Yksityinen - yhteinen

Yhteiskunta on nimensä mukaisesti jotakin yhteistä. Yhteisöä voidaan toki katsella sekä yhteistä että yksityisestä näkökulmasta. Yhteisen tarkoituksena on palvella koko yhteisön etua.Kunta ja valtio yhteisöinä ovat aika pitkälle myös pakkoyhteisöjä. Sen tunnuksena niillä on esimerkiksi veronkanto-
oikeus ja yhteisön oikeudenmukaisuuden kannalta katsottuja etuoikeuksia kaavoituksessa, asuinalueiden rakentamisessa jne. Kuntaan tai valtioon on käytännössä pakko kuulua.  Yhteiseen etuun kuuluu se että tietyt kunnan tai valtion yksittäisten toimijoiden valinnat ovat luvanvaraisia. Yhteisen edun piiriin voitaneen katsoa kaikki se toiminta, jossa pidetään huolta siitä että kenenkään yksityistä etua ei aseteta muihin verratuna huonompaan asemaan.

Tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa tämä sinänsä yksinkertainen lähtökohta jää usein selvittämättä ja aiheuttaa suuren osan poliittisesta vastakkainasettelusta ja toistensa ohi käytävästä keskustelusta. Yksityisestä ja yhteisestä on tullut ideologinen raja-aita, koskeepa se sitten elinkeinoelämää, taloudellista hyvinvointia, palvelujen järjestämistä tai yhteisön hallinnollista kokonaisuutta.


Yksilön oikeuksien nimissä halutaan yksityisyyden ja omista lähtökohdista lähtevän ratkaisutavan lisäämistä. Itsemäärämisoikeuden nimissä hyväksytään hyvin itsekeskeisiä ja jopa narsistisia ratkaisu- ja johtamistapoja. Kanssaihmisestä pidetään huolta vain jos hänen toimintatapansa palvelee
yksilön reviirin ja päätäntäoikeuden ylläpitämistä ja säilyttämistä. Sosiaalipsykologiassa puhutaan tässä yhteydessä ehdollisesta rakkaudesta, mikä on autoritaarisen luonteenrakenteen keskeisiä - tosin ei ainoita - piirteitä.

Yhteisöllisyyden nimissä halutaan pitää huolta kaikista yhteisöön kuuluvista. Tämän ajattelu- ja motivaatiotavan taustalla on matriarkaalinen ehdottoman rakkauden periaate, joka näkyy parhaiten äidin ehdottomassa tavassa rakastaa lapsiaan ja pitää niistä huolta. Tuon periaatteen löytäjänä voidaan
pitää sveitsiläistä J.J. Bachofenia, joka vaikutti 1800-luvun alun Sveitsissä. Matriarkaalisessa yhteisössä heikommassa ja puolustuskyvyttömässä asemassa olevaa ei uhrata oman menestymisen alttarille. Äiti menee usein mieluummin kuolemaan kuin hellittää tästä uskomattoman vahvasta rakkauden periaatteesta.

Kun yhteiskuntavastuusta puhutaan, niin silloin  tarkoitetaan yhteisön - vaikkapa Suomen - kaikkien jäsenten edusta huolehtimista. Tämä asettaa mm. työmarkkinaosapuolille suuria ja osin aivan uusia haasteita. Yhteinen etu on otettava huomioon yrityksen yhteiskuntavastuuta kehitettäessä. Työntekijät
on otettava uudessa hengessä mukaan yrityksen tuloksesta päätettäessä - sehän on kokonaisuudessaan syntynyt yrityksen työntekijäin  työn, arvonmuodostuksen tuloksena. Maksettujen palkkojen yli menevä osuus on myös tällä työllä tuotettua ja siksi työntekijöillä on laajan myötämääräämisen
muodossa yhteisöperiaatteeseen rakentuva oikeus mukanaoloon yrityksen tuloksen käytöstä päätettäessä.

Ammattiyhdistysliikkeessä yhteisvastuun huomioiminen edellyttää koko yhteisön hyvinvoinnin huomioonottamista. Kysymys ei ole ainoastaan yrityksen työntekijäin palkasta, vaan myös lapsista, sairaista, opiskelijoista, tutkijoista, työttömistä, vanhuksista, sairaista ja vammaisista. Kun yhteiskunta
rakentuu palkkatyön periaatteen varaan, sillä on tästäkin syystä ehdoton vastuu kokonaisuudesta, yhteisestä hyvinvoinnista.

Solidaarisuuden käsite liittyy yhteiseen vastuuseen. Käsitteen taustalla oleva englanninklielinen sana solid (luja) viittaa vahvaan vakaumukseen yhteisten arvojen puolesta. Solidaarisuutta ylläpitäviä rakenteita ei ole yritysten erilaisesta tuottavuudesta huolimatta liiemmin kehitelty, vaikka tasausta tarvittaisiin käytännössä jokaisella työehtokierroksella. Lähes täysin automatisoitu ja uskomattomia voittoja tuottava virvoitusjuomatehdas ja sen muutama työntekijä ovat  kokonaan toisenlaisessa asemassa kuin terveellistä ruokaa pienillä katteilla työmaalle toimittava, omia taitojaan peliin laittava yrittäjä.

Miksi näin on, mistä oloja horjuttava tilanne oikein johtuu? Näyttää siltä että yksityisen ja yhteisen edun välistä eroa ja erilaisia motivaatiolähtökohtia ei ole riittävästi selvitetty. Erot kyllä tiedostetaan, mikä näkyy jopa hallituksen ministereiden, kunnan- ja kaupunginhallitusten ja valtuustojenkin keskusteluissa.

Yksityisen edun motiivaatiosta kasvava ratkaisumalli on  säännönmukaisesti toisenlainen kuin yhteisyyttä ja siitä lähtevää huolenpitoa edellyttävä toteutustapa. Raja ei kulje  työnantaja-palkansaaja-akselilla pelkästään. Kysymys on syvällä yhteiskuntaluonteessa olevasta ratkaisutavasta. Tässäkin suhteessa itsekunkin on tarkasteltava omaa lähestymistapaansa yksilön ja yhteisön välisistä arvolähtökohdista. Vaikka autoritaarisuus ja matriarkaalisuus eivät olekaan sukupuolisidonnaisia, niin typistettynä perhetasolle voitaisiin tässä sanoa vastakkain  olevan autoritaarisen, vain itsestään kiinnostuneen isän ja ja lapsista ja kotitaloudesta vaikeissakin olosuhteissa huolehtivan äidin.

Näiden orientoitumistapojen - luonteenpiirteistöjen -  välillä tässä ollaan suuntaa hakemassa.