Mureneva Eurooppa?

Eurooppa ja Euroopan yhdentyminen on periaatteessa yhteinen, mantereen kaikkia kansakuntia ja valtioita koskeva hanke. Yhteinen Eurooppa on kuitenkin myös poliittinen projekti ja käytännössä se on ollut ennenkaikkea konservatiivinen, poliittisen oikeiston johtama hanke. Oikeistolainen enemmistö on perustunut vapaisiin vaaleihin, joten Euroopan poliittisen johdon valintaperusteista ei ole aihetta valittaa. Eurooppaa johdetaan demokratiaan perustuvalla mandaatilla.

Euroopan talous- ja finanssikehitys on systemaattisen politiikan tulosta sekin. Jo vuosikymmeniä agendalla on ollut säännöstelyn purkaminen, markkinoiden vapauttaminen ja valtion, julkisen vallan rajaaