Sosiaalista demokratiaa vai markkinademokratiaa?

Andrea Nahles, Saksan SPD:n liittopäivien sosialidemokraattisen ryhmän puheenjohtaja ja aikaisempi SPD:n puoluesihteeri kuvaa Nuorsosialistien, "Juusojen" kritiikkiä sondeerausneuvottelujen loppuasiakirjaa kohtaan "fundamentaalioppositioksi". Kysymys ei ole siis yksittäisistä mielipiteistä tai asiakirjan kohdista, vaan sen rakenteseen liittyvästä kritiikistä. Mitä voisivat olla tällaiset "fundamentit", peruskysymykset jotka jakavat Saksan SPD:tä ja mahdollisesti koko eurooppalaista sosialidemokraattista liikettä? Onko niin, että jos perusasenne on virheellinen, yksittäiset ohjelmakohdat ja lauseet kauniista kielestä huolimatta johtavat eitoivottuun lopputulokseen? Yritän tässä kuvata muutamia mahdollisia fundamentaalieroja suhteessa sosiaalisuuteen ja demokratiaan.

Sondeerausasiakirjassa todetaan: " Sosiaalinen markkinatalous, joka lepää yritysvastuun, sosiaalisen kumppanuuden, myötämääräämisen,  tuotetun hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisen jaon perustalla, tarvitsee uuden renesanssin, ennenkaikkea digitalisoinnin aikakautena." Käytäntö on osoittanut, että myös Euroopan Unionin toinen keskeiset johtajavaltiot  Saksa ja Ranska toteuttavat tätä periaatetta Euroopan Komission johdolla tavalla, jossa sosiaalinen ulottuvuus on asetettu alisteiseksi markinoille ja ns. kilpailukyvylle. Tämän politiikan ideologinen perusta on Euroopan Unionin konsolisoidussa perusasiakirjassa ja sillä on siis oikeudellinen perusta.

Sosialidemokratian lähtö kohta on ihmisen kohtalossa ja kansanvallassa, sosiaalisesti toteutetussa demokratiassa. Markkinoiden kilpailukyvylle alistettu sosiaalisuus ei ole sopusoinnussa sosialidemokratian ytimessä olevan oikeudenmukaisuuden ja "matriarkaalin" prinsiipin kanssa, joka edellyttää ehdotonta välitämistä ja huolenpitoa jokaisesta. Matriarkaalisessa lähestymistavassa tämä "ehdottoman rakkauden" periaate tule näkyviin äidinrakkaudessa, kaikelle faunalle yhteisessä elämän säilyttämisen periaatteessa. Tätä lähestymistapaa, jossa ollaan valmiita yhdenvertaisuuteen ja yhteiseen vastuuseen elämästä, ei markkinaehtoinen ensisijaisena lähestymistapana näytä tunnustavan, vaan kamppailee puolestaan viimeiseen hengenvetoon saakka pyhän omistusoikeuden, suorituskykyyn perustuvan yksilöllisen erilaisuuden  ja ulossulkevana eriarvoisuutena ilmenevän yksilönsuojan puolesta. Tämä on yksi suuri periaatteellinen ero markkinaehtoisessa ja sosiaalisessa lähestymistavassa. Sondeerauspaperi asettuu tässä suhteessa markkinaehtoisen lähestymistavan kannalle. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio, joka näkyy myös Suomessa jokaiselle luvattuina perustuslaillisina oikeuksina  ja niistä johdettuina julkisina palveluina, edustaa tässä suhteessa toista, sosiaaliseen demokratiaan perustuvaa lähestymistapaa.

Toinen fundamentaalinen ero koskee suhdetta työhön, ihmisen aktiviteettiin ja omaehtoisuuteen. Markkinaehtoinen yhteisö kannustaa ihmistä luovuuteen ja antamaan kaikkensa, mutta ymmärtää ihmisen aktiviteetin palkattuna työnä tai yrittämisenä. Ihmisen on onnistuttava "myymään" työpanoksensa ja osaamisensa joko ammattityöntekijänä tai kekseliäänä yrittäjänä. Sellainen työ joka ei ole myyvää, ei ole juuri minkään arvoista markinayhteiskunnassa. Jopa taide ja kulttuuri alistetaan tälle markkinoiden kilpailukykyperiaatteelle. Työväenliikkeen arvoperinnössä työ ymmärretään ihmisen luovuutena ja universaalina oikeutena, jonka mukaan koko elämän tarkoitus on ihmisessä piilevien voimavarojen herättäminen ja täyteen mittaan kehittäminen. Tavoitteena tulee olla yhteiskunta, jossa nämä suunnattomat voimavarat vapautuvat ja tulevat koko ihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Kysymys on käänteestä täyden aktiviteetin, omaehtoisuuden ja luovuuden suuntaan. Sosialidemokratia väittää, että tällaiset olosuhteet on luotavissa niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin sivistyksellisestikin. Tätä ei puolestaan markkinaehtoinen lähestymistapa tunnista eikä tunnusta. Kysymys on sovittamattomasta, fundamentaalisesta "ristiriidasta työn ja pääoman" välillä, kuten kuluneelta kuulostava - mutta yhä edelleen pätevä - sanonta kuuluu.

