Epäsymmetristä informaatiota

Yhdysvaltalainen taloustieteen professori Joseph Stiglitz kävi ammatiliittojen mielenosoituspäivänä jakamassa epäsymmetristä mutta toivoa herättävää informaatiota Suomen päättäjille taloudesta.

Pitäisi nähdä kansantalous ja Suomen mahdollisuudet toisella tavalla kuin valtavirtaiseen talousajatteluun itsensä niitannut maan johto ja nyt vallassa olevat kolme puoluejohtajien sukunimien mukaan nimensä saanut kolme ässäpuoluetta asiat näkevät. Ei ole mitään syytä pelätä velanottoa. Kun se sijoitetaan paljon työvoimaa vaativiin hankkeisiin ja ylipäätään työllistämiseen, vaikutukset kansantaloudessa jo pelkän kierron ansiosta ovat moninkertaiset. Velkamäärä nousee, mutta niin nousee myös työllisten määrä, uudet innovaatiot lähtevät liikkeelle, verotulot lisääntyvät niin kunnissa kuin valtiollakin, työttömien määrä putoaa rajusti ja hedelmällisiä säästöjä uudelleensijoitettavaksi hankkeisiin alkaa syntyä.

Työllistävistä hankkeistakaan ei ole puutetta. Tärkeintä on saada väkeä tehtäviin, joissa syntyy työpaikkoja ja sitä kautta verotuloja. Parhaiten nopeiten ja todelliseen tarpeeseen niitä syntyy julkiselle sektorille. Suuri Sote-uudistus odottaa rahoitustaan, kituvat kansalaisjärjestöt voidaan nostaa nopeasti ja laaja-alaisesti henkiin moottoriteiden rakentamista vastaavalla "osallistamisen valtatie" hankkeella. Maahan on tullut paljon työvoimaa pakolaisvirran mukana, laitetaan nyt työhaluinen nuori väki oikeisiin töihin. Laitetaan "Pisara" -ratahanke pääkaupunkiseudulla käyntiin, nopeutetaan edullisten asuntojen tuotantoa, hoidetaan sosiaalinen vastuu viimeistä piirtoa myöten. Homekoulut ja muut puutteet infrastruktuurissa korjataan, päällystetään tiet ja aloitetaan hallituksen kärkihanke raivaamalla rämettyneet, hoitamattomat metsät ottamalla sitä puuta biotalouden käyttöön. Näin jo 1960-luvulla Ruotsissa että metsätyöntekijätkin voivat olla valtion ja kunnan palkkalistoilla.Pyydetään hanke-ehdotuksia paikallisilta ja alueellisislta toimijoilta. Maksetaan sopimusten mukaisia palkkoja ja vaaditaan uudella lainarahalla rakennettujen projektien johtokin sopimusten mukaisten palkkojen piiriin. Nyt on kysymys kansakunnan pelastamisesta!

Miltä kuulostaa? Liian hyvältä ollakseen totta ja ollakseen mahdollista? Epäsymmetrisen informaation nobelisti esittää tämänsuuntaista talouslinjausta ja samaa ovat tarjonneet myös "Raha ja talous" -blogin pitäjät Jussi Ahokas ja Lauri Holappa  ansiokkaasti kirjoitetun kirjan, talouskommenttien ja sosiaalisen median mahdollisuuksien muodossa. Kysymys on vaihtoehtoisesta tavasta ymmärtää rahatalouden kokonaisuus  ja tuolla näkemyksellä on myös vahva tieteellinen tuki. Pohjoismainen hyvinvointivaltio sen kansanvaltaisessa muodossa on rakentunut paljolti myös tämän lähestymistavan ympärille.

Lainaakin voitaisiin siis ottaa reilustikin, mutta entä ne kansainväliset, business-hengessä toimivat luottoluokituslaitokset? Jos velka otetaan yhteiskuntavastuun ja kansallisen konseksuksen hengessä kotimaisilta eläkevakuutusyhtiöiltä niiden kasvavista tuotoista ja maksetaan lainojen korot kitisemättä, niin korkojen nousu vain kiihdyttää kasvua, koska raha ei karkaa omista käsistä minnekään.

Suurimmaksi esteeksi vaihtoehtoisen suunnitelman tekemiselle osoittautuu Euroopan Unionin omaksuma valtavirtainen talousoppi. Tärkein väline, julkisen sektorin rahoittaminen tuoreella rahalla on pois käytöstä EU:n ja valuttaunionin peruskirjojen periaatepäätösten vuoksi  Pitää rohjeta rikkoa sääntöjä, kuten jo mm. Irlanti, Saksa ja itse EKP:kin ovat vaivihkaa tehneet. Inflaatio ei ole 400:n miljoonan väestöpohjaisessa maanosassa sellainen peikko että sitä pitäisi säikähtää, vaikka Saksassa näin väitetäänkin. Vaarana on että syntyy dynaaminen, kasvava  ja toimiva julkinen sektori joka alkaa poistaa nyt aikaansaadusta kurjistumisesta johtuvia ongelmia.

Lisäksi on kolmeen ässään liittyviä sosiaalipsykologisia syitä. Sipilä on osoittautunut markkinoilla ja herätyskokouksissa oppinsa saaneeksi insinööriksi, jonka taidot liittyvät yritysjohtamiseen ja korkeampien voimien kunnioittamiseen,  ei poliitista välinearsenaalia käyttäväksi yhteiskunnalliseksi johtajaksi. Stubb on  automaattisella konformistisella asenteellaan istunut jo Euroopan konservatiivijohtajien syliin ja vakuuttaa hyvällä kielitaidolla Suomen sitoutumista "yhteisiin euroopalaisiin arvoihin". Soini on maahanmuuttovastaisilla asenteillaan täysin ulkona vallitsevasta todellisuudesta eikä häneltä ole odotettavissa  sellaista aloitteellisuutta että maahan saapuva työvoimaimpulssi saataisiin aktiiviseen käyttöön. Syyt ovat sosiaalipsykologisia eivätkä taloudellisia. Järkevää olisi että hukkuva tarttuisi tarjolla olevaan oljenkorteen, mutta luonteenpiirteistössä istuva epäproduktiivinen asennoituminen ei taida sallia sitä edes äärimmäisen vaaran hetkellä. Asennemuutos vaatisi äärimmäistä nöyrtymistä - sellaista nöyryyttä ei näiltä johtajilta taida löytyä. Sellaisten päälliköiden kanssa sota hävitään.

