Savolainen hakkapeliitta?

Nimi Brusius Matzson, Brusius Matinpoika kuuluu olennaisena osana Rautalammin Rossien historiaan. Tällainen nimi löytyy myös Ruotsin kuninkaan Kustaa II Adolfin kolmikymmenvuotiseen sotaan lähtevien komppanioiden nimilistoista. Brusius Matinpoika Rossi ilmestyy 1640-luvun taitteessa Rautalammin Kärkkäälän kylään ja hänestä tulee Jokelan kruununtorpan omistaja ja eksekuutori, valtion virkamiesten kyyditsijä, majoittaja, ulosottomies ja kaiketi veronkantajakin ainakin jossakin määrin.

Sukuseuran (Rautalammin Rossit) piirissä on käyty keskustelua Brusius Rossin taustoista ja siitä, mistä hän ilmestyi Rautalammin Kärkkäälään? Nimiyhtäläisyydet ja kirkonkirjamerkinnät näyttäisivät viittaavan siihen, että sukunimi olisi ollut aikaisemmin Kaipainen ja että juuret tämän perusteella viittaisivat Savon puolelle nykyisen Pieksänmäen Tikkalanmäkeen. Rosseja on kuitenkin Rautalammin alueella ollut jo 1500-luvun lopulla ainakin Rautalammin (nykyisen Viitasaaren) Kimingillä.  Kimingin Suovanlahdella eli jo 1500-luvun lopulla Rosseja jonkinlaisena alustalaisena Silon talon yhteydessä. Tämä tieto on kiinnostava minulle henkilökohtaisestikin, ovathan omat sukujuureni juuri Viitasaaren Kimingiltä lähtöisin.

Kuinka sitten Brusius Rossista tuli valtion torpan, kruununtilan omistaja?

Sillä seikalla, oliko Brusius Rossi lähtöisin pitäjän etelä- vaiko pohjoisosista , on merkitystä Brusiuksen kruununtorpan saamisen ja ulosmiehen, ”nimismiehen” viran kannalta. Sellaisen tilan, "kruununtorpan", saaminen palkkioina sotapalveluksesta edellytti kaiketi jonkinmoista menestymistä sotaretkellä. Näytäisi siltä että ainoastaan pitäjän pohjoisosien ruodut - nykyinen Viitasaari, Saarijärvi ja alueen muut pitäjät aina perhon rajoille saakka - liitettiin hämäläisiin joukko.osastoihin. Eteläosat liitettiin Kymin ruotuihin ja joukko-osastoihin, lähetettiin Viipuriin ja jotka taistelivat Baltiassa.

Tavallisesti sotamiestä piti yllä jokin tila tai muutama talonpoika yhdessä. Päällystöä palkittiin erityisillä sotatiloilla. Baltiassa, Kuurin- ja Liivinmaalla tällaisia mahdollisuuksia ei liene paljoa ollut, koska Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf taisteli itse Saksanmaalla. Täällä savolaisia ei ollut paljoa mukana ja joukko hupeni taistelusta toisen siirryttäessä. Varsinaisia menestyksen paikkoja olivat Breitenfeldin, Lechvirran ja Lützenin taistelut, joissa kaikissa oli pienenevä joukko savolaisia mukana ja joista viimeisessä Ruotsin kuningas itse kaatui, jäi vihollisen puolelle ja vain Stålhandsken vastahyökkäyksen ansiosta hänen ryöstetty ruumiinsa saatiin pelastettua omien joukkojen puolelle.

Vaatisi tarkempaa sotaväenoton "rullien" tutkimusta sen selvittämiseksi, oliko esimerkiksi Ambrosius Rossi mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa ja missä joukoissa. Nimi Brucius Mattson näyttää kuitenkin löytyvän Hornin ja Banérin komppanioista. Ensimmäisessä sotaväenotossa (1626) rautalampilaiset olivat hämäläisissä joukoissa, joita Ståhlhandske johti. Pitäjähän ulottui pitkälle nykyiseen Keski-Suomeen, hämäläisten perinteisiin erämaihin.

”Asekuntoisten miesten ruotuluettelot laadittiin seurakunnittain. Ennen pitäjän itsenäistymistä viitasaarelaiset (1640) merkittiin Rautalammin pitäjän Kymin neljänneskunnan luetteloihin. Viitasaaren 11 ruotua olivat miltei kaikki Kymin neljänneskunnassa, vain muutama ruotu oli yhteinen Saarijärven tai Rautalammin kanssa (Ruotsin sota-arkisto RSA vol. 639-643 (Jy mf WA 765-766); Kallio 1972 s. 213). Ensimmäinen säilynyt ruotuluettelo on vuodelta 1626.”

(Vanhan Viitasaaren historia, Erkki Markkanen, sivut 192-193( ISBN 951-678-891-2)

”Veronkannon ja oikeudenhoidon tärkein virkamies oli nimismies. 1600-luvun nimismiestä ei tule kuitenkaan käsittää nykypäivän virkamieheksi. Läpi 1600-luvun nimismiehenä oli tehtävään valittu talonpoika. Nimismiehen talossa pidettiin käräjät. Tuomari seurueineen yöpyi talon kestityksessä. Kruunun vouti sai niin ikään kestityksen nimismiehen talossa liikkuessaan veronkantomatkoillaan, ja usein myös majatalon pito oli annettu nimismiehelle huolehdittavaksi. Nimismies oli kruununhallinnon luottomies pitäjässä.”

-

Koko vanhan Rautalammin pitäjässä oli 1600-luvun puolivälissä kolme nimismiespiiriä: Rautalampi, Laukaa ja Saarijärvi-Viitasaari.

(Vanhan Viitasaaren historia, Erkki Markkanen, sivu 271)

Sotaväenotot

-

Niin Kymin neljänneskunnan asekuntoiset miehet järjestettiin kymmenmiehisiin ruotuihin, joilla kullakin oli päällikkönään joku vanhempi talollinen, ruotumestari. Jokaiseen ruotuun kuului talollisia, näiden poikia, vävyjä, veljiä, itsellisiä ja renkejä sekä irtainta väkeä.

Valtakunnan talouden kannalta oli tärkeää, ettei isäntää, joka vastasi talon pidosta, otettu sotaväkeen kuin äärimmäisessä hädässä. Ennen isäntää otettiin poika, vävy, renki tai muu miehenpuoli, joka ei ollut talonpidon kannalta isännän kaltaisesti keskeisessä asemassa. Järjestelmää sovellettiin niin tarkasti, että pienen talon isäntä sai lähteä armeijan riviin ennen ison talon isäntää, mikäli muutoin ei tarvittavaa väkimäärää saatu kokoon. Erityisesti oli katsottava, ettei talo menettänyt ”ainoaa miehenapuaan”, vaikka tällaisiakaan tilanteita ei voitu välttää.

Ruodusta joutui joka kymmenes lähtemään sotatanterille. Aateliston lampuodit pääsivät vähemmällä: heistä otettiin vain joka kahdeskymmenes.

Hakkapeliitta - mikä se on?
Ruotsin kuninkaalla ei ollut 1600-luvun alussa käytössään käteistä rahaa sotilaiden palkanmaksuun ja jos olisi ollutkin, tuon  ajan taalerit olisivat olleet aivan liian raskaita sotataipaleella kuljetettavaksi. Kustaa II Adolf sai suomalaiset sotilaansa taistelemaan lupaamalla heille maata viljeltäväksi - oma torppa, maapaikka oli tärkeä, houkutteleva kannustin.
Mutta voiko kuninkaan sanaan luottaa? Hacka på och lita på! - hakkaa päälle ja luota! Tämä oli kolmikymmenvuotisen sodan keskeisiä sanomia suomalaiselle sotilaalle. Käsite "Hakkapeliitta" juontaa juurensa tuosta lupauksesta. Olisiko niin, että myös Brusius Rossin kohdalla tuo lupaus myös täyttyi?

Ambrosius Rossin taustojen tutkiminen

Rossia sukunimenä ei esiinny Rautalammin tilallisten luettelossa vuoteen 1620 mennessä. Kun kuitenkin otetaan huomioon, että hänestä tulee kruunun nimismies tai ainakin neljännysmies, on hänen täytynyt ansioitua jo nuoruusvuosinaan niin, että kyseinen luottamustoimi siihen liittyvine etuuksineen - ja vaivoineen - on hänelle osoitettu. Ilmeisimmän mahdollisuuden tällaiseen säätykiertoon tarjosi kolmikymmenvuotinen sota, pestautuminen joko jalkaväkeen tai hevosen kanssa ratsuväkirykmenttiin tai -komppaniaan, jollainen Savostakin 1600-luvun alkupuolella koottiin. Sota-aikoina värvättiin väkeä näidenkin ulkopuolelta (Jussi T. Lappalainen: Sadan vuoden sotatie, s. 82, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001).

