Ymmärrä pakolaista

Minä kohtaan pakolaiskysymyksen elämässäni ihan konkreettisesti jo toisen kerran. Ensimmäisen kerran se tapahtui toisen maailmansodan aikaan, kun karjalaisia, evakkoja ryhdyttiin sijoittamaan eri puolille Suomea, myös Viitasaarelle, pitäjään jossa minä kasvoin ja lapsuuteni vietin. Näiden siirtolaisten tilanne oli kuitenkin toisenlainen kuin nykyisten pakolaisvirtojen. Siirtolaiset pakenivat syvemmälle kotimaahan ulkopuolisen hyökkääjän ja valtaajan jaloista, nykyiset joutuvat pakenemaan omassa kotimaassaan rehottavaa terroria, väkivaltaa ja kuolemaa karkuun. Muitakin syitä vieraisiin oloihin joutumiselle on - on aina ollut.
Ensimmäinen muistikuvani sota-ajalta on siirtolaisia kuljettanut proomu, joka oli ankkuroitu keskelle kirkkosalmea kääntösillan edustalle. Proomusta oli rakennettu lauta- ja lankkusilta kääntösillalle ja sitä myöten oli tarkoitus siirtyä maihin. Ihmisten ja tavaroiden lisäksi proomussa oli myös siirtolaisten karjaa. Minä satuin paikalle - toisten pikkupoikien välittämän tiedon avulla - hyvin dramaattisella hetkellä. Lankkusilta oli pettänyt juuri kun lehmää oltiin tuomassa proomusta kääntösillalle. Lehmä oli putoamaisillaan alas sillalta ja miehet yrittivät köysin saada lehmän pinteestä takaisin lankkusillalle ja turvaan. Se ei onnistunut ja lehmä putosi  muutaman metrin matkan loiskahtaen kirkkosalmeen. Suuren katselijajoukon yllätykseksi lehmä ei ollut moksiskaan, vaan ui komeasti yhteiskoulun rantaan.

Muistan pakolaisten sijoittamisesta silloinkin käydyn keskustelua. Kirkonkylään, jossa me asuimme, ei tuntunut siirtolaisia sopivan millään. Totta tietenkin oli että asunnot olivat pieniä ja perheet suuria eikä kahta huonetta, tupaa ja kammaria  enempää tavallisella väellä ollutkaan. Kovasti vaadittiin, että lapsiperheisiin on ainakin yksinäisiä siirtolaisia otettava. Niin kävi että meidän kotiimme määrättiin sijoitettavaksi vanha rouva, mustiin pukeutunut yksinäinen vanhus, joka oli kotoisin Suojärveltä Laatokan takaisesta Karjalasta. Äitini opasti että häntä puhutellaan "Karjalan tädiksi" ja niin myös tehtiin. Kansan suussa käytettiin muitakin nimityksiä joita en ryhdy tässä toistelemaan. Lukija voinee arvata mitä nimityksiä käytettiin naisesta jonka puheenparsissa vilisi venäläisperäisiä sanoja jonka Suojärven murteesta oli aluksi vaikea saada selvää. Asemasodan aikana joukko karjalaisia palasi takaisin ja niin lähti Karjalan tätikin takaisin Suojärvelle, mutta joutui palaamaan vielä uudelleen Viitasaarelle ja minnekäpä muualle kuin meille. Meitä sisaruksia oli siinä vaiheessa jo kolme ja muistan vanhempieni keskustelut siitä miten nukkumapaikat järjestettäisiin. Pian Karjalan tädille järjestyikin toinen, olosuhteiltaan parempi ratkaisu ja sängyn laidalla istunut ja Suojärven murretta puhunut täti katosi meidän elämänpiiristämme.

Myös sotavankeja sijoitettiin siviiliväestön hoteisiin ja naapuriimme ilmestyi piippalakkinen, ruskeaan sotilasasuun pukeutunut nuorehko, hiljainen mies. Hänet sijoitettiin naapurin saunakammariin ja hän ruokaili muun perheen kanssa. Minkäänlaista vartiointia ei ollut, sillä sen ajan Viitasaarelta ei ollut helppoa pääsyä  muuhun maailmaan. Kirkonkylä sijaitsee vesistöjen ympäröimällä, etelään suuntautuvalla niemellä ja ympärillä ovat suuret Keiteleen selät. Veneellä voisi ajatella pääsevänsä karkuun, mutta selkien takana alkavat suuret erämaat ja pitkät, luoteesta  kaakkoon suuntautuvat vesistöt. Maantietäkään myöten ei kovin kauaksi pääsisi senaikaisissa olosuhteissa. Vanki tyytyi elelemään naapurissamme ja ryhtyi ajankulukseen kasvattamaan kessua naapurin navetan ja tallin takana. Ennen pitkää hänellä oli kuivattua kessua ja  siitä hakattua tupakkaa pientä korvausta vastaan ostettavissa. Isänikin innostui asiasta ja ryhtyi kasvattamaan kessua,  kuivasi vintillä sitä ja hakkasi sen  petkeleellä vanerista kierretyssä pöntössä piipputupakaksi. Muistan että kauppa kävi hyvin. Isäni itse ei kuitenkaan tupakoinut siihen aikaan. Sodan päätyttyä vanki määrättiin palautettavaksi Neuvostoliittoon. Itkun määrällä ei näyttänyt olevan rajaa hänen lähtiessään naapuristamme kohti tuntematonta kohtaloa kotimaassaan.