Elinkeinoelämä ja sen johto oppeineen joutaisi joksikin aikaa nurkkaan häpeämään, koska sen keinot ovat olleet johtamassa maata tähän vaaralliseen tilanteeseen.



https://fi.wikipedia.org/wiki/Joseph_Stiglitzs

Demokratia ja yhteisöllisyys

Suomalainen yhteiskunta hyväksyy demokratian toimintansa muodolliseksi yhteiskunnalliseksi perustaksi. Näin on asian laita oikeistosta vasemmistoon. Äärilaidoilla voi olla pieniä ryhmiä, jotka eivät suvaitse toisenlaista ajatusmaailmaa. Uskonnolliset ryhmätkin ovat hiljaa, vaikka monet niistä vieroksuvat ja torjuvat omasta omistautumisestaan poikkeavaa suuntautumista. Suurin demokratian uhka kasvanee niiden joukosta, jotka eivät piittaa yhteiskunnallisista asioista tuon taivaallista; ajattelen tässä passiivisia, äänestämisenkin väliin jättäviä, järjestäytyneelle yhteiskunnalle selkänsä kääntäviä.

Demokratia on kaiketi tarkoitettukin välineeksi yhteisten asioiden hoitamiselle. Kuitenkin monet sellaiset, jotka hyväksyvät muodollisen demokratian ja pitävät kunnia-asianaan sen mukaan toimimista, haluavat kuitenkin pitää demokratian, kansanvallan pohjalle rakentuvan yhteiskunnan resursseiltaan ja toimivallaltaan mahdollisimman pienenä. Julkista hallintoa, demokratian varaan rakennettua järjestelmää pidetään kankeana, tehottomana, kustannuksia aiheuttavana ja yksityisen kansalaisen toimintaoikeuksia kaventavana. Sen varaan kuitenkin  rakennettiin - ja suhteellisen nopeassa tahdissa - nykyisen hyvinvointivaltion toimivat rakenteet.

Demokratia ja länsimainen kansalaisyhteiskunta eivät näy oikein sopivan yhteen. Kun television ykkösaamussa arvostetun Helsingin Sanomien toimittaja kritisoi vuosia jatkunutta yhteisten voimavarojen siirtämistä yritysten ja odotusarvoihin perustuvan yritystoiminnan tukemiseen ilman näkyviä tuloksia, toinen demokratiaan kuuluvaa sananvaltaa käyttävä keskustelija hyökkää lähes skandaalimaisella tavalla sitä vastaan, että hän ilmaisee perustellun kantansa.

Demokratia edustaa jo luonteestaan johtuen yhteistä intressiä ja sen arvopohja on yhteisöllinen. Sen tekee näennäisesti tehottomaksi se, että yksi jos toinenkin saa sotkea lusikkansa käsillä olevaan soppaan. Demokratian alitajuntaan kuitenkin kuuluu myös se, että jos yhteinen vene on kaatumassa, niin nopeatkin käänteet ovat mahdollisia aika vähäänkin keskusteluun perustuen. Edellytyksenä on että kansan tunnekokemus, emootiot ovat ratkaisujen takana. Sitä lähdetään vaikka sotaan jos yhteiset arvot ovat vaarassa.

Euroopan sisämarkkinoilla näyttäisi olevan meneillään sellainen kehitys, jonka mukaan demokratiaan perustuvat yhteiset rakenteet näyttäisivät osoittautuvan suurimmaksi vaaratekijäksi  yhteiselle hyvinvoinnille. Painotukset ovat markkinoiden toimivuudessa ja niiden mahdollisuuksien rahoittamisessa. Taloudellisesti hätään joutunut kansakunta koetaan mitä ilmeisimmin väärin perustein syntipukiksi ja joutuu kurinpitotoimien, riiston ja kiristyksen kohteeksi. Ei ole ihme että kritiikki Euroopan Unionin rakenteita kohtaan kasvaa koko ajan ja poliittisen linjan oikeutus on kyseenalaistumassa.

Yhteiseksi hyväksi tarkoitetut rakenteet, hallinto ja laitokset ovat muodostuneet kansalaisyhteiskunnalle uhaksi  ennenkin. Silloin on kuitenkin ollut kysymys avoimesta diktatuurista ja omakuvasta, jonka selfiet  eivät ole kaihtaneet itsekään tämän seikan toteamista. Neuvostotyyppinen sosialismi/kommunismi rakentui proletariaatin diktatuuriin kommunistiseksi itseään kutsuneen puolueen kautta. Saksassa rakennettiin 1930-luvulla tuhatvuotista valtakuntaa kansallissosialismin ja vedantalaisen kosmisen maailmanpyörän tunnuksekseen kaapanneen diktaattorin toimesta. Kummassakaan ei ollut kysymys kansanvallasta, osallistamisesta, vaihtoehtojen hyväksymisestä eikä kansanvallan vahvistamisesta, vaan autoritaarisista, sadistisista tai jopa nekrofiilisista pakomekanismeista, jotka aiheuttivat suunnatonta kärsimystä ja kuolemaa.

Tämän päivän Eurooppa vannoo markkinoiden nimiin ja jo perussäännöissään asettaa markkinoiden toiminnan etusijalle ja ensisijaiseksi käytännössä kaikessa toiminnassaan. Pohjoismaissa, jotka rakensivat yhteiskunnalliset laitoksensa kansanvallan ja vahvojen julkisten rakenteiden varaan, tällaiseen lähestymistapaan ei ole totuttu. Markkinoille alisteinen julkinen sektori, hyvinvointivaltio markkinoiden johtamana kuulostaa hyvin vieraalta ja pelottavaltakin, vaikka ns. “brändityöryhmän” jäsen kuvasikin tulevaisuuden vaihtoehdon “kapitalistiseksi hyvinvointivaltioksi”. Valtio joka hallituksensa toimin rajaa omat toimintamahdollisuutensa minimiin ja ryhtyy muuttamaan vuosikymmenien aikana luotoja hyvinvointirakenteita markkinoiden ehdoilla toimiviksi, toimii itseasiassa ristiriitaisesti ja käyttää vaaleissa saamaansa kansanvallan mandaattia yhteisiä rakenteita vastaan ja niitä heikentäen. Voisi kaiketi sanoa että taas kerran on tapahtumassa Orwellin “Eläinten vallankumous” kirjassa kuvaama muutos, jossa vallankumouksessa voitolle päässyt ja suuria lupaillut muuttuu nopeassa vauhdissa vastakohdakseen, vanhaa ja sietämätöntä, eriarvoistavaa toimintatapaa jatkavaksi voimaksi.

Oikeus- ja työministeri Jari Lindström totesi tämän asian seuraavaan tapaan suorassa televisiolähetyksessä, kun pj. Antti Rinne peräsi vaalien alla annettujen lupausten ja hallituksessa toteutetun linjan välistä ilmeistä ristiriitaa: “Mehän oltiin silloin oppositiossa, nyt me ollaan hallituksessa.”

Tosin ei Antti Rinnekään tässä asiassa aivan syytön ole, samanlaisen esimerkin voisi kertoa hänenkin toiminnastaan puheenjohtajuutta tavoittelevana rivijäsenenä ja heti sen perään valtionvarainministerinä.

Että tällaisiakin ulottuvuuksia demokratiaan, kansanvaltaan kuuluu - näyttää kuuluvan.

Rottasota jatkuu

Työllään elävän ihmisen elämä on tämänkin päivän oloissa aikamoista uhkapeliä. Hyvinvointivaltio ja sen yhteisöllinen, jokaista kansalaista suojaava periaate on tullut vahvasti kyseenalaistetuksi. Kaikki olennaiset seikat, terveydenhoito, sosiaaliturva, vanhuudenpäivien varmistaminen - jokapäiväisestä leivästä puhumattakaan - on kiinni oman työpanoksen antamisesta siinä työtehtävässä jonka on sattunut saamaan leipäpuukseen. Elämä on tässä mielessä jokapäiväistä taistelua työstä ja toimeentulosta, halusipa sen ilmaista tai ei.

Yhteisölliseen motiiviin kuuluvat myös yhteiset toimet toimeentulon ja turvallisen elämän varmistamiseksi. Juuri tältä pohjalta syntyivät aikanaan sellaiset suuret yhteiskunnalliset liikkeet kuten  ammattiyhdistysliike, osuustoiminta,  poliittinen ja sivistyksellinen työväenliike. Kysymys oli yhteisestä ponnistelusta elinehtojen turvaamiseksi; ei ainoastaan palkoista ja työn tekemisen ehdoista, vaan myös   joukkovoimaan perustuvasta turvallisuudesta; yhdessä olemme voimakkaita, kootkaamme vähäiset voimamme yhteen. Joukkoliikkeeseen kuuluu myös vastuullisuus; väkivalta on rajattava voimankäytön ulkopuolelle, tavoitteiden tulee olla rationaalisia, järkevästi ja yleisen edun kannalta perusteltuja.

Kun siis tänään perjantaina 18. syyskuuta 2015 jouykot kokoontuvat Helsingissä ja muissa suurissa asutuskeskuksissa mielenosoitukseen, on kysymys tämän yhteisöllisen toimintatavan ilmauksesta. Palkansaajat jotka kokoontuvat ilmaisemaan mielipiteensä, puolustavat yhteistä yhteisöllistä lähtökohtaa. Pelissä on jokaisen osallistujan kohdalla paljon, sillä aina on mahdollista että menettää kaiken eli sen tärkeän napanuoran työpaikkaan, toimeentuloon ja sosiaaliseen turvallisuuteen. Osallistujat osoittavat tässä mielessä suurta rohkeutta ja samalla uskoa siihen, että yhteinen toiminta joukkoliikkeessä tuo myös turvallisuutta. Ei kaikkia tietoisia ihmisiä voida rangaista, heittää ulos, eristää kokonaan työelämästä tai yhteiskunnasta. Palkansaajan asema yhteiskunnallisessa taistelussa ja menestymisessä elämässä  on - silloin kun puhutaan suurista massoista - mitä suurimmassa määrin riippuvainen yhteisöllisen motiivin ymmärtämisestä ja tähän perustuvasta tietoisuudesta.

Nämä asiat askarruttavat tänään mieliämme. Voimme nähdä epäröiviä ilmeitä ja mielenilmauksia, mutta myös  vankkumatonta uskoa siihen että ainoastaan yhdessä voimme puolustaa oikeuksiamme. Jeremy Corbyn, Britannian työväenpuolueen Labourin uusi ja liian radikaalina pidetty uusi johtaja on ilmaissut asian näin:"Keep together!" Pysytelkää yhdessä".

Työelämässä ihminen on monella tapaa yksin. Hän antaa työyhteisössä itseltään sen ainoan mitä hänellä on: oman aktiviteettinsa, ajatuksensa, työnsä, fyysisen ja henkisen toimintansa. Koko ihmisyys rakentuu toiminnalliseen elämään, sitä kautta me ilmaisemme itseämme. Kun me puhumme työn vapauttamisesta, tarkoittaa se sitä että me palkansaajina pyrimme jatkuvasti, herkeämättä ihmisen toiminnallisen vapauden, omaehtoisuuden lisäämiseen. Me uskomme siihen, että on mahdollista rakentaa olosuhteet joissa ihminen voi yhdistää ihmisyhteisön keskeiset tarpeet ja toiminnallisen omaehtoisuuden. Sanonta "Työn orjat, sorron yöstä nouskaa!" tarkoittaa juuri tätä.

Joutuminen tilanteeseen, jossa on osoitettava mieltä omien oikeuksien ja yhteisön tärkeiden pelisääntöjen puolesta kertoo vain siitä, että työ suurten tavoitteiden saavuttamiseksi on edelleen kesken. Amerikkalaistyylistä ronskia huumoria julistava satamamies ilmaisi asian aika sattuvasti:
"Rottasota jatkuu!"

Sosialidemokraatit ja sosialisointi

Vieläkö sosialisointi voisi kuulua sosialidemokraattien toimintastrategiaan?

Lueskelin tässä Anna Leinosen pro Gradu-työhön perustuvaa kirjoitusta Suomen ensimmäisen ja ainoan sosialisoimiskomitean perustamisesta, työstä ja komitean työn raukeamisesta. Väinö Liukkonen, joka toimi tämän komitean sihteerinä ja sen jälkeen Työväen Akatemian rehtorina, oli innokas kansantaloustieteen tutkija ja sosialidemokraatti, joka halusi juuri tämän komitean työn muodossa toteuttaa demokraattista tapaa edistää sosialismia.

Komitea oli koottu parlamentaaristen voimasuhteiden pohjalta, joten poliittisella oikeistolla ja myös maalaisliitolla oli vahva edusutus komiteassa. Se jakautui jaostoihin ja teki ehdotuksia teollisuuden, mm. voimalaitosteollisuuden kansallistamisesta. Vähemmän aktiivisiksi jäivät sen sijaan osuustoimintajaosto, vientiteollisuus- ja ulkomaankauppajaosto sekä pankki- ja vakuutusjaosto. Komitean työjaoston alla toimi vielä erikseen puhelinliikenteen alajaosto.

Keskustelua näytetään käydyn niistä korvausperusteista, joita kansallistettavista yrityksistä maksettaisiin omistajille. Työjaosto ehdotti korvausperustaksi yrityksen ilmoitettua verotusarvoa, kun taas komitean porvarilliset edustajat vaativat pörssiarvon mukaisia korvauksia. Valtion omistajuus toteutettaisiin valtion velkakirjoilla jotka olisivat 50 vuotta voimnassa. Suureksi - ilmeisen voittamattomaksdi ongelmaksi - nousi tiedonsaanti yrityksistä ja niiden taloudellisesta tilasta. Fagerholmin hallituksen kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Takki (sd) odotti komitelta nopeita tuloksia, mutta kieltäytyi ministerinä komitean pyynnöstä saada tietoa teollisuusyrityksistä. Mahtaakohan "takin kääntäminen" ilmaisuna tulla tästä ministeri Takin asenteen ristiriitaisuudesta? Vedottiin omaisuudensuojaan ja lisäksi väiteltiin juridisten henkilöiden ja fyysisesti oikeiden kansalaisten omistamisen välisistä eroista. Kolme neljästä oikeusoppineesta puolusti yrittämisen vapautta sosialisoimisen sijasta.

Komitean työn jatkuessa myös sosialidemokraattien kannat muuttuivat siten, että pelättiin sosialisoimispyrkimysten rajaavan liikaa yrittämisen vapautta ja sen tuomia mahdollisuuksia. Suuryritysten sosialisoimista kuitenkin pidettiin hyväksyttävänä. Työnsä loppuvaiheessa komiteasta jäivät porvariedustajat pois ja ilmeisesti siksi komitean esitykset sokeri- ja tupakkateollisuuden, voimalateollisuuden ja puhelinliikenteen sosialisoimisesta hyväksyttiin yksimielisesti.

Tämä pieni yhteenveto on mielenkiintoinen aihepiiri senkin vuoksi, että myös povarihallitukset - kuten tämä nykyinenkin - verotuksen  pyrkivät muodossa hankkimaan lisätuloja juuri näiltä tuotannonaloilta. Edelleenkin on ongelmia enrgiayhtiöiden ja teleliikenteen kaupallistumisesta johtuen; koordinaatiota puuttuu ja kansalaiset joutuvat ilmeisen tarpeettomasti maksamaan ylihintaa alojen anarkistisen toimintatavan vuoksi.

Sosialisoimisesta ei tänä päivänä puhuta mitään, päinvastoin, yhteistä julkista sektoria ajetaan kiivaasti alas ja se mitä jää, alistetaan Euroopan Unionin voimin yhä tehokkaammin markkinoiden rengiksi. Kansanvalta - siis meidän demokratiamme - karkaa yhä kauemmaksi suuren yleisön ulottuvilta, vaikka digitaalinen tekniikka tarjoasi tänä päivänä suurenmoiset mahdollisuudet osallistamiseen ja vaikuttamisen tehostamiseen. Yleisissä ja salaisissa vaaleissa kansa antaa tälle absurdille kehitykselle täydet valtuudet jatkaa samaan suuntaan, seurauksista piittaamatta.

Työväen Akatemian rehtorina sosialisoimiskomitean sihteeri Väinö Liukkonen ei missään vaiheessa palannut yksityiskohtaisesti tähän teemaan. Ainoastaan yhden keskeisen periaatteen sosialidemokraattien tavasta sosialisoida hän iskosti oppilaiden mieleen. Sosialidemokraattien sosialismi perustuu yhteiseen säästämiseen, siis yhteisten voimavarojen kartuttamiseen. Yhteisöllinen motiivi on tässä mielessä sosialidemokraattisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan dynaaminen motiivi. Yksityinen intressi, oman edun tavoittelu on alisteinen tälle kaikkien tarpeet etusijalle asettavalle lähtökohdalle.

