Kansatieteellsitä taustaa 1600-luvun alu isoisän maailmaan

Kansatieteellistä taustaa Brusius Rossin maailmaan

Hankasalmen historia tarjoaa mielenkiintoista kansatieteellistä tausta-aineistoa ajatellen Brusius Rossin aikaista elämäntapaa ja oloja 1600-luvun puolivälissä nykyisen Konneveden ja Hankasalmen rajamailla:
 

"Hankasalmen vanhin maatalous oli ns. kaskitaloutta ja hyviin kaskiniittyihin perustuvaa ekstensiivistä karjataloutta, jonka tuotteista lanta pienille peltotilkuille oli ehkä yhtä tärkeää kuin lähes kokonaan myyntiin menevä voi. Vanhin kaskitalous käytti ns. huuhta- (tai huhta-) tekniikkaa. Hankasalmella raivattiin järeään havumetsään kolomalla puut alaosaltaan kuivumaan pystyssä tulevaa käyttöä varten. Kun metsikkö oli muutamassa vuodessa kunnolla kuivunut ja sen alla varjossa oleva sammalmattokin tullut kuivana polttokelpoiseksi, tapahtui huhtikuussa poltto, joka on antanut huhtikuullekin sen nimen. Huuhdan tuottavuudesta on mielikuvituksellisia perimätietoja: 20-kertainen sato katsottiin vielä normaaliksi, 30-40-kertaiset sadot eivät olleet harvinaisia ja suuremmistakin huhuttiin. Huhtavaiheen jälkeen paikan annettiin kasvaa koivikkoa, josta 20S30 vuoden jälkeen saatiin jo tavallinen kaski. Sen jälkeen paikan annettiin kasvaa 3-4 kesää karjalle heiniä. Kun järeät kuusimetsät loppuivat, sekä Keski-Suomessa että Savossa siirryttiin yleisesti lehtimetsäkaskiin. Kun peltoa tarvittiin lisää, sitä oli hyvä raivata lehdosta, joka sitä ennen oli kuitenkin kaskettu. Luontoa osattiin käyttää hyvin, myös Hankasalmella.



Kansatieteellisesti Hankasalmen alue kuuluu vanhimpana aikana itäisen kansankulttuurin piiriin. Aatra eli sahra oli itäinen, jonka aisoihin kiinnittyvä poikittainen peräpuu muodosti kyntäjälle kädensijat peräpuun ja aisojen molemmin puolin. Sirppi oli pienehkö ja hyvin keveä (lännessä laaja kamppisirppi@). Viikate oli vain heinäntekoväline. Vilja korjattiin aina sirpillä. Sen kärki saattoi olla valmiiksi kiverretty pieneksi nupiksi, koska kärki silloin tällöin kantojen ja kivien välissä työskennellessä joka tapauksessa iski kiveen tai kantoon. Näin säästyi aikaa aina uudelta hionnalta (liippaamiselta).



Puidessa käytetty varsta (riusa) oli ns. linkkuvarsta, jonka varsi ja jyvien irrottamisen varsinaisesti suorittava jykevä linkku oli liitetty toisiinsa puutapilla. Reki oli korkeakeulainen (ehkä keulapuu oli vielä sidottu koivuvitsaksella yhteen ensimmäisten kaplaitten kanssa) ja kuorma kesti siten helposti epätasaisen tien töyssyjä. Vene oli siro ja keveäsoutuinen savolaisvene; tämä tyyppi on säilynyt seudulla nykypäiviin.



Riihi oli korkea yksinäisriihi (lännessä erillisellä puimahuoneella varustettu matalampi luuvariihi). Pihapiirin rakennukset sijoiteltiin Savossa ja myös Hankasalmella vapaasti maaston mukaan (lännessä oli suljettu pihapiiri suurine portteineen, jotka sulkivat pedot pihasta pois).



Leivässä oli myös tyypillisiä eroja. Savolainen ja hankasalmelainen leipoi paksun ja pehmeän limpun hapatetusta taikinasta. Länsi-Suomessa leivottiin vain pari kertaa vuodessa ja silloin kovaa reikäleipää, jota säilytettiin katossa olevissa vartaissa. (Leipiä voitiin liottaa pehmeämmiksi vesikupissa ennen syömistä, ainakin vanhemmat henkilöt tekivät näin).



Itäinen kansankulttuuri siis voittopuolisesti hallitsee Hankasalmea, toteaa historioitsijamme Erkki Laitinen.
 
Keski-Suomen maatalouden kehitys vastasi pitkälle koko maan maatalouden kehitystä. Kaskenpoltto väistyi jo 1700-luvulla peltoviljelyn tieltä ja tehokkaampi alun perin itäinen kolmivuoroviljely läntisen kaksivuoroviljelyn tieltä. Erittäin selvä oli karjatalouden kehitys. Tässäkin Keski-Suomi liittyi tehokkaamman itäisen karjatalouden linjaan, sekä rehun tehokkaammassa hoidossa että itäisen lehmärodun suosimisessa ja karjasuojien parantamisessa. Väistymässä jo ollut sekasontanavetta, joka tuotti samalla karjamäärällä runsaasti enemmän lantaa pelloille kuin enemmän työtä vaativa luontinavetta, ja oli siten selvästi taloudellisempi ratkaisu kuin tämä, levisi 1800-luvun mittaan Keski-Suomeen, myös Hankasalmelle. Siellä sekasontanavettaa pidettiin läntisenä ratkaisuna, mutta väistyvää luontinavettaa itäisenä.



Kalastuksella oli pääelinkeinoksi yltävä merkitys 1800-luvulla vain pohjoisessa Keski-Suomessa, jossa muikunpyynti oli Viitasaarella seudun vientielinkeino. Hankasalmi oli eteläisemmällä kotitarvekalastuksen alueella, mutta sielläkin tunnettiin monen talon yhteisnuotat, jotka kyllä olivat tehokkaita.
 
(Hankasalmen historia 1, esihistoriasta vuoteen 1918 -kirja julkistettiin 13.7.2004.
Julkistamisjuhlassa piti professori Mauno Jokipii pyydetyn puheenvuoron. Mauno Jokipii,http://www.hankasalmi.fi/palvelut/sivistys/kulttuuri/hankasalmen_historia_1.html )"

Korholan aarre

Vuoden 2002 plooturahalöytö
” Hankasalmen Kärkkäälän kylässä sijaitseva Korhola on noin 350 vuotta vanha maatila, joka on ollut vanhan Rautalammin sukuhaaraan kuuluvien Korhosten hallinnassa. Vuoden 2002 syksyllä löytyi kateissa ollut rahakätkö, josta tieto oli kulkenut sukupolvelta toiselle satoja vuosia. Aarre oli kätketty 1700-luvun alkupuoliskolla pikkuvihan aikoina, jolloin Korholaa oli isännöinyt Påhl Sipinpoika Sigfridsson (Paavo Sipinpoika) Korhonen, emäntänään Judit Ambrosiusdotter Rossi.”
Henkikirjoissa Paavo Sipinpoika mainitaan Kärkkäälän Korhosen talon isäntänä vuosina 1727-48. Paavon vaimo Juudit mainitaan vuosien 1727-46 henkikirjoissa. Heidät vihittiin 7.10. 1726.

Nämä tiedot löytyvät Korholan matkailumaatilan kotisivuilta. Ambrosius Rossille syntyi 1655 poika Ambrosius, jolla oli Judith-niminen tytär.

Suomen suurin yksityinen plooturahanäyttely oli Rautalammin Rossien Sukuseuran tapaamisen yhteydessä kesällä  2007 käynnin aikaan  nähtävillä Korholan matkailumaatilan Kahvi-Aitalla. Ajankohtaista yhteystietoa kohteseen en netistä löytänyt.

Mukana olleilla oli tilaisuus tutustua tähän hyvin järjestettyyn näyttelyyn. Bussilla liikuttaessa ei tule kiinnittäneeksi huomiota etäisyyksiin eikä myöskään niihin liikenneyhteyksiin, joita Ambrosius Rossilla ja hänen perillisillään oli käytettävissä 1600-luvulla. Maitse Sauvoniemen kautta Korholaan kertyy matkaa noin 9 km ja Jokelasta suoraan vesitse yli Liesveden joko Pesiäissalmen tai suoraan Lieslahden pohjukan kautta noin 5 km.