Kenellä on oikeus osallistua ja sanoa mielipiteensä?  Meidät kyllä opetetaan lukemaan ja kirjoittamaan, mutta noiden taitojen käyttämisen ja tuottamisen kanavat eivät juurikaan palvele omaehtoista itsensä ilmaisemista eikä julkaisemista. Lukemattomia kirjoja jää sananmukaisesti lukemattomiksi siksi, että ne eivät löydä julkaisijaa. Kysymys on siitä, myykö kirja tai kirjoittaja. Kun painotuksen tehdään kaupallisilla perusteilla, juuri uudet, toistaiseksi tiedostamatomat ulottuvuudet ovat taipuvaisia jäämään julkaisukynnyksen alapuolelle. Tämä on myös yksi syy siihen, että internettiä ja sosiaalisen media rajua voimaa pyritään rajaamaan mm. lehdistön toimesta.

Tunnettua on että koeteltu kansalaiskunto kasvaa osallistuttaessa. Toiminta järjestössä merkitsee kasvamista yhteisöön ja yhteistoimintaan, antaa mahdollisuuksia aktivoitua ja ottaa vastuuta vähitellen laajemmin ja viime kädessä koko yhteiskunnasta ja maailmasta. Osallistamisen rakenteet, järjestötoiminta yhtenä tärkeimmistä, on jätetty useista demokratiaprojekteista huolimatta vaille tukea. Se olisi voinut muodostua todella vahvaksi osaamista, aktiviteettia ja yhteiskunnallista tietoisuutta generoivaksi toiminnalliseksi ulottuvuudeksi. Nyt sen sijaan tuskaillaan osallistumattomuuden, alhaisen äänestysaktiivisuuden ja sekopäisten populististen ja nationalististen kansannousujen, täyttyvien ja tyhjenevien virtsarakkoliikkeiden kanssa.

Osallistaminen on myös fundamentaalinen perusrakennekysymys, olennainen ja välttämätön osa toimiva demokratiaa. Markkinaehtoinen Eurooppa jakaa parastaikaa - mm. ympäristöliikkeiden kohdalla - aiemmin niiden saamia resursseja yrityksille. Meilläkin kanslaisjärjestötoiminta on kilpaurheilua ja idolien palvontaa lukuunottamatta ajettu alas ja alistettu ylhäältäpäin luoduille keinotekoisille rakenteille. Osallistuminen, toiminta kansalaisyhteiskunnassa, aktivoituminen ja vastuunotto on fundamentaali perusasenne sekin - ilman oikoteitä ja pelkkää karriäärintavoittelua.

On vielä yksi fundamentalismin muoto, jota nimittäisin supertietoisuudeksi. Se näkyy pyrkimyksenä soveltaa omaan elämäntapaan oikeiksi ja tärkeiksi koettuja arvoja ja valintoja. Monet valitsevat kasvisdieetin säästääkseen ympäristöä. Vieläkin syvempää fundamentalismia osoittaa halu ymmärtää pelkäksi ihmisten ravinnoksi tarkoitettuja eläimiä, faunaa. Hindulaisuutta elämäntapana toteuttavat eivät syö kasvin pääjuurta, joka pitää yllä kasvin elämää. Elämän jatkumisen periaatetta rikkomattomat vegetaariset ravitsemistavat kuuluvat tähän elämäntapafundamentalismiin. Ei käytetä nahkavaatteita, ei lihaa, ei kalaa, ei kanan eikä kalojen munia. Puita halataan, kasveja ei kiskota maasta eikä oksia katkota tarpeettomasti. Maito on sen sijaan hyväksytty; en tiedä juovatko vegaanit maitoa tai käyttävätkö he voita.

Olen joutunut jo nuoruudessani hyväksymään sen, että minulle ei ehdottomuus elintavoissa eikä ihmissuhteissakaan sovi. Olen etsijä, etsijä, etsijä. Omar Kaiamin sanoin: "Koraani mulla kainalossa - ja (viini)kannu toisen alla, kuljen tiellä kaidalla ja tiellä lavealla. En ole pahin pakana, en suurin musulmaani, ikionnen sinikivisen taivaankannen alla."

Olenko siis sosialidemokraatti, joka yhdistää sosiaalisuuden ja kansanvallan demokraattiseksi sosialismiksi? Vai olenko markkinademokraatti, joka kokee yritysten menestyksen, kilpailukyvyn ja ensisijaisuuden sosiaalisuuden edelle menevänä ehtona ja sietää yritysvastuun kautta generoituvaa eriarvoisuutta?

Tästä on Saksankin hallitusneuvotteluissa lopulta kysymys.