Uskalla viheltää kirkossa

Pakolaisia virtaa Eurooppaan ennennäkemättömässä määrin. Ilmapiiri on muuttunut ja ihmiset ovat avanneet sydämensä kovia kokemaan joutuneille, pakomatkalle lähteneille ihmisille. Euroopan kansat ovat valmiita yhä suuremmassa määrin ottamaan pakolaisvirroista muodostuvan haasteen vastaan. Matriarkaalinen ehdottoman rakkauden henki on sittenkin vielä  olemassa, vaikka populistiset, tiukan nationalistiset, itsekkäät ja julmat, mobbaushenkiset voimat ovat hallinneet julkisuutta ja nousseet julkisiksi vaikuttajiksi. Hädänalaisten tulijamäärien edessä ylpeät puheet ovat käymässä epämääräiseksi, latentiksi pohdiskeluksi pakolaisten oikeutuksesta saapua ja päästä elämän alkuun.
Ikääntyvässä Euroopassa tarvitaan tekeviä käsiä, työvoimaa uuden rakentamisessa, palveluissa, hyvinvointirakenteiden päivittämisessä ja laajentamisessa jo pakolaisvirran itsensäkin vuoksi. Tulijat ovat valmiita aloittamaan Euroopassa uuden elämän ja  rakentamaan tulevaisuuttaan, hankkimaan itselleen ja perheilleen turvalliset olot, lapsille koulutusta, ylipäätään uuden alun tulevaisuutta varten. Ei liene liioiteltua sanoa, että vitaalista voimaa virtaa Eurooppaan. Tuo voima ei ole suinkaan ainoastaan rasite, vaan voimavara joka nyt olisi osattava hyödyntää.
Samaan aikaan näyttää edelleen siltä että markkinat eivät vedä, työpaikkoja ei synny, vienti ja sen varaan rakentuva kasvu antavat odottaa itseään - ovat antaneet odottaa jo liian kauan. Julkisella sektorilla on voimavarojen rajoittamisen ja henkilöstön supistusten myötä suuria tarpeita jo nykyisenkin väestön hyvinvointipalvelujen toteuttamisessa. Hyvinvointiyhteiskunnan päivittäminen ajan tarpeita vastaavaksi on se suuri tehtävä, joka nyt on edessä. Kalle Isokallion ja valtavirtaisen talousajattelun resepti yritysten kautta tapahtuvasta voimistamisesta ei toimi, koska yksityinen sektori tarvitsee ostovoimaa ja kysyntää toimiakseen. Ihan demokratian periaatteiden kannalta - ja ajatellen tänne demokratian kannalta alkeellisista olosuhteista saapuvia - meidän on nyt näytettävä, miten avoimeen, kansanvaltaiseen hallintoon perustuva hyvinvointivaltio toimii. Markkinameininki on pantava hetkeksi hyllylle - on katsottava tosiasioita suoraan silmiin.
Asiassa on vain yksi iso mutta. Euroopan Unioni on rakennettu markkinaehtoiseksi ja ote on tässä suhteessa vain tiukkenemassa. Tulossa olevien vapaakauppasopimusten TTIP, CETA ja TISA myötä julkinen sektori on joutumassa mitä ilmeisimmin täysin markkina-alisteiseksi. Julkisen sektorin kasvattaminen itsenäisellä rahapolitiikalla ei ole mahdollista. Eurooppalainen markkinayhteisö on halunnut varmistaa, että kansanvaltaan perustuva hyvinvointivaltio on poissuljettu mahdollisuus. Itsenäisillä valtioilla on oikeus omaan rahapolitiikaan, pääomien luontiin tarpeita vastaavasti yhteisiin, tärkeiksi katsottuihin hankkeisiin. Tämä mahdollisuus on Euroopan Unionin perusrakeneteissa poistettu eritoten Maastrichtin sopimuksella ja Valuuttaunionin peruskirjan 123 artiklalla.
On yhä selvemmin nähtävissä että markkinat eivät toimi edes kohtuullisesti hyvinvoinnin takaamiseksi sisämarkkinoilla. Tarvitaan  Unionia ja sen jäsevaltioita tukevaa kokonaisvaltaista talouspolitiikkaa. Sitä on tehtävä koko Euroopan tasolla, mutta sitä on myös läheisyysperiaatetta noudattaen delegoitava myös jäsenmaille. Julkisen sektorin on saatava näyttää voimansa. Tässä meitä kannustaa kokemuksemme kansanvaltaisesta, pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.
Euroopassa on löydyttävä pian voimia, jotka laittavat talous- ja rahapolitiikan ajan vaatimalle uudelle tasolle. Jos päättäjät eivät siihen kykene ylätasolla, niin kansallisesti on löydyttävä rohkeutta rikkoa Unionin hölmöjä sääntöjä myös rahapolitiikan osalta. Julkisen sektorin on pantava hankkeita käytiin ja etsittävä sille hyväksyttyjä ja tarvittaessa nyt Unionin kielletyiksi julistamia keinoja. Irlanti on tässä suhteessa jo lähtenyt liikkeelle lupaa kysymättä ja tiettävästi hyvin tuloksin.
On siis uskallettava viheltää kirkossa!