On uskallettava enemmän demokratiaa

Kunnallisvaalien jälkeen puhutaan alhaisesta äänestysprosentista, kansalaisten passiivisuudesta ja jopa siitä että kansanvalta on heikon vaalikiinnostuksen vuoksi maassa uhattuna. Syitä tähän etsitään ja kyllä minäkin niitä nopeasti nipun löytdän.

Aletaanpa kaupallisesta, muka puolueettomasta mediasta. Sen, siis toimittajien lannistava ,  kielteinen ja ilmeisesti jo koulutuksessa rohkaistu  kyyninen suhtautuminen politiikkaan on yksi näistä. Tämän päivän 30.10. 2012 valtakunnan päälehden kirjoittelu (”Sdp kalasteli ääniä menneestä, vaikka juuri sillä olisi paine uudistua... - Marko Junkkari ja Heli Suominen) on tästä hyvänä ja samalla ikävänä esimerkkinä. Tällainen lähestymistapa ohjaa jo kotona sosiaaliseen sisäsiisteyteen tottuneen keskivertokansalaisen kääntämään selkänsä yhteiskunnalliselle keskustelulle ja opettaa olemaan vastaisuudesakin ryvettämättä henkistä temppeliään mokomaan saastaan.

Kasvaminen yhteisyyteen, yhteistoimintaan, aktiivisuuteen ja vastuunottoon tapahtuu yhteisöissä, ennenkaikkea kansalaisjärjestöissä. Niitä, huonosti hoidettuina ja olemattomilla resursseilla sinnitteleviä on maa pullollaan. Yhteiskuntamme, joka niin väittää rakastavansa ja kunnioittavansa demokratiaa, ei ole ollut aidosti kiinnostunut tämän kansanvaltaa ja elämänlaatuakin parantavan ulottuvuuden rakenteellisesta aktivoimisesta. Juuri järjestöjen yhteisöissä kasvetaan siihen uskomattomaan aktiivisuuteen, intensiteettiin ja vastuunottoon jota elävä demokratia tarvitsee.

Passivoivana tekijänä voidaan pitää sitäkin, että ei esiinny yhteiskunnallista valmiutta laajentaa demokratiaa äänestämässä käymisen ulkopuolelle. Kun aikanaan opiskelin Työväen Akatemiassa, Kauniaisten kaupungin sydämessä sijaitsevassa ja kaupungin nonchaleeraamassa  korkeatasoisessa kansankorkeakoulussa, demokratia opetettiin ymmärtämään yhteiskunnallisen, muodollisen demokratian lisäksi myös sosiaalisena ja taloudellisena  ulottuvuutena. Keskustelu hyvinvointipalveluista on varmasti osa sosiaalista demokratiaa – mutta mihin yhteiskunnallisen demokratian aktivointi on unohtunut? Talouden alueellehan valtaapitävät eivät ole koskaan demokratiaa halunneetkaan ulottaa – täällä änsimaisessa demokratiassa.

Aneemisia kampanjoita osallistumisen parantamiseksi on toki takavuosina järjestetty, mutta niiden tulosten perusteella ei itsenäisyyspäivänä kannata prenikoita suuremmin anoa eikä jakaa. Tämä osoittaa vain, että on kysymys paljon suuremmasta ja  vaativammasta uudistusprojektista kuin mitä tähän saakka on ymmärretty. Olen blogeissani verrannut demokratian tilan parantamista kustannuksiltaan moottoriteiden rakennushankkeisiin. Kysymys on vielä toteuttamistaan odottavasta yhteiskunnallisesta uudistuksesta, ”osallistamisen valtaväylän” rakentamisesta.

Vuoden alussa alkaa jännityksellä odotettu nuorten yhteiskuntatakuun toteuttaminen. Kansalaisjärjestötoiminnan piiriin voitaisiin nopeassa tahdissa luoda paljon demokratiaa vahvistavia työpaikkoja. Toimistotiloja ja toimistohenkilökuntaa, järjestöjen kirjanpidon, dokumentoinnin ja arkistojen kuntoonlaittoa ja hoitoa; tukea hallinnon hoitoon niin  että yhteiskunnallista aktiviteettua ja kulttuuriperintöämme vaalivat ja  edustavat järjestöt voisivat alkaa toimia muutenkin kuin nimellisesti ja mukaan uskaltautuneiden rahapussin varassa. Sosiaalista mediaa osataan jotenkuten käyttää yksityiseen maistatteluun ja haistatteluun, mutta toimintaa ohjaava mediarakenne on vielä hakusessa. Tässä voisivat nuorten työnsaantitarpeet  ja  kulttuurin, liikunnan ja yhteiskunnan muut odotukset  kohdata hedelmällisellä tavalla kaikissa ikäryhmissä.

Muistan Saksan Willy Brandtin aloittaneen 1960-luvun lopulla ohjelman nimeltä ”Mehr Demokratie wagen” - on uskallettava enemmän demokratiaa. Tuon ohjelman ympärillä on Saksassa saatu aikaan paljon alkaen Saksojen yhdistymisestä aina aktiiviseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttaviin toimenpiteisiin, yhtenä viimeisimmistä 80-miljoonaisen kansan lähteminen irtiottoon ydinvoimasta.

Sosialidemokratiankaan täällä Suomessa ei pitäisi tyytyä näpertelemään tämän suuren kysymyksen, osallistamisen edessä. Siihen puoluetta velvoittaa sen historiallinen arvopohja, joka nostaa aina ihmisen, kansalaiosen keskeiseksi subjektiksi, toimijaksi. Maamme vanhinta samalla nimellä toiminutta poliittista liikettä velvoittaa tässä myös vuoden 1903 Forssan ohjelma, joka vaati yleistä, yhteistä ja salaista ääni- sekä vaaliooikeutta – ja sai muös nuo uudistukset liikkeelle. Suomi nostettiin näillä toimilla ensimmäistä kertaa maailmankartalle ja pian sen jälkeen itsenäiseksi kansakunnaksi. Raju sisällissota itsenäistymisen alkuvaiheessa osoittaa, miten vaaralliseksi ja vaikeaksi yhteiskunnallinen tilanne voi kehittyä jos demokratian arvoja ei kunnioiteta.

Sosialidemokratiaa velvoittaa osallistumisen valtatien rakentamisessa historiallinen arvoperintö. On vain  yksinkertaisesti uskallettava enemmän demokrtatiaa!

”Eturiviin&Puhu!”

”Suurin olet tyttäriä

kotikylistäni

vaikken sua löytänytkään

siellä sylistäni”

(Arvo Salo Maija Anttilasta 19.9. 1992)

Pitkäaikainen poliittinen vaikuttaja Maija Anttila Helsingistä on kirjoittanut kirjan, joka ei jätä lukijaansa kylmäksi. Olen omalta osaltani aina pitänyt tärkeänä, että kirjoitettuun ja puhuttuun sanaan sekä ammattiyhdistysliikkeessä että politiikassa pitää sisältyä arvottavaa, analysoivaa, lukijaa ja kuulijaa rikastuttavaa. Nyt kädessäni on kirja, josta henkii joka riviltä, joka kappaleesta ja luvusta voimakas arvolataus tasa-arvon, demokratian ja tämän pohjalta kasvavan elämäntavan toteuttamisen puolesta.

Maija Anttilan kotona ei puhuttu politiikkaa, elämän arvosisältö näkyi puhtaudessa, koulutuksen mahdollistamisessa ja tavallisen, yksinkertaisen elämän kunnioittamisessa. Niukkuus asetti reunaehtoja ja taisi sellaisenaan olla yksi suuri tekijä Maijan elämänarvojen asettumisessa sosialidemokratian suuntaan. Tuntuu kuin sosialidemokratian Forssan kokouksen vuoden 1903 poliittinen henki ”Oikeutta kaikille” olisi ollut läsnä tuossa merikarvialaisessa kodissa. Sieltähän sosialidemokraattinen kulttuuripoliitikko Arvo Salokin oli lähtenyt maailmalle.

Sosialidemokratia on edustanut jo toistasataa vuotta yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta meidänkin maassamme. Vähän ovat poliittiset vaikuttajat tuntemuksistaan ja arvoistaan kuitenkin kirjoittaneet ja kertoneet. Voi olla että demokratian ja tasa-arvon puolesta puhuminen on tuntunut liian vähäpätöiseltä, sisällyksettömältä ja tavanomaiselta sanoiksi ja sanomaksi puettuna. Maija Anttila on tässä suhteessa toista maata. 

”Kauniisti on lausuttava

myös Sun Tehystäsi:

komein kohta tänäänkin

se on sun kehystäsi.”

(Arvo Salo Maija Anttilasta 19.9. 1992)

Maija Anttila on lähtehnyt tältä osin avaamaan uutta tietä. Ensi kertaa avautuu lukijalle tie sairaanhoitajan opiskelu- ja työmaailmaan, leikkaussaliin ja siellä vallitseviin arvohierarkioihin. Alusta alkaen Maija on mukana oman alansa edunvalvonnassa, kokouksissa, niiden toimihenkilönä ja vähitellen myös työtovereidensa edustajana. Hänelle avautuu tärkeä tehtäväkenttä TEHY:n, terveydenhoitoalan ammatillisen kattojärjestön kehittämisessä. Lukija saa näköalaa siihen, miten siirtyminen kutsumusluonteisesta ammatillisesta asennoitumisesta edunvalvontaan ja ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen terveydenhoitoalan järjestöissä tapahtuu. Tähän tärkeään muutokseen Maija Anttila oli vastuunalaisissa ay-tehtävissä voimakkaasti vaikuttamassa.

Maijan vähittäinen ja pitkäjänteistä työtä edellyttänyt nousu Helsingin kaupungin poliittiseksi päättäjäksi kuvaa politiikan haastavuutta. Nopeasti hän sisäistää kaupunginhallituksen jälkeen merkittävimmän poliittisen vaikuttamisen mahdollisuudet kaupunginsuunnittelulautakunnassa ja sen puheenjohtajana. Hän on muokkaamassa 12 vuotta tulevaisuuden Helsingin ilmettä ja ulkoasua.

”Milloin oikein jatkaisimme

pientä bladiamme?

Pannaan Sinut rakentamaan

tätä Stadiamme!”

