terveyden- ja sairaanhoidon käytössä tulee olla resursseja, jotka mahdollistavat palvelujen modernin ja korkeatasoisen toteuttamisen.

Keskusta tarjoaa luonnollisesti omaa kotikunta- ja maakuntamalliaan, hallituksessa puhutaan uusista kuntarakenteista ja työssäkäyntialueista. Kun katsellaan uuden rakenteen muovautumista, uskon aikaa myöten oikeiden kokonaisuuksien löytyvän käytännön ja elämän sanelemina vaatimuksina. Vastuullisuus, eheys ja tosiasioiden kunnioittaminen tulee poliittisessakin väännössä olla tärkeimpänä motiivina.

Todellinen ongelma on nimittäin toisaalla. Kysymys on siitä, kuka näitä palveluja tuottaa ja millainen on se hallinto joka vastaa toteuttamisesta.

Eurooppan Unioni vaatii palvelujen kilpailuttamista, yksityisen ja julkisen hallinnon asettamista samalle viivalle. Ratkaisijana pidetään hetken kustannuksia, hallinnon avoimuudesta ja eheydestä käydään keskustelua vähemmän. Nykyhallituksemme tarkkoihin ohjelmiin näyttää yhä sisätyvän kaksi toisilleen täysin vastakkaista lähtökohtaa: hyvinvointivaltion vahvistaminen ja palvelujen tuottaminen omana työnä, avoimen ja kansanvaltaisen hallinnon alaisuudessa. Palvelujen yksityistäminen ja kaupallistaminen on toinen ääripää, jossa keskeisenä motiivina on yksityinen yritteliäisyys ja peikkona valtiojohtoinen byrokratia, jonka kaapissa neuvostoluuranko yhä varoittavasti kolisee.

Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio ei tunnu kelpaavan ideologisen rajan markkinapuolella häärääville. Millä puolella rajaa Suomen Keskusta on tässä suhteessa? Sipilän pukukoodin solmio puhutteli sinivihreän suuntaan, samoin oikeaan suuntaan porttia avattiin pahoiteltaessa Saksan FDP:n huonoa vaalimenestystä. Myöskään tuki Rehnille ei taida pitää sisällään julkiselle sektorille suuntautuvia rahastomuotoisia piristysruiskeita. Rehn tunnetaan Euroopassa riistokomissaarina, joka on täysin tukenut euroopan poliittisesti konservatiivista ja kohden julkisen sektorin tuhoa ajavaa pakkopeliä.

Euroopan Unionissa tuki yhteiselle sektorille tulee kysymykseen vain sitä kautta toteutettavan palvelujen kilpailuttamisen, ei kansanvaltaisen hallinnon vahvistamisen välineenä. Rauha ja demokratia, Unionin lähtökohtaiset perusarvot ovat muuttumassa vastakohdikseen kuuluisan eläinten vallankumouksen (engl. Animal Farm, 1945 George Orwell) malliin.

Jos ja kun vaalivoitto tulee, nämä asiat joutuvat uudelleen valinkauhaan. Suostuuko porvarillinen puoli julkisen sektorin rahoituksen ja kansanvaltaisen palvelutuotannon elvyttämiseen? Jos Sipilän tavoitteet on tarkoitettu poliitisesti toteutettaviksi, mistä löytyvät parhaat kumppanit tällaisen ohjelman läpiviemiseen?

Saksa, Saksa, yli kaiken...

Saksan Kristillisdemokraattinen Unioni CDU, yhdessä Baierin Kristillissosiaalisen Unionin CSU:n kanssa on voittanut Saksan vaalit kirkkaasti, tosin hallituskumppaninsa Vapaiden Demokraattien, FDP:n kustannuksella. Nyt katsotaan, johtavatko kristillisdemokraatit maata lähes yksin vai lähteekö jokin ryhmä mukaan hallitukseen. Houkutus suureen koalitioon on suuri, sillä sekä Saksan että Euroopan ongelmat kolistelevat vähän joka nurkasta.

