SPD:n kymmenen uutta käskyä

Saksan Sosialidemokraattisen Puolueen Vorwärts-lehdessä ovat Heiner Flassbeck ja  Paul Steinhardt julkaisseet jo 5.12. 2017 SPD:n kymmenen kohdan ohjelman CDU/CSU:n kanssa käytäviin neuvotteluihin.

Nämä vaatimukset merkitsevät käännettä puolueen politiikassa. Kuuluisa Harz-ohjelma halutaan lakkauttaa, valtion ja ammattiliittojen tehtävä yhteiskunnassa halutaan herättää uudelleen henkiin. Ohjelma merkitsee käännettä ja kriittistä suhtautumista puolueen ohjelmallisiin tavoitteisiin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana.

Vuonna 2005 hyväksyi Saksan SPD "Agenda 2010" Harz- uudistusohjelman; nyt on aika tunnustaa yhteiskunnalliset realiteetit: on pysyvä massatyöttömyys. Euroopan Valuuttaunionissa vaikuttavat raskauttavat taloudelliset ristiriidat, joista Saksa kantaa suurimman vastuun. Toimimaton eläkejärjestelmä, uskomaton tasa-arvon puute, vanhuusköyhyys, lapsiköyhyys, kasvava matalapalkkasektori, yhä vähemmän täysiaikaista ja hyvinpalkattua työtä, mureneva infrastruktuuri, puristuksisa olevat kunnat, kontrollista karannut, hallitsematon finanssisektori,  vähenevät investoinnit huolimatta yritysten loistavista voittomarginaaleista ja monet ratkaisemattomat ekologiset kysymykset.

Näihin realiteetteihin on SPD:n otettava kantaa. Siksi on palattava takaisin sosialidemokraattisiin perusarvoihin. Nykyinen SPD:n työohjelma "SPD:n uudistaminen" merkitsee ainoastaan puolittaista käännettä. Ohjelma kritisoi valtiota väheksyvää ideologiaa, jota vastaan ei olla asetuttu kuin osittain.  Tunnustetaan jopa, että pitelemätön uusliberalismi on johtanut räikeään virhekehitykseen. Kuitenkin: mitkä ovat konkreettiset seuraukset "valtion toiminnan rajoittamisesta markkinoiden hyväksi"?   Mitä tarkoittaa kun sanomme, että meidän on kysenalaistettava oma politiikkamme viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta?

Kun työohjelmassa uskaltaudutaan puhumaan "uudesta talouspolitiikasta" , siitä että toimintakykyisen valtion rooli on tematisoitava uudelleen, SPD ei näytä tietävän miten se oikein toteutettaisiin. Siksi vaatimukset oin asetettava uudelleen.

Kymmenen SPD:n vaatimusta hallitukseen osallistumiselle ja niistä käytäviin neuvotteluihin

1. Eurokriisin ratkaiseminen uudella saksalaisella talouspolitiikalla. Ammattiliittojen poliittinen (lue:yhteiskunnallinen) vahvistaminen, joka mahdollistaa palkkojen noston Saksassa ja joka kuitenkin antaa hengitystilaa neuvotteluosapuolille. Vakaus- ja kasvupaketin purkaminen ja paluu "mustan nollan" tulopolitiikasta Saksassa ja austeristisesta politiikasta Euroopassa.

2. Aktiivinen suuntautuminen inflaatiosuuntautuneeseen palkkapolitiikkaan Euroopan Valuuttaunionissa; toimialoja kattavien palkkaratkaisujen laajentaminen; minimipalkan korottaminen; vuokratyön rajoittaminen; työsopimusten perustelemattoman lyhytaikaisuuden poistaminen; kohdemaaperiaatteen tunnustaminen ja täydellinen läpiajaminen eurooppapolitiikan suuntaviivana.

3. EU-ohjelma julkisten investointien aikaansaamiseksi, tavoitteena teollisuuden alasajon hallitseminen kumppanuusmaissa ja julkisen infrastruktuurin modernisointi.

4. Pankkisektorin uudistaminen: pankkitoiminnan valvominen asianmukaisella kompetenssilla; maksu- ja lainatoiminnan erottaminen spekulatiivisesta investointipankkitoiminnasta ja valtion rajoittamattomat takuut kaikkien pankkitilien varoille.

5. Sosiaalilainsäädäntökirjan uudelleentyöstäminen: lähtökohtana palvelusten tarve eikä kustannusten säästäminen. Vähimmäisvaatimuksena on Harz-sääntelyn poistaminen käytöstä.

6. Globaalin ja uskottavan ekologisen rakenneuudistuksen toteuttaminen maailmanlajuisessa mittakaavassa. Kansainvälinen esiintyminen taloudellisen kehityksen irroittamiseksi fossiilisten energialähteiden käytöstä pitkällä tähtäimellä.

7. Saksalaisebn ja eurooppalaisen maatalouden ekologinen uudelleenrakentaminen.

8. Sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuudistus: kansalaisvakuutus terveydenhoitoon, lakisääteisen eläkkeen vahvistaminen, tarvepohjaisen vähimmäiseläkejärjestelmän toteuttaminen.

9. Yhteisen ja yhtenäisen yritysverojärjestelmän toteuttaminen koko Euroopan Unionin alueella; soveltavien ja hyvittävien  verojärjestelmien poistaminen; veroasteen korottaminen.

10. Toimeentulojärjestelmän uudelleenkunnallistaminen.

Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi kirjoittajat ovat käynnistäneet SPD-petition, joka muistuttaa meidän kansalaisaloitettamme.

---
Saksan SPD:n koalitioneuvotteluissa esiinnostamat kysymykset eivät Euroopan Unionia koskevilta osiltaan ole pelkästään näiden neuvotteluosapuolten päätettävissä - eikä edes Saksan tulevan hallituksen. Ilman EU:n peruskirjojen avaamista ja mallin muuttamista sekatalousmalliksi - jolloin myös valtiokoneistot ja julkinen sektori pääsisivät mukaan "Uuden Euroopan" rakentamiseen - SPD:n luonnostelemaa uutta lähestymistapaa ei voida peruskirjaa murentamatta toteuttaa. Nyt voimassaolevat peruskirjat on hyväksytty kansallisten viilausten jälkeen kaikkien Unionin jäsenvaltioiden hyväksynnällä, siis konsensusperiaatteella. Ristiriita todellisten tarpeiden ja noudatettavien periatteiden välillä on syvä ja todennäköisesti edelleen paheneva. Emmanuel Macronin nousu Ranskan presidentiksi murensi samalla koko vanhan poliittisen rakenteen. Tuleeko näin käymään myös EU:n rakenteissa, jos umpikujasta ei löydy tietä eteenpäin?

Euroopan perustaminen uudelleen

Ranskan presidentin Emmanuel Macronin visioista Euroopan suhteen ei ole ollut kovin tarkkaa kuvaa, mutta parin suuren puheen (Pariisi, Ateena) jälkeen kuva alkaa hahmottua. Macron pyrkii itävaltalaisen der Standard -lehden mukaan "Euroopan uudelleenperustamiseen".

 Euroopan Unionia hallitsee kaksi suurta ryhmää, konservatiivit ja sosialidemokraatit, kolmantena on arvopohjaltaan liberaali ja samalla sekavampi Alde-ryhmä. Kun kritiikki Euroopan Unionin rakenteita ja toimintatapaa kohtaan on kasvanut, herättää se kysymyksen: aikooko Macron saada myös Euroopan Unionin parlamentissa aikaan samanlaisen uudelleenmuovautumisen kuin mitä tapahtui Ranskan keväisissä vaaleissa? 

Euroopan uudelleen perustamisen sisällöstä Macron on alkanut antaa yhä konkreettisempia vihjeitä. Hän haluaa Euroopan Unionille oman budjetin ja oman valtionvarainministerin. Uusi budjetti pitäisi sisällään "eurooppalaisen velkasolidaarisuuden" ja miljardi-investointiohjelman - tavoitteita jotka ovat tähän saakka törmänneet EKP:n peruskirjoihin ja niistä saksalaisella logiikalla ja autoriteetilla johdettuun kansalliseen velkavastuuseen ja pelkästään markkinoiden kautta toteutettuun "määrällisen elvyttämiseen"(QE). 

Säästöohjelmien sijasta Macron haluaa eurooppalaisen veroharmonisoinnin ja ja tähän liittyvän pääomiensiirron - Saksassa tätä on ehdottomasti vastustettu mm. nyt tehtävänsä lopettavan valtionvarainmionisteri Wolfgang Schäublen toimesta. Samoin Macron haluaa toteuttaa yhteistä ympäristöpolitiikkaa, eurooppalaisen puolustusjärjestelmän toteuttamisen ja yhteistä, vahvaa pakolaispolitiikkaa. Presidentti Macron ei halua puhua myöskään kehitykseltään "eri nopeuksien Euroopasta".