http://goo.gl/wHmMHh

Eurooppalainen unimaailma

Olemme lähestymässä perjantain mielenosoitusta, jota ammattiyhdistysliike on järjestämässä, kuljetusalan ammattiliitot etunenässä. Nyt kysytään, osallistuako mielenilmaukseen vai koettaa pysytellä työpaikalla. Virkamiehiä painostetaan aivan erityisesti - heillä ei katsota olevan oikeutta sen enempää lakkoiluun kuin mielenilmauksiinkaan.
Kuljetusalan ammatillisten federaatioiden kanta lähtee järjestäytymisen liittyvästä ammatillisesta solidaarisuudesta - ehdottomasta sellaisesta: kun joku ammattiliitto - tai sitten jopa keskusjärjestö - kutsuu työtaisteluun tai pyytää tukea toimilleen, kuljetusalalla on aina vastattu tukipyyntöön myönteisesti. Lähtökohta on, että sillä joka kutsun toimenpiteeseen esittää, on ammattiyhdistysliikkeen arvoihin kytketyt perusteet  taistelutoimiin. Tukea annetaan automaattisesti - jälkeenpäin selvitetään kuka laskun maksaa ja miten syntyneet riitatilanteet ratkaistaan. Kysymyksessä on joukkovoimaan perustuva tahdonilmaisu eikä yksityinen asian vatulointi tule kysymykseen.
Onko työtaistelu ja siihen liittyvä poliittinen tahdonilmaisu tässä muodossa järkevää? Voidaan vain todeta, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Hallituksen toimet elvytyksen aikaansaamiseksi ovat irrationaalisia ja johtavat mitä ilmeisimmin aivan päinvastaisiin tuloksiin kuin mitä niiltä odotetaan. Suomi syöksyy yhä syvemmälle spiraalinomaiseen kierteeseen alaspäin, jossa ideologisin, konservatiivista ajattelumallia seuraavin perustein tehdyt ratkaisut upottavat maata itserakennettuun eurooppalaiseen suohon. Hallituksen kokemattomuudesta kielii se, että se on suostunut elinkeinoelämän lobbaamiin linjauksin, joiden tarkoituksena on yhteisiin päätöksiin perustuvan taloudellisen vastuun vähentäminen. Kysymys tässä ei ole yhteiskuntavastuusta, vaan yritysten edunvalvonnasta ja niiden takana vaikuttavasta taloudellisen voiton motiivista. Kun tähän yhdistetään se valtavan monisäikeinen tukijärjestelämä joka vime vuosien aikana on rakennettu, voidaan kaiketi puhua yrittämisen riskien kokonaisvaltaisesta siirtämisestä työntekijöiden ja veronmaksajien niskoille.
Mitä olisi sitten se vaihtoehtoinen politiikka, jota hallituksen pääministeri perää? Ammattiyhdistysliike ei ole esittänyt kokonaisvaltaista ratkaisumallia ja sitä tuskin missään olosuhteissa edes hyväksyttäisiin, niin vahvaa korporaatioiden varaan rakentuivaa ajattelutapaa se edustaisi. Sosialidemokratia on rakentamassa laajaan keskusteluun perustuvaa "Kättä päälle" yhteiskuntasopimusta. Sosialidemokratian valitsema linja vientivetoisesta kasvusta on kuitenkin niin lähellä hallitusvastuussa olevien ajattelutapoja, että ei ole perusteltua odottaa Ihalaisen vetämältä ryhmältä jotakin aivan uutta, esimerkiksi kysyntää vahvistavia jälkikeynesiläisiä ratkaisumalleja, vaikka niitä jopa puoluekokouspäätösten muodossa toki tarjolla onkin.
Koko ongelmavyyhti on jo nyt erittäin suuressa määrin seurausta eurooppalaisesta konservatiivisesta ja uusliberaalista hegemoniasta. Eurooppalainen sosialidemokratia sekään ei ole osoittanut vakuuttavia heräämisen merkkejä. Heräämisen tärkein mekki olisi se että valtioille ryhdyttäisiin antamaan resursseja moniongelmaisen Euroopan nostamiseksi jaloilleen., Niidenhän tulisi  sekä muodollisesti että todellisuudessakin vartioida ja vahvistaa eurooppalaista demokratiaa ja turvallisuutta.  Euroopan Unionin rakenteiden muuttaminen näyttää olevan tämän päivän poliitikoille liian suuri kysymys. Eurooppalaisen sosialidemokratian irtautuminen markkina-alisteisesta, sinänsä oikeudenmukaisuutta vaativasta lähestymistavasta ei näytä juurikaan nousevan alitajunnasta avoimeen ja vaihtoehtoja herättävään keskusteluun.
Euroopan - ja Suomen -  tila muistuttaa unta johon koko vanha maailma on vaipunut. Ennestäänkin, jo ennen pakolaisvirtojen kasvua tilanne on etenkin uuden työhön tulevan sukupolven osalta vaikuttanut toivottomalta. Keinoja olisi tietoisille ja voimakkaille liikkeille tarjolla, mutta uni jatkuu ja kuorsausta voimakkaampia merkkejä uudenlaisesta ajattelutavasta ei kuulu. Britannian Labourin uusi johta Jeremy Corbyn saattaa nousta uudeksi eurooppalaiseksi tiennäyttäjäksi - elleivät markkinoiden ja niiden omistaman median valtavat voimat saa moukaroitua häntä maanrakoon. Nyt valmisteilla oleva mielenosoituslakkokaan ei sellaisenaan edusta työväenliikkeen arvoperinnön mukaista negaation voittamista ja uuden vaihtoehdon esillenostoa - tarpeellisuudestaan huolimatta.
Minäkin tässä taidan kääntää kylkeä - mutta yritän pysyä kuitenkin hereillä...