Peer Steinbruck ilmoitti jo vaalipäivän iltana että hän ei lähde ministeriksi CDU-vetoiseen hallitukseen. Sosialidemokratialla on aika ajoin taipumusta luisua porvarillisen politiikan takuumieheksi, kun lujasti puolustetaan hallituksessa aikaansaatuja kompromisseja. Toinen synti mielestäni on tietynlainen resurssisokeus: miljardin euron yritysverohelpotuksia vastaan saadaan kansalle jotakin, muutama miljoona vaikkapa kehitteillä olevaan ja resurssipulasta kärsivään nuorisotakuuseen. Sopimisen kulttuurilla on tietty oikeutuksensa, mutta kun sitä toteutetaan jatkuvasti vähemmistöasemasta ja heikosti kehittyneellä resurssisimällä, kokonaisuuden lopputulos saattaa näyttää juuri päinvastaiselta kuin mihin on alunperin oltu pyrkimässä. Porvarienemmistöisessä hallituksessa tuppaavat sosialidemokratian tavoitteet marginalisoitumaan.

Saksan FDP menetti kannatustaan ja putosi pois liittopäiviltä. Sen politiikka on ollut hengeltään erittäin oikeistolaista ja aika ajoin se on mennyt reippaasti oikealta ohi CDU:n, Saksan perinteisen oikeistopolitiikan ankkurin. Meillä Keskustapuolue kuuluu europarlamentissa tähän euroliberaalien ryhmään. Siinä viitekehyksessä ei sosialidemokratialla ole mitään sijaa - sosialidemokratia on ollut näiden talousliberalismiin hurahtaneiden tärkein poliittinen vastustaja. En usko Suomen Keskustapuolueen tuntevan oloaan eurooppalaisissa ympyröissä kovin kotoisaksi, jos vaalivoiton jälkeen pitäisi ottaa hallitukseen pieni sosialidemokraattinen ministeriryhmä.

DDR:n eli Saksan itäisen osan perillispuolue Linke menestyi niin hyvin, että se on tätä nykyä Saksan kolmanneksi suurin puolue. Sillä on merkitystä vaa'ankielipuolueena jo nyt, onhan se jo lähtökohtaisesti kannattamassa sosiaalisesti tasa-arvoon tähtäävää ja tässä mielessä oikeudenmukaista yhteiskuntarakennetta. Saksan sosialidemokraateille ei die Linke kuitenkaan kumppaniksi kelpaa. Nöyryytyksen haavat ja itsenäisen toiminnan estäminen saksalaisessa "reaalisosialismissa" on tullut maksuun viimeisen parinkymmenen vuoden aikana yhteistoiminnan torjumisen muodossa. Kun poliitisella areenalla potut maksetaan pottuina ja kun se tapahtuu parlamentaarisessa demokratiassa, tuntuu tällainen suhtautumistapa suomalaisittain vieraalta. Sen pysyvä soveltaminen näyttäytyy paradoksaalisesti samanlaisena asennetasolla poliittisen historian aikajanalla.

Vihreät ovat saaneet suuren tavoitteensa, atomivoiman kieltämisen todeksi Saksassa - ja samalla menettävät kannatustaan. Veikkaukset atomivoiman suhteen kulkevat kahteen suuntaan: joka palataan pikkuhiljaa ja erillispäätöksillä atomivoiman käytön sallimiseen - tai sitten kaupallisilla rankaisuilla, ostoboikoteilla ja poliittisella painostuksella ajetaan koko Eurooppa samaan ruotuun. Kun atomivoima ei kelpaa saksalaisittain tuotettuna, miksi se kelpaisi kilpailua vääristävänä muualtakaan?

Vaihtoehto Saksalle, populistinen ja Eurooppa-kielteinen ryhmittymä pääsi lähelle 5 %:n liittopäiväkynnystä. Konservatiivit ovat vuosikymmeniä torjuneet hyvinvointivaltiota vahvistavan sosialidemokraattisen suuntauksen ja rakentaneet systemaattisesti yritysvetoista, vapaaseen kilpailuun ja rajoitamattomaan voitontavoitteluun perustuvaa sisämarkkinamallia. Kun tämä malli on osoittanut suuret ja jo arvattavissa olleet heikkoutensa, teoreettisessa sosialisminpelossaan ja voimantunnossaan konservatiivit pitävät kiinni mallistaan vielä rapautuvan Euroopan raunioillakin. Hinta muodostuu kovaksi, jos eurooppalaiset rakenteet sen seurauksena joutuvat hajoamisen tilaan ja palataan takaisin globaaliin aikaan sopimattomaan kansallisuusajatteluun, nationalismiin. Omalla tavallaan paradoksaalista on sekin, että tätä Impivaaraan paluuta tukevat omilla kansallisiin ennakkoluuloihin perustuvilla asenteillaan ja ratkaisuillaan myös muut pohjoismaat. Sosialidemokraatitkaan eivät tässä suhtessa ole synnittömiä, vaikka pohjoismaisen hyvinvointivaltion tiukka puolustaminen käykin hyvänä perusteluna.