(Arvo Salo Maija Anttilasta 19.9. 1992)

Kirjassa Maija Antila tekee selväksi sen että julkisia palveluja on toteutettava kunnan ja kaupungin omana työnä, ilman tarpeettomia välikäsiä, jotka hamuavat voittoja ja toimivat koordinoimattomasti ja myös keskenään kilpaillen. Tämä puolestaan asettaa vaatimuksen kehittää yhteistoimintaa henkilöstön ja kaupungin laitosten kanssa omaehtoisen ja avoimen palvelutehtävän toteuttamisesta ”omana työnä”.

Tässä tehtävässä Maijan poliittiset arvot ja taidot nousevat kaiketi maksimiinsa. Demokratiassa on myös toisia poliittisia osapuolia kuultava ja kuunneltava. On osattava antaa arvoa tärkeää taustatyötä tekevälle virkamieskunnalle ja ilmaistava se poliittinen tahtotila johon pyritään. Tämäkin työ vaatii hyvää psykologista silmää ja henkilöstön työn luovuuden ja omaehtoisuuden kunnioittamista. Mutta samalla joutuu pitämään lautakunnassa kurissa poliittista populismia ja lyhyttaikaisia taktisia voittoja tavoittelevia pyrkyreitä. Onnistuessaan pyrkimyksissään nämä saattavat aiheuttaa suurtakin poliittista vahinkoa – kirjassa kerrotaan tästä vaikuttavia esimerkkejä. Oma pyrkyryys ja asemien tavoittelu oman kunnian ja maineen toivossa jättää niin helposti huomiotta kansalaisten yhteisen intressin. Samoin käy, jos ”Nimby-henki” saa yliotteen kaukonäköisen politiikan sijasta.

Poliittisen yhteistyön tekeminen lautakunnassa yli puoluerajojen, yhteisen linjan löytäminen ja tietyn perusluottamuksen rakentaminen on tärkeä osa kunnallispolitiikkaa. Maija Anttila korostaa pitkäjännitteisyyden, vastuullisuuden ja analyyttisen näkemyksen suurta merkitystä. Tulokset näkyvät Helsingin uusissa kaavoituslinjauksissa, Musiikkitalo ja suuret kaavalinjaukset Arabianrannassa, Jätkässä ja Ruoholahdessa  esimerkkeiinä. Mutta niin näkyvät myös suuret pettymyksetkin: keskustatunnelin kamppaaminen ilman valmistelua sosialidemokraatisessa valtuustoryhmässä ja Maija Anttilan pudottaminen pois keskeisistä tehtävistä juuri vaiheessa, jolloin hänen henkilökohtainen osaaminensa on sekä kokemukseen että näkemykseen perustuvaa.

Kamppaajia löytyy myös puoluetovereista, ja tapansa mukaan Maija Anttila kuvaa, millä tavalla poliittinen piratismi toimii myös sosialidemokraattisessa puolueessa. Pidän tämän puolen esiintuloa tärkeänä sen vuoksi, että se osoittaa sosialidemokratian arvoperinnön ja demokratian elämäntapana vaativan lisää pohdiskelua, harjoitusta ja kurinalaisuutta etenkin tärkeiden poliittisten tehtävien ja vastuunoton hoidossa. Tämä on olennaista juuri nyt, kun sosialidemokratia kamppailee uusien poliittisten yrittäjien kanssa arvojensa toteutumisesta julkisissa palveluissa.

Tämä kirja-arvio ei ole tarkoitettu juuri käynnissä oloevaan kunnallisvaalikamppailuun. Siitä huolimatta toivon, että Maija Anttilan kirjassaan ”Eturiviin&puhu!” kuvaama tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja avoimuuden arvopohja saisi lisää intensiteettiä ja säteilisi voimakkaana tulevien poliittista vastuuta kantavien työhön.

Tulevaisuuden linjat ovat taas kunnissa, Suomessa ja koko Euroopassa valinkauhassa. Juuri tällaisessa tilanteessa tarvitaan syvällistä perehtymistä ja sen hedelmöittämistä omasta perinteestämme kasvavilla oikeudenmukaiusuuden arvoilla. Tämä Maija Anttilan kirjan läpikäyvä juonne tekee siitä jännittävän ja mukaansatempaavan elämäntarinan. Henkilökohtaiset sosiaaliset suhteet, pettymykset ja yksinelämisen valikoituminen ratkaisuksi - niiden kuvaaminen ovat kirjan opettavaista sanomaa. Lauseet ovat lyhyitä ja helposti luettavia. Kirjoitusvirheitä ei löydy. Yksi kirjan suurista paradokseista on se, että tämän suuren sosialidemokraattisen julistuksen kirjoittaja reputti ainekirjoituksessa ylioppilaskokeissa... Se kertoo tietenkin jotain myös silloisesta koulujärjestelmästä ja ylioppilaskokeiden yksiulotteisuudesta.

Niin, mitä on ”Nimby” -asennoituminen? Sen saat selville, kun hankit Maija Anttilan erinomaisen kirjan ”Eturiviin&Puhu!” (ISBN 978-952-93-0744-9)

Kyllä, rouva ministeri!

Hallituksen sosialidemokraattiseen puolueeseen ja vasemmistoliittoon kuuluvilla naisministereillä näyttää olevan vaikeuksia esikuntansa kanssa. Ulospäin näyttäisi siltä, että valtion liikennevirasto tai terveyden ja hyvinvoinninlaitos eivät joko halua tai osaa ryhtyä panemaan toimeen sitä poliittista ohjausta joka kuuluu ministerin toimivaltaan. Ei ole tehty mitään väärää mutta ei kovin paljon oikeatakaan.

Kansalaisilla on oikeus poliittiseen mielipiteeseen ja se koskee myös virkavastuulla toimivaa valtion tai kunnan palvelijaa. Poliittisuus ei ole aina kirosana, vaan tae siitä että osataan asettaa esittelyyn arvoperustaltaan oikeaksi ja hyväksi katsottuja vaihtoehtoja. 

Sellaista henkistä joustavuutta ja lojaalisuutta, jota silloin tällöin näkee keskeisissä tehtävissä olevien virkamisjohtajien toiminnassa vaikapa budjetin valmistelussa tai ministerin tahtotilan toteuttamisessa, harjoitetaan vieläkin ja sen olemassaolon osaa aistia. Mutta niin osaa haistaa myös sen henkisen vastarinnan, johon siihenkin on kasvettu ja kasvatettu. 

Palkkion oikeanlaisesta jalkoterien asennosta toimeenpanossa ei tarvitse olla suuri, itsenäisyyspäivän prenikka jo riittää vahvistamaan sitä että on toimittu oikein ja että poliitinen tausta on muistanut palkittavien listaa tehdessään. Palkkio voi kyllä olla suurempikin, esimerkiksi uusi virka toisaalla ja ylemmällä tasolla tai merkittävä palkattu tehtävä eläkeiän täyteläisen elämän takeeksi.

On myös jäänyt vaikutelma, joka vihjaa vahvasti ministereiden - erityisesti naisministereiden - johtamistaidon puutteeseen, loogiseen ristiriitaisuuteen ja näistä johtuvaan luottamuspulaan ja jarruttamiseen. Vähemmälle huomiolle – kiitos aika yksipuolisen mediamme – on jäänyt se mahdollisuus, että taustalla on perustavaa laatua olevia ideologisia eroja. Ministerin henkilöön kohdistuva vihjailu muodostaa siis oivan vaihtoehtostrategian. Kolikon toisella puolella olevaaa strategiaa ei haluata kehittää saatikka asettaa näytteille.  Sehän saattettaisiin tulkita piireissä merkiksi epäonnistumisesta.

Harmaan talouden ohella joskus puhutaan myös harmaista eminensseistä; ei liene harvinaista että virkamiehiä – ainakin johtavia kutsutaan seuroihin ja yhteisöihin, jotka eivät avaudu jokaiselle virkamiehelle, suorittavan työn tekijöistä puhumattakaan. Ei kai niissä johdonmukaisesti poliittisia strategioita rakenneta, mutta oikeaa asennetta vaalitaan sitäkin tiukemmin.

Jos virkakoneisto ei ole lojaali demokraattisesti ohjatulle järjestelmälle, muodostaa se sellaisenaan muutostilanteessa tekijöidensä näköisen esteen muutoksen – edistyksellisenkin – viemiselle eteenpäin. Pohjimmiltaan tässä on kysymys demokratian ja parlamentarismin syvimmän olemuksen ja toimintatavan ymmärtämisestä ja sisäistämisestä.

Mureneva Eurooppa?

Eurooppa ja Euroopan yhdentyminen on periaatteessa yhteinen, mantereen kaikkia kansakuntia ja valtioita koskeva hanke. Yhteinen Eurooppa on kuitenkin myös poliittinen projekti ja käytännössä se on ollut ennenkaikkea konservatiivinen, poliittisen oikeiston johtama hanke. Oikeistolainen enemmistö on perustunut vapaisiin vaaleihin, joten Euroopan poliittisen johdon valintaperusteista ei ole aihetta valittaa. Eurooppaa johdetaan demokratiaan perustuvalla mandaatilla.

Euroopan talous- ja finanssikehitys on systemaattisen politiikan tulosta sekin. Jo vuosikymmeniä agendalla on ollut säännöstelyn purkaminen, markkinoiden vapauttaminen ja valtion, julkisen vallan rajaaminen pois toimijana. Sille on varattu vain edellytysten luonti verovaroilla, joiden kokoaminen koetaan yksilön taloudellisten toimintamahdollisuuksien supistamisena. Säästöohjelmat lähtevät yksilötalouden motiiveista yhteisten tavoitteiden ja tarpeiden sijasta.

Uusliberalismi tai neokonservastismi – mitä sanaa tässä nyt sitten halutaan käyttää - on tuonut uuden aspektin läntisen ja myös eurooppalaiseen taloudenpitoon. Finanssitalous on irtautunut reaalitaloudesta. Odotusarvoihin ja lukemattomiin uusiin finanssituotteisiin perustuva virtuaalisten arvojen paisuminen ja tästä välttämättä seuraava romahdus on siirretty valtioiden ja kansalaisten vastuulle ja maksettavaksi. Tässäkin on taustalla usko markkinoiden voimistamiseen , johon kansalliset hallitukset ovat takauksillaan sitoutuneet. Valtiolta ja kansalaisilta on vastuiden rewalisoituessa kadonnut mahdollisuus oman tulevaisuutensa hahmottamiseen.