Selvää on että Macronin ajatukset, joita hän on tuonut esille samalla kertaa sekä varovasti että intohimoisesti mm. puheissaan Pariisissa ja Ateenassa, saavat suuret poliittiset ryhmät EU:ssa nitisemään liitoksissaan. Selvästi on nähtävissä, että presidentti haluaa vahvistaa Euroopan Unionia vahvan valtion suuntaan, ulottuvuuteen joka tähän saakka on suljettu lähes totaalisesti pois mahdollisuuksien joukosta Unionin peruskirjoihin sementoidun valtavirtaisen talous- ja finanssipolitiikan toimesta. 

Käännekohdaksi der Standard -lehti ennakoi vuoden 2018 toukokuuta, jolloin presidenti Macronille ojennetaan Kaarle-palkinto osoituksena hänen ansioistaan. Kaarle Suuri (747–814) oli ensimmäinen suuri oman aikansa eurooppalainen hallitsija.

Der Standardin mukaan Macron seuraa politiikassaan ranskalaista perusajattelua, jonka mukaan tarvitaan vahvaa ja voimakasta Eurooppaa, sellaista johon yksikään valtio ei yksin kykene. Yhtenäisvaluutta markkinoiden hegemonian sijasta tarvitaan kollektiivista velkavastuuta sekä yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Näillä visioillaan Macron erottuu selvästi edeltäjistään ja pyrkii osoittautumaan tavoitteineen paitsi ranskalaiseksi, myös suureksi eurooppalaiseksi johtajaksi. 

Kysymys herää: löytääkö "Ruususen unta" EU:ssa nukkunut sosialidemokraattien pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio uuden kumppanin Ranskan presidentistä Macronista hänen uusien eurooppavisioidensa soveltamisessa?
(Tämä referaatti perustuu Stefan Brändlen der Standardille tekemään 18.12. 2017 raporttiin. IR)

Xing lái Eurooppa!

(Referoin tässä kirjoituksessa der Spiegelin 11.11.2011 ilmestynyttä Kiina-arviota)

"Xing lái" on kiinaa ja se  suomeksi tarkoittaa "herää"! Se komeilee punaisella taustalla saksalaisen viikkolehden der Spiegelin kansikuvana 11.11. 2017 julkaistussa numerossa. Herätyshuuto on tarkoitettu Euroopalle. Lehden otsikkoartikkelissa kerrotaan, miksi Kiina on noussut maailmanmahdeista ykköseksi. Herätushuuto on tarkoitettu ennenkaikkea Euroopan Unionille, jonka tarkoituksena Lissabonin sopimisen aikoihin vuonna 2011 oli nostaa Eurooppa johtavaksi maailmanmahdiksi. Näin ei ole käymässä; sekä Eurooppa että Amerikan Yhdysvallat ovat menettämässä asemiaan suunnannäyttäjinä.

Olen blogikirjoituksissani ilmaissut lukuisia kertoja huoleni Euroopan tilasta, sen talous- ja rahapolitiikasta. Yksipuolisten ja väärien valintojen seurauksena Eurooppa käy monen rintaman sotaa eikä varsinaisesta edistyksestä ole juuri merkkejä näkyvissä.

Toista on Kiinassa. Der Spiegel kertoo tämän maailmanmahdin heräämisestä ja määrätietoisesta pyrkimyksestä johtavaksi jättiläiseksi maailmassa. Kiinan kehitys sitten Deng Xiau Pingin kauden on ollut uskomattoman nopeaa. Euroopan ja "läntisen arvoyhteisön" (minun ilmaukseni) olisi syytä herätä huomaamaan miten Kiina toimii geopolitiikassa, rahataloudessa, tekniikan kehittämisessä, jalkapallossa ja kulttuurin alueella. Lehti nostaa huikaisevia esimerkkejä näiltä valitsemaltaan viideltä alueelta.

Kiina ei ole ollenkaan äänekäs ulkopolitiikassaan, vaikka se onkin selvästi ilmaissut toimenpiteillään, että Etelä-Kiinan merellä ja sen reunamilla olevat valtiot kuuluvat idän jättiläisen etupiirialueelle. Se ei ole osallistunut uutisia hallitseviin kriiseihin ja se aiheuttaa harvoin skandaaleja, jotka puolestaan hallitsevat läntistä uutisointia. Kiinan kansallisen uutistoimiston Xinhuan mukaan kaksisataa vuotta sitten Kiinaa rampauttaneen ja nöyryyttäneen ooppiumsodan jälkeen maa on pyrkimäsä uudelleen maailman kärkeen. Tavoitteena on olla ykkönen vuonna 2050 ja jos joku yrittää tätä kehitystä estää, Kiina tulee iskemään strategisella voimalla takaisin ja siihen se on pekingiläisen "Global Timesin" mukaan valmistautumassa.

Kiina hyötyy nykyisestä maailmanjärjestyksestä. Meret ovat vapaasti käytettävissä kuljetuksiin. Kiina haluaa vahvistaa asemaansa Maailman kauppajärjestössä. Kiina ei halua muuttaa maailmaa itsensä näköiseksi, kuten tekivät katolilaiset espanjalaiset Väli- ja Etelä-Amerikassa, Neuvostoliiton Kommunistinen puole viime vuosisadalla tai republikaanit Yhdysvalloissa. Kiinalla ei ole tällaista poliittista missiota, joka lähtisi sen turvallisuus- tai talousintresseistä.. Kiinan poliittisiin kriiseihin sekaantumista välttelevä suhtautumistapa ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö Kiina haluaisi päästä vaikuttamaan. Kiinassa on enemmän kuin kaksi kertaa enemmän asukkaita kuin Euroopan Unionissa, yli neljä kertaa enemmän kuin USA:ssa ja kymmenen kertaa enemmän kuin  Venäjällä.Viimeisen vuosikymmenen aikana Kiina on tuottanut kolmanneksen maailman taloudellisesta kasvusta. Se on 92. maalle suurin kauppakumppani. Kiina on suurin raaka-aineostaja ja myös automarkkina maailmassa. Se tuottaa enemmän aurinko- ja tuulienergiaa kuin kaikki muut yhteensä.

Kiina rakentaa uutta "silkkitietä Kiinan ja Euroopan välille tie- ja rautatieverkostoilla, satamilla ja öljy- ja kaasupurkiprojekteilla. Projekti maksaa 900 miljardia dollaria ja ulottuu Malesiasta ja Pakistanista Valko-Venäjälle ja Puolaan Euroopan puolella. Kiina auttaa pääomillaan niitä tarvitsevia maita Aasiassa, Afrikassa ja Itä-Euroopassa. Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä Valuuttarahastossa Kiina haluaisi kasvattaa osuuttaan - ja äänioikeuttaan. Kiina on luonut useita suuria kauppayhteisöjä Venäjän, Intian ja Etelä-Aasian valtioiden kanssa. Myös Euroopan Unionin jäsenmaita on niissä mukana.

Kiinan geopoliitista merkitystä Saksassa kuvaa se, että ulkoministeri Sigmar  Gabriel on luonut ulkominsteriön yhteyteen aivan uuden Kiinan kysymyksiä käsittelevän osaston.

Taloudessa Kiinan resurssit ja voima on omaa luokkaansa. Frankfurtissa luodaan  rautatieaseman liepeille uutta asunto- ja liikekeskusta huimaavan korkeine rakennuksineen kiinalaiseen malliin. Kiinalaiset ovat sijoittaneet  maailmalla. Lehti ei osaa tarkkaan kertoa, millä rahalla kiinalaiset yritykset kauppoja tekevät, mutta lähteet tuntuvat olevan ehtymättömiä. Kiinalaisten säästämisaste on uskomattoman korkea, 48 prosenttia saksalaisten 27. vastaan. Lehden tietojen mukaan maailman kymmenenstä rikkaimmasta naisesta kuusi tulee Kiinasta.

Kiina tulee ostamaan vuosia 2015-34  6300 Airbus- ja Boeing- matkustajalentokonetta. Se tarkoittaa kuutta suurta matkustajakonetta joka viikko. Kiina on pelastanut myös Volkswagenin amerikkalaisten paljastamien ja kalliiksi käyneiden tietokoneohjelmaväärennysten jälkeen - muuten koko yritys saattaisi olla konkurssissa. Puolet sen voitoista tulee Kiinasta.

Kiina on tekoälyn kehittämisessä erittäin pitkällä; pian maksaminen kiinalaisissa ravintoloissa ja tavarataloissa perustuu nopeaan - tunnuslukujen näpyttelyä nopeampaan - kasvotunnistukseen. Kiina on heti USA:n jälkeen maailmassa toisella tilalla keinoälyn kehittämisessä. Kiina on kehittänytr valtavia Online-aluistoja kuten Baidu, Aloibaba tai Tencent. Älypuhelinten kymmenen eniten myyvän merkin joukossa on kome kiinalaista. Tämä merkitsee myös sitä, että Kiina hallitsee vahvasti myös keinoälyyn perustuvia sosiaalisen kontrollin rakenteita. "Rehellinen Shanghai" alusta palkitsee hyvin käyttäytyviä ja rankaisee sosiaalisia rajoja rikkovia. Kiinan Kommunistinen puolue kehittää "punaista pilveä" jäsentensä kaikinpuolisen toiminnan koordinoimiseksi.

Yllättävää kyllä Kiina on aktiivinen myös jalkapallon maailmassa; se ostaa seuroja ja jalkapalloilijoita; siirtyminen kiinalaiseen seuraan ei tuo ehkä mainetta jalkapalloilijana, mutta siirtymisestä voi kuitata huiman palkkion joka tapauksessa. Näyttää siltä että Kiina tavoittelee myös etulyöntiasemaa jalkapalloon ja ylipäätään urheiluun liittyvissä televisiotekniikassa.

Kulttuuri? Kiina valtaa alaa Science-Fiktionin alueella ja tekee sopimuksia Hollywoodissa. Kiinalainen elokuvamarkkina on jo toiseksi suurin maailmassa - ja kasvaa yhä edelleen. Kiina ei hallitse tietotekniikassa pelkästää rautaa, se on voimalla tulossa mukaan myös softan puolelle. Kiina on jo nyt rakentanut yli 500 Konfutse-keskusta eri puolille maailmaa, meitä lähin sijaitsee der Spiegel -lehden mukaan Ruotsissa. Määrä lyö moninkertaisesti laudalta Guggenheim-tyyppiset kulttuurimaaperävaltaukset.
---
Kiina on Napoleonin ilmauksen mukaan todellakin kuin heräämässä oleva jättiläinen. Talous- ja rahapolitiikassa se ei noudata sellaista yksiulotteista politiikkaa kuin Euroopan Unioni. Omilla talous- ja rahapoliittisilla toimillaan Kiina voi laittaa liikkeille hankkeita maailmanlaajuisesti. Avarasti ja rahapolitiikan  kaikkia välineitä käyttävä Kiina on ylivoimaisessa asemassa verrattuna omien ideologisten rajoitteidensa vangiksi jääneeseen Eurooppaan ja USA:han. Xing lái Eurooppa!
---
11.1. 2018
Helsingin Sanomat kirjoittaa Euroopan heräämisestä Kiinan valtaviin ostohankkeisiin. Osa niistä suuntautuu myös Suomeen.

Disinformaatiota?

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 18.12. 2017 arvuuttelee syitä Saksan hallituskriisin pitkittymiseen ja SPD:n kriittisen suhtautumiseen neuvotteluihin CDU/CSU:n kanssa. Lehti hakee syitä Saksan sisäpolitiikasta. Lieneekö jäänyt huomaamatta että runsas viikko sitten Berliinissä pidetyillä puoluepäivillä uudelleen valittu puheenjohtaja Martin Schulz käytti erittäin kriittisen puheenvuoron suhtautumisestaan Euroopan Unionin nykytilaan ja sen hegemonisesti markkina-alisteiseksi kehittynyttä politiikkaa kohtaan.

Sisäpoliittiset kysymykset tuskin ovat sellaisia, joista pitää käydä neuvotteluja uutispimennossa ja salaisessa paikassa. Euroopan Unionin tilan kyseenalaistaminen sensijaan on mitä vakavinta harkintaa tarkoittava paikka - ja sitä se on ennenkaikkea Angela Merkelin johtamalle CDU:lle. Tilanteen korjaaminen sosiaalisempaan ja demokraaattisempaan suuntaan merkitsee koko nykyisen EU-rakenteen kyseenalaistamista ja todellisuudessa myös muutosta Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin - nehän nimenomaan estävät SPD:n tavoitteleman poliittisen linjan.

Onko kysymys Suomen merkittävimmän päivälehden poliittisesta osaamattomuudesta? Tuskin. Todennäköisempi syy on yritys peitellä edelleen sitä vakavaa demokratiavajetta joka Unionissa vallitsee ja kieltäytyminen tarkastelemasta asiaa sosiaalisemmasta ja demokraattisemmasta näkökulmasta.


Facebookpäivitykseni kommentoija totesi: "Pahaa pelkään, että kysymys on enemmänkin tuosta osaamattomuudesta - tai ainakin syvällisen ymmärryksen puutteesta. Tosin todettakoon, että Schulzin sinänsä kannatettavat ajatukset olivat visiointia, joihin voidaan edetä vain askel kerrallaan. Toisaalta Macronilta voi hyvinkin tulla tukea niille, jolloin integraation syventäminen ja unionin edelleen demokratisoituminen on helpompaa. Ei näiden perussopimusten muuttaminen nyt ihan mahdotonta puuhaa kuitenkaan ole. Edellisenhän kerran nini tehtiin merkittävästi kahdeksan vuotta sitten tässä Lissabonin sopimuksessa.


---
Hän jatkoi: " Lissabonin sopimuksen keskeisin sisältö on tässä. Ei tämä nyt huonoltakaan kuulosta. "Lissabonin sopimuksen myötä perus- ja ihmisoikeuksien suojelusta tuli yhä selkeämmin Euroopan Unionin päämäärä ja toimeksianto. Perussopimuksessa on nyt mainittu nimenomaisesti unionin perustana olevista arvoista: ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltio, ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen sekä vähemmistöihin kuuluvien oikeudet. Nämä ovat EU:n jäsenvaltioille yhteisiä arvoja yhteiskunnassa, jolle on ominaista moniarvoisuus, syrjimättömyys, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, yhteisvastuu sekä naisten ja miesten tasa-arvo. Unionin päämääränä on myös edistää rauhaa, omia arvoja ja kansojensa hyvinvointia."
---
Vastasin kommentoijalle puolestani seuraavasti: "Lainaanpa tähän itävaltalaista Christian Felberiä, hyvin tunnettua keskieurooppalaista nykyisen eurooppapolitiikan kritisoijaa: "EU on globalisoija; se on sitä yhtenä Maailman kauppajärjestön WTO:n keskeisenä voimana, "vapaiden" finanssimarkkinoiden asianajajana, mahtavana velkojana. Sen jäsenmaat ovat voimakasäänisimpiä vaikuttajia Maailmanpankissa WB:ssä ja Kansainvälisessä valuuttaunionissa IMF:ssä. Voidaan pitää historiallisena erehdyksenä sitä, että kilpailusta tehtiin keskeinen toimintaperiaate EU:ssa - niin sisälle- kuin uloskinpäin. Sen sijasta että se asettaisi painoa poliittisten ja taloudellisten standardien aikaansaamiselle, EU ajaa eteenpäin euroopansisäistä ja globaalia sijaintikilpailua (Standortwettbewerb), joka syventää edelleen kuilua köyhien ja rikkaiden välillä ja asettaa kilpailukyvyn etusijalle ennen elintärkeää ekologisointia. Sen sijasta että se asettaisi Euroopan ihmisten perustarpeet ja elämisenehdot politiikan keskukseen, pakottaa se eteenpäin pitelemätöntä tuotanto- ja kulutusmallia, jonka riippuvaisuus raaka-aineista ja energiasta kasvaa vuosi vuodelta. Jatkaessaan "kuten ennenkin" EU tulee saattamaan maailmanrauhan vakavalla tavalla kyseenalaiseksi."
Ja Lissabonin sopimuksesta:" Lissabonin 'uudistussopimus' ei ei tarjoa tämän vuosisadan globaaleihin kysymyksiin mitään vastausta. Se betonoi kiinnittymisen uusliberaaliin ideologiaan ja muuttaa entisen 'rauhanprojektin' varustautumisen ja sotilaallisten ulkomaanjoukkojen suuntaan, joiden avulla se varmistaa pääsyn resursseihin ja markkinoille ennenkaikkea etelässä. Lissabonin sopimus vahvistaa NATOa ja heikentää YK:ta. Samalla se jättää demokratiaongelman koskemattomaksi. Europarlamentilla ei tämän sopimuksen jälkeenkään ole oikeutta lakiehdotusten tekemiseen eikä myötömääräämisoikeutta sellaisilla tärkeillä politiikan alueilla kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Kansalliset hallitukset ovat edelleenkin vahvin lainsäätäjä Brysselissä, mikä on ivantekoa vallanjaon ja yhteisen Euroopan kannalta." Lainaus on kirjasta "Wir bauen Europa neu".