Paluu saksalaiseen valtaan Euroopassa on tapahtunut tosiasia. Ohi konservatiivienemmistöisen Saksan ei Euroopan Unionissa päätöksiä tehdä. Siitä huolehtivat tästedes Saksan liittopäivät, europarlamentti, komissio, Unionin ministerineuvosto, Unionin virkamieskunta ja lobbarien valtaisa joukko koko eurooppalaisen päätöksenteon ytimessä.

Riittääkö Saksalle valta Euroopassa? Saksan kansallislaulussa todetaan: Deutschland, Deutschland über alles, über alles in der Welt; Saksa, Saksa, yli kaiken, yli kaiken maailmassa...

Pimeän kauden alkaessa

Tänään eletään syyskuun tasauksen päivää, maapallolla päivä ja yö ovat yhtä pitkiä kaikkialla maapallon napoja lukuunottamatta; pohjoisella pallonpuoliskolla alkaa pimeä aika, etelässä päivä alkaa pitenemään. Pohjoisen pallonpuoliskon osalta pimeän kauden alkamisessa on myös poliittista symboliikkaa. Poliittinen talvi sanan taloudellisessa mielessä noudattaa kuitenkin pidempiä kuin vuoden syklejä.

Taloudelliset syklit ovat sidoksissa ihmisen olemisen tilaan ja massojen reagointiin. Nekin noudattava tiettyjä lainalaisuuksia, niin hyvässä kuin pahassakin. Molempiin voidaan myös vaikuttaa ja vaikutetaankin. Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle tähän mielenkiintoiseen teema-alueseen totean vain, että ihmisiluonto joustaa aika pitkällekin ja sallii vaihtelevuutta suuressakin määrin elinolosuhteissaan. Kuitenkin, kun elämä ja sen olennaiset arvot ovat uhattuna, muutosta voi alkaa tapahtua aika nopeastikin. Inhimilliset pyrkimykset näkyvät massojen liikehdintänä, järjestäytyneinä liikkeinä, poliittisina tavoitteina, irrationaalisina tai järkevinä pyrkimyksinä koskien omaa aikaa ja sen toimintarakenteita.

Saksassa pidetään tänään vaalit, liittopäiville valitaan edustajat saksalaisella kaksivtasoisella vaalilla, joissa äänestetään sekä henkilöä että poliittista ryhmää. Saksa on Euroopan Unionin suurin talous eikä sen yli kävellä Euroopan sisämarkkinoillakaan. Saksa on pitkään toiminut eurooppalaisen konservatiivisen politiikan takuumiehenä; kun säännönmukaisesti valtaosa eurooppalaisista hallituksista on poliittisen oikeiston kontrollissa, on se merkinnyt jo vuosikymmeniä Unionin rakennepolitiikan perustumista oikeistolaisille arvoille. Välillä on toimittu maltillisemmin, joskus taas on siirrytty kiihkeämpään vyörytykseen kohti yritysvetoista kilpailuyhteiskuntaa. Tätä on tietenkin tukenut vahva Euroopan katolinen tendenssi, jossa sosiaalipolitiikka, lapsista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen on kuulunut ensisijaisesti perheelle ja toiseksi armeliaalle kirkolle.

Markkinavetoisen ja sen liberalistisia periaatteita noudattavan politiikan luonteeseen kuuluu ajatus siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. Rajoituksia ei aseteta eikä sallita, riippumatto on tarkoitettu vain menestyjiä varten. Tuloerojen kasvu ja keinoja kaihtamaton pyrkimys henkikökohtaiseen menestykseen ovat sekä käytännön että ideologisena lähtökohtana. Jakopolitiikkaa ei kannateta, se tarkoittaa puuttumista pyhään omistusoikeuteen ja erityisesti sen omistaja-, ei työkeskeiseen tulkintaan. Hyvinvointia voidaan tavoitella, mutta se voi tapahtua ainoastaan taloudellisen kasvun ja kilpailussa pärjäämisen kautta. Kun yhteisessä taloudessa menee huonosti, keinona on menojen supistaminen. 