Eteneminen 1600-luvun alun sotakoneistossa

"Rahvaan keskuudesta noussut reipas, yritteliäs ja osaava mies saattoi vielä 1600-luvun alussa parhaimmillaan kohota ratsuväessä komppaniaupseeriksi, jopa aina komppanianpäälliköksi asti. Myöhemmin, yhteiskunnan tiukemmin eriytyessä, nousu vaikeutui selvästi, ja jo 1600-luvun puolimaissa normaaliksi tulppauskohdaksi aatelittomille kehittyi korpraalin arvo.

Jalkaväessä, jonka johtoon otettiin enemmän ulkomaalaisia, aatelittoman eteneminen upseeriksi asti oli tuiki harvinaista ja väheni edelleen, mitä pidemmälle 1600-luku eteni. Jalkaväkikomppaniassa talonpoikaislähtöisen miehen tulppauskohdaksi tulivat päällystön alimmat arvot, säätyläisen oli työläs edetä kersantin-vääpeliä tasoa ylemmä, ja aatelisenkin nousu kapteenista esiupseeriksi oli jo osoitus tarmokkaasta ja hyväonnisesta miehestä. Aateliset ja säätyläiset etenivät molemmissa aselajeissa paljon nopeammin, vaikka olisivat aloittaneetkin miehistön tai aliupseerin tehtävistä.

Sotilasuralla tavallisesti sivuutettiin jokin alemmista asteista: kuitenkin näkyy, että kirjurin ja muonittajan tehtävät olivat kovin tavallinen porras ylöspäin. Saarnaaja, rumpali, kengitysseppä ja profossi sen sijaan olivat esimerkkejä erityistaitoja vaativista viroista, joihin päästyä niissä myös pysyttiin.

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, s. 39)

Sotaväen palkkaus

Kustaa II Adolfin aikana oli sotaväen palkkausta entistä enemmän siirretty veropalkkapohjalle. Järjestelmän idea periytyi Kustaa Vaasan ajasta saakka, mutta vakavammin sitä oli yritetty Kaarle IX:n vuonna 1602 annetusta palkka-asetuksesta alkaen. Kustaa II Adolfin omaksuma perusajatus oli, että komppanianpäällikölle osoitettiin erityisessä sotilasmaakirjassa talonpoikaistalot, joiden veroista hän sai palkkansa, luutnantille omansa jne. aina viimeistä rumpalia myöten; jalkaväen miehistön palkkaan osoitetut varat kerättiin kuitenkin könttäsummana ja jaettiin sitten vasta miehille. Alettiin tähdätä myös siihen, että komppaniain palkkatilat muodostaisivat myös kameraalisia kokonaisuuksia, toisin sanoen että komppaniaa ylläpitävät verot osoitettaisiin samalta alueelta.

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, s. 83)

Palkkatilat

Palkkatiloja oli useammanlaisia ja terminologia hieman horjuvaa.

Ensinnäkin oli vapaatiloja (frihemman), jotka ratsuväessä ja jalkaväessä tarkoittivat eri asioita: ratsuväessä niitä myös joskus kutsuttiin nimellä ratsutila (hästehemman). Kun upseeri tai ratsukon varustava talonpoika omisti tilan, sen verovapaus oli korvauksena ratsukon pidosta. Jos taas kyseessä oli muu talonpoikaistila, siitä kannetut verot osoitettiin upseerin ratsun varustamiskorvaukseksi. Jalkaväessä taas vapaatilan veroilla maksettiin päällystön vuosipalkka.

Toiseksi ratsuväen upseereilla oli etuustiloja, joiden verot muodostivat ratsuväen upseerin vuosipalkan.

Kolmanneksi oli tilatyyppi, jonka nimen voisi suomentaa ylimääräiseksi palkkatilaksi, beställningshemman, jollaiselta maksettiin rykmentin esikuntaan kuuluneiden upseerien lisäpalkat.

Neljänneksi puhuttiin jakotiloista (tilldelningshemman)- Niiden verot saattoivat mennä jalkaväkirykmentin miehistön palkkaukseen, niitä saatettiin osoittaa aputiloiksi köyhälle ratsutalolle, jonka vero ei noussut ratsukon korvaukseksi säädettyyn 30 taalariin, mutta nimitystä voitiin myös käyttää yleisnimenä eri tilatyypeille.

Loppujen lopuksi järjestelmään kuului vielä autiotiloja (ödehemman), joihin sotilaita 30-vuotisen sodan jälkeen yritettiin asuttaa, ja ylläpitotiloja (hemkallshemman), joista heidän elantonsa tuli, ja lopulta sotilaspalkkatila (krigshemman) oli yleisnimitys kaikille sotaväen palkkaukseen osoitetuille tiloille.

Näin kehittynyt veropalkkalaitos kantaa erotukseksi 1600-luvun lopun ruotujakolaitoksesta nimeä vanhempi jakolaitos.

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, ss. 83-84)

Kustaa II Adolfin sotaretki etelään 1631-1632

Kustaa II Adolf päätti liittolaisineen käydä taisteluun (Leipzigin alueella oleskelevia Tillyn joukkoja vastaan) ja lähti Ruotsin ja Saksin armeijan kanssa marssimaan Leipzigia kohti. Hänellä oli noin 16 300 jalkamiestä ja 7 600 ratsumiestä; suomalaisia olivat vain edellä mainitut kaksi ratsuväkieskadroonaa noin 700 miehen vahvuisina sekä kuninkaan armeijaan siirretty 380-miehiseksi huvennut Savon jalkaväki. Kansallisia joukkoja oli vain viidennes koko armeijasta. Saksin armeijassa oli noin 12 100 jalkamiestä ja 5 200 ratsumiestä. Koko käytettävissä ollut voima ylitti siis 40 000 miestä, joita vastaan Tillylla oli asettaa noin 21 000 jalkamiestä ja 11 000 ratsumiestä.

Breitenfeldin taistelu 7.9. 1631

Breitenfeldin kylän lähellä armeijat ryhmittyivät taistelujärjestykseen 7.9. 1631. Nyt nähtäisiin, sulaisiko Pohjolan lumikuningas etelän auringossa, kuten keisarilliset olivat pilkallisesti ennustaneet. Tilly komensi itse armeijansa keskustaa, hänen vasenta ratsuväkisipeään sotamarsalkka kreivi Gottfrid Henrik von Pappenheim ja oikeaa kenraalimajuri Egon von Fürstenberg. Kustaa II Adolfin joukot olivat kahdessa taistelulinjassa, joiden takana oli vielä kaksi ratsuväkirykmenttiä.

Kuningas itse oli keskustassa, vasenta siipeä komensi marsalkaksi ylennetty Kustaa Kaarlenpoika Horn ja oikeaa kenraaliluutnantti Johan Banér. Kaikki suomalaisosastot olivat oikealla siivellä. Koko taistelulinja oli noin kolmen kilometrin levyinen. Päästäkseen silmiin paistavasta auringosta ja kuivan kesän irroittamasta pölystä Kustaa II Adolf yritti siirtää armeijaansa oikealle, mutta soinen maasto teki aikeen tyhjäksi.

Keskeneräinen ryhmitys houkutteli Pappenheimin kello 14 aikaan hyökkäämään kyrassieereillaan suoraan Banérin rintamaan. Kolmen turhan yrityksen jälkeen Pappenheim koetti iskeä sivustaan, mutta toinen taistelulinja torjui hänet muskettimiesten tulella ja ratsumiesten rynnäköillä. Pappenheimin kyrassieerit olivat odottaneet ratsuväkivastustajiltaan sivistynyttä karakolointia, mutta laukaistuaan nämä tiukkana rintamana tulivatkin suoraan päälle, myös naurettavan pienillä villinnäköisillä hevosilla ratsastaneet miehet, jotka hirveästi karjuivat käsittämättömiä kehotushuutoja. Taistelun loppuvaiheessa Pappenheimin ratsuväki sai tarpeekseen, lähti vetäytymään ja sitä seurannut jalkaväki jäi Ruotsin armeijan ratsumiesten saaliiksi.

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, s. 65)

Lechvirran taistelu 5.4. 1632

--- vastoinkäymisistä välittämättä kuninkaan pääarmeijan eteneminen jatkui maaliskuussa 1632 kohti Tonavaa, jonka varrella Tillyn leiri oli. Armeija pääsi vaikeuksitta Tonavan eteläpuolelle ja kääntyi itään, Tonavaan etelästä laskevalle Lechvirralle, jonka takana Tillyn lujat asemat olivat. Lechvirran taistelussa 3.-5.4. 1632 joutuivat koville juuri mainitut majuri Göran Wrangelin komentamat 334 pohjoissavolaista. Samalla kun vasemmalla hämättiin, savolaiset pantiin soutamaan oikealla virran takana olleeseen saareen. Sattumalta Kustaa Hornin entistä nimikkorykmenttiä tietenkään ei lähetetty kärkiporukaksi, vaan siksi, että tuon ajan Savossa juuri vene oli pikkulapsillekin luontaisin liikkumaväline: vesillä liikkumisen ammattilaiset olivat asialla.