Mistä plooturahat olivat peräisin?
Tämä herättää tietenkin paljon kysymyksiä. Mistä plooturahat olivat peräisin. Mistä palveluksista oli mahdollista saada kruunun plootuja niinkin paljon kuin mitä niitä Korholan pellosta kiven alta löytyi? Judithin sukuyhteys isoisäänsä Brusius Rossiin tekee mahdolliseksi sen, että ainakin osa suuresta plootuaarteesta olisi kotoisin Judithin isän suvusta. Toisaalta Korhola oli varakas talo jo tuolloin ja siellä oletetaan myös Pietari Brahen, suomen valtionhoitajan majoituneen matkallaan Savoon.
Palkkiota plootujen muodossa saattoi saada ainoastaan palveluksista, joita tehtiin – oli tehtävä - valtion virkamiehille. Nimismiehen nimenomaisena velvollisuutena oli järjestää kuljetuksia ja käräjiä. Tuohon aikaan elettiin luontaistaloudessa eikä arkielämässä rahaliikennettä ollut ensinkään. Verotkin maksettiin luontaistuotteina, kalana, riistana ja viljana. Valtion virkamiehillä ei näitä mahdollisuuksia ollut, mutta heillä oli virkatehtävissään ilmeisestikin mahdollisuus saada plooturahaa maksettavaksi nimismiehen tai kievarinpitäjien palveluksista. Oletettavasti on siis mahdollista, että plootut olisivat Judithin myötäjäisiä tai perintöä. Mahdollista tietenkin on, että Korholan talosta hoidettiin kuljetuksia ja että talo itse sai kruunun rahaa tätä kautta.
Kannattaa vielä mainita, että 1600-luvun loppu ja 1700-luvun alku olivat rauhattomia aikoja. Rautalammin Kiimingin ja Konneveden maisemat olivat aivan Pähkinäsaaren rauhan rajan pinnassa ja venäläisiä joukkoja liikkui tuohon aikaan seudulla usein. Nämä joukot vaativat tietenkin myös yösijaa ja muita palveluita, joten rahavarat oli kätkettävä ryöstelyn pelossa.

Rautalammin taloudelliset olot 1600-luvulla

Mielenkiintoista olisi tietää millaisiin oloihin ulosottomieheksi nimitetty ja kruununtorpan saanut Brusius Rossi kruunun tehtäviä hoitaessaan joutui. Mielenkiintoista lisätietoa siihen antaa Rautalammin kirkkohrran Pauli Matinpojan kirje Pietari Brahelle vuodelta 1642.

Viitasaaren erotessa omaksi kirkkoherrakunnakseen oli Turun läänin maaherra Bror Andersson (Rålamb) 31.1. 1635 päivätyllä kirjeellään määrännyt Matti Bartholdin ”olemaan kirkkoherrana Viitasalon (Viitasaaren) kappelissa, joka on 12 peninkulmaa Rautalammin emäkirkosta…
Tämä kirkkoherrakunnan erohanke oli siis vireillä itse asiassa 1630-luvun alusta alkaen, mutta lopullisesti ero tapahtui vasta 1640-luvun alussa. Kirkkoherra Mats Bartholdi on asunut henkikirjan mukaan Keihärinkoskella vuodesta 1631 lähtien, mutta papinpalkan on kantanut edelleen Rautalammin kirkkoherra. Erämaapitäjistä ei harvan asutuksen vuoksi papillekaan ihmeellisiä palkkoja herunut, joten Rautalammin kirkkoherran valitus seurakunnan jakamisesta tuntuu ymmärrettävältä. Estääkseen hyvää vauhtia etenevän jakamisen ja tästä aiheutuvan palkkansa puoliintumisen emäseurakunnan kirkkoherra Pauli Matinpoika kirjoitti kenraalikuvernööri Pietari Brahelle vuonna 1642 mieltä liikuttavasta köyhyydestä kertovan kirjelmän ja pyysi ettei hänen palkkansa pienentyisi. Kun asiakirja on vanhimpia Viitasaaren vaiheisiin keskeisesti liittyviä lähteitä ja kun se kuvaa ajan virkamiesten suhtautumista korkeaan esivaltaan, se on syytä lainata pitäjähistoriaan. (Teksti on K. Jalkasen käännös; Jalkanen 1900, s. 194-195, tähän tieto on otettu Vanhan Viitasaaren historiasta, Erkki Markkanen, sivut 211- 214):

”Korkeasti jalosukuinen Herra, Herra Valtakunnan Drotsi, Armollinen Kreivi, Teidän Kreivilliselle Ylhäisyydellenne kuuluu aina minun alamainen, nöyrä ja halullinen palvelukseni:
Tarjoten alamaista palvelustani ja toivottain kaikkivaltiasta ja ajallista hyvää ja menestystä, en minä köyhä ja ijäkäs pappismies voi jättää Teidän Kr. Ylhäisyydellenne huomauttamatta minun kirkkoherrakuntani Rautalammin pitäjän heikkoa ja vähäistä tilaa, joka sijaitsee, kuten teidän Kr. Ylhäisyytenne itse parhaiten tietää äärimmäisenä Savon rajaa vasten, ja kuten minä T. Kr. Armollenne ennenkin olen anoen maininnut, on emäkirkkoa lähinnä vähäisimmät ja varattomimmat kylät ja talolliset, ja koko kymmenysten kolmanneksen määrä, kuten voutien tilit kyllä osottavat, ei yli seurakunnan tee enempää kuin 20 tynnyriä viljaa. Jos nyt pitäjä, sen mukaan kuin hänen korkea-arvoisuutensa Piispa siellä Turussa voimalla ajaa, johon ei vielä H. K. Maj. meidän kaikkein armollisin Kuningattaremme, eikä T. Kr. Ylhäisyytenne, eikä muut korkeasti jalosukuiset herrat vielä ole suostuneet, tulee jaettavaksi, niin silloin joutuu mainittu oikea emäkirkko aivan perinpohjin turmiolle. Ja minä köyhä mies (joka asun vaivalloisella paikalla) vanhalla iällä kivuloisen vaimoni ja monen köyhän lapseni kanssa tulen saatetuksi suurimpaan kurjuuteen emmekä saa mitään korvausta siitä, että me ilman pitäjän apua olemme pappilan melkein kokonaan rakentaneet ja voimassa pitäneet, vaan joudumme ajetuksi vieraihin huoneisiin ja aivan karkoitetuksi. Vaan minä köyhä mies saanen kumminkin uskoa ennen tästä tekemäini valitusten olevan muistossa, sekä vanhuuteni ja nöyrän pyyntöni muutoinkin armollisesti pääsevän sydämeenne, niin toivon sekä alamaisesti pyydän, että minua tällä vanhalla ijälläni ja jälellä olevalla lyhyellä elinajallani kaikkein armollisimmin avuksi ja lohdutukseksi säästettäisiin tästä jaosta, minkä korkein Jumala T. Kr. Ylhäisyydellenne runsaasti palkitseva, jonka armollisimpaan suojelukseen minä T. Kr. Ylhäisyytenne sekä korkeasti jalosukuisen puolisonne uskon. Rautalammin pappilassa 14 p. kesäkuuta 1642."

Savolainen hakkapeliitta?

Nimi Brusius Matzson, Brusius Matinpoika kuuluu olennaisena osana Rautalammin Rossien historiaan. Tällainen nimi löytyy myös Ruotsin kuninkaan Kustaa II Adolfin kolmikymmenvuotiseen sotaan lähtevien komppanioiden nimilistoista. Brusius Matinpoika Rossi ilmestyy 1640-luvun taitteessa Rautalammin Kärkkäälän kylään ja hänestä tulee Jokelan kruununtorpan omistaja ja eksekuutori, valtion virkamiesten kyyditsijä, majoittaja, ulosottomies ja kaiketi veronkantajakin ainakin jossakin määrin.

Sukuseuran (Rautalammin Rossit) piirissä on käyty keskustelua Brusius Rossin taustoista ja siitä, mistä hän ilmestyi Rautalammin Kärkkäälään? Nimiyhtäläisyydet ja kirkonkirjamerkinnät näyttäisivät viittaavan siihen, että sukunimi olisi ollut aikaisemmin Kaipainen ja että juuret tämän perusteella viittaisivat Savon puolelle nykyisen Pieksänmäen Tikkalanmäkeen. Rosseja on kuitenkin Rautalammin alueella ollut jo 1500-luvun lopulla ainakin Rautalammin (nykyisen Viitasaaren) Kimingillä.  Kimingin Suovanlahdella eli jo 1500-luvun lopulla Rosseja jonkinlaisena alustalaisena Silon talon yhteydessä. Tämä tieto on kiinnostava minulle henkilökohtaisestikin, ovathan omat sukujuureni juuri Viitasaaren Kimingiltä lähtöisin.

Kuinka sitten Brusius Rossista tuli valtion torpan, kruununtilan omistaja?

Sillä seikalla, oliko Brusius Rossi lähtöisin pitäjän etelä- vaiko pohjoisosista , on merkitystä Brusiuksen kruununtorpan saamisen ja ulosmiehen, ”nimismiehen” viran kannalta. Sellaisen tilan, "kruununtorpan", saaminen palkkioina sotapalveluksesta edellytti kaiketi jonkinmoista menestymistä sotaretkellä. Näytäisi siltä että ainoastaan pitäjän pohjoisosien ruodut - nykyinen Viitasaari, Saarijärvi ja alueen muut pitäjät aina perhon rajoille saakka - liitettiin hämäläisiin joukko.osastoihin. Eteläosat liitettiin Kymin ruotuihin ja joukko-osastoihin, lähetettiin Viipuriin ja jotka taistelivat Baltiassa.

Tavallisesti sotamiestä piti yllä jokin tila tai muutama talonpoika yhdessä. Päällystöä palkittiin erityisillä sotatiloilla. Baltiassa, Kuurin- ja Liivinmaalla tällaisia mahdollisuuksia ei liene paljoa ollut, koska Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf taisteli itse Saksanmaalla. Täällä savolaisia ei ollut paljoa mukana ja joukko hupeni taistelusta toisen siirryttäessä. Varsinaisia menestyksen paikkoja olivat Breitenfeldin, Lechvirran ja Lützenin taistelut, joissa kaikissa oli pienenevä joukko savolaisia mukana ja joista viimeisessä Ruotsin kuningas itse kaatui, jäi vihollisen puolelle ja vain Stålhandsken vastahyökkäyksen ansiosta hänen ryöstetty ruumiinsa saatiin pelastettua omien joukkojen puolelle.

Vaatisi tarkempaa sotaväenoton "rullien" tutkimusta sen selvittämiseksi, oliko esimerkiksi Ambrosius Rossi mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa ja missä joukoissa. Nimi Brucius Mattson näyttää kuitenkin löytyvän Hornin ja Banérin komppanioista. Ensimmäisessä sotaväenotossa (1626) rautalampilaiset olivat hämäläisissä joukoissa, joita Ståhlhandske johti. Pitäjähän ulottui pitkälle nykyiseen Keski-Suomeen, hämäläisten perinteisiin erämaihin.

”Asekuntoisten miesten ruotuluettelot laadittiin seurakunnittain. Ennen pitäjän itsenäistymistä viitasaarelaiset (1640) merkittiin Rautalammin pitäjän Kymin neljänneskunnan luetteloihin. Viitasaaren 11 ruotua olivat miltei kaikki Kymin neljänneskunnassa, vain muutama ruotu oli yhteinen Saarijärven tai Rautalammin kanssa (Ruotsin sota-arkisto RSA vol. 639-643 (Jy mf WA 765-766); Kallio 1972 s. 213). Ensimmäinen säilynyt ruotuluettelo on vuodelta 1626.”

(Vanhan Viitasaaren historia, Erkki Markkanen, sivut 192-193( ISBN 951-678-891-2)

”Veronkannon ja oikeudenhoidon tärkein virkamies oli nimismies. 1600-luvun nimismiestä ei tule kuitenkaan käsittää nykypäivän virkamieheksi. Läpi 1600-luvun nimismiehenä oli tehtävään valittu talonpoika. Nimismiehen talossa pidettiin käräjät. Tuomari seurueineen yöpyi talon kestityksessä. Kruunun vouti sai niin ikään kestityksen nimismiehen talossa liikkuessaan veronkantomatkoillaan, ja usein myös majatalon pito oli annettu nimismiehelle huolehdittavaksi. Nimismies oli kruununhallinnon luottomies pitäjässä.”

-

Koko vanhan Rautalammin pitäjässä oli 1600-luvun puolivälissä kolme nimismiespiiriä: Rautalampi, Laukaa ja Saarijärvi-Viitasaari.

(Vanhan Viitasaaren historia, Erkki Markkanen, sivu 271)

Sotaväenotot

-

Niin Kymin neljänneskunnan asekuntoiset miehet järjestettiin kymmenmiehisiin ruotuihin, joilla kullakin oli päällikkönään joku vanhempi talollinen, ruotumestari. Jokaiseen ruotuun kuului talollisia, näiden poikia, vävyjä, veljiä, itsellisiä ja renkejä sekä irtainta väkeä.

Valtakunnan talouden kannalta oli tärkeää, ettei isäntää, joka vastasi talon pidosta, otettu sotaväkeen kuin äärimmäisessä hädässä. Ennen isäntää otettiin poika, vävy, renki tai muu miehenpuoli, joka ei ollut talonpidon kannalta isännän kaltaisesti keskeisessä asemassa. Järjestelmää sovellettiin niin tarkasti, että pienen talon isäntä sai lähteä armeijan riviin ennen ison talon isäntää, mikäli muutoin ei tarvittavaa väkimäärää saatu kokoon. Erityisesti oli katsottava, ettei talo menettänyt ”ainoaa miehenapuaan”, vaikka tällaisiakaan tilanteita ei voitu välttää.

Ruodusta joutui joka kymmenes lähtemään sotatanterille. Aateliston lampuodit pääsivät vähemmällä: heistä otettiin vain joka kahdeskymmenes.

Hakkapeliitta - mikä se on?
Ruotsin kuninkaalla ei ollut 1600-luvun alussa käytössään käteistä rahaa sotilaiden palkanmaksuun ja jos olisi ollutkin, tuon  ajan taalerit olisivat olleet aivan liian raskaita sotataipaleella kuljetettavaksi. Kustaa II Adolf sai suomalaiset sotilaansa taistelemaan lupaamalla heille maata viljeltäväksi - oma torppa, maapaikka oli tärkeä, houkutteleva kannustin.
Mutta voiko kuninkaan sanaan luottaa? Hacka på och lita på! - hakkaa päälle ja luota! Tämä oli kolmikymmenvuotisen sodan keskeisiä sanomia suomalaiselle sotilaalle. Käsite "Hakkapeliitta" juontaa juurensa tuosta lupauksesta. Olisiko niin, että myös Brusius Rossin kohdalla tuo lupaus myös täyttyi?

Ambrosius Rossin taustojen tutkiminen

Rossia sukunimenä ei esiinny Rautalammin tilallisten luettelossa vuoteen 1620 mennessä. Kun kuitenkin otetaan huomioon, että hänestä tulee kruunun nimismies tai ainakin neljännysmies, on hänen täytynyt ansioitua jo nuoruusvuosinaan niin, että kyseinen luottamustoimi siihen liittyvine etuuksineen - ja vaivoineen - on hänelle osoitettu. Ilmeisimmän mahdollisuuden tällaiseen säätykiertoon tarjosi kolmikymmenvuotinen sota, pestautuminen joko jalkaväkeen tai hevosen kanssa ratsuväkirykmenttiin tai -komppaniaan, jollainen Savostakin 1600-luvun alkupuolella koottiin. Sota-aikoina värvättiin väkeä näidenkin ulkopuolelta (Jussi T. Lappalainen: Sadan vuoden sotatie, s. 82, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001).

Eteneminen 1600-luvun alun sotakoneistossa

"Rahvaan keskuudesta noussut reipas, yritteliäs ja osaava mies saattoi vielä 1600-luvun alussa parhaimmillaan kohota ratsuväessä komppaniaupseeriksi, jopa aina komppanianpäälliköksi asti. Myöhemmin, yhteiskunnan tiukemmin eriytyessä, nousu vaikeutui selvästi, ja jo 1600-luvun puolimaissa normaaliksi tulppauskohdaksi aatelittomille kehittyi korpraalin arvo.

Jalkaväessä, jonka johtoon otettiin enemmän ulkomaalaisia, aatelittoman eteneminen upseeriksi asti oli tuiki harvinaista ja väheni edelleen, mitä pidemmälle 1600-luku eteni. Jalkaväkikomppaniassa talonpoikaislähtöisen miehen tulppauskohdaksi tulivat päällystön alimmat arvot, säätyläisen oli työläs edetä kersantin-vääpeliä tasoa ylemmä, ja aatelisenkin nousu kapteenista esiupseeriksi oli jo osoitus tarmokkaasta ja hyväonnisesta miehestä. Aateliset ja säätyläiset etenivät molemmissa aselajeissa paljon nopeammin, vaikka olisivat aloittaneetkin miehistön tai aliupseerin tehtävistä.

Sotilasuralla tavallisesti sivuutettiin jokin alemmista asteista: kuitenkin näkyy, että kirjurin ja muonittajan tehtävät olivat kovin tavallinen porras ylöspäin. Saarnaaja, rumpali, kengitysseppä ja profossi sen sijaan olivat esimerkkejä erityistaitoja vaativista viroista, joihin päästyä niissä myös pysyttiin.