Yksityisen intressin lähtökohdista julkinen talous on menoerä, jolle menestyjä ei saa katetta palvelujen muodossa. Pohjoismaissa julkinen talous osoitti 1900-luvulla suuren potentiaalinsa ja kilpailukykynsä, mutta yksityisen intressin näkökulmasta siinä on kysymys resurssikokonaisuudesta joka on saatettava yksityisen intressin ehdoilla toimivaksi. Euroopan Unionin vapaan kilpailun periaatteet tukevat kaikilta osin tätä lähtökohtaa. Unionin peruskirjassa puhutaan kuitenkin rauhasta ja demokratiasta. Voimassa oleva tulkinta on eräs keskeimpiä osoituksia pitkään jatkuneesta konservatiivisesta voimapolitiikasta Euroopassa.

Tätä politiikkaa on nyt noudatettu suurin piirtein yhden ihmisiän verran. Missä ollaan menossa? Euroopalle on luvassa tästä eteenpäin vain huonoja uutisia. Velkataakka on kasvanut mittoihin joka ei ole enää hallittavissa. Euroopan vakausmekanismi ja sen toimivuuden vahvistaminen julkisen sektorin alasajolla ja todennäköisellä romuttamisella näyttää tätä nykyä mitä ilmeisimmältä. Myös Saksan, suuren menestyjän talous perustuu yhä kasvavalle velanotolle ja vain suuruuden ekomia pitää maata kolmen A:n menestyjäluokassa.  Arabimaiden väkivaltakierre saattaa hyvinkin levitä myös Eurooppaan.

Suomen tie ei näytä poikkeavan eurooppalaisesta valtavirrasta. Kansallisteatterimme esitys ”Neljäs tie” näyttäisi aika hyvin kuvaavan tätä historiaa Suomen osalta ja myös sitä, mihin ollaan päätymässä. 

Vaihtoehtoisen politiikan siemenet eivät ole itäneet myöskään vasemmiston keskuudessa; tarvittavat muutokset tasa-arvon, yhteisen hyvinvoinnin ja työn tulosten oikeudenmukaisemman jakamisen suuntaan edellyttäisivät suuria, käänteentekeviä muutoksia koko arvofilosofiassamme. Sellaista ei ole näköpiirissä eikä näitä arvoja ajavat poliitiset suuntaukset - kuten sosialidemokratia – ole enää sellaisessa poliittisessa iskussa että se voisi saattaa muutosta alulle. Saksan vaalien tulos saattaisi antaa vielä pieniä toiveita muutoksesta yleiseurooppalaisessa kehyksessä, jos sosialidemokraattien Steinbrück todella saisi mahdollisuuden Euroopan keskeisen valtiomahdin ohjaamisen toisenlaisille eurooppalaisille ja kansainvälisille urille. Hänen suuri poliittinen esikuvansa näyttää olevan Helmut Schmidt, joka toimi Liittotasavallan kanslerina vuosina 1974-82.  Mielenkiintoistahan on että vaihtoehtoisten arvojen juuret löytyvät juuri saksanmaalta puolentoista vuosisadan takaa. Niiden soveltamisesta uusissa olosuhteissa olisi kysymys, jos vaihtoehtoa nykyiselle linjaukselle todella haetaan.

Jos näin ei tapahtu, vanhan poliittisen pohdiskelijan on mentävä metsään, haettava pihkainen kuusi ja nieltävä poliittinen pihkatappi edessä olevan, kaiketi jääkautta muistuttavan talven varalle. Sen loppumisesta ei ole tietoa, mutta dialektiikan pitkä sykli tulee jossakin vaiheessa nostamaan varmuudella ihmisarvot uudelleen kunniaan. Voi olla että tämän kirjoittajasta ei ole siinä vaiheessa jäljellä muuta kuin se poliittinen pihkatappi näiden blogikirjoitusten muodossa.

Vanhan Rautalammin verotusperusteet

Rautalammin Rossien kantaisän Brusius Rossin tiedetään saaneen omistukseensa kruununtorpan ja lisäksi hänen arvellaan toimineen neljännesmiehenä eli nimismiehen apulaisena kyytitehtävissä, veronkannossa, käräjien pidossa ja kievaritoiminnassa. Mitkä olivat tuon ajan veronkatoperusteet?