Uskalla viheltää kirkossa

Pakolaisia virtaa Eurooppaan ennennäkemättömässä määrin. Ilmapiiri on muuttunut ja ihmiset ovat avanneet sydämensä kovia kokemaan joutuneille, pakomatkalle lähteneille ihmisille. Euroopan kansat ovat valmiita yhä suuremmassa määrin ottamaan pakolaisvirroista muodostuvan haasteen vastaan. Matriarkaalinen ehdottoman rakkauden henki on sittenkin vielä  olemassa, vaikka populistiset, tiukan nationalistiset, itsekkäät ja julmat, mobbaushenkiset voimat ovat hallinneet julkisuutta ja nousseet julkisiksi vaikuttajiksi. Hädänalaisten tulijamäärien edessä ylpeät puheet ovat käymässä epämääräiseksi, latentiksi pohdiskeluksi pakolaisten oikeutuksesta saapua ja päästä elämän alkuun.
Ikääntyvässä Euroopassa tarvitaan tekeviä käsiä, työvoimaa uuden rakentamisessa, palveluissa, hyvinvointirakenteiden päivittämisessä ja laajentamisessa jo pakolaisvirran itsensäkin vuoksi. Tulijat ovat valmiita aloittamaan Euroopassa uuden elämän ja  rakentamaan tulevaisuuttaan, hankkimaan itselleen ja perheilleen turvalliset olot, lapsille koulutusta, ylipäätään uuden alun tulevaisuutta varten. Ei liene liioiteltua sanoa, että vitaalista voimaa virtaa Eurooppaan. Tuo voima ei ole suinkaan ainoastaan rasite, vaan voimavara joka nyt olisi osattava hyödyntää.
Samaan aikaan näyttää edelleen siltä että markkinat eivät vedä, työpaikkoja ei synny, vienti ja sen varaan rakentuva kasvu antavat odottaa itseään - ovat antaneet odottaa jo liian kauan. Julkisella sektorilla on voimavarojen rajoittamisen ja henkilöstön supistusten myötä suuria tarpeita jo nykyisenkin väestön hyvinvointipalvelujen toteuttamisessa. Hyvinvointiyhteiskunnan päivittäminen ajan tarpeita vastaavaksi on se suuri tehtävä, joka nyt on edessä. Kalle Isokallion ja valtavirtaisen talousajattelun resepti yritysten kautta tapahtuvasta voimistamisesta ei toimi, koska yksityinen sektori tarvitsee ostovoimaa ja kysyntää toimiakseen. Ihan demokratian periaatteiden kannalta - ja ajatellen tänne demokratian kannalta alkeellisista olosuhteista saapuvia - meidän on nyt näytettävä, miten avoimeen, kansanvaltaiseen hallintoon perustuva hyvinvointivaltio toimii. Markkinameininki on pantava hetkeksi hyllylle - on katsottava tosiasioita suoraan silmiin.
Asiassa on vain yksi iso mutta. Euroopan Unioni on rakennettu markkinaehtoiseksi ja ote on tässä suhteessa vain tiukkenemassa. Tulossa olevien vapaakauppasopimusten TTIP, CETA ja TISA myötä julkinen sektori on joutumassa mitä ilmeisimmin täysin markkina-alisteiseksi. Julkisen sektorin kasvattaminen itsenäisellä rahapolitiikalla ei ole mahdollista. Eurooppalainen markkinayhteisö on halunnut varmistaa, että kansanvaltaan perustuva hyvinvointivaltio on poissuljettu mahdollisuus. Itsenäisillä valtioilla on oikeus omaan rahapolitiikaan, pääomien luontiin tarpeita vastaavasti yhteisiin, tärkeiksi katsottuihin hankkeisiin. Tämä mahdollisuus on Euroopan Unionin perusrakeneteissa poistettu eritoten Maastrichtin sopimuksella ja Valuuttaunionin peruskirjan 123 artiklalla.
On yhä selvemmin nähtävissä että markkinat eivät toimi edes kohtuullisesti hyvinvoinnin takaamiseksi sisämarkkinoilla. Tarvitaan  Unionia ja sen jäsevaltioita tukevaa kokonaisvaltaista talouspolitiikkaa. Sitä on tehtävä koko Euroopan tasolla, mutta sitä on myös läheisyysperiaatetta noudattaen delegoitava myös jäsenmaille. Julkisen sektorin on saatava näyttää voimansa. Tässä meitä kannustaa kokemuksemme kansanvaltaisesta, pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.
Euroopassa on löydyttävä pian voimia, jotka laittavat talous- ja rahapolitiikan ajan vaatimalle uudelle tasolle. Jos päättäjät eivät siihen kykene ylätasolla, niin kansallisesti on löydyttävä rohkeutta rikkoa Unionin hölmöjä sääntöjä myös rahapolitiikan osalta. Julkisen sektorin on pantava hankkeita käytiin ja etsittävä sille hyväksyttyjä ja tarvittaessa nyt Unionin kielletyiksi julistamia keinoja. Irlanti on tässä suhteessa jo lähtenyt liikkeelle lupaa kysymättä ja tiettävästi hyvin tuloksin.
On siis uskallettava viheltää kirkossa!

Ymmärrä pakolaista

Minä kohtaan pakolaiskysymyksen elämässäni ihan konkreettisesti jo toisen kerran. Ensimmäisen kerran se tapahtui toisen maailmansodan aikaan, kun karjalaisia, evakkoja ryhdyttiin sijoittamaan eri puolille Suomea, myös Viitasaarelle, pitäjään jossa minä kasvoin ja lapsuuteni vietin. Näiden siirtolaisten tilanne oli kuitenkin toisenlainen kuin nykyisten pakolaisvirtojen. Siirtolaiset pakenivat syvemmälle kotimaahan ulkopuolisen hyökkääjän ja valtaajan jaloista, nykyiset joutuvat pakenemaan omassa kotimaassaan rehottavaa terroria, väkivaltaa ja kuolemaa karkuun. Muitakin syitä vieraisiin oloihin joutumiselle on - on aina ollut.
Ensimmäinen muistikuvani sota-ajalta on siirtolaisia kuljettanut proomu, joka oli ankkuroitu keskelle kirkkosalmea kääntösillan edustalle. Proomusta oli rakennettu lauta- ja lankkusilta kääntösillalle ja sitä myöten oli tarkoitus siirtyä maihin. Ihmisten ja tavaroiden lisäksi proomussa oli myös siirtolaisten karjaa. Minä satuin paikalle - toisten pikkupoikien välittämän tiedon avulla - hyvin dramaattisella hetkellä. Lankkusilta oli pettänyt juuri kun lehmää oltiin tuomassa proomusta kääntösillalle. Lehmä oli putoamaisillaan alas sillalta ja miehet yrittivät köysin saada lehmän pinteestä takaisin lankkusillalle ja turvaan. Se ei onnistunut ja lehmä putosi  muutaman metrin matkan loiskahtaen kirkkosalmeen. Suuren katselijajoukon yllätykseksi lehmä ei ollut moksiskaan, vaan ui komeasti yhteiskoulun rantaan.