Populistiset liikkeet ovat tämän politiikan uhkakuvia herättävä seuraus, ei parannuslääke jona ne itse mielellään esiintyvät. Ei olisi ensimmäinen kerta Euroopan historiassa, kun populistinen kansallinen liike nousee valtaan vapaissa vaaleissa. Kansallisuuskiihko isänmaallisuuden muotona, sotilaallinen varustautuminen maanpuolustuksen hengessä ja poliittisesti moitivoitunut edunvalvonta korvaamassa yhteistä sosiaalista vastuuta – nämä näyttävät olevan ajalle tyypillisiä tunnusmerkkejä. Puolustavasta, defensiivisestä väkivallasta on lyhyt askel offensiiviseen, unilateraaliseen väkivaltaan.

Onko suunta muutettavissa? Konservatiivisen päähallituspuolueen vaalimainos vaatii puheenjohtajansa suulla polkemista eteenpäin valitulla tiellä. Vallitsevalle yhteiskuntaluonteelle näyttää olevan mahdotonta pysähtyä selvästi vääräksi osoittautuvalla tiellä. Pysähtyminen ja henkisen asenteen uudelleen formatoiminen näyttää mahdottomalta. Populismi vaatii selän kääntämistä Euroopalle ja suostumista huonosti perusteltuihin ja kokemuksellista pohjaa vailla oleviin hankkeisiin.

Onko niin, että vasta täydellinen romahdus muodossa tai toisessa voi johtaa ajattelutavan uudelleen initiointiin? Tähän maailmanaikaan saakka ajattelutavan muutos on edellyttänyt täydellistä romahdusta, joka on tullut sotien ja jopa maailmansotien muodossa. Eikö tilanne Euroopoassa ala muistuttaa sisällissotien yhtäaikaista, kansainvälistä esiintymistä? Nyt ei ole vastakkain vain kansalliset intressit, valtiot ja kansakunnat, vaan myös ideologiset arvovalinnat ja niihin pohjautuvat asenteet.

Voisiko Nobelin rauhanpalkinnon myöntäminen olla se tekijä, joka johtaisi rauhan ja ennenkaikkea demokratian - sanan laajassa ja syvällisessä merkityksessä -  asettamiseen Euroopassa kaikkien muiden intressien edelle?

Ammattiyhdistysliike kunnallisvaaleissa

Ammattiyhdistysliike ja kunnallisvaalit? Onko niillä mitään tekemistä toistensa kanssa? Saako julkisessa palvelutehtävässä oleva olla maktiivinen myös kunnallispolitiikassa. Voiko yksityisessä palvelusuhteessa  oleva tehtä myös julkista palvelutehtävää?

Myös työntekijöitä kiinnostaa työpaikkojen ja ennenkaikkea oman työpaikan säilyminen. Tulisiko julkisista palvelutehtävistä tässä suhteessa apuja?

Yrityksillä näyttää olevan alan järjestöjen ilmaisujen mukaan julkisella sektorilla tekemistä paljonkin. Ennenkaikkea tämä liityy kuntien palvelutehtävän toteuttamiseen. Yritykset haluavat paitsi päästä mukaan julkisen sektorin palveluntuottajiksi, ne haluavat myös vaikuttaa siihen että yritysten mukaantuloa tukevat voimat ovat vahvasti päätäntäelimissä edustettuna.

Julkisen sektorin työntekijöillä kunnissa ja ylikunnallisissa elimissä on kysymys omasta tehtävästä ja palvelujen suorittamisesta ”omana työnä”. Julkisen sektorin avoin rakenne, laadukkaan palvelun tuottaminen ilman piilotavoitteita – kuten henkilökohtaisen voiton tavoittelua - on selkeä ja eettisesti merkittävä arvolähtökohta. On tältäkin kannalta ymmärrettävää että julkisen sektorin palveluksessa olevat pyrkivät vaikuttamaan vahvan, omana työnä tehtävän rakenteen säilyttämiseen ja vahvistamiseen.

Kun julkinen sektori meillä on myös suuri työllistäjä, olisi kohtuutonta sulkea julkisessa palvelusuhteessa olevat pois esimerkiksi osallistumisesta vaaleihin ehdokkaana ja valituksi tultua päättäjänä. Asiantuntemuksella on varmasti suurta merkitystä, kunhan vain ei päästetä syntymään tilanteita, jossa yhteinen intressi ja yksityinen eduntavoittelu ovat vaikuttamassa yhtä aikaa.

Yksityisen palveluntuottajan rooli edellyttää eettistä valvontaa ja ohjeistusta sekin. Mikäpä olisi parempi paikka näiden arvojen ja toimintastrategian rakentamiseen kuin työpaikkademokratia ja myötämääräämiseen tarkoitetut elimet. Vai onko? Se seikka että kuullessaan sanan yhteistoimintaneuvottelu työntekijät alkavat hyppiä seinille työpaikkansa menettämisen pelossa, kuvaa sitä alennustilaa johon yhteistoiminnassa yrityksissä on ajauduttu. Tällaiselta pohjalta julkisen palvelutehtävän siirtyminen yksityisen palveluntottajan tehtäväksi merkitsee ajautumista anarkiaan.

Yritykselle itselleenkin olisi eduksi se, että yhteyksiä julkiseen sektoriin ja esimerkiksi kunnallisiin päättäjiin pidettäisiin laajemmalla pohjalka kuin yrittäjän itsensä ja strategiseksi kontaktiksi katsotun yksittäisen poliitikon tai puolueen välillä. Asian yhteinen pohdinta yhteistyöelimissä toisi paljon kaivattua avoimuutta ja yhteistä sitoutumista tavoiteltujen hankkeiden toteuttamiseen. Niinpä ammattiyhdistysaktiivit kunnallisissa luottamuselimissä voisivat ottaa tavoitteeksi kunnan ja palveluntarjoajien yhteiset vuosittaisen tilaisuuden, ”palvelumessut” joissa vertailua voitaisiin suorittaa ja kontakteja rakentaa.

Ammattiyhdistysväen aktiivinen ote on senkin vuoksi tärkeää, koska yksityinen palveluntuottaja on hallintorakenteeltaan suljettu ja tietoa yrityksen taloustilanteesta tai varojen sijoittelusta ei ole ilman ponnistelua käytettävissä. On jokseenkin kummallista että yrittäjien omat järjestöt ja taustalla toimivat leijonat, rotarit ja muut todenäköisesti vaikutusvaltaiset lieveliikkeet eivät ole kiinnittäneet näihin eettisiin seikkoihin juurikaan huomiota, ei ainakaan julkisuudessa. Hyväntekeväisyydestä hyvien palvelujen tekemiseen on pitkä matka!

Palveluelinkeinon puolella on siis paljon tehtävää, jotta arvoiltaan arveluttavat käytännöt – kuten verovälttelyn suunniteltu hyväksikäyttö esimerkiksi tällä hetkellä puheena olevan veroparatiiseissa toimimisen muodossa eivät muodostuisi liiketoiminnan valtavirraksi. Suomalainen elämänmuoto arvostaa suoruutta, rehellisyyttä ja vastuunkantoa keplottelun sijasta.

Terve palkkarakenne, suomalaisen sopimuspolitiikan käyttäminen ilman tempuilua palvelusuhteen keskeisenä periaatteena palvelutehtävää suoritettaessa, oikeat henkilöstömitoitukset ja rehti halu yhteistoimintaan ovat niitä ehtoja, jotka vahvistavat yritysten roolia julkisen palveutehtävän potentiaalina suorittajana. Palkat tuovat verotuloja kuntaan ja ostovoimaa liike-elämään, elivoimaa koko yhteisöön.

Jos tähän ei päästä eivätkä käytännöt ole selviä tarjouskilpailun tuloksia ratkottaessa, oikea vaihtoehto – vaikka se kilpailutilanteessa näyttäisi kalliimmaltakin - on työn tekeminen ja palvelun tottaminen julkisen hallinnon omana työnä. Se taas edellyttää huimaa ponnistusta julkiselta sektorilta itseltään niin hallinnollisesti, taloudellisesti kuin toimintakäytännöissäkin.

Poliittista tahtoa ja voimaa oman rakenteen vahvistamisen hankitaan kunnallisvaaleissa. Niin se vain on.  

Kolmen A:n keskustelua

Vaalien alla näyttävät puolueemme yhtäkkiä kaikki kovin samanlaisilta; kaikki haluavat demokratiaa, hyvinvointia ja turvallisuutta. Poliittisia vastustajia ei ole, on vain hyviä ja arvokkaita päämääriä. Keskustelussa vanhuspalvelulaista, veroparatiiseista, sairausajan karanteeneista, kuntauudistuksesta tai kunnallisten palvelujen toteuttamisesta – onko politiikalla ja valinnoilla sittenkään mitään väliä?

Koen niin, että pitkän perinteen omaava sosialidemokraattinen liike on tottunut nostamaan tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuslähtökohdistaan esille uusia ja melko konkreettisiakin reformivaihtoehtoja, jota sitten vaalien alla nousevat kunkin puolueen argumentointikielellä poliittisen keskustelun teemoiksi. Kaikki puolueet näytävät vaalien alla niin sosiaalisilta ja demokraattisilta, että melkein luulisi elettävän yksipuoluejärjestelmässä.

Sanankäyttö on kuitenkin väljää: kaikki haluavat uudistaa, kuka mihinkin suuntaan. Palvelut ovat tärkeitä, mutta ei näytä olevan kovin paljon väliä sillä kuka ja miten palvelut tuotetaan. Ostopalvelut ja omana työnä tehdyt ovat kilpailutustilanteessa samalla viivalla.

Median – kokonaisrakenteeltan kaupalliseen suuntaan voimakkaasti kallellaan olevan – tavasta nostaa asioita esille arvokeskusteluun ei tule apuja. Kaikki näyttää vaalien alla sekavalta mössöltä. Vaalijärjestelmämmekään ei korosta arvoja vaan yksilöitä; median esiinnostamat idolit ovat  eturivissä, heidän naamansa tietenkin tunnetaan. Talousasiantuntijat ovat lähes laidasta laitaan pankkien ja suurten talousinstituutioiden palveluksessa, arvokeskustelussa on kieli pidettävä keskellä suuta. Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt, sanotaan.