Wrangelin yllätys onnistui, savolaiset alkoivat linnoittaa saarta ja suojata sillan rakentamista virran yli. Kun Tillyn joukkojen huomio ja kova tulitus suuntautui heihin, parin kilometrin päässä oikealla pääsi ratsuväkiosasto kahlaamosta yli ja iski Tillyn vasempaan sivustaan. Tilly haavoittui taistelussa pahasti. Savolaisten koko päivän pitämälle saarelle saatiin silta kello 16 valmiiksi. Hämmentyneet katolisen liigan joukot jättivät yöllä asemansa. Tilly kuoli myöhemmin haavoihinsa. Savolaisten lisäksi mainetta saivat ylimenoa taitavasti tukenut Lennart Torstenssonin tykistö ja taas kerran kahlaamon kautta hyökänneissä olleet Stålhandsken johtamat itsevarmat suomalaiset ratsumiehet.

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, ss. 66-67))

Lützenin taistelu 6.11. 1632

Lützenin taistelu oli itse asiassa kahden vain noin 18 000-miehisen armeijan yhteenotto. Suomalaisia olivat Stålhandsken rykmentin noin 500 hämäläistä ja uusmaalaista ratsukkoa sekä pariinsataan mieheen huvennut Savon jalkaväki. Ruotsin armeija lähti kahtena linjana etenemään kohti kenttälinnoittunutta vihollista. Molempien linjojen keskusta oli jalkaväkeä ja siivet ratsuväkeä. Oikeaa ratsuväkisiipeä komensi kuningas itse lähimpänä miehenään eversti Torsten Stålhandske, jonka omat ratsukot olivat ensimmäisen linjan äärimmäisinä oikealla siivellä. Sitä pidettiin tavallisesti kunniapaikkana.

Sumussa edennyt Ruotsin ryhmitys törmäsi noin kello 11 korkealla tielinjalla olleisiin keisarillisten kenttävarustuksin. Jalkaväki pääsi kuitenkin tien yli; ratsuväellä oli rinteen vuoksi vaikeuksia. Jalkaväki sai jo käsiinsä keisarillisten tykkiasemankin. Hälytetty Pappenheimin ratsuväki palasi kuitenkin taistelukentälle puoliltapäivin ja pysäytti hyökkäyksellään Ruotsin oikean siiven etenemisen. Pappenheim itse haavoittui kuolettavasti rykmentin tykinkuulasta ja musketinluodeista.

Kustaa II Adolf puolestaan otti taas itse riskin ja asettui Smoolannin ratsuväen kärkeen vastahyökkäystä tekemään. Se suuntautui keisarillisten taempaa ratsuväkiryhmitystä vastaan. Kuningas sai kahakassa luodinhaavan käsivarteensa ja lähti pienen seuralaisjoukon kanssa vetäytymään taaksepäin tien suuntaan, kun kuninkaan onni lopultakin petti; hän ratsasti päin viholliskyrassieereja. Nämä avasivat tulen, ja kuningas putosi satulasta. Kun smoolantilaisetkin joutuivat vetäytymään, kuningas jäi kiireessä vihollisen puolelle.

Stålhandske otti oikean siiven komentoonsa, nousi hyökkäykseen ja sai maaston hetkeksi takaisin niin että kuninkaan ryöstetty ruumis löytyi. Wallenstein tuli itse uhatulle siivelle, samoin sinne siirtyi kuninkaan kuolemasta kuullut Ruotsin armeijan vasenta siipeä johtanut Weimarin Bernhard-herttua.

Taistelu raivosi nyt pitkään ratkaisemattomana, mutta molempien puolten väsymyksen vuoksi alkoi illan hämärtyessä laantua. Wallenstein katsoi tällöin parhaaksi vetää joukkonsa Leipzigiin: hänen päälliköistään merkittävä osa oli siinä vaiheessa haavoittuneita tai toimintakyvyttömiä. Taistelukenttä jäi täten Ruotsin armeijalle, mutta molemmat armeijat olivat kaatuneina ja vaikeasti haavoittuneina menettäneet suunnilleen yhtä paljon miehiä, noin 4000-5000 kumpikin. Ruotsin suuri tappio oli kuninkaan kaatuminen.

Lützenin taistelu oli yksi kolmikymmenvuotisen sodan käännekohtia (maininta kuvatekstissä).

(Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, ss. 68-69)