Muistan pakolaisten sijoittamisesta silloinkin käydyn keskustelua. Kirkonkylään, jossa me asuimme, ei tuntunut siirtolaisia sopivan millään. Totta tietenkin oli että asunnot olivat pieniä ja perheet suuria eikä kahta huonetta, tupaa ja kammaria  enempää tavallisella väellä ollutkaan. Kovasti vaadittiin, että lapsiperheisiin on ainakin yksinäisiä siirtolaisia otettava. Niin kävi että meidän kotiimme määrättiin sijoitettavaksi vanha rouva, mustiin pukeutunut yksinäinen vanhus, joka oli kotoisin Suojärveltä Laatokan takaisesta Karjalasta. Äitini opasti että häntä puhutellaan "Karjalan tädiksi" ja niin myös tehtiin. Kansan suussa käytettiin muitakin nimityksiä joita en ryhdy tässä toistelemaan. Lukija voinee arvata mitä nimityksiä käytettiin naisesta jonka puheenparsissa vilisi venäläisperäisiä sanoja jonka Suojärven murteesta oli aluksi vaikea saada selvää. Asemasodan aikana joukko karjalaisia palasi takaisin ja niin lähti Karjalan tätikin takaisin Suojärvelle, mutta joutui palaamaan vielä uudelleen Viitasaarelle ja minnekäpä muualle kuin meille. Meitä sisaruksia oli siinä vaiheessa jo kolme ja muistan vanhempieni keskustelut siitä miten nukkumapaikat järjestettäisiin. Pian Karjalan tädille järjestyikin toinen, olosuhteiltaan parempi ratkaisu ja sängyn laidalla istunut ja Suojärven murretta puhunut täti katosi meidän elämänpiiristämme.

Myös sotavankeja sijoitettiin siviiliväestön hoteisiin ja naapuriimme ilmestyi piippalakkinen, ruskeaan sotilasasuun pukeutunut nuorehko, hiljainen mies. Hänet sijoitettiin naapurin saunakammariin ja hän ruokaili muun perheen kanssa. Minkäänlaista vartiointia ei ollut, sillä sen ajan Viitasaarelta ei ollut helppoa pääsyä  muuhun maailmaan. Kirkonkylä sijaitsee vesistöjen ympäröimällä, etelään suuntautuvalla niemellä ja ympärillä ovat suuret Keiteleen selät. Veneellä voisi ajatella pääsevänsä karkuun, mutta selkien takana alkavat suuret erämaat ja pitkät, luoteesta  kaakkoon suuntautuvat vesistöt. Maantietäkään myöten ei kovin kauaksi pääsisi senaikaisissa olosuhteissa. Vanki tyytyi elelemään naapurissamme ja ryhtyi ajankulukseen kasvattamaan kessua naapurin navetan ja tallin takana. Ennen pitkää hänellä oli kuivattua kessua ja  siitä hakattua tupakkaa pientä korvausta vastaan ostettavissa. Isänikin innostui asiasta ja ryhtyi kasvattamaan kessua,  kuivasi vintillä sitä ja hakkasi sen  petkeleellä vanerista kierretyssä pöntössä piipputupakaksi. Muistan että kauppa kävi hyvin. Isäni itse ei kuitenkaan tupakoinut siihen aikaan. Sodan päätyttyä vanki määrättiin palautettavaksi Neuvostoliittoon. Itkun määrällä ei näyttänyt olevan rajaa hänen lähtiessään naapuristamme kohti tuntematonta kohtaloa kotimaassaan.

Siirtolaiset kirkonkylässä sijoittuivat aivan tavallisten ihmisten hoteisiin, ei silloinkaan paremmilla piireillä ollut halua tai mahdollisuutta heidän sijoittamiseensa. Isän työkaveriksi ilmestyi inkeriläinen, omaa murrettaan puhuva perheellinen mies joka otettiin osuuskaupalle auton apumieheksi ja osuuskaupan Tuki-laivan yhdeksi laivamieheksi. Isäni teki tuohon aikaan samoja hommia ja oli laivatyön vuoksi - kuten muutkin laivamiehet - myös Merimiesunionin jäsen. Inkeriläismies oli ahkera työntekijä ja pidetty kaveri laivamatkoilla Viitasaarelta Suolahteen ja takaisin. Laivan lastaamiseen meni tavaramäärästä riippuen päivä tai kaksi ja laivamiehet yöpyivät yksityismajoituksessa Suolahdessa. Minäkin pääsin pariin kertaan laivamatkalle isäni mukana Suolahteen. Inkeriläisperheen lapsista yksi tuli samalle luokalle minun kanssani kouluun heti ensimmäisestä luokasta lähtien. Silloin jouduin kaiketi kokemaan myös sen että siirtolaisuus ja pakolaisuus aiheuttaa myös henkisiä traumoja. Muistan opettajan jossakin tilanteessa suuttuneen ja ruvenneen komentamaan oppilaista tavallista tiukemmassa ja jopa pelottavassa äänilajissa. Opettajan kurinpito sai nolon lopun kun täydellisen hiljaisuuden vallitessa luokassa alkoi kuulua lirinää inkeriläistytön pulpetin seutuvilta. Tilanne oli sitäkin nolompi koska tämä inkeriläistyttö oli luokan parhaita oppilaita ja erityisesti hänen kaunokirjoituksensa oli jatkuvasti sekä opettajan että oppilaiden ihailun kohteena. Tuolloin ei asiaa taidettu oikein ymmärtää, mutta nyt tekee mieli kysyä, mitä kaikkea pakolaiseksi joutuva on joutunut matkalla kokemaan? Uskon pakomatkan tänäänkin aiheuttavan vuosikymmeniä kestäviä traumoja. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto vaati inkeriläisten palauttamista Suomesta takaisin. Kirkonkylässä heräsi yhteinen henki jonka mukaan tätä perhettä ei takaisin Neuvostoliittoon laiteta. En tunne yksityiskohtia mutta niin kävi että inkeriläisperhe jäi pysyvästi Viitasaarelle.
Vain vanhempi polvi meillä muistaa enää sodanaikaisia tapahtumia ja sitä ilmapiiriä joka siirtolaiskysymyksen ympärillä oli havaittavissa. Kaikissa niissä tapauksissa jotka nyt muistan, asenteet muuttuivat vierastavista ja epäilevistä myönteiseen suuntaan. Isäni rakensi meille sodan jälkeen uuden ulkorakennuksen ja siihen hyvän saunan. Eräs siirtolaisperhe kävi meillä saunomassa ja perusti sodan jälkeen samalle mäelle hautakiviveistämön, josta tuli eräs parhaita työnantajia pienessä kirkonkylässä. Muualle pitäjään sijoitetuista siirtolaisista löytyi nuori mies joka piti yllä koko pitäjän hiihtomainetta.
Kun nyt epäillään ja emmitään tämänhetkisen pakolaiskriisin hoitoa, Suomen ja suomalaisten pitäisi ottaa uudelleen käyttöön sodanaikainen henki, jossa ihmisiä - ei edes kaatuneita - jätetä sodan jalkoihin. Tuosta pakolaisjoukosta voi kasvaa uudenlaista voimaa ahkerina työntekijöinä, osaavina ihmisinä ja kunniallisina kansalaisina, jotka ovat ikuisesti kiitollisia oikeamielisestä kohtelusta.
Politiikalta se vaatii populistisen isänmaallisuuden tuijottamisen ja oman lautasen varjelemisen sijasta ja lisäksi kristillistä armeliaisuutta, sosiaalista ja demokraattista suvaitsevuutta ja matriarkaalista, äidinrakkauteen verrattavissa olevaa  kaikenkattavaa ymmärtämistä. Se näyttääkin olevan Euroopassa heräämässä.