---
Pentti Hämäläinen Tampereelta komentoi asiaa seuraavasti: "On todella erinomaista, että olet raportoimassa meille saksalaisen kielialueen suhteen varsin osaamattomille, mitä sillä suunnalla tapahtu. EU:n sitoutuneisuudesta markkinoiden herruuden kasvattamiseen ei ole mitään epäilyä. Meilläkin mm. julkisten toimintojen yhtiöittämisissä ja uudelleenjärjestelyissä vedotaan tähän perusteeseen. Se on hyvä ideologinen vetonaula niille, jotka tämänkaltaista kehitystä ajavat. Se ei ole malli, mitä sosialidemokraattien on syytä hyväksyä. Jospa SPD saisikin EU:n kurssia reivatuksi suuntaan, missä kansalaisten Eurooppa vahvistuisi markkinamenon vahvistumisen sijaan. Muutoin: Felberillä on kiinnostavia esityksiä mm. siitä, kuinka talouden tulosta tulisi mitata, jotta saisimme, mitä haluamme, esim. halutessamme jättää kestävään talousmenoon sopeutuvan pallon tuleville polville. Suosittelen lukemistoksi."
---
Ilpo Rossi: "Felberin analyysia löytyy myös Youtubesta. keskeistä tällä hetkellä lienee se, minkä suunnan maltilliset konservatiivit ottavat, kun sosialidemokratia vaatii enemmän sosiaalisuutta ja valtion roolin vahvistamista myös eurooppalaisen yhteistyön tasolla. Vaarana näyttää olevan se, että konservatiivit ottavat mieluummin kumppanikseen äärioikeistolaisia, nationalistisia voimia kuin ryhtyvät Euroopan Unionin rakenteiden muuttamiseen. Näinhän on käynyt viimeksi Itävallassa - ja meilläkin perussuomalaisista eronneet kelpaavat ottopojiksi hallitukseen. Christian Felber puhuu "yhteisen hyvän taloudesta" - jollaista me sosialidemokraatitkin ymmärtääkseni tavoittelemme. Laitan tähän yhden linkin hänen esitykseensä - ihan itseänikin varten... "

---

Edellä käyty keskustelu osoittaa, miten tärkeää roolia eurooppakysymykset näyttelevät ja miten kuumeisesti Saksan SPD joutuu etsimään tietä sosiaalisemman, solidaarisemman ja ihmisoikeuksia kunnioittavamman eurooppalaisen kehittämisen suuntaan. Se että Helsingin Sanomat ei Saksan SPD:n ja CDU:n välisissä neuvotteluissa nosta eurooppalaista ulottuvuutta ollenkaan esille vaan olettaa pelkkien sisäpoliittisten kysymysten olevan keskuksessa, on joko huonoa journalistiikkaa tai sitten taitavaa johdattelua kohden epäolennaista.

Perustuslakimme ja ulkopolitiikka

Tasavallan presidentin vaalikamppailu on lähtenyt liikkeelle television suurten vaalikeskustelujen vauhdittamana.  Sotilaallinen liittoutuminen  ja ulkopolitiikan johtamisperiaatteet ovat - tietenkin - nousseet keskusteluun. Ehdokkaat pyrkivät tuomaan persoonallisuutensa esille niin puoleensavetävästi ja näyttävästi kuin suinkin. Euroopan Unionin vahvistunut ote kaikesta poliittisesta päätöksenteostamme vaatii ja oikeuttaa kuitenkin esittämäänkysymyksen: pitääkö Suomen peruslain doktriini ulkopolitiikan johtamisesta edelleen paikkansa?

Samana päivänä kun presidenttiehdokkaat puhuvat EU:sta suurena rauhanprojektina, Euroopan Unionin ministerineuvosto ilmoittaa jatkavansa sanktioita Venäjää kohtaan. Päätöstä meiltä oli tekemässä pääministeri eikä tasavallan presidentti. Taustalla on Euroopan Unionin sopimus Ukrainan kanssa maan taloudellisen arkkitehtuurin muuttamisesta yhteensopivaksi Euroopan Unionin kanssa ja yhteensopimattomaksi Venäjän ja sen edustamien taloussopimusten kanssa. Ukrainan hallitus ei hyväksynyt EU:n tarjoamaa luonnosta sopimukseksi, mikä laukaisi Maidanin aukion tapahtumat  ja johti väkivaltaisuuksiin ja lopulta Venäjän toimeenpanemaan Krimin niemimaan haltuunottoon. Jopa USA:n varapresidentti oli lietsomassa rauhattomuutta Maidanin aukiolla ja lisäämässä siten sekasortoa ja poliittista jännitystä ennenkuin uusi, sekavissa oloissa asettu hallitus saatiin aikaan ja joka sitten hyväksyi EU:n ja Ukrainan välisen sopimuksen. Koko prosessi on ollut alusta saakka täynnä laajentumishalua myös EU:n puolelta eikä tämä asenne ole vieläkään rauhoittunut.

Ulkopoliittisissa suhteissamme meidän on ilmeisesti hyväksyttävä Euroopan Unionin kannanotot sellaisenaan ja tasavallan presidentin tehtävä näyttää olevan selviytyminen syntyneessä tilanteessa  eteenpäin mahdollisimman vähin vaurioin. Voimassa oleva doktriinimme siitä että tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaamme yhdessä eduskunnan ja hallituksen kanssa ei ilmeisesti vastaa enää todellisuutta. Voidaanko todella tapahtumahistoriaa EU:n ja Venäjän välisissä suhteissa tarkastella rauhanprosessina? Minun mielestäni tässä liikutaan koko ajan huonosti perustellulla ja edelleen suurta epävarmuutta aiheuttavalla pohjalla.

Euroopan Unionin kanta Venäjän toteuttamaan Krimin valtaukseen on  periaatteellista ja pysyvää laatua tavalla, jossa periaatteellista muutosta ei ole odotettavissa. Sanktioiden jatkaminen Venäjän suuntaan ja vastaavanlaisten rajoitusten toteutuminen Euroopan Unionin suuntaan jatkaa tätä sinänsä loogista, mutta hengeltään rauhalle ja hyville suhteille vahingollista ulkopolitiikkaa. Periaatteellinen aikajana ulottuu paitsi tulevaisuuteen,  myös menneisyyteen. Tarkoittaako Suomen tässä yhteydessä hyväksymä kanta periaatteellista muutosta suhtautumisessa toisen maailmansodan seurauksena menetettyihin ja luovutettuihin alueisiin? Se että Suomi hyväksyi Pariisin rauhansopimuksen ehdot, maksoi sodassa syntyneet sotavelat tinkimättä ja pää pystyssä takaisin, eikä ryhtynyt virallisesti periaatteellisin perustein vaatimaan Karjalaa, Petsamoa, Suomenlahden saaria ja Sallaa takaisin, edustaa toisenlaista, rauhaa ja tasapainoa tavoittelevaa logiikkaa. Lienee kai oikeutettua esittää kysymys, ollaanko todellakin palaamassa takaisin siihen autoritaariseen ja nationalistisiin arvoihi  perustuvaa politiikkaa, jota 1930-luvulla edusti Akateeminen Karjala-seura piirtäen karttoja aina Vienanmereen saakka ja laulaen sitten humpaksi nimitettyä laulutyyliä sanoilla "Uraliin, Uraliin..."

Ei ole hauskaa työstää  satavuotisen Suomen juhlavuoden lopulla tällaisia mietteitä mielessään. Se että tämä tuhosuuntainen kehityskulku tulee meille Eurooopan Unionin kautta, on surullista ja painostavaa. Yhdessä monien muiden ratkaisemattomien suurten kysymysten kanssa vaarassa on sekä rauha että demokratia, nämä Euroopan Unionin perustamisen keskeisiksi tekijöiksi luonnehditut lähtökohdat. Ikävän säväyksen tähän murehtimiseen muodostaa myös se, että demokratiasta, sosiaalisuudesta ja kansainvälisestä yhteistyöstä ja kohtalonyhteydestä vastausta hakeva joutuu huomaamaan olevansa marginaalissa.

Toinen suuri ulkopoliittiseksi luonnehdittava kysymys on Britannian ero Euroopan Unionista. Se mitä tässä yhteydessä tapahtuu Britanniassa oleville Suomen kansalaisille tai Suomessa eläville briteille on tärkeä kysymys myös ulkopoliittisena kysymyksenä - kahden vuoden päästä Britannia on ulkovalta siinä kuin Venäjä tai mukä tahansa EU:n ulkopuolinen maa.  Tässäkin asiassa neuvotteluja käydään ja päätöksiä tehdään kaukana Suomen todellisen vaikuttamisvallan ulkopuolella. Eduskunta ja hallitus - kuten tasavallan presidenttikin - joutuvat tässäkin asiassa tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Päätökset on hyväksyttävä, jos aikoo olla edes jossakin määrin Euroopan Unionin ytimessä.

Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eduskunta hyväksyy kuitenkin kansainväliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen sekä päättää kansainvälisten velvoitteiden voimaansaattamisesta. Valtioneuvosto vastaa puolestaan Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan suostumusta.

Perustuslaissamme ei puhuta taloudellisista vapauksista mitään, mutta korostetaan kuitenkin ihmisoikeuksia. Taloudelliset vapaudet, joissa markkinoille annetaan ilmeinen ylivalta ei ole ollenkaan sama asia kuin ihmisoikeudet. Kansa ymmärtää että tässä suhteessa Suomessa ja Euroopassavallitsee sisäinen jännitystila, joka ei näytä ottavan lauetakseen.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_ulkopolitiikka

Federalismi

Saksan SPD:n puoluepäivillä puolueen johtoon uudelleen valittu Martin Schulz piti retoorisesti voimakkaan ja tunteisiinkin vetoavan puheenvuoron. Sen keskeiseksi sisällöksi Eurooppa-politiikan kannalta muodostui hänen kannanottonsa Euroopan Unionin kehittämisestä federalistiseksi liittovaltioksi ja vieläpä erittäin nopealla aikataululla: jo vuonna 2025 Euroopan tulisi toimia federalistisena liittovaltiona  USA:n, Venäjän, Saksan, Itävallan, Belgian ja Sveitsin tapaan. Schulzin ehdotus perustuu lähes sata vuotta sitten tehtyyn SPD:n päätökseen. Sosialidemokratia oli päättänyt jo vuonna 1925 Heidelbergin ohjelmassa vaatia Euroopan Yhdysvaltojen perustamista. Martin Schulz kysyi, emmekö voisi tämän päätöksen kunniaksi vaatia - sata vuotta sosialidemokratian esittämän vaatimuksen jälkeen - Euroopan liittovaltion muodostamista. Ne jotka eivät halua tulla mukaan, niiden on jäätävä ulos."

Meillä - kuten Saksassakin - ehdotus on otettu nuivasti vastaan. Itseasiassa Suomi on ollut vahvasti tukemassa pitäytymistä nykyiseen Euroopan Unioniin ja sen peruskirjoihin. Olen blogeissani arvostellut Euroopan Unionin peruskirjoihin betonoitua markkinaehtoista ja markkina-alisteista arvopohjaa. Se on yksiulotteinen sulkiessaan demokraattisen valtion talous- ja rahapolitiikassaan ulos mahdollisuuksien kirjosta. Sosialidemokratialle ja perinteiselle pohjosmaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle valtio on keskeinen yhteisen turvallisuuden, sosiaalisuuden ja solidaarisuuden foorumi.

Olen Facebooksissa ensimmäisen kerran tuonut joitakin federalistisen liittovaltion piirteitä omalta osaltani keskusteluun. Sen virittämiseksi nostin  esille muutamia mielestäni huomionarvoisia piirteitä liittovaltion luonteesta. Liittovaltio perustuu poliittisiin voimasuhteisiin siinä kuin nykyinen Euroopan Unionikin. Ratkaisevaa olisi siirtyminen uuteen rakenteesen ja siinä yhteydessä asetettavat perustustuslain uudet ehdot moniarvoisen, pluralistisen Euroopan toteuttamiseksi. Se muodostaisi mahdollisuuden palata ihmisoikeuksiin perustuvaan perusasenteeseen talouden ja markkinoiden vapauksia korostavasta lähestymistavasta.

"Federalistinen liittovaltio on tuttu ja kotoinen juttu mm. saksalaisille, itävaltalaisille, amerikkalaisille ja venäläisille; poliittiset valtiopäivät täydennettynä kansallista edustusta korostavalla liittovaltuustolla; kongressi ja senaatti. 

Malleista ei ole puhuttu vielä mitään. Euroopassa se merkitsisi todennäköisesti koko Unionin kattavia vaaliliittoja ja yleistä ja yhtäläistä eurooppalaista äänioikeutta. Palattaisiin "pitkiin listoihin" eurooppalaisen poliittisen vaikuttamisen osalta. Mantereen kokoisella alueella kansallisella edustuksella - miten se sitten muodostuisikin - on tietenkin tärkeä alluepoliittinen ja kulttuurinen tehtävä. 

Paitsi idoleiden ja populistien esiinnousulle federalistinen liittovaltio olisi hankala vaihtoehto myös nationalistisille liikkeille - nehän edustavat veren perintöön ja kansalliseen narsismiin perustuvaa eristäytymistä. 

Liittovaltiokehitys pakottaisi avaamaan nykyiset yksipuoliset, autoritaariset ja markkina-alisteiset peruskirjat. Sosialidemokraatit voisivat tavoitella "eurooppalaista sekatalousmallia", jossa demokraattinen valtiokoneisto nousisi rakenteineen poliittista suuntaa osoittavaan ja siitä määräävään asemaan. Tässä mielessä Saksan SPD:n ja sen puheenjohtajan Martin Schulzin avaus on käänteentekevä. 

Uskon tämän avauksen perustuvan siihen - tosin julkilausumattomaan - näkemykseen, että nykyisessä ehdottoman markkinajohtoisessa, autoritaarisessa ja epäproduktiivisesta talousanalyysista seuraavassa austeristisessa Euroopassa sosialidemokratialla ei ole mitään sanansijaa. Peruskirjojen avaaminen ja muovaaminen uudelleen on mielestäni sosialidemokratian välttämätön ehto federalisitiselle Euroopalle. Se voi tietenkin harjoittaa myös porvarillista politiikkaa, mutta vain yhtenä vaihtoehtona - eikä niinkuin nyt, ainoana peruskirjojen hyväksymänä lähestymistapana."

Piñata

Piñata

Julkaisen tänään Seppo Ylisen kirjoituksen hänen luvallaan; siinä hän näkee yhteyksiä Väli-Amerikkalaisen Piñata-leikin ja Suomen hallituksen politiikan välillä.

"Nykyisen hallituksen toimien vaikutuksia seuratessani niissä on alkanut näkyä jotakin aikaisemmin kokemaani. Ehkä juuri Suomen 100-vuotisjuhlat laukaisivat jonkinlaisen déjà-vu tuttuuden.

Se tuttuus ulottuu kehitysyhteistyökauteeni Väli-Amerikassa vuosikymmeniä sitten. Sikäläinen lasten syntymäpäiväjuhlan suosituin numero oli piñata (pinjata). Se on makeisia täynnä oleva saviruukku, jota lapset vuorollaan silmät sidottuina yrittävät osua kepillä, samalla kun sitä oksan yli liikutellaan köyden varassa ylös ja alas.

Mutta piñatalla on toinen ja paljon rujompi poliittinen banaanitasavallan merkityssisältö.

Se kuvaa sitä korruptiivista vallankäyttöä ja lahjontaa, mitä poliittinen eliitti, elinkeinoelämä, virkakoneisto, poliisi, kunnat, kirkko ja koko järjestelmä ylläpitävät. Lain pitkä käsi on amputoitu. Räikeisiinkään väärinkäytöksiin on turha hakea oikeutta. Tavallisten ihmisten oikeusturva ja luottamus viranomaisiin on olematon.

Piñata on se yleinen kirosana, mitä kansalaiset ja mahdollinen media käyttää tästä kulttuurista, missä valtaa ja omaisuuksia varastetaan, annetaan sukulaisille, liikekumppaneille, kaverikapitalisteille ja poliittisesti tärkeille tukijoille. Lait sorvataan, jotta varallisuutta ja veroja voidaan vältellä ja piilottaa. Se mikä on vielä jotenkin julkista ja yhteiskunnan vastuulla – kaikki on kaupan.

Kuinka paljon tästä ”banaanitasavallan” poliittisesta kulttuurista (markkina – tai uusliberalismista) on kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana mallintunut suomalaiseen poliittiseen elämään, on arvolähteisen tulkinnan paikka.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden tietoinen kasvattaminen; pienituloisilta ja yhteiskunnan tukia tarvitsevilta ihmisiltä välttämättömän toimeentulon leikkaukset ja näin saatujen säästöjen ohjaaminen varakkaiden veronalennuksiin on jo sisällään luonut ainutlaatuisen kotimaisen veroparatiisijärjestelmän.

Kansalaisten luottamus yhteiskunnan instituutioihin on tutkimusten mukaan sitä heikompaa niiden ihmisten joukossa, jotka eniten juuri tarvitsisivat näitä yhteiskunnan palveluksia ja tulonsiirtoja (prof. Juho Saaren johtamat tutkimukset).

Meillä on vielä ammattiyhdistysliike puolustamassa kasvun hedelmien jakautumista myös tuotannon tekijöille ja kansalaisten oikeuksia turvaava perustuslaki oikeistohallituksen lakihankkeitten vyörytystä vastaan.

Ohuesti näyttää tällä hetkellä pitävän kiinni 100 – vuotias Suomi itsenäisyyden iskulauseestaan ”yhdessä”.

Muu käytännön budjetti- ja työmarkkinapolitiikka onkin Suomen bisnesmiesten ja - naisten nykyhallitukselta pelkkää funktionaalisen tulonjaon (työtulot/pääomatulot), tulonsiirtojen ja varallisuuden jaon piñataa ylimmälle tulonsaajien kymmenykselle ja rikkaimmalle yhdelle prosentille. Samalla kaikki on kaupan terveydenhuollosta ja hoivasta aina rautateihin."

Ahteriin ammuttu?

SPD - Saksan sosialidemokraattinen puolue - pitää puoluepäiviään Berliinissä 7-9-.12. 2017. Takana ovat surkeasti meneet liittopäivävaalit, puolueen puheenjohtaja Martin Schulz pitää tulosta katkerana tappiona ja pyytää puoluepäiville tulleilta kokousedustajilta ja sosialidemokratiaa vaaleissa äänestäneiltä huonosta tuloksesta anteeksi. Anteeksi hän saakin, hänet valitaan ensimmäisen kokouspäivän iltana jatkamaan SPD:n puheenjohtajana 81,9 prosentin kannatuksella.

Berliiin tunnuseläin on karhu. Tällä kertaa se sopii myös SPD:n tunnukseksi; puolue on äärioikeiston vaalivoiton jälkeen kuin ahteriin ammuttu karhu, vihainen ja tuskainen. Nyt on vihdoin lähdettävä etsimään uutta tietä, kansanvaltaan uskovan ja heikomman puolella olevan toisen suuren kansanpuolueen on saatava uudelleen yhteys tavalliseen ihmiseen, työpaikoille, äänestäjien laajoihin joukkoihin.

Martin Schulz pitää oivallisen, analyyttisen ja vaikuttavan, lähes puolitoista tuntia kestävän puheen. Schulzin kokemus politiikassa ei tule ainoastaan pienestä kotikaupungista ja  Saksan liittopäiviltä, vaan Euroopan Unionista jossa hän toimi pitkään parlamentaarikkona, myös koko parlamentin puheenjohtajana. Vielä syyskuun 2017 liittopäiville valmistauduttaessa Matin Schulz puhui - vaikuttavasti tosin silloinkin - oikeudenmukaisuudesta ja sen toteuttamisen välttämättömyydestä myös Saksassa. Tarpeen se on eriarvoisuuden kasvamisen myötä Saksassakin, vaikka se nauttii korkeasta teknologisesta osaamisestaan ja suorastaan valtavasta vientiylijäämästä, sisämarkkinoilla tosin muun Euroopan Unionin jäsenmaiden kustannuksella. Globaalisti Saksa on myös voittajien puolella, mutta taloudellinen polarisoituminen ja eriarvoistuminen jäytää edelleen yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Tällä kertaa Martin Schulz puhuu kuitenkin painokkaasti Euroopan Unionista. Vaalien voittaminen Saksassa ei enää riitä, Unionin lainsäädäntö ja rakenteet vaikuttavat vahvasti myös Euroopan ydinalueella olevaan Saksaan. Schulz puhuu markkinoiden herruutta vastaan ja sosiaalisuuden, solidaarisuuden puolesta. Euroopan Unionin on muututtava, sen on tehtävä "paradigman muutos" kuten hienostelevasti asia ilmaistaan. Euroopan Unionin toimintatapa on väärä, se tuottaa eriarvoisuutta ja turvattomuutta jota sosialidemokratia ei voi sietää. Martin Schulz näkee muutoksen mahdollisuuden syvemmässä integraatiossa, federalistisen Euroopan toteuttamisessa. Jo niinkin pian kuin vuonna 2025 olisi päästävä toteuttamaan syvenevä, federalistinen integraatio.

Tavoite on niin tärkeä, että Martin Schulz osoittaa ovea ulos Euroopan Unionista niille, jotka eivät federalismiin suostu. Asian olisi voinut ehkä ilmaista toisinkin päin: syvenevä integraatio on sosialidemokratialle mahdollinen vain, jos federaation perustuslaki täyttää jo lähtökohdissaan kansanvaltaisen valtioiden liiton tärkeät periaatteet. Markkinoiden ylivaltaan perustuva Unioni ei enää riitä. Pelkkä markkinamekanismi pitää sisällään itsetuhoisia elementtejä paitsi polarisoitumisen, myös itse toiminnan dynamiikan kannalta. Markkinat eivät luo ostovoimaa; ne tarvitsevat sitä rohjetakseen investoida. Senkin ne tekevät yritysintressistä eikä yhteiskuntavastuusta lähtien.

Saksassa on totuttu federalismiin liittovaltion muodossa: kaksi kamaria, poliittisesti valitut liittopäivät ja alueellista intressiä edustava liittoneuvosto. Ratkaisut perustuvat konsensukseen poliittisen tahdon ja alueellisten intressien välillä.

Puoluepäivien keskustelu käy kiivaana: voidaanko suostua "KroKoDiiliin" eli yhteiseen hallitukseen kristillisdemokraattien kanssa? Puoluejohdon mielestä se on mahdollista, mutta muutoksen on tapahduttava - ja sen on tapahduttava myös ja nimenomaan Saksan suhtautumisessa Euroopan Unioniin.

Äärioikeistolaisten voimien vahvistuminen on nimenomaan seurausta siitä, että Eurooppapolitiikka ei ole tuonut turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta saksalaistenkaan elämään. Puolue on liian pitkään uskonut kilpailukykypolitiikkaan, jonka symboliksi nousi Gerhard Schröderin liittokanslerikaudella kuuluisa Harz IV sopeuttamusohjelma. Se leikkasi ankarasti sosiaaliturvaa ja laittoi ihmiset vastuuseen sosiaalisesta hyvinvoinnistan viimeiseen ropoon saakka ennenkuin yhteiskunnan tukea voidaan edellyttää. Nyt tämä tie on SPD:n mielestä kuljettu loppuun ja tulokset ovat nähtävillä.

Suostuuko CDU neuvottelemaan hallitusyhteistyötä näin ankarien sisältöehtojen puitteissa? Euroopan Unioni on konservatiivisen arvomaailman - äärimmäisen lahjakkaan ja vuosia kestäneen porvarillisen ponnistelun ja soveltamisen tulosta. Luopuminen pöytähopeista ei tunnu kovin todennäköiseltä; se merkitsisi käsien nostamista ja suostumista sosialidemokraattishenkiseen uudistustyöhön ja valtiovallan käyttöön.

Markkinat ja niiden äänitorvena toimiva saksalainen lehdistö ärähti jo samana päivänä Schulzin puheen sisällön tultua julkisuuteen. Kommentaattorit pitivät Schulzin puhetta sekä naivina että mielettömänä; tällainen muutos federalistiseen ja sosiaaliseen suuntaan ei ole mahdollista. Kielenkäyttö oli kovaa ja - kuten die Weltin kommentaattorilla - sekä Schulzia, kokouspaikkaa että sosialidemokratiaa avoimesti halveksivaa. "Hikinen puheenjohtaja paasaa epämääräiselle joukolle keskustan ulkopuolella olevassa autiossa hallissa."

Konservatiivien virallinen asenne käydyissä hallitusneuvotteluissa oli äärioikeistolaista AfD-puoluetta kohtaan kriittinen. Nyt Saksan lehdistö puoluepäivien tuloksen kuultuaan pelaa täysillä äärioikeiston pussiin. Uskaltaako CDU käydä rakentavia neuvotteluja SPD:n kanssa radikaaleista uudistuksista suhteessa eurooppapolitiikkaan? Virkaa tekevä liittokansleri Angela Merkel on jo ilmaissut epäilyksensä tällaista Euroopan Unionia kohtaan asetettua tavoitetta vastaan. Onko historian akkuna avautumassa muutokselle sosiaalisuuden ja solidaarisuuden suuntaan, onnistutaanko pysäyttämään syrjäytyminen ja taloudellinen polarisaatio?¨

Kenttäväki ei - ainakaan vielä - puhu suurilla kirjaimilla uudesta federatiivisesta "Euroopan Yhdysvalloista"; äänenpainot varsinkin nuorsosialistien (Juso) joukossa ovat KroKoDiiliä vastaan. T-paidoissa on suurta koalitiota vastustavia tunnuslauseita. Sosialidemokratian sisällöt tuskin kelpaavat oikeistolle, sisällötön yhteishallitukseen meno ei sovi ilmeisesti valtaosalle SPD:n jäsenkuntaa.

Onko suostuttu pelaamaan liian pitkään vastakarvaa "läntisen arvoyhteisön" markkinamekanismia ja sen ylivaltaa suosivassa Euroopan Unionissa? Jos yritys muutokseen nyt epäonnistuu, vastassa on yhä agressiivisempi ja avoimemmin oman käden oikeutta ja väkivaltaa käyttävä äärioikeisto. Syksyn Der Spiegelissä ollaan aidosti huolissaan ulkomaalaistaustaiseen väestöön suuntautuvasta vihasta ja agressiosta - samaan tapaan kuin mitä tapahtui 1930-luvun Saksassa suhteessa juutalaisiin ja työväenliikkeeseen. Ranskan esimerkki osoittaa, että perinteiset poliittiset voimat on helposti - käden käänteessä -  sivuutettavissa. 

Eurooppa on rakennettava uudelleen

Itävallan Attac: Me haluamme rakentaa Euroopan uudelleen

Kirja, jonka esipuheen tässä omana käännöksenäni julkaisen, ilmestyi jo vuonna 2009. Se edustaa kaikkein johdonmukaisinta, vaihtoehtoista Eurooppaa tavoittelevaa keskustelua, jonka puutteesta tätä teemaa käsittelevä lähes aneeminen  ilmapiirimme kärsii. Kirjan rohkeisiin ajatuksiin palaan todennäköisesti vielä jatkossakin. Uskon sen antavan sysäyksiä uudenlaiselle lähestymistavalle tänäänkin.

"Globaalien kriisien keskellä – finanssikriisi, pakolaiskriisi, elintarvikekriisi, tulonjakokriisi, ilmasto- ja energiakriisi, kriisit suhteessa kaikkiin naapureihin, demokratiakriisi - Euroopan Unioni on ajautunut legitimaatiokriisiin, mitä ei voida pitää sattumana. Ihmisten luottamus eurooppalaisiin instituutioihin on kapealla pohjalla ja demokratia vaje on pysyvä, jatkuva ilmiö. Luottamus Euroopan keskeisiin sopimuksiin on jo niitä tehtäessä ollut ristiriitoja herättävää, ja tämä luottamus on yksipuolisen politiikan seurauksena edelleen jyrkkenemässä.

Kansalaisten heikko luottamus on ymmärrettävää: Eurooppa ei ole suojannut kansalaisiaaan globalisaatiolta. Finanssimarkkinoiden sääntöjen purkaminen ja sokea pääomaliikenteen liberalisointi aiheuttivat taloutta näkevin silmin katselevien joutumisen mukaan finanssikriisiin. EU on syypää ilmasto- ja energiakriisiin käyttäessään resursseja olennaisesti enemmän kuin muut talousalueet. EU:n maanviljelys- ja kauppapolitiikka ovat kärjistäneet maailman nälänhätäongelmaa.

Euroopan Unioni edustaa globalisaatiota; se on WTO:n, maailman kauppajärjestön rahoittajana sen vetäviä voimia. Sen jäsenvaltiot kuuluvat voimakasäänisimpiin toimijoihin maailmanpankissa WB:ssä ja kansainvälisessä valuuttarahastossa IMF:ssä. On nähtävä historiallisena virheenä se että ne tekivät kilpailusta keskeisen arvoperiaatteen EU:ssa – niin sekä sisäänpäin että ulkosuhteissa. Sen sijasta että se olisi käyttänyt poliittista ja taloudellista painoarvoaan eurooppalaisen ja globaalien standardien asettamiseen, Euroopan Unioni ajaa ja vahvistaa sisämarkkinoilla ja globaalisti sijaintipaikkakilpailua, joka kasvattaa edelleen kuilua köyhien ja yhä rikkaampien välillä ja antaa kilpailukyvylle etusijan ennen elämälle välttämätöntä ekologisointia.

Sen sijasta että Euroopan Unioni nostaisi ihmisten Perustarpeet ja elintärkeät edut politiikan keskipisteeseen, pakottaa se eteenpäin maltitonta tuotanto- ja kulutusmallia, jonka riippuvaisuus raaka-aineista ja energiasta kasvaa vuosi vuodelta. ”Tehdään edelleen näin” -politiikallaan tulee EU:sta muodostumaan vakava vaara maailmanrauhalle.

'Lissabonin ”uudistussopimus” ei anna globaaleihin kysymyksiin ja haasteisiin mitään vastauksia. Se vain sementoi uusliberaalin ideologian ja häivyttää aikaisemmat ”rauhanprojektit” ja nostaa varustautumisen ja sotilaallisten valmiuden ulkomaanjoukkojen suuntaan, joiden avulla se haluaa varmistaa pääsyn resursseihin – ennenkaikkea energiaan – ja markkinoille globaalissa etelässä. Lissabonin sopimus vahvistaa NATOa ja heikentää YK:ta, samanaikaisesti se jättää demokratiaongelman ytimen koskemattomaksi: EU-parlamentti ei saa uudenkaan sopimuksen mukaan tehdä lakialoitteita eikä olla mukana päättämässä sellaisella tärkeällä politiikka-alueella kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Kansalliset hallitukset ovat yhä edelleen vaikutusvaltaisia lainsäätäjiä Brysselissä – se on ivaa vallanjaon periaatteille yhteisessä Euroopasssa.

Kansalaiset joutuvat yhtäällä työntekijöinä, yrittäjinä, kuluttajina vastakkainasetteluun tulevien sukupolvien kanssa ja toisaalta yhä enemmän ulossuljetuiksi päätöksentekoprosesseista: olennaisissa kysymyksissä – tulonjako, geenitekniikka, atomienergia – joutuvat he säännönmukaisesti yliajetuiksi, samalla kun taloudelliset eliitit nauttivat heidän lobyilleen myönnetyistä vaikuttamismahdollisuuksista päätöksentekoon. Kansallisten eliittien vuorovaikutuksessa suljettujen ovien takana jäävät demokraattiset enemmistöjt säännönmukaisesti sivuutetuiksi, tien oheen. Brysselin porukkapelissä pakotetaan läpi asioita, joita nämä eivät kykenisi omissa maissaan läpiviemään. Tuorein esimerkki (vuodelta 2009) koskee postilaitoksia: vaikka 77 prosenttia kansalaisista haluaisi säilyttää julkiset postilaitokset, liberalisoi EU Itävallan yhden äänen enemmistöllä postimarkkinat. Nyt Itävalta tulkisee että EU pakottaa sen luopumaan postilaitoksen monopolista, vaikka se itse oli ratkaisevasti vaikuttamassa tähän päätökseen.

Meidän mielestämme Eurooppa tarvitsee enemmän demokratiaa ja uuden tavoitteellisen suuunnan! Tämä ei koske ainoastaan parempaa Euroopan ymmärtämistä, vaan myös Euroopan muokkaamista demokraattisemmaksi. Se ei tarkoita Euroopan tekemistä kilpailukykyisimmäksi talousalueeksi maailmassa, enemmänkin siitä on tehtävä sosiaalisesti ja ekologisesti maltillinen talopusalue, jonka hyvinvointi ei lepää resurssien ja globaalin etelän ihmisten riistämisen varassa.