Siirtolaiset kirkonkylässä sijoittuivat aivan tavallisten ihmisten hoteisiin, ei silloinkaan paremmilla piireillä ollut halua tai mahdollisuutta heidän sijoittamiseensa. Isän työkaveriksi ilmestyi inkeriläinen, omaa murrettaan puhuva perheellinen mies joka otettiin osuuskaupalle auton apumieheksi ja osuuskaupan Tuki-laivan yhdeksi laivamieheksi. Isäni teki tuohon aikaan samoja hommia ja oli laivatyön vuoksi - kuten muutkin laivamiehet - myös Merimiesunionin jäsen. Inkeriläismies oli ahkera työntekijä ja pidetty kaveri laivamatkoilla Viitasaarelta Suolahteen ja takaisin. Laivan lastaamiseen meni tavaramäärästä riippuen päivä tai kaksi ja laivamiehet yöpyivät yksityismajoituksessa Suolahdessa. Minäkin pääsin pariin kertaan laivamatkalle isäni mukana Suolahteen. Inkeriläisperheen lapsista yksi tuli samalle luokalle minun kanssani kouluun heti ensimmäisestä luokasta lähtien. Silloin jouduin kaiketi kokemaan myös sen että siirtolaisuus ja pakolaisuus aiheuttaa myös henkisiä traumoja. Muistan opettajan jossakin tilanteessa suuttuneen ja ruvenneen komentamaan oppilaista tavallista tiukemmassa ja jopa pelottavassa äänilajissa. Opettajan kurinpito sai nolon lopun kun täydellisen hiljaisuuden vallitessa luokassa alkoi kuulua lirinää inkeriläistytön pulpetin seutuvilta. Tilanne oli sitäkin nolompi koska tämä inkeriläistyttö oli luokan parhaita oppilaita ja erityisesti hänen kaunokirjoituksensa oli jatkuvasti sekä opettajan että oppilaiden ihailun kohteena. Tuolloin ei asiaa taidettu oikein ymmärtää, mutta nyt tekee mieli kysyä, mitä kaikkea pakolaiseksi joutuva on joutunut matkalla kokemaan? Uskon pakomatkan tänäänkin aiheuttavan vuosikymmeniä kestäviä traumoja. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto vaati inkeriläisten palauttamista Suomesta takaisin. Kirkonkylässä heräsi yhteinen henki jonka mukaan tätä perhettä ei takaisin Neuvostoliittoon laiteta. En tunne yksityiskohtia mutta niin kävi että inkeriläisperhe jäi pysyvästi Viitasaarelle.
Vain vanhempi polvi meillä muistaa enää sodanaikaisia tapahtumia ja sitä ilmapiiriä joka siirtolaiskysymyksen ympärillä oli havaittavissa. Kaikissa niissä tapauksissa jotka nyt muistan, asenteet muuttuivat vierastavista ja epäilevistä myönteiseen suuntaan. Isäni rakensi meille sodan jälkeen uuden ulkorakennuksen ja siihen hyvän saunan. Eräs siirtolaisperhe kävi meillä saunomassa ja perusti sodan jälkeen samalle mäelle hautakiviveistämön, josta tuli eräs parhaita työnantajia pienessä kirkonkylässä. Muualle pitäjään sijoitetuista siirtolaisista löytyi nuori mies joka piti yllä koko pitäjän hiihtomainetta.
Kun nyt epäillään ja emmitään tämänhetkisen pakolaiskriisin hoitoa, Suomen ja suomalaisten pitäisi ottaa uudelleen käyttöön sodanaikainen henki, jossa ihmisiä - ei edes kaatuneita - jätetä sodan jalkoihin. Tuosta pakolaisjoukosta voi kasvaa uudenlaista voimaa ahkerina työntekijöinä, osaavina ihmisinä ja kunniallisina kansalaisina, jotka ovat ikuisesti kiitollisia oikeamielisestä kohtelusta.
Politiikalta se vaatii populistisen isänmaallisuuden tuijottamisen ja oman lautasen varjelemisen sijasta ja lisäksi kristillistä armeliaisuutta, sosiaalista ja demokraattista suvaitsevuutta ja matriarkaalista, äidinrakkauteen verrattavissa olevaa  kaikenkattavaa ymmärtämistä. Se näyttääkin olevan Euroopassa heräämässä.