Loikka kuusituntiseen työpäivään

Yhteiskuntasopimus ja hallituksen toimet tuottavuusloikan aikaansaamiseksi ovat valumassa tyhjiin. Kierre alaspäin jatkuu ja sitä paljon puhuttua toivoa ei ole näkyvissä. Porvarihallitukselle kiusallisella tavalla saksalaiset lehdet - kuten Frankfurter Allgemeine 31.8. 2015 - alkavat sijoitella Suomea uudelleen osaksi itäeurooppalaista kulttuuria. Kovia leikkauksia ja kurjistamista on luvassa entiseen malliin. Eteenpäin suuntautuvien loikkien sijasta ollaan vähän väliä romahtamassa yhä toivottomammalle tasolle.

Eräs kaikkein kurjimmista ja irrationaalisimmista ajatuksista oli hallituksen ehdotus työajan pidentämisestä 5 %:lla ilman palkankorotuksia. Ennen vanhaan ajateltiin että työaikaa lyhentämällä voitaisiin luoda uusia työpaikkoja, tarjota kasvavalle työttömien ja maahanmuuttajien joukolle töitä, saada verotuloja, uutta kysyntää ja maa vähitellen kasvu-uralle. Ammattiyhdistysliikekin näyttää olevan odottavalla kannalla ja uusia ehdotuksia sieltäkin on tullut niukanlaisesti. Hyvin tietäen että raamatunlause “Kellä korvat on se kuulkoot” on heitetty sitten Kokoomuksen vaalikampanjan ideologiseen roskakoriin, teen tässä kuitenkin ihan päinvastaisen ehdotuksen kuin mihin kolmen ässän hallituksen yhteiskuntasopimuksessa pyrittiin. Mielestäni ehdotukseni sopisi sekä loikan että radikaalin, eteenpäinvievän yhteiskuntasopimuksen pohjaksi. Kysymys on työajan rakenteellisesta lyhentämisestä.

1960-luvulla puhuttiin jo työajan lyhentämisestä kuuteen tuntiin ja tätä ajatuksesta keskusteltiin aika paljon mm. nuorisojärjestöjen tilaisuuksissa, kun nuorisotyöttömyys alkoi saada rakenteellisia muotoja. Ehdotusta pidettiin liian radikaalina ja sitten se hautautuikin historian roskatynnyreihin. Taas tämä ajatus 6-tuntisesta päivästä nostaa päätään, kun Suomen työttömyys herättää jo kansainvälistä huomiota. Lisäksi meille ja koko Eurooppaan on tulossa  valtava määrä pakolaisia maista jotka ovat hyväksyneet ihmisoikeudet mutta vähät välittävät niiden noudattamisesta.

Kuuden tunnin työpäivä merkitsisi radikaalia muutosta työelämän rakenteisiin. Ensimmäisenä nousee heti esteeksi kysymys siitä, pitäisikö myös palkan pudota yhdellä neljänneksellä vai vaadittaisiinko entisten työehtosopimusten mukaisten palkkojen noudattamista. Siirtyminen kuusituntiseen työpäivään edellyttää tietenkin tämän kysymyksen ratkaisemista. 

Ammattiyhdistysliikkeen kanta voisi lähteä liikkeelle siitä, että säästyvistä työttömyyskorvauksista ja muista sosiaalikuluista muodostetaan rakennerahasto, jolla ylimenokauden toimeentulo-ongelmat ratkaistaan kaikkein pienituloisimpien kohdalla noudattaen eurooppalaisia vähimmäistoimeentulon standardeja. Tästä hyötyisivät myös ne yrittäjät, jotka työllistävät paljon mutta joiden voittomarginaalit ja ylijäämänmuodostus on riittämätöntä.

Kuusituntinen työpäivä saattaisi nopeassa tahdissa saattaa ihmiset työttömyyskortistoista töihin ja tarjoaisi myös maahanmuuttajille eri syistä saapuville parempia ja enemmän työpaikkoja kuin nykyinen täydelliseen umpikujaan ajava yhteiskunnallinen tilanne.

En kuvittele että loikka olisi samanlainen kuin siirtyminen vasemmanpuoleisesta oikeanpuoleiseen liikenteeseen Ruotsissa Olof Palmen toimiessa liikenneministerinä 1950-luvulla. Loikka voisi lähteä liikkeelle paljon puhutusta paikallisesta sopimisesta ja yhteistoiminnasta viranomaisten ja työmarkkinaosapuolten kanssa . Tietenkin tässä tarvitaan myös valtakunnan tason rakenteita, kuten mm. rakennemuutosta tukevan palkkarahaston synnyttäminen vaikkapa säästyvistä työttömyyskorvauksista ja sosiaalikuluista.

Yhteiskuntamme on sellainen että täällä on päästävä nopeasti aikuistumisen ja ammatillisen kypsymisen myötä työelämään. En voi sietää ajatusta että nyt työtä hakevat nuoremmat sukupolvet joutuisivat meidän osaamattomuutemme vuoksi elämään koko aktiivi-ikänsä riutuen ja myös - jos jaksavat elää - vanhuutensa köyhyydessä. 

Miksi yritän tässä laittaa lusikkaani hallitukselle ja työmarkkinoille kuuluviin asioihin? Siihen on ainakin kolme syytä: 1) asiat eivät ole niinkuin ne voisivat olla, 2) käytän kansalaisoikeuttani ilmaista mielipiteeni ja 3) olen edelleenkin ammattiliiton jäsen.