Euroopan tavoitteiden ja tulevaan suuntautumisen tulee olla laajan julkisen keskustelun kohteena. Panoksena tähän keskusteluun esitämme tässä yhteenvedon meidän konkreettisista ajatuksistamme ja visioistamme sosiaalisemman, ekologisemman, rauhanomaisemman, solidaarisemman ja ennenkaikkea demokraattisemman Euroopan Unionin aikaansaamiseksi:

• Meidän elämisenarvoinen Eurooppamme ei lepää etusijan antamisella ”taloudellisille perusvapauksille”, vaan painotuksen asettamisella valikoimalle poliittisia, taloudellisia, sosiaalsia ja kultturellsia ihmiusoikeuksia.
• Meidän demokraattinen Eurooppamme rakentuu mahdollisimman monien ihmisten osallistumiselle, se antaa tehokkaita kansanvallan välineitä heidän käyttöönsä, välineitä joiden avulla he vopivat osallistua yhteiselon muovaamiseen ja päätöksentekoon Euroopassa.
• Meidän ekologinen Eurooppamme ei pyri olemaan kilpailukykyisin vaan tulemaan globaalisti maltilliseksi. Se sanoo Ei geenitekniikalle ja ydinenergian käytölle ja tekee Euroopan energian tuonnista riippumattomaksi. Se asettaa etusijalle pienimuotoisen, biologisen maanviljelyksen, joka tulee toimeen vähemmillä koneilla ja mineraaliöljyllä ja tuottaa ravintoiaineita alueellisesti.
• Meidän sosiaalinen Eurooppamme varmistaa taloudellisen turvallisuuden ja sosiaalisen mukanottamisen kaikille kansalaisille. Se asettaa rajat eriarvoisuudelle ja irroittaa johdonmukaisesti toimeentuloa ansiotyöstä. Se tarjoaa. Se tarjoaa laajan spektrin julkisten palvelujen tarjontaa ja samalla suuren määrän järkeviä työpaikkoja.
• Meidän sosiaalinen Eurooppamme edistää alueellista integraatioprosessia globaalissa etelässä ja rakentaa kauppa- ja investointisuhteita kolmansiin maihin perustuen yhteistyöhön, ihmisoikeuksien toteuttamiseen ja maltilliseen kehitykseen.
• Meidän rauhanomainen Eurooppamme velvoittaa itsensä yksipuoliseen aseistariisuntaan ja kieltäytymiseen päällekarkauspolitiikasta. Se painottaa globaalin järjestyksenpidon monopolin antamista demokratisoidulle Yhdistyneille Kansakunnille. Joka osallistuu hyökkäyssotaan ilman YK:n mandaaattia, ei voi enää olla Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen.

Nykyisten voimassa olevien sopimusten pohjalta ei ole mahdollista rakentaa parempaa Eurooppaa. Kansalaiset tulee sitouttasa uudenlaisen Euroopan rakentamiseen. Attac ehdottaa uuden, suoraan demokratiaan perustuvan konventin perustamista. Sen tehtävänä on työstää uusi EU-sopimus joka asetetaan kansalaisten hyväksyttäväksi."

(Esipuhe Itävallan Attacin kirjasta ”Me rakennamme Euroopan uudelleen”, kirjoittajina Christian Felber, Martin Rümmele, Alexandra Strickner, Petra Ziegler, käännös IR)

Eurooppa ja keynesiläisyys

EUROOPPAA YHDENNETTIIN USKOSSA KEYNESILÄISYYDEN KESTÄVYYTEEN

Maailma, jossa EU:a alettiin luomaan oli taloudeltaan keynesiläinen. Talous oli politiikalle alisteinen vielä 70-luvuvun puoliväliin, jolloin monetarismi, uusliberalismi tai uusklassinen teoria alkoivat vallata alaa. Keynesiläisyys ja hyvinvointivaltio perinteisessä mielessä oli Suomessakin mennyttä 80-luvun puoliväliväliin tultaessa. Euroopan ja Suomenkin sosialidemokraateissa säilyi kuitenkin usko hyvinvointivaltioon ja poliittisen johtamisen edellytyksiin vahvana vaikka aika oli jo kulkenut näiden edellytysten ohi. Uuden Kansainvälisen Talousjärjestyksen (UKTJ) kaatuminen YK:ssa ja Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) sekä Maailmanpankin (WB) roolien muutokset avustajista ”rakennesopeuttajiksi” 80-luvun alussa, ikään kuin merkitsivät sitä, että keynesiläinen talouden sykli on päättynyt, jonka olisi pitänyt herättää poliittinen päätöksentekomme hyvinvoinnin menneestä huumasta.
Suomessa vuonna -94 kansa saatiin uskomaan siihen, mihin olisi voinut uskottavasti uskoa vuonna -74. Meillehän luvattiin päätöksenteossa ”läheisyysperiaatetta”, SOTE-palveluissa puuttumattomuutta, Pohjoismaisen hyvinvoinnin levittämistä Eurooppaan, vapaata kauppaa ja hyvinvoinnin kasvua. Mitä todellisuudessa saimme, ”rakennesopeuttavan”, taloudellista- ja sosiaalista eriarvoisuutta lisäävän, globalisaatioon ja vapaisiin markkinoihin perustuvan sekä uskon inflaatiottomaan talouteen eurooppalaisina ja suomalaisina. Tämän kaiken tuli edistää ”dynaamisuudessaan” taloudellista kasvua ja hyvinvointia. Ei ole ihme, että EU on suurissa vaikeuksissa ja Euroalue vielä suuremmissa. Ns ”yhdentyvä Eurooppa” on alkanut hajaantua, pontimina kansalliset tyytymättömyydet.
Kapitalismi on taloutta eteenpäin tyrkkäävä järjestelmä, johon voi varauksetta lukea Kiinankin. Markkinaliberalismi, joka pyrkii suitsimaan yhteiskuntien roolia, on sitä vastoin noussut jo 80-luvun puolivälistä esteeksi maailmantalouden kasvulle ja ennen kaikkea hyvinvoinnin jakaantumiselle, joka on se kasvun varsinainen jarru, tarjontatalouden klassinen ongelma. Eurooppaa tämä ”ongelmallinen markkinaliberalismi” on piinannut jo sukupolven ajan kun ”kehityksen” on annettu laahustaa yritysvetoisesti, lisäämällä tarjonnan edellytyksiä poistamalla ”yhteiskunnallista byrokratiaa” ja lisäämällä yksityistä ”byrokratiaa” sen kaikilla osa-alueilla.
Taloushistoriassa markkinaliberalismilla tai klassisella teorialla ei ole maailmantaloudessa empiiristä (kokemusperäistä) näyttöä onnistumisista, sitävastoin keynesiläisellä teorialla on, Toisen Maailmasodan jälkeinen aika 70-luvun puoliväliin. Keynesiläisyyden keskeisin ”kuohitsija” oli epäilemättä Milton Friedman monetarismeineen/uusliberalismeineen, joka loi manifestin niille, jotka tunsivat liikaa veroja maksavansa, tukevansa julkista kulutusta vaikka empiria osoitti selkeästi Keynesin olleen oikeassa, julkista- ja yksityistä kysyntää tarvittiin kasvun moottoreina. Keynesiläinen kapitalismi luotti siis kysynnän voimaan kun taas monetaristinen tai klassinen toria on painottanut tarjontaa, jolta edelleenkin onnistumisen näytöt globaalissa taloudessa puuttuvat.
Jälki- tai uuskeynesiläisistä tutkimuksesta valtaosa painottaa europpalaista eheyttä ja osa näkee kansallisen tason toteuttavan Keynesin alkuperäistä ajattelua parhaiten, siis jonkinlaista protektionismia, että kansakunnat voivat omien tarpeidensa mukaan rakentaa ”tullimuureja”. Näinhän toimivat lukuisat maat USA:sta alkaen. Eurooppalaisista maistakin parhaiten ovat pärjänneet euron ulkopuolella olevat omine raha- ja finanssipolitikkoineen ja maailmalla ne maat, jotka ovat irtautuneet IMF:n ”rakennesopeutuksista”.
Suomen historian jossittelua on kysymys, oliko 1973 Kekkonen vai Tuomioja oikeassa kun EEC päätös tehtiin? Vuonna -94 eivät kuitenkaan oikeassa olleet ne, jotka meidät unioniin veivät, puutteellisin ymmärryksin maailmantaloudessa tapahtuneisiin muutoksiin sitten 70-luvun. Miten tästä eteenpäin, voidaanko virhe (EU ja euro) korjata vai tulisiko päättäjien pyörtää päätöksensä ja palata kansallisen Keynesin linjoille ja hakea vastausta esim. demarien vuoden -52 ohjelmasta, ”itsenäinen kansa yhteistyön maailma”, joka hyllytettiin markkinaliberaaliin, monetaristiseen maailmaan siirryttäessä 80-luvulla.
Hannu Ikonen
Vastavalkea vpj
Sisilia Ispica