Perustuslakimme ja ulkopolitiikka

Tasavallan presidentin vaalikamppailu on lähtenyt liikkeelle television suurten vaalikeskustelujen vauhdittamana.  Sotilaallinen liittoutuminen  ja ulkopolitiikan johtamisperiaatteet ovat - tietenkin - nousseet keskusteluun. Ehdokkaat pyrkivät tuomaan persoonallisuutensa esille niin puoleensavetävästi ja näyttävästi kuin suinkin. Euroopan Unionin vahvistunut ote kaikesta poliittisesta päätöksenteostamme vaatii ja oikeuttaa kuitenkin esittämäänkysymyksen: pitääkö Suomen peruslain doktriini ulkopolitiikan johtamisesta edelleen paikkansa?

Samana päivänä kun presidenttiehdokkaat puhuvat EU:sta suurena rauhanprojektina, Euroopan Unionin ministerineuvosto ilmoittaa jatkavansa sanktioita Venäjää kohtaan. Päätöstä meiltä oli tekemässä pääministeri eikä tasavallan presidentti. Taustalla on Euroopan Unionin sopimus Ukrainan kanssa maan taloudellisen arkkitehtuurin muuttamisesta yhteensopivaksi Euroopan Unionin kanssa ja yhteensopimattomaksi Venäjän ja sen edustamien taloussopimusten kanssa. Ukrainan hallitus ei hyväksynyt EU:n tarjoamaa luonnosta sopimukseksi, mikä laukaisi Maidanin aukion tapahtumat  ja johti väkivaltaisuuksiin ja lopulta Venäjän toimeenpanemaan Krimin niemimaan haltuunottoon. Jopa USA:n varapresidentti oli lietsomassa rauhattomuutta Maidanin aukiolla ja lisäämässä siten sekasortoa ja poliittista jännitystä ennenkuin uusi, sekavissa oloissa asettu hallitus saatiin aikaan ja joka sitten hyväksyi EU:n ja Ukrainan välisen sopimuksen. Koko prosessi on ollut alusta saakka täynnä laajentumishalua myös EU:n puolelta eikä tämä asenne ole vieläkään rauhoittunut.

Ulkopoliittisissa suhteissamme meidän on ilmeisesti hyväksyttävä Euroopan Unionin kannanotot sellaisenaan ja tasavallan presidentin tehtävä näyttää olevan selviytyminen syntyneessä tilanteessa  eteenpäin mahdollisimman vähin vaurioin. Voimassa oleva doktriinimme siitä että tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaamme yhdessä eduskunnan ja hallituksen kanssa ei ilmeisesti vastaa enää todellisuutta. Voidaanko todella tapahtumahistoriaa EU:n ja Venäjän välisissä suhteissa tarkastella rauhanprosessina? Minun mielestäni tässä liikutaan koko ajan huonosti perustellulla ja edelleen suurta epävarmuutta aiheuttavalla pohjalla.

Euroopan Unionin kanta Venäjän toteuttamaan Krimin valtaukseen on  periaatteellista ja pysyvää laatua tavalla, jossa periaatteellista muutosta ei ole odotettavissa. Sanktioiden jatkaminen Venäjän suuntaan ja vastaavanlaisten rajoitusten toteutuminen Euroopan Unionin suuntaan jatkaa tätä sinänsä loogista, mutta hengeltään rauhalle ja hyville suhteille vahingollista ulkopolitiikkaa. Periaatteellinen aikajana ulottuu paitsi tulevaisuuteen,  myös menneisyyteen. Tarkoittaako Suomen tässä yhteydessä hyväksymä kanta periaatteellista muutosta suhtautumisessa toisen maailmansodan seurauksena menetettyihin ja luovutettuihin alueisiin? Se että Suomi hyväksyi Pariisin rauhansopimuksen ehdot, maksoi sodassa syntyneet sotavelat tinkimättä ja pää pystyssä takaisin, eikä ryhtynyt virallisesti periaatteellisin perustein vaatimaan Karjalaa, Petsamoa, Suomenlahden saaria ja Sallaa takaisin, edustaa toisenlaista, rauhaa ja tasapainoa tavoittelevaa logiikkaa. Lienee kai oikeutettua esittää kysymys, ollaanko todellakin palaamassa takaisin siihen autoritaariseen ja nationalistisiin arvoihi  perustuvaa politiikkaa, jota 1930-luvulla edusti Akateeminen Karjala-seura piirtäen karttoja aina Vienanmereen saakka ja laulaen sitten humpaksi nimitettyä laulutyyliä sanoilla "Uraliin, Uraliin..."

Ei ole hauskaa työstää  satavuotisen Suomen juhlavuoden lopulla tällaisia mietteitä mielessään. Se että tämä tuhosuuntainen kehityskulku tulee meille Eurooopan Unionin kautta, on surullista ja painostavaa. Yhdessä monien muiden ratkaisemattomien suurten kysymysten kanssa vaarassa on sekä rauha että demokratia, nämä Euroopan Unionin perustamisen keskeisiksi tekijöiksi luonnehditut lähtökohdat. Ikävän säväyksen tähän murehtimiseen muodostaa myös se, että demokratiasta, sosiaalisuudesta ja kansainvälisestä yhteistyöstä ja kohtalonyhteydestä vastausta hakeva joutuu huomaamaan olevansa marginaalissa.

Toinen suuri ulkopoliittiseksi luonnehdittava kysymys on Britannian ero Euroopan Unionista. Se mitä tässä yhteydessä tapahtuu Britanniassa oleville Suomen kansalaisille tai Suomessa eläville briteille on tärkeä kysymys myös ulkopoliittisena kysymyksenä - kahden vuoden päästä Britannia on ulkovalta siinä kuin Venäjä tai mukä tahansa EU:n ulkopuolinen maa.  Tässäkin asiassa neuvotteluja käydään ja päätöksiä tehdään kaukana Suomen todellisen vaikuttamisvallan ulkopuolella. Eduskunta ja hallitus - kuten tasavallan presidenttikin - joutuvat tässäkin asiassa tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Päätökset on hyväksyttävä, jos aikoo olla edes jossakin määrin Euroopan Unionin ytimessä.

Vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eduskunta hyväksyy kuitenkin kansainväliset velvoitteet ja niiden irtisanomisen sekä päättää kansainvälisten velvoitteiden voimaansaattamisesta. Valtioneuvosto vastaa puolestaan Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan suostumusta.

Perustuslaissamme ei puhuta taloudellisista vapauksista mitään, mutta korostetaan kuitenkin ihmisoikeuksia. Taloudelliset vapaudet, joissa markkinoille annetaan ilmeinen ylivalta ei ole ollenkaan sama asia kuin ihmisoikeudet. Kansa ymmärtää että tässä suhteessa Suomessa ja Euroopassavallitsee sisäinen jännitystila, joka ei näytä ottavan lauetakseen.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_ulkopolitiikka