”Veronkanto oli jo pitäjän perustamisesta alkain järjestetty sille kannalle, jolla se sitten melkein muuttumatta säilyi aina seuraavan vuosisadan alulle. Siinä oli koitettu saavuttaa niin paljon kuin mahdollista yhdenmukaisuutta läänin muiden osien kanssa, vaikka pitäjän erilaiset olot vaativat ottamaan niitäkin huomioon.

Veronkantoperusteet olivat samat kuin läänin muissakin pitäjissä; niistä on erittäin mainittava neljänneskunta, koukku, savu ja jousi.

Neljänneskunnittain kannettiin veroja siten, että koko neljänneskunnan suoritettavaksi oli määrätty joku vissi vero. Nimismies yhdessä neljännesmiehen kanssa sitte arvosteli, kuinka neljänneskunnalta tuleva vero oli osakasten kesken jaettava. Veron suorittamisesta oli luultavasti koko veropiiri vastuunalainen. Tällainen veronottotapa oli aikaisemmin ollut yleisempi, mutta oli jo tähän aikaan syrjäytymässä yksityiskohtaisen maksutavan tieltä.

Koukku oli maaveron perusteena, kuten nykyään manttaali. Koukku, joka alkuaan merkitsi jonkunlaista kyntöasetta, oli jo varhaisista pakanuuden ajoista käytetty maanalan mittana. Veronselityksissä määritellään sitä kahdellakin tavalla. Toisen määrityksen mukaan oli koukku kuusi tangonalaa ja jokainen tanko oli kuusi kyynärää. Tämä selitys ei kumminkaan enää tähän aikaan vastannut koukun käsitettä, vaan viittasi vanhempiin oloihin. Toisen määrityksen mukaan oli koukku sellainen maanala, johon voitiin kylvää 3 puntaa viljaa ja tämä nähtävästi olikin koukun todellinen suuruus. Vielä 1586 kylvettiin Rautalammilla noin puolen neljättä tynnöriä koukkua kohti. Koukkua määrätessä ei ainakaan Rautalammilla voitu ottaa arvioon ainoastaan viljeltyä maata, sillä ennen on mainittu, että arvioimista alotettiin siellä heti ensi asutusvuosina, mutta luultavasti otettiin arvioidessa lukuun koko viljelykseen kelpaava maa. Laskettiin siis, kuinka paljon kaskea voitiin vuosittain hakata ja kylvää arvioitavalle maanalalle ja arvattavasti otettiin siinä jonkun verran maanlaatukin huoimioon. Missä määrin muut edut, n.k. niityt, kalavedet y.m. tulivat huomioonotetuksi, ei voi päättää.

16 sataluvun alussa vanha koukku-nimitys poistettiin ja sen sijasta alettiin maanalan mittana käyttää ”vero” -nimitystä, jota jo ennenkin joskus oli käytetty koukun asemesta. Vero vastasi täydellisesti entistä koukkua. Vero oli jaettu 12 äyriin. Näitä nimityksiä, veromaa ja äyrimaa käytetään sitte koko 17 vuosisadan ajan ja myöhemminkin aina tälle vuosisadalle (1800-luvulle, IR huom.).

---

Savu oli jokainen talous, sekä verotilallisen että aatelin lampuodin. V. 1568 tehtiin savujen suhteen se muutos, että useampia köyhiä talouksia luettiin yhdeksi savuksi, mutta jo muutamien vuosien kuluttua palattiin jälleen entiselleen. 17 vuosisadalla alettiin savun asemesta käyttää tila-nimitystä.

---

Savusta muodostui myöhemmin n.k. apuveromanttaali. Kun savulta kannettavien verojen määrä kohosi vähitellen niin korkealle, että suurin osa veroja meni sen mukaan, kävi kohtuuttomaksi tällainen veroperuste, jonka mukaan jokainen tilallinen sekä varakkaampi että vähempivarainen sai maksaa yhtä paljon. Sentähden tehtiin uusi varallisuuteen perustuva veronkantoperuste, jota nimitettiin apuveromanttaaliksi siitä syystä, että sitä käytettiin yksinomaan apuverojen kannossa. V. 1568 toimeenpantu muutos savujen suhteen oli jonkunlaisena valmistuksena siihen. - Täysi apuveromanttaali oli jokainen savu, joka maksoi määrätynkokoisen apuveron. Sellaista savua nimitettiin myöskin täysivero-tilaksi sekä täysivaraiseksi. Harvat savut tekivät kumminkin täyden manttaalin. Miten usein alkuaan varallisuuden arvio toimitettiin, jonka mukaan savun manttaaliosuus määrättiin, ei ole tietoa; myöhemmin se jäi pysyväiseksi.

Jousella ymmärrettiin jokaista viisitoista vuotta täyttänyttä tilallisten luokkaan kuuluvaa miehenpuolta. Jousiin ei siis luettu palkollisia, huonemiehiä, irtolaisia eli yleensä tilattomia. Mutta 1600-luvun alulla saa jousi toisen merkityksen. V:sta 1607 alkain ymmärretään jousella jokaista talonomistaja-parikuntaa; jos avioliitto toisen aviopuolison kuoleman kautta oli rikkoontunut, oli jousikin mennyt samalla rikki. Siitäpä syystä jousien lukumäärä yllämainitusta vuodesta alkain on tavallisesti pienempi kuin savujen määrä.

Vielä otettiin veroja muidenkin perusteiden mukaan, kuten lehmäluvulta. Apuveroja otettiin joskus vielä kihlakunnittain, mutta 16 sataluvun alussa poistettiin kaikki veromaksun yhteisyyteen perustuvat veronkantoperusteet. Siihen sijaan aletaan verojen kannossa käyttää uusia perusteita, kuten kylvömäärää, henkilukua y.m.

(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta Hallinnon hoito ja verotusolot, ss. 106-109)

Pakanallisista tavoista vanhalla Rautalammilla

Pakanallisista tavoista

”Hyvin raivaamaton oli velä maanala, jossa kirkon tuli viljelystyötänsä suorittaa. Tietämättömyys oli suuri, pakanuuden aikaiset käsitykset ja tavat olivat yleisesti vallalla ja katoolinen aika, kykenemätön niitä poistamaan, oli lisännyt uusia taikauskon muotoja. Tosin rovastinkäräjillä Viitasaarella 1671 vastattiin kysymykseen, vieläkö siellä epäjumalia palveltiin, että ne olivat kokonaan poistetut.

Puhdasta pakanuutta ei siis ollut olemassa. Mutta toisaalta muistaa kansa vielä paljoa myöhäisemmiltä ajoilta kertoa täysin pakanallisista uhrimenoista.Niinpä Kolkussa Viitasaaren ja Pielaveden rajalla oli Kolkunjärven rannalla petäjä ja haapa, jonne Peltoniemen emännän oli tapana viedä uhreja. Aina, kun keitettiin tuvassa keittoa, vei emäntä sitä vadillisen puiden juurelle; ja samoin kun lehmä poiki tai kun uutiseloa saatiin, vietiin esikoiseksi juustoa ja puuroa sinne. Myöskin köyrinä ja jouluna vei mummo aina ruokia saunaan. Kerran olivat toiset piloillaan laskeneet siat sinne emännän eväille. Kun emäntä kuuli suun latinaa saunasta, niin kutsui hän toiset kuuntelemaan, ”kuinka pyhät miehet lassuttaa”.

Niinikään oli Niinilahden kylässä, Kontion ja Harjun talojen välillä ollut ennenaikaan huone, johon vietiin uhriksi esikoisia kaikista maan ja karjan tuotteista. Toinen samanlainen uhriaitta oli ollut Aroniemessä (vrt. Julius Krohn, Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus s. 59).

Miten kaikenlaiset pakanuuden tai paavinuskon ajalta perityt taikauskoiset tavat ja menot olivan aivan yleisiä, näkyy myöskin pispankäräjän pöytäkirjoista. Tarkastustilaisuudessa Viitasaarella 1707 varoitti pispa sellaisia, ”jotka käyttävät noituutta, taikauskoa ja siunailemista muiden turmioksi ja oman sielunsa vaaraksi, sekä määräpäivien valitsemista joidenkuiden pyhimyksien muistoksi”. 

Pispantarkastuksessa Rautalammilla 1729, jossa oli useita seurakunnassa vallitsevia epäkohtia käsiteltävänä, esitettiin myöskin taikauskoisia tapoja, jotka siellä olivat käytännössä. Niinpä oli tapana, milloin Laurentiuksen päivä, joka oli kirkon nimipäivä, sattui sunnuntaina, että vieraan- ja omanpitäjäläiset sekä vaimot, kantaen lapsiaan käsivarrella, tunkeutuivat alttarin tykö ja kun pappi, messutessaan Herran rukousta, tuli 7:n rukouksen sanoihin: ”mutta päästä meitä pahasta”, antoivat rahalahjan. Koska tällainen tapa ei ainoastaan häirinnyt pyhän sakramentin vihkimystoimitusta, vaan oli samalla taikuutta, Perkeleen uhri, joka tapahtui Jumalan sanan kautta sakramentin pyhässä toimituksessa, määräsi pispa, että papiston tuli ei ainoastaan varoittamalla siitä kieltää, vaan myöskin asettaa lukkari ja kirkonvartia seisomaan alttarikäytävän suulle estämään kansaa sinne pääsemästä. Jos ken oli päätänyt lahjoittaa Jumalan kunniaksi ja kirkon hyväksi, tuli hänen tehdä se joko ennen tahi jälkeen jumalanpalveluksen papin ja kirkonvartian läsnäollessa, jotka ottavat vastaan rahan ja panevat kirkonarkkuun, koska se on tuleva kirkolle eikä messupapille, kuten tapa kuuluu tähän saakka olleen. Jos kumminkin joku siitä huolimatta tahtoi väkipakolla tun keutua harjoittamaan aikomaansa taikuutta, tuli papiston ilmoittaa siitä asianomaiseen paikkaan, jotta se Lokakuun 17. päivänä 1687 annetun asetuksen mukaan tulee rikoksen ja henkilön mukaan rangaistuksi.

Toinen taikauskoinen tapa, joka samoissa pispankäräjissä oli käsiteltävänä, koski karhunpeijaisia. Pispalle oli kerrottu seurakunnasa olevan sellainen juurtunut tapa, että kun karhu oli tapettu, sekä talja nyletty ja liha jaettu, kokosivat tappajat keskuudessaan muutamia kappoja viljaa olueksi ja viinaksi. Sitten kun oluet ja viinat oli valmiita, kokoonnuttiin sen kotiin, joka oli ollut karhuntapossa päämiehenä ja ottanut itselleen karhun pään. Kun ensin jumalisia lauluja oli laulettu, käytiin pöytään syömään karhun päätä ja juomaan valmistettuja juomia. Sitten otettiin karhun pääluut niin ehjinä kuin ne saatiin pysymään ja vietiin saattokulkueessa, laulaen taikauskoisia lauluja, metsään sekä ripustettiin puuhun, joko erinäisiin puistoihin tai saariin. Papiston käskettiin toimimaan tällaisten taikauskoisten uhrien hävittämiseksi, koska sellaiset olivat sekä vastoin Jumalan kieltoa että Kunink. Maj:n Lokakuun 17 p. 1687 antamaa asetusta. Heidän tuli julkisesti sanan mukaan uskollisesti neuvoa Jumalan seurakuntaa luopumaan sellaisesta taikuudesta sekä lukea tätä koskeva 9 § mainitusta asetuksesta, ja jos joku siitä huolimatta näkyisi tahallisesti asettuvan sitä vastaan, olisi sekä päämies errä osamiehet ilmiannettavat asianomaiseen paikkaan.

Samoin oli meneteltävä niiden kanssa, jotka pyhittivät n.k. Kekriä, kuten muutamien oli tapana. Sitä vietettiin joko Ollinmessun, Martin, Pyhäin tai Katariinan päivinä. Silloin teurastettiin lammas ja syötiin yksin omaan kotiväen kesken sekä samalla juotiin kohtuuttomasti. Siinäkin piili taikauskoa sekä paavillisuuden jätteitä, sekä lupauksia, joita heidän esiisäinsä olivat tehneet Haltijoillensa (Genios) ja huonejumalilleen karjan menestymiseksi, joka vanha tapa on jäänt heiltä perinnöksi, vaikka pedot sellaisten henkilöiden karjaa enemmän tuhosivat.

Ajan käsitystavan mukaan oli taikausko rikos, jota oli rangaistava lain ankarimmilla keinoilla; sen vuoksi muistuttivat pispat tarkastusmatkoillaan papistoa turvautumaan maallisen oikeuden apuun, jolleivat opetukset ja varoitukset näyttäneet siinä auttavan. Silloin tällöin olikin oikeuden käsiteltävänä tämäntapaisia juttuja.