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, s. 39)

Sotaväen palkkaus

Kustaa II Adolfin aikana oli sotaväen palkkausta entistä enemmän siirretty veropalkkapohjalle. Järjestelmän idea periytyi Kustaa Vaasan ajasta saakka, mutta vakavammin sitä oli yritetty Kaarle IX:n vuonna 1602 annetusta palkka-asetuksesta alkaen. Kustaa II Adolfin omaksuma perusajatus oli, että komppanianpäällikölle osoitettiin erityisessä sotilasmaakirjassa talonpoikaistalot, joiden veroista hän sai palkkansa, luutnantille omansa jne. aina viimeistä rumpalia myöten; jalkaväen miehistön palkkaan osoitetut varat kerättiin kuitenkin könttäsummana ja jaettiin sitten vasta miehille. Alettiin tähdätä myös siihen, että komppaniain palkkatilat muodostaisivat myös kameraalisia kokonaisuuksia, toisin sanoen että komppaniaa ylläpitävät verot osoitettaisiin samalta alueelta.

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, s. 83)

Palkkatilat

Palkkatiloja oli useammanlaisia ja terminologia hieman horjuvaa.

Ensinnäkin oli vapaatiloja (frihemman), jotka ratsuväessä ja jalkaväessä tarkoittivat eri asioita: ratsuväessä niitä myös joskus kutsuttiin nimellä ratsutila (hästehemman). Kun upseeri tai ratsukon varustava talonpoika omisti tilan, sen verovapaus oli korvauksena ratsukon pidosta. Jos taas kyseessä oli muu talonpoikaistila, siitä kannetut verot osoitettiin upseerin ratsun varustamiskorvaukseksi. Jalkaväessä taas vapaatilan veroilla maksettiin päällystön vuosipalkka.

Toiseksi ratsuväen upseereilla oli etuustiloja, joiden verot muodostivat ratsuväen upseerin vuosipalkan.

Kolmanneksi oli tilatyyppi, jonka nimen voisi suomentaa ylimääräiseksi palkkatilaksi, beställningshemman, jollaiselta maksettiin rykmentin esikuntaan kuuluneiden upseerien lisäpalkat.

Neljänneksi puhuttiin jakotiloista (tilldelningshemman)- Niiden verot saattoivat mennä jalkaväkirykmentin miehistön palkkaukseen, niitä saatettiin osoittaa aputiloiksi köyhälle ratsutalolle, jonka vero ei noussut ratsukon korvaukseksi säädettyyn 30 taalariin, mutta nimitystä voitiin myös käyttää yleisnimenä eri tilatyypeille.

Loppujen lopuksi järjestelmään kuului vielä autiotiloja (ödehemman), joihin sotilaita 30-vuotisen sodan jälkeen yritettiin asuttaa, ja ylläpitotiloja (hemkallshemman), joista heidän elantonsa tuli, ja lopulta sotilaspalkkatila (krigshemman) oli yleisnimitys kaikille sotaväen palkkaukseen osoitetuille tiloille.

Näin kehittynyt veropalkkalaitos kantaa erotukseksi 1600-luvun lopun ruotujakolaitoksesta nimeä vanhempi jakolaitos.

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, ss. 83-84)

Kustaa II Adolfin sotaretki etelään 1631-1632

Kustaa II Adolf päätti liittolaisineen käydä taisteluun (Leipzigin alueella oleskelevia Tillyn joukkoja vastaan) ja lähti Ruotsin ja Saksin armeijan kanssa marssimaan Leipzigia kohti. Hänellä oli noin 16 300 jalkamiestä ja 7 600 ratsumiestä; suomalaisia olivat vain edellä mainitut kaksi ratsuväkieskadroonaa noin 700 miehen vahvuisina sekä kuninkaan armeijaan siirretty 380-miehiseksi huvennut Savon jalkaväki. Kansallisia joukkoja oli vain viidennes koko armeijasta. Saksin armeijassa oli noin 12 100 jalkamiestä ja 5 200 ratsumiestä. Koko käytettävissä ollut voima ylitti siis 40 000 miestä, joita vastaan Tillylla oli asettaa noin 21 000 jalkamiestä ja 11 000 ratsumiestä.

Breitenfeldin taistelu 7.9. 1631

Breitenfeldin kylän lähellä armeijat ryhmittyivät taistelujärjestykseen 7.9. 1631. Nyt nähtäisiin, sulaisiko Pohjolan lumikuningas etelän auringossa, kuten keisarilliset olivat pilkallisesti ennustaneet. Tilly komensi itse armeijansa keskustaa, hänen vasenta ratsuväkisipeään sotamarsalkka kreivi Gottfrid Henrik von Pappenheim ja oikeaa kenraalimajuri Egon von Fürstenberg. Kustaa II Adolfin joukot olivat kahdessa taistelulinjassa, joiden takana oli vielä kaksi ratsuväkirykmenttiä.

Kuningas itse oli keskustassa, vasenta siipeä komensi marsalkaksi ylennetty Kustaa Kaarlenpoika Horn ja oikeaa kenraaliluutnantti Johan Banér. Kaikki suomalaisosastot olivat oikealla siivellä. Koko taistelulinja oli noin kolmen kilometrin levyinen. Päästäkseen silmiin paistavasta auringosta ja kuivan kesän irroittamasta pölystä Kustaa II Adolf yritti siirtää armeijaansa oikealle, mutta soinen maasto teki aikeen tyhjäksi.

Keskeneräinen ryhmitys houkutteli Pappenheimin kello 14 aikaan hyökkäämään kyrassieereillaan suoraan Banérin rintamaan. Kolmen turhan yrityksen jälkeen Pappenheim koetti iskeä sivustaan, mutta toinen taistelulinja torjui hänet muskettimiesten tulella ja ratsumiesten rynnäköillä. Pappenheimin kyrassieerit olivat odottaneet ratsuväkivastustajiltaan sivistynyttä karakolointia, mutta laukaistuaan nämä tiukkana rintamana tulivatkin suoraan päälle, myös naurettavan pienillä villinnäköisillä hevosilla ratsastaneet miehet, jotka hirveästi karjuivat käsittämättömiä kehotushuutoja. Taistelun loppuvaiheessa Pappenheimin ratsuväki sai tarpeekseen, lähti vetäytymään ja sitä seurannut jalkaväki jäi Ruotsin armeijan ratsumiesten saaliiksi.

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, s. 65)

Lechvirran taistelu 5.4. 1632

--- vastoinkäymisistä välittämättä kuninkaan pääarmeijan eteneminen jatkui maaliskuussa 1632 kohti Tonavaa, jonka varrella Tillyn leiri oli. Armeija pääsi vaikeuksitta Tonavan eteläpuolelle ja kääntyi itään, Tonavaan etelästä laskevalle Lechvirralle, jonka takana Tillyn lujat asemat olivat. Lechvirran taistelussa 3.-5.4. 1632 joutuivat koville juuri mainitut majuri Göran Wrangelin komentamat 334 pohjoissavolaista. Samalla kun vasemmalla hämättiin, savolaiset pantiin soutamaan oikealla virran takana olleeseen saareen. Sattumalta Kustaa Hornin entistä nimikkorykmenttiä tietenkään ei lähetetty kärkiporukaksi, vaan siksi, että tuon ajan Savossa juuri vene oli pikkulapsillekin luontaisin liikkumaväline: vesillä liikkumisen ammattilaiset olivat asialla.

Wrangelin yllätys onnistui, savolaiset alkoivat linnoittaa saarta ja suojata sillan rakentamista virran yli. Kun Tillyn joukkojen huomio ja kova tulitus suuntautui heihin, parin kilometrin päässä oikealla pääsi ratsuväkiosasto kahlaamosta yli ja iski Tillyn vasempaan sivustaan. Tilly haavoittui taistelussa pahasti. Savolaisten koko päivän pitämälle saarelle saatiin silta kello 16 valmiiksi. Hämmentyneet katolisen liigan joukot jättivät yöllä asemansa. Tilly kuoli myöhemmin haavoihinsa. Savolaisten lisäksi mainetta saivat ylimenoa taitavasti tukenut Lennart Torstenssonin tykistö ja taas kerran kahlaamon kautta hyökänneissä olleet Stålhandsken johtamat itsevarmat suomalaiset ratsumiehet.

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, ss. 66-67))

Lützenin taistelu 6.11. 1632

Lützenin taistelu oli itse asiassa kahden vain noin 18 000-miehisen armeijan yhteenotto. Suomalaisia olivat Stålhandsken rykmentin noin 500 hämäläistä ja uusmaalaista ratsukkoa sekä pariinsataan mieheen huvennut Savon jalkaväki. Ruotsin armeija lähti kahtena linjana etenemään kohti kenttälinnoittunutta vihollista. Molempien linjojen keskusta oli jalkaväkeä ja siivet ratsuväkeä. Oikeaa ratsuväkisiipeä komensi kuningas itse lähimpänä miehenään eversti Torsten Stålhandske, jonka omat ratsukot olivat ensimmäisen linjan äärimmäisinä oikealla siivellä. Sitä pidettiin tavallisesti kunniapaikkana.

Sumussa edennyt Ruotsin ryhmitys törmäsi noin kello 11 korkealla tielinjalla olleisiin keisarillisten kenttävarustuksin. Jalkaväki pääsi kuitenkin tien yli; ratsuväellä oli rinteen vuoksi vaikeuksia. Jalkaväki sai jo käsiinsä keisarillisten tykkiasemankin. Hälytetty Pappenheimin ratsuväki palasi kuitenkin taistelukentälle puoliltapäivin ja pysäytti hyökkäyksellään Ruotsin oikean siiven etenemisen. Pappenheim itse haavoittui kuolettavasti rykmentin tykinkuulasta ja musketinluodeista.

Kustaa II Adolf puolestaan otti taas itse riskin ja asettui Smoolannin ratsuväen kärkeen vastahyökkäystä tekemään. Se suuntautui keisarillisten taempaa ratsuväkiryhmitystä vastaan. Kuningas sai kahakassa luodinhaavan käsivarteensa ja lähti pienen seuralaisjoukon kanssa vetäytymään taaksepäin tien suuntaan, kun kuninkaan onni lopultakin petti; hän ratsasti päin viholliskyrassieereja. Nämä avasivat tulen, ja kuningas putosi satulasta. Kun smoolantilaisetkin joutuivat vetäytymään, kuningas jäi kiireessä vihollisen puolelle.

Stålhandske otti oikean siiven komentoonsa, nousi hyökkäykseen ja sai maaston hetkeksi takaisin niin että kuninkaan ryöstetty ruumis löytyi. Wallenstein tuli itse uhatulle siivelle, samoin sinne siirtyi kuninkaan kuolemasta kuullut Ruotsin armeijan vasenta siipeä johtanut Weimarin Bernhard-herttua.

Taistelu raivosi nyt pitkään ratkaisemattomana, mutta molempien puolten väsymyksen vuoksi alkoi illan hämärtyessä laantua. Wallenstein katsoi tällöin parhaaksi vetää joukkonsa Leipzigiin: hänen päälliköistään merkittävä osa oli siinä vaiheessa haavoittuneita tai toimintakyvyttömiä. Taistelukenttä jäi täten Ruotsin armeijalle, mutta molemmat armeijat olivat kaatuneina ja vaikeasti haavoittuneina menettäneet suunnilleen yhtä paljon miehiä, noin 4000-5000 kumpikin. Ruotsin suuri tappio oli kuninkaan kaatuminen.

Lützenin taistelu oli yksi kolmikymmenvuotisen sodan käännekohtia (maininta kuvatekstissä).

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, ss. 68-69)

Ennenkaikkea on epäiltävä...

Elinkeinoelämän vientiteollisuuden edustajat esittivät 19.8. 2013 maanantain aamutv:ssä (TV1) ajatuksiaan talouden kääntämisestä kasvu-uralle. Keskeinen sisältö kohdistui valtion teollisuudelle suuntaamiin maksuihin. EU:n lanseraama hiilidioksiidivero ja väylämaksut nousivat kaiketi keskeisiksi. Valtion tähän mennessä antamien miljardihelpotusten vaikutukset arvioitiin näkyvän vasta pitkällä tähtäimellä. Jos sittenkään – tähän voisi vastata.

Tiistaiaamun aamutv:ssa (TV1) taloudesta keskusteltaessa toimittaja käytti ilmaisua ”korrekti ajattelu” viitaten elinkeinoelämän ja keskeisten siiterattujen talousvaikuttajien aika yhtenväiseen kaavaan kasvun edellytyksistä ja työpaikkojen luomisesta.

Verovapaa teollisuus saattaisi vientiä harjoittaakin edellyttäen että sopimuspalkat ovat kilpailijamaita pienempiä. Eläkeiän alarajan lasku kuuluu myös vaatimuksiin. Sen keskeinen vaikutus olisi työnantajan eläkemaksujen jakaantuminen koko elinajalta muutamaa vuotta pidemmälle jaksolle. Työeläkerahastot karttuisivat hitaammin ja maksuhelpotus lisäisi mahdollisuuksia kilpailussa menestymiseen. Yhteiskuntavastuun kiertoa siis sekin.

Epäkorrekti ajattelu perustuu epäilemiseen ja vaihtoehtoiseen tavoitetilaan. ”De omnibus dubitandum est” - ennenkaikkea on epäiltävä; ei liene sattumaa että tämä tunnettu latinankielinen lausahdus oli toinen Karl Marxin maksiimeista, jolla tarkoitetaan lyhyttä kokemuksesta johdettua yleistä totuutta (  ). No mitä tässä sitten voidaan tai pitäisi epäillä? Sellaisia lähtökohtia löytyy useitakin.

Elinkeinoelämä ei ole sitoutunut varsinaiseen yhteiskuntavastuuseen. Yrityksen menestyminen, voiton tuottaminen ja sen maksimointi korostavat yritysvastuuta ja yhteiskunta, yhteisön menestyminen on tässä suhteessa yrityksen menestymiselle alisteisessa asemassa. Jos muualta maailmasta löytyy yritykselle otollisemmat toimintaolosuhteet, niin silloin kansainvälisesti, yli rajojen toimiva yritys karistaa aikaisemman kotimaan pölyt kevyesti kannoistaan. Verohelpotusten vaatiminen ja verojen pudottaminen nollaan on tässä katsannossa rationaalinen, järkevä tavoite. Tuen saaminen tutkimukseen, yrityksen toimintaedellytysten parantamiseen on sensijaan jatkuvasti ajankohtaista. Paikallisella tasolla se muodostaa yhden korruptiivisen toiminnan lähtökohdista.

Yritykset eivät ole sitoutuneet työpaikkojen luomiseen, se on vain yksi niistä odotusarvoista joilla verohelpotusvaatimuksia perustelleen. Työpaikkoja syntyy jonnekin ja mieluimmin yrityksen ja työntekijän kesken neuvotelluilla yksilöllisillä työehdoilla. Yritykset eivät ole palkka- ja palkkiopolitiikassaan sitoutuneet kaikkia koskeviin palkka- ja työehtosopimuksiin. Päinvastoin, pitkälle kehitetyt kannustus-, optio- ja lisäetujärjestelmät on arkipäivän käytäntöä. Veroedun läpiajaminen  nähdään tässä valossa yritysjohtajan saavutuksena ja palkkioita lisäävänä tekijänä.

Elinkeinoelämän johtajien strategiana on odotusarvoihin perustuvat vaatimukset ja lupaukset. Etujen saaminen ja onnistunut liikkeellelähtö saattaa toki olla mahdollista. Aika pian äkkirikastumisen kiihkeä halu saa voiton samalla kun narina ja valittelu korkeista työvoimakustannuksista ja liikaa sitovista sopimuksista yltyy. Yhtäkkiset miljoonatulot kertovat yksille osamisesta, menestymisestä ja jopa lahjakkuudestakin. Toisille - etenkin niile jotka elävät sopimuspalkoillaan - tilanne näyttäytyy eettisesti rumana, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta pirstovana, loukkaavana  toimintakäytäntönä.

Yritystoiminta on hallinnoltaan suljettua, siihen ei tulosta ja arvoa tuottava työntekijä pääse vaikuttamaan todellisuudessa millään tavalla. Siis se mtä yritys sanoo tekevänsä nojaa yrityksen edustajan kannanottoihin ja ilmaisutapaan. Hallinnollisesti yritys on suljettu yhteisö. Sen tarvitsee täyttää vain lainsäädännön asettamat vaatimukset rakenteensa ja toimintatapojensa suhteen. Osallistuva ja vaikuttamaan pyrkivä ihminen voi kysyä, onko arvokas elämä työntekijänä yksityisessä yrityksessä ylipäätään mahdollista?


Siitä mitä tuotetaan ja myydään, ei ole tässä vielä puhuttu mitään. Tuotteille, osaamiselle ja teknologialle on asetettava laadullisia vaatimuksia. Korkea ympäristötietoisuus on tuottamiseen ja yrittämiseen liittyvä yleismaailmallinen vaatimus. Tuottaminen ydinvoimalla, vanhojen metsien hakkaaminen, öljypalmumetsät ja eukalyptusviljelmät lienevät käsitteinä useimmille tuttuja. Nämä vaatimukset saattavat piankin muuttua talouspoliittisiksi ja yrittämistä koskeviksi reaaliteeteiksi. Yrityselämän sitoutuminen ympäristöarvoihin näyttää kuitenkin sekin olevan alisteista liikevoitolle ja tuloksen tekemiselle.

Sitten kun ajat paranevat ja sitä tulosta alkaa syntyä, yritys menee pörssiin tai se myydään. Voitot viedään veroparatiiseihin, edelleen derivaatteihin, odotusarvoihin ja “nouseviin yrityksiin” sijoitettavaksi. Työllä tuotettu reaalipääoma sulautuu tätä kautta odotusarvoihin sidottuun finanssipääomaan. Sen suunnaton ylikapasiteetti odottaa kuumeisesti mahdollisuutta sitoutua uudelleen reaalipääomaan. Tätä keinovalikoimaa Euroopan Keskupankki strategioissaan näytää valmistelevan.



Silmiin pistävää on se että samaan aikaan kun verohelpotuksia vaaditaan, ohjelmassa on koko ajan hyvinvointiyhteiskunnan alasajo välttämättömäksi katsotun, yksityisestä intressistä lähtevän säästämisen muodossa. Yhteisen sektorin, kuntien ja valtion kannalta se merkitsee voimavarojen hupenemista ja jatkuvaa ehdyttämistä. Todellinen elämänlaatu ja hyvinvointi, jota on rakennettu yhteisillä, kansanvaltaisilla ja muodollisesti avoimilla päätöksillä, käy yhä uhanalaisemmaksi.

Tie taloudelliseen helvettiin on kivetty korrektilla ajattelutavalla, hyvillä päätöksillä ja hyväuskoisuudella.

Julmia ehdotuksia

Television ykköskanavan "Jälkiviisaissa" Kalle Isokallio esitti perjantaiaamuna 9.8. 2013 että julkisen sektorin työntekijät pantaisiin maksamaan sitä budjettivajeen kasvua joka  on  oikeastaan kokonaisuudessaan aiheutunut vuoden 2007 jälkeen yrityksille ja mm.- suurmetsänomistajille annetuista verohelpotuksista.

Julkisen sektorin palveluita ja elämänlaatua välittömästi tuottavat palkansaajat joutuisivat tässä sijaiskärsijöiksi koko kansan puolesta.

Tällainen ehdotus vaikuttaa erityisen julmalta ja on jyrkässä ristiriidassa kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun kanssa."Älä keitä vohlaa emänsä maidossa" on vanha juutalainen eettinen periaate, joka asettaa rajoja julmuudelle yleisenä periaatteena. Odotusarvoihin perustuvan politiikan synnyttämä valtion velkataakan kasvun maksattaminen julkisen sektorin työntekijöillä rikkoisi juuri tuota eettistä periaatetta vastaan.

Olemme nyt "poliittisessa vekkulassa" (vrt. Linnanmäen huvipuisto)astumassa seuraavaa askelta alaspäin. Tämä pakkopeli edustaa juuri sitä porvarillista, yhteistä sektoria alasajavaa hegemoniaa josta olen aikaisemmin blogeissani kirjoitellut.

Jos tällainen ajatus toteutuisi käytännössä se merkitsisi lisääntyvää tarvetta hankkia tarvittavat palvelut yksityisen sektorin usein monikansallisista tuottajilta. Kaiken lisäksi meillä näkyy olevan edelleen varaa kaksinkertaiseen, yhteisistä varoista tuettuun terveydenhoitojärjestelmään, julkiseen ja yksityiseen.

Alisuorittajien maa?

"Tuntuu, että me suomalaiset olemme alisuorittajia. Emme saa vahvuuksistamme irti." Pääministeri Kataisen toteamus Helsingin Sanomien haatattelussa 6.8. 2013 on paljon puhuvaa tekstiä lyhyydestään huolimatta.

Suomalainen alisuorittaminen, johtuuko se geeniperinnöstämme, osaamattomuudesta erinomaisesta peruskoulustamme ja koulutustasostamme huolimatta – vai jostain muusta?

Työväenliikkeen arvo- ja analyysiperinteessä on totuttu katselemaan myös inhimillisiä ongelmia ainakin jossakin määrin myös vuorovaikutussuhteena ympärillä olevaan yhteiskuntaan ja sen toimintatapaan. Taloudellinen perusrakenne heijastuu turvallisuuden tunteeseemme, tietoisuuteemme ja ratkaisumalleihimme. Nämä puolestaan – muodostuessaan pysyviksi luonteenpiirteiksi – heijastuvat takaisin politiikan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kautta rakenteiden muotoutumiseen. Prosessit ovat pitkiä ja luonteenrakenteessa olevat ratkaisumallit hyvin pysyviä ja stabiileja. Muutokset voivat tapahtua tietenkin joko parempaan, produktiiviseen tai huonompaan, eiproduktiiviseen suuntaan.

Yhteiskuntarakenteen ja psykologian, siis ihmistä koskevan yhdistäminen ja vuorovaikutussuhteiden löytäminen on kiinnostanut jo pitkään. Yrityksiä yhdistää psykoanalyysi ja yhteiskuntarakenteen vaikutus sai erityisen paljon merkitys Frankfurtin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella 1930-luvulla. Syntyi Frankfurtin sosiaalipsykologinen koulukunta Max Horkheimerin johdolla, johon kutsuttiin nousevia tutkijoita, mm. Herbert Marcuse, Theodor Adorno ja Erich Fromm. Nouseva kansallissosialismi asetti kuitenkin ehtoja laitoksen toiminnalle ja tärkeitä tutkimushankkeita jäi kesken koulukunnan eliniäksi valittujen jäsenten joutuessa pakenemaan maasta.

Ensimmäisen maailmansodan seuraukset, 1930-luvun lama, työttömyys ja ennenkaikkea keskiluokan lisääntyvä epätoivo näkyivät jyrkentyneinä ja suvaitsemattomina, vihamielisinä asenteina. Toisaalta menestyjien joukossa narsistiset asenteet vahvistuivat, haluttiin löytää se ”ylisuorittajien” Saksa, joka todistaisi juuri tämän kansakunnan olevan ylivertainen naapureihinsa jaa muuhun maailmaan verrattuna. Muutokset luonteenpiirteistössä loivat pohjaa natsi-Saksan nousulle niin, että vuosikymmenen puolivälin mennessä Hitler tuli vapaissa vaaleissa valituksi kansallissosialistien johtajaksi. Ei ole epäilystäkään siitä etteikö Hitlerin korostamat poliittiset tavoitteet olisi puhutelleet massoja ja vastanneet yhteiskuntaluonteen keskeisiin piirteisiin.

Frankfurtin koulukunnassa Erich Fromm teki tutkimusta vallitsevan yhteiskuntarakenteen ja kansan, erityisesti työväestön välisestä suhteesta vastauksien löytämiseksi vallitsevien asenteiden ja toteutetun politiikan välisistä yhteisistä tekijöistä. Osoittautui että työväestön keskuudessa autoritaariset ja suvaitsemattomuuteen viittaavat asenteet olivat voimakkaasti läsnä. Fromm käytti tutkimuksessa soveltavaa psykoanalyyttista menetelmää  sekä kehittämäänsä luonteenpiirteistöjä kuvaavaa karakterologiaa. Autoritaarisia ja suvaitsemattomuutta generoivia luonteenpiirteitä hän kuvaili epäproduktiivisiksi, elämää, vapautta ja omaehtoisuutta tukevia piirteitä produktiivisiksi.

Jo 1930-luvun puoliväliin tultaessa alkoi näkyä merkkejä siitä että tutkimus osoittautuisi vaaralliseksi sekä sen tekijöiden että koko sosiaalipyskologisen laitoksen kannalta. Laitoksen johtaja Max Horkheimer ei ollut valmius laitoksen nimissä julkaisemaan Frommin alustaviakaan, varoittavaksi sanaksi tarkoitettuja tutkimustuloksia. Ne nimittäin osoittivat että Saksan työväenluokka ei ollut henkisesti sellaisessa tilassa että se olisi kyennyt estämään Hitlerin valtaannousua. Päinvastoin, koventuneet asenteet johtivat siihen että työväestö tuki kansallissosialisteja. ”Sosialismia yhdessä maassa” ja sen omista lähtökohdista oli Hitlerin populistinen ja sittemmin juuri järjestäytyneelle työväenliikkeelle, ammattiliitoille, juutalaisille ja muille vähemmistöryhmille kohtalokkaaksi osoittautunut slogan. Natsi-Saksan populismiin kuului juuri työväestön tunnusten käyttö omiin tarkoituksiinsa: ”Työ tekee vapaaksi”, Ausschwitzin keskitysleirin portin päälle taottu tunnusteksti lienee niitä kaikkein tunnetuimpia.

Fromm joutui keräämään tutkimusaineistonsa ja loukkkaantuneena keskeisen työnsä mitätöimiseen koulukunnan piirissä hän päätti että tutkimuksen tulokset saadaan julkaista vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tutkimus julkaistiin nimellä ”Arbeiter und Angestellte am Vorabend des Dritten Reiches” (DTV 1983, ISBN 3-423-04409-8).

Menemättä tämän pidemmälle 1930-luvun Saksan yhteiskunnallisen tilanteen kuvaamiseen voi vain todeta että yhteiskuntarakenne ja Frommin käsiteistöstä tuleva "yhteiskuntaluonne" ovat vuorovaikutussuhteessa keskenään. Asennemaailma kertoo siis myös siitä kuinka onnistuneita tehdyt poliittiset rakenneratkaisut ovat tasapainoisen, demokraattisen ja produktiivisen asenneilmaston kannalta.

Epäproduktiivisiksi Fromm luokitteli tuossa tutkimuksessaan autoritaariset, hamuamiseen, omistamiseen, väkivaltaan ja tuhosuuntaisuuteen viittaavat luonteenpiirteet. Produktiiviset elämää ylläpitävät rakenteet kuten usko ihmisten yhtäläisiin oikeuksiin ja yhdenvertaisuuteen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja sivistykselliseen kansanvaltaan, luovuuteen ja omaehtoisuuteen jäivät 1930-luvun Saksassa selvästi alakynteen. Tuo epäproduktiivinen asenneilmasto ja sille yhteiskuntaluonteeseen juurtunut tuki olivat siis merkittävänä syynä kansallissosialismin nousuun ja toiseen maailmansotaan.

Kun siis puhumme alisuorittamisesta omassa maassamme, tulemme tässä esitetyistä lähtökohdista sanoneeksi jotain hyvin tärkeää myös omasta yhteiskunnastamme ja koko läntisestä kulttuuristamme. Kun epäproduktiiviset asenneilmastot pääsevät niskan päälle, siitä seuraaa vakavia yhteiskunnallisia levottomuuksia. Epätoivoisessa tilanteessa kysytään suurta johtajaa – se on populismin mestarin suuri hetki. Seuraukset voivat olla kohtalokkaita, sillä kyseenalaisilla konsteilla saavutettu valta sokaisee, nostaa esiin epäproduktiivisia toimijoita ja tuhoaa ensimmäisenä mahdollisuuden vastuulliseen, koko yhteisöä ylläpitävän toimintaan.

Sosialidemokratian kriisi

Sosialidemokratian kriisin ei tarvitsisi oikeastaan olla politiikan tärkeä puheenaihe ollenkaan - eihän runsaan 15%:n kannatuksen saava puolue ole enää tulevaisuuden suhteen mikään niin merkittävä poliittinen tekijä etteikö ilman sitäkin pärjättäisi. Se että liike on tukeutunut  lähes koko  115-vuotisen historiansa ajan kansanvaltaan ja  siihen että yhteiskunnalliset muutokset perustuvat kansan yhteiskunnallisin oloihin ja sieltä kasvavaan tarpeseen, tekee tilanteen sosialidemokratian kannalta kuitenkin edelleen hyvin samanlaiseksi kuin se on ollut koko sen historian ajan. Jotta "työ kättemme ja hengenkin" olisi jatkossakin ylevää työtä, voidaan aavistaa että edessä on suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Sosialidemokratian heikkous merkitsee vain sitä että uudistukset viivästyvät ja muutokset saattavat muuttua myrskyisiksi ja jopa väkivaltaisiksi.

Missä määrin sosialidemokratia saa syyttää itseään vallitsevasta tilanteesta? Aika paljonkin, jos lähdetään siitä että suuret ihanteet pitää osata jalostaa yhteiskunnallisiksi uudistuksiksi. Demokratian ja osallistamisen kehittäminen jäi puolitiehen - ellei peräti alkutekijöihinsä - Forssan 1903 puoluekokouksen suurista odotuksista huolimatta. Työn vapauttaminen ja työelämän rakenteiden muuttaminen niin että ihmisen omaehtoisuus voisi sitä kautta toteutua on supistunut pelkäksi taisteluksi toimeentulosta. Demokratia elämäntapana ei sekään ole kehittynyt analyyttiseksi ja mieltä kiehtovaksi harjoitukseksi, vaan epäproduktiiviset, vieraantuneet ja uhkaavat toimintamallit murentavat yhä tehokkaasti ihmisten aitoa yhdenvertaisuutta ja täyttä toteutumista. Merkkejä on jo siitäkin että koko yhteiskuntaluonteen painopiste siirtyy erilaisten, pohjimmiltan epäproduktiivisten ja vieraantuneiden toimintamallien temmellyskentäksi. Autoritaarisuus, narsismi, yletön kilpasuoritusten korostaminen ja idolien palvonta, omistamisen irtautuminen todellisista tarpeista, väkivallan ja tuhoamisen purkaukset ovat tuollaisia, helposti hallitsemattomiksi kasvavia yhteiskunnallisen  luonteenpiirteistön harhateitä.

Monessa asia on kuitenkin onnistuttu: jopa poliittinen demokratia maassamme on sosialidemokraattisen liikkeen ensimmäisiä suuria yhteriskunnallsia uudistuksia. Yleinen ja yhtäläinen ääni- ja vaalioikeus, kokoontumisvapaus ja vapaa järjestäytyminen ovat sosialidemokratian kauaskantoisia  yhteiskunnallsia uudistuksia jo sadan vuoden takaa. Monien etsimisten ja synkkienkin yhteiskunnallisten vaiheiden kautta on kasvettu yleisesti hyväksyttyyn parlamentaariseen demokratiaan ja ihmisen oikeuksia kunnioittavaan oikeus- ja hyvinvointivaltioon. Vahva, hyvinvointipalveluja tuottava  kunnallishallinto, työeläkejärjestelmämme, sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyvät saavutukset ja odotukset, peruskoulu, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion yleinen hyväksyntä ja niihin perustuva kansainvälinen arvostus ovat myös suomalaisen sosialidemokratian saavutuksia.

Hyvinvointivaltion kriisi on tietenkin myös osa sosialidemokratian kriisiä. Vahva hyvinvointivaltio ajautui kriisiin merkittävien ideologisten vastakkainasettelujen seurauksena. Neuvostoliiton kommunistiseksi ja sosialistiseksi ja jopa "tieteelliseksi" ylistetty vahva valtio ajautui autoritaaristen ja väkivaltaisten rakenteidensa seurauksena romahdustilaan. Samaan aikaan monetaristinen ja vahvaa valtiota vapautta rajoittavana järjestelmänä pitävä uusliberalismi sai jalansijaa ja muodostui sosialismia vastustavan oikeiston keskeiseksi toimintastrategiaksi. Näin tapahtui koko läntisessä maailmassa, mikä merkitsi myös sosialidemokratian joutumista kansankotiajatuksineen ja pohjoismaisine hyvinvointivaltioineen puolustuskannalle. Pohjoismainen sosialidemokratia paketoitiin monetaristien leirissä yhteen kommunistisen liikkeen kanssa, vaikka sosialidemokratia edusti täysin toisenlaista, hengeltään kansanvaltaista tulkintaa työväenliikkeen arvoperinteestä.

Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet eurooppalaiset sisämarkkinat, jotka saatettiin pystyyn 1950-luvulla demokratian ja rauhan takaamiseksi mantereellamme, omaksuivat nopeasti markkinatalouden vapauksien edistämisen keskeiseksi toimintaideologiakseen. Unionin kehitys on kiihtyvällä vaihdolla rajannut hyvinvointivaltion kehittämismahdollisuuksia ja samaan aikaan luonut valtavan määrän erilaisia vapauksia hyvinvointia generoivaksi oletetulle yritysmaailmalle. Sosialidemokraattisten arvojen ylläpitäminen ei ole siten enää kiinni poliittisesta voimasta omassa maassa; suuri määrä rakenteellisia, Unionin tasollatehtyjä ratkaisuja vyöryy maahamme ehdollistaen voimakkaasti kotimaista poliittista päätöksentekkoa. Kaupallistaminen, budjetin kasvurajat, velkaantumisen aste, valtioon kohdistetut, säästöjen nimellä tehdyt leikkaukset ovat johtaneet sosialidemokratian rakennemallit kuilun partaalle. Uusliberalistinen odotusarvopolitiikka on pilannut myös mahdollisuudet yritysten reaalisen kasvun kautta tapahtuvaan elpymiseen. Kasvuedellytysten luominen verohelpotuksilla ja valtion massiivisella taloudellisella tuella on alkanut vain vahvistaa hyvinvointivaltion tuhoamisen kierrettä.

Kun sosialidemokraattinen tiedottaminen on jatkossa lähes pelkästään sosiaalisen median ja aneemiseksi käyneen kansalaistoiminnan varassa, mahdollisuudet uuteen nousuun näyttävät perin huonoilta.Kuitenkin  vallitsevat megatrendit aiheuttavat niin suuria yhteiskunnallsia ongelmia, että ne uhkaavat ihmisten jokapäiväistä toimeentuloa, sosiaalista turvallisuutta, kansanterveyttä, tulevaisuuden näköaloja, sananvapautta ja arvokasta elämää ylipäätään lähes kaikkialla Euroopassa ja läntisessä maailmassa. Ilma on sakeana jokaista kansalaista koskevia muutostarpeita. Muualla Euroopassa tilanne on vieläkin huolestuttavampi eikä edes Saksa, Euroopan keskeinen teollinen mahti ole suojassa uhkaavalta romahdukselta.

Kotimaassa  muillakaan puolueilla ei ole selkeitä vastausvaihtoehtoja näihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, jos sellaiseksi ei lasketa perussuomalaisten selkeästi eurooppavastaiseksi muuttunutta järjestöpolitiikkaa ja toimintaa parlamentissa. Historiansa aikana sosialidemokratia on joutunut kokemaan monenlaisia ja yhteiskunnallisesti vaarallisia, suurta vahinkoa aiheuttaneita hyökkäyksiä niin poliittisen oikeiston kuin vasemmistonkin taholta - puhumattakaan populistisista, vihaa lietsovista, kansallismielisistä liikkeistä.

Vaihtoehtoisen politiikan ytimessä sosialidemokratia on laajana eurooppalaisena uudistusliikkeenä edelleen keskeisessä strategisessa asemassa. Poliittisen kannatuksen väheneminen pakottaa liikkeen taas etsimään uutta strategiaa ja sisäistä uudistumista - se on putoavien kannatuslukujen alitajuista, myönteistä antia. Liikkeen arvoperinteestä tulee nousemaan uusia ratkaisumalleja,  yhteiskunnallisia uudistuksia. Olen jo niistä blogeissani kirjoittanutkin. Ne kypsyvät aikanaan osaksi tulevien sukupolvien Suomea.

Yksityinen - yhteinen

Yhteiskunta on nimensä mukaisesti jotakin yhteistä. Yhteisöä voidaan toki katsella sekä yhteistä että yksityisestä näkökulmasta. Yhteisen tarkoituksena on palvella koko yhteisön etua.Kunta ja valtio yhteisöinä ovat aika pitkälle myös pakkoyhteisöjä. Sen tunnuksena niillä on esimerkiksi veronkanto-
oikeus ja yhteisön oikeudenmukaisuuden kannalta katsottuja etuoikeuksia kaavoituksessa, asuinalueiden rakentamisessa jne. Kuntaan tai valtioon on käytännössä pakko kuulua.  Yhteiseen etuun kuuluu se että tietyt kunnan tai valtion yksittäisten toimijoiden valinnat ovat luvanvaraisia. Yhteisen edun piiriin voitaneen katsoa kaikki se toiminta, jossa pidetään huolta siitä että kenenkään yksityistä etua ei aseteta muihin verratuna huonompaan asemaan.

Tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa tämä sinänsä yksinkertainen lähtökohta jää usein selvittämättä ja aiheuttaa suuren osan poliittisesta vastakkainasettelusta ja toistensa ohi käytävästä keskustelusta. Yksityisestä ja yhteisestä on tullut ideologinen raja-aita, koskeepa se sitten elinkeinoelämää, taloudellista hyvinvointia, palvelujen järjestämistä tai yhteisön hallinnollista kokonaisuutta.


Yksilön oikeuksien nimissä halutaan yksityisyyden ja omista lähtökohdista lähtevän ratkaisutavan lisäämistä. Itsemäärämisoikeuden nimissä hyväksytään hyvin itsekeskeisiä ja jopa narsistisia ratkaisu- ja johtamistapoja. Kanssaihmisestä pidetään huolta vain jos hänen toimintatapansa palvelee
yksilön reviirin ja päätäntäoikeuden ylläpitämistä ja säilyttämistä. Sosiaalipsykologiassa puhutaan tässä yhteydessä ehdollisesta rakkaudesta, mikä on autoritaarisen luonteenrakenteen keskeisiä - tosin ei ainoita - piirteitä.

Yhteisöllisyyden nimissä halutaan pitää huolta kaikista yhteisöön kuuluvista. Tämän ajattelu- ja motivaatiotavan taustalla on matriarkaalinen ehdottoman rakkauden periaate, joka näkyy parhaiten äidin ehdottomassa tavassa rakastaa lapsiaan ja pitää niistä huolta. Tuon periaatteen löytäjänä voidaan
pitää sveitsiläistä J.J. Bachofenia, joka vaikutti 1800-luvun alun Sveitsissä. Matriarkaalisessa yhteisössä heikommassa ja puolustuskyvyttömässä asemassa olevaa ei uhrata oman menestymisen alttarille. Äiti menee usein mieluummin kuolemaan kuin hellittää tästä uskomattoman vahvasta rakkauden periaatteesta.

Kun yhteiskuntavastuusta puhutaan, niin silloin  tarkoitetaan yhteisön - vaikkapa Suomen - kaikkien jäsenten edusta huolehtimista. Tämä asettaa mm. työmarkkinaosapuolille suuria ja osin aivan uusia haasteita. Yhteinen etu on otettava huomioon yrityksen yhteiskuntavastuuta kehitettäessä. Työntekijät
on otettava uudessa hengessä mukaan yrityksen tuloksesta päätettäessä - sehän on kokonaisuudessaan syntynyt yrityksen työntekijäin  työn, arvonmuodostuksen tuloksena. Maksettujen palkkojen yli menevä osuus on myös tällä työllä tuotettua ja siksi työntekijöillä on laajan myötämääräämisen
muodossa yhteisöperiaatteeseen rakentuva oikeus mukanaoloon yrityksen tuloksen käytöstä päätettäessä.

Ammattiyhdistysliikkeessä yhteisvastuun huomioiminen edellyttää koko yhteisön hyvinvoinnin huomioonottamista. Kysymys ei ole ainoastaan yrityksen työntekijäin palkasta, vaan myös lapsista, sairaista, opiskelijoista, tutkijoista, työttömistä, vanhuksista, sairaista ja vammaisista. Kun yhteiskunta
rakentuu palkkatyön periaatteen varaan, sillä on tästäkin syystä ehdoton vastuu kokonaisuudesta, yhteisestä hyvinvoinnista.

Solidaarisuuden käsite liittyy yhteiseen vastuuseen. Käsitteen taustalla oleva englanninklielinen sana solid (luja) viittaa vahvaan vakaumukseen yhteisten arvojen puolesta. Solidaarisuutta ylläpitäviä rakenteita ei ole yritysten erilaisesta tuottavuudesta huolimatta liiemmin kehitelty, vaikka tasausta tarvittaisiin käytännössä jokaisella työehtokierroksella. Lähes täysin automatisoitu ja uskomattomia voittoja tuottava virvoitusjuomatehdas ja sen muutama työntekijä ovat  kokonaan toisenlaisessa asemassa kuin terveellistä ruokaa pienillä katteilla työmaalle toimittava, omia taitojaan peliin laittava yrittäjä.

Miksi näin on, mistä oloja horjuttava tilanne oikein johtuu? Näyttää siltä että yksityisen ja yhteisen edun välistä eroa ja erilaisia motivaatiolähtökohtia ei ole riittävästi selvitetty. Erot kyllä tiedostetaan, mikä näkyy jopa hallituksen ministereiden, kunnan- ja kaupunginhallitusten ja valtuustojenkin keskusteluissa.

Yksityisen edun motiivaatiosta kasvava ratkaisumalli on  säännönmukaisesti toisenlainen kuin yhteisyyttä ja siitä lähtevää huolenpitoa edellyttävä toteutustapa. Raja ei kulje  työnantaja-palkansaaja-akselilla pelkästään. Kysymys on syvällä yhteiskuntaluonteessa olevasta ratkaisutavasta. Tässäkin suhteessa itsekunkin on tarkasteltava omaa lähestymistapaansa yksilön ja yhteisön välisistä arvolähtökohdista. Vaikka autoritaarisuus ja matriarkaalisuus eivät olekaan sukupuolisidonnaisia, niin typistettynä perhetasolle voitaisiin tässä sanoa vastakkain  olevan autoritaarisen, vain itsestään kiinnostuneen isän ja ja lapsista ja kotitaloudesta vaikeissakin olosuhteissa huolehtivan äidin.

Näiden orientoitumistapojen - luonteenpiirteistöjen -  välillä tässä ollaan suuntaa hakemassa.