Ääri-ilmaisuja vältetään, halutaan olla kauniita ja rohkeita, hyviä uudistajia kaiken kaikkiaan. Kuinka on sitten pelättävissä, että ilmaisujen takaa löytyy sittenkin eroja jotka totetettuna vievät vallan eri suuntiin? Hyvinvointia kaikille saattaa tarkoittaa sekä pohjoismaista hyvinvointivaltiota, vahvaa, kansanvaltaista, itse palveluja tuottavaa julkista sektoria – mutta myös täysin yksityistettyä, kaupallistettua, veroparatiisisaarilla kotipesäänsä pitäviä kansainvälisiä yrityksiä, niiden perinteisistä ja usein ihan suomalaisista nimistä huolimatta? Kuntauudistus saattaa merkitä vahvoja, monipuoliseen ja vaativaan palveluun kykeneviä suurkuntia – ja samalla kertaa nykyistä pienten kuntien järjestelmää, jossa yksikin hengityskonepotilas saattaa viedä jo muutenkin heikon kunnallistalouden yhä pahempaan velkakierteeseen.

Kansa on kaikesta huolimatta ottanut kunnalliset, omana työnä tehdyt hyvinvointipalvelut omakseen, arki ja koko yhteiskunta pyörii niiden varassa. Poliittisia intohimoja, intriigejä on, mutta ne kätkeytyvät Arvoitukselliseen, Ambivalenttiin (hämärään) Argumentointiin, jotka tositilanteessa kääntyvät kätkettyjen tarkoitusperien suuntaan. Hyväuskoinen äänestäjä on taas kerran tullut petetyksi ja politiikan ankea maine on samalla tullut uudelleen todistetuksi.

Poliittinen semantiikka on vaikea laji ja kätketyille tarkoituksille on eduksi se, että kansalainen ei kovin tarkasti seuraa ajankohtaista yhteiskunnallista keskustelua.

Ei Suomi tässä lajissa maailman ainoa kansakunta ole. Seurasin viime yönä (4.10. -12) USA:n presidenttivaalien keskustelun ensimmäistä väittelyä kahden pääehdokkaan, demokraattien Obaman ja republikaanien Romneyn välillä. Kieli sielläkin on kuin kuuta osoittava sormi: se ei ole kuu, vaan epämääräisellä tavalla tavoitteita osoitteleva sormi. Päämäärästäkin ollaan vielä yhtä kaukana kuin mitä sormi on kuusta.

Neljä peruspilaria

Neljästä peruspilarista on totuttu puhumaan yleensä Euroopan Unionin tärkeimpiä periaatteita kuvattaessa. Työn, pääoman, tavarain ja palvelusten vapaa liikkuvuus ovat olleet niitä kuusituumanauloja, joihin Euroopassa luotetaan ja joille periaatteille tämä yhteisö perustuu.

Nuo periaatteet eivät ole olleet ongelmattomia, pikemminkin päinvastoin. Vapaa kilpailu työvoimasta on ollut koko ajan johtamassa harmonisointiin alimmalle käytössä olevalle tasolle – ja sama näyttää koskevan tarjolla olevaa tavaraakin. Ammattiliitot eivät ole saaneet euronpantasoisia sopimuksia toteutettua. Periaatteita määriteltäessä ei tultu ehkä ottaneeksi huomioon, että läntinen maailma elää aivan eri tasolla kuin kehitysmaat ja että työn, pavelusten ja tavarain liikkuvuus on luonteeltaan globaalia eikä pelkästään oman mantereen sisäistä. Pääoman vapaa liikkuvuus ja säätelemättömyys on johtanut nykyiseen pankkikriisiin, joka – kiitos mielikuvituksellista yritystoimintaa ja lainoitusta tukeneiden kansallisten poliitikkojen – on onnistuttu kääntämään euron ja euromaiden kriisiksi. Palveluksissa on vuorostaan laitettu yksityinen ja julkinen palvelutuotanto samalle viivalle kilpailemaan toisiaan vastaan. Tässäkin on kysymys motiiveiltaan, toimintaperiaatteiltaan ja hallintotavoiltaan kahdesta täysin vastakkaisesta järjestelmästä.

Sivuseikaksi näyttää jääneen se, että yhdistynyttä Eurooppaa alettiin luomaan 1950-luvun alussa rauhan ja demokratian linnakkeeksi. Kysymyksessä oli huima yritys – olivathan perustajamaat olleet toisessa maailmansodassa keskeisiä toistensa tuhoajia. Vaatimus rauhasta ja demokratiasta kumpusi siis todellisesta tarpeesta. Euroopan Unionin keskeiset pilarit eivät kuitenkaan rakentuneet yhteisen turvallisuuden vaan kansallisen sääntelyn rajoittamiselle ja kilpailun ulottamiselle keskeiseksi toimintaperiaatteeksi.

Olisiko Eurooppa voitu rakentaa joillekin muille periaatteille kuin kyseiset neljä ”vapautta”? JHL:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta kirjoittaa 1.10.2012 kolumnissaan Demokraatissa: 

”Pohjoismainen yhteiskunta- hyvinvointimalli on se, jonka demarit osaavat ja jonka takuuna äänestäjät demarit kokevat. Kertauksen vuoksi on julkituotava ne osaset, joista tämä malli koostuu – kattavista, universaaleista julkisista palveluista, julkisen vallan vahvasta roolista palveluiden tuottajana, kattavista työehtosopimuksistaa ja vahvasta ammattiyhdistysliikkeestä. Nämä neljä pilaria ovat ne, jotka kannattelevat pohjoismaista hyvinvointimallia. Ja jos yksikin pilari lahoaa, ollaan kaltevalla pinnalla syöksyssä alaspäin.”

Olen monta kertaa miettinyt, miten Euroopan Unionin perusperiaatteita olisi muokattava, jotta alkuperäinen tavoite, rauha ja demokratia voisivat pitkällä tähtäimellä Euroopassa toteutua. Minusta näyttää ainakin alustavassa katsannossa siltä, että Jarkko Elorannan mainitsemat neljä pohjoismaisen hyvinvoinnin peruspilaria saattaisivat tuoda uuden näkökulman ja uutta tasapainoa myös eurooppalaiseen ajattelutapaan.

Kun sanon tämän, niin joudun toteamaan että Euroopan Unionin kriisi ei ole ainoastaan talous- ja finanssikriisi. Kysymys on Unionin keskeisten arvojen kriisistä. Kysymys on myös mitä ilmeisimmin myös ideologisesta kriisistä, joka tuottaa eriarvoisuutta, vastakkainasettelua ja uhkaavaa kansallista lokeroitumista, nationalismia. Demokratiamme heikkoutta kuvaa se, että muodollisen demokratian keinoin tätä uppiniskaista ja ideologisesti motivoitua tuhosuuntausta ei näytetä saatavan uudistumaan. 

Vaihtoehtoiset mallit Euroopan peruspilareiksi käyvät kuitenkin ennenpitkää välttämättömiksi. Silloin – toivottavasti – on myös Jarkko Elorannan mainitsemilla peruspilareilla kysyntää!

Poliittista pesäpalloa

Porvarillisen politiikan ytimessä toimivasta Kokoomuksesta syntyy aika-ajoin erikoinen ja päällisin puolin katsoen ristiriitainenkin kuva. Keskeiset kokoomuspoliitikot nostavat vuoronperään esille kärkeviä, hengeltään yhteistä hyvinvointia mitä ilmeisimmin rapauttavia ehdotuksia. Viimeisimpänä tähän erään kuuluu Helsingin terveystoimen kaupunginjohtajan esitys palkattomasta ensimmäisestä sairauslomapäivästä ja sairausajan palkan rajaamisesta 80 prosenttiin. Kysymys on siis palkanalennuksesta, jonka Kokoomuksen puoluevaltuusto näkyy hyväksyneen puolueen viralliseksi tavoitteeksi, vaikka kysymys on työmarkkinoilla sovitusta asiasta.

Tämä ei ole ensimmäinen eikä ainoa asia, jossa elinkeinoelämän Keskusliiton mielen mukaisia aloitteita on yksittäisten kokoomuslaisten vaikuttajien toimesta nostettu esille. Onko kysymys poliittisesta strategiasta? Yksittäinen kannanotto ihmetyttää, kaksi tapausta sopii vielä sattumaksi mutta kolme osoittaa jo tendenssiä jonka takana on mitä ilmeisimmin poliittinen, julkilausumaton strategia.

Kun porvarillinen poliittinen vaikuttaja heittää riskialttiin ja yleisesti irrationaaliksi mielletyn ehdotuksen kehiin, tarttuu puolueeton porvarillinen media mielihyvin uuteen aiheseen ja kutsuu elinkeinolämän tai rahoituslaitoksen edustajan vakuuttelemaan ehdotuksen mielekkyyttä. Päälinjana perusteleissa näyttää olevan se, että kun pankeilla ja yrityksillä menee hyvin ja tulosta syntyy, voi kansakin odottaa yhteisen kakun kasvavan. Se että Euroopan ja läntisen maailman talous on ajautunut konservatiivisen politiikan seurauksena pysyvään kriisiin, ei tunnu hegemoniaa pitävien ajatuksen lentoa haittaavan.

Kun Kokoomus heittää pallon ilmaan ja elinkeinoelämä kutsutaan lyöjäksi, muistuttaa tilanne jossakin määrin pesäpalloa – kuitenkin sillä erotuksella että tässä lukkarin on asettunut sisävuoroa pelaavan joukkueen tukijaksi. Ryhtyvätkö kokoomuslaiset vaikuttajat tähän puuhaan hyvän hyvyyttään, kun tiedossa on mitä ilmeisen ja voimakas vastustava reaktio?

Poliittisesti pehmeän profiilin alla on siis kovia piilokärkiä, jiotka - jos ne viedään puolue-elimiin päätettäviksi - nousevat  näennäisestä pehmoilusta huolimatta virallisen politiikan tavoitteiksi. Puoluejohto kyllä kestää tällaisen ylikävelyn tai jyräämisen, varsinkin jos se on osa julkilausumatonta poliittista strategiaa.

Takavuosien kaappari-instituutiot ja siihen liittynyt yhteispeli yritysmaailman kanssa on saanut poliittisen pohdiskelijan epäluuloiseksi. Oikeastaan sitä odottaa, mistäpäin merkkejä uudesta ja julkilausumattomasta pelin politiikasta alkaa nousta esiin. En oikein jaksa uskoa että porvaripoliitikot näitä ehdotuksia sattumalta ilmaan heittävät. Kyseessä on mitä ilmeisemmin yhteispeli, jossa molempien, elinkeinoelämän uusliberalismin ja sitä tukevan porvarillisen politiikan on tarkoitus vahvistaa hegemoniaansa. Poliittisesti uhkarohkean, kiistanalaisen ja elinkeinoelämän yksiulotteisen strategian tukemisesta on saatava myös palkitsemista. Kysymään vain jää, mitä palkitsemista ja missä muodossa poliitikot voivat tästä yhteispelistä odottaa?