(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta Kirkolliset ja sivistysolot, ss. 203-205)

Rautalammin kappalaisen puustelli 1729

-->

Vuonna 1729 tehtiin kruunun toimesta syyni, jossa tarkastettiin Rautalammin kirkkoherran ja kappalaisen rakennukset ja huoneet. Tästä selvityksestä saamme kuvaa siitä, millä tavalla 1700-luvun alkupuolella asuttiin. Kuvaus onm K.J. Jalkasen kirjoittamasta Rautalammin vanhan hallintopitäjän historiasta vuodelta 1900:

”Kappalaisen puustelliin kuului seuraavat rakennukset:

1. Tupa ja kylmä kamari, nykyisen kappalaisen Johan Theudeniuksen rakentama 1726. Tuvassa on 4 kappaletta ikkunoita, joista ainoastaan yksi ehjä, mutta muut ruudut rikkonaisia, uuni (skorsten) harmaasta kivestä, ilman peltiä, 2 sänkyä, 1 pöytä, 1 penkki, ovi varustettu saranoilla ja lukolla; kamarin ovessa ei ollut saranoita. Kamarista oli osa erotettu laudoilla konttooriksi, jossa säilytettiin ruokavaroja, ovessa oli lukko mutta ei saranoita. Katto oli hyvin peitetty tuohilla ja maloilla.
2. Vastapäätä edellistä oli uusi tupa, myöskin silloisen kappalaisen rakentama 1723. Siinä oli tiilistä tehty uuni ilman peltiä. Ikkunoita oli 4, jotka olivat aivan uusia, ainoastaan 3 ruutua ylhäällä oli rikkonaisia. Sisustukseen kuului 1 pitkä pöytä sekä penkki, 1 sänky; ovessa oli sekä lukko etä saranat; katto oli hyvin peitetty tuohilla ja maloilla.
3. Vanha savupirtti, joka oli korjattu 1729, siten että seiniin oli puoleksi pantu uusia hirsiä sekä laitettu uusi tuohikatto. Sisuskaluista mainitaan 1 vanha pöytä ja penkki.
4. Uusi sauna, kooltaan kolme syltä, kaikkineen mitä siihen kuuluu. Katto oli tuohesta ja ovi ilman saranoita.
5. Vanha ja kokonaan rapistunut riihi; mutta uuden hirret oli jo kaadetut.
6. Vanha myllyhuone, jota ei enää käytetty. Sen katto oli poissa ja seinät rapistuneet.
7. 3 aittaa, ensimmäinen 3 syltä, altapäin korotettu hirsillä ja katettu tuohilla. Ovessa oli saranat ja lukko. Korjaukset oli kappalainen itse kustantanut.
8. Uusi tarvehuone, varustettu tuohikatolla ja ovella.
9. Vanha talli, mutta voitiin käyttää sen jälkeen kun se äskettäin oli tullut korjatuksi; siinä oli tuohikatto, ovi ilman saranoita ja varustettu puulukolla.
10. Vastapäätä tallia rehuhuone, koko 3 syltä. Kappalainen oli laittanut sen vanhasta myllyn aitasta, jonka hän oli ostanut ja kuljettanut kotiin. Katto oli tuohista, ovessa oli lukko, mutta ei saranoita.
11. Navetta, katettu lankuilla v:lta 1727; toinen oli vanha ja melkein kokonaan luhistunut, eikä ollut enää korjattavissa.
12. Kyökki, kooltaan 3 syltä, jonka kappalainen äskettäin oli korjauttanut, pannen muutamia hirvivarvia seinään sekä puoliksi uuden katon.
13. Uusi sikoläävä, joka oli varustettu lautakatolla.

Talonpoikaisen väestön asunnoista ei le erikoistietoja olemassa. Mutta jos poistamme pappilain rakennuksista pois salit ja kamarit uloslämpiävine uuneineen, pellit vormuineen, ikkunalasit, saranat ja lukot, tarvehuoneet, niin on meillä pääpiirteissään valmis kuva silloisesta talonpoikaistalosta.

(Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, K.J. Jalkanen, Gummeruksen kirjapaino 1900, luvusta Taloudelliset olot ja elantotavat, ss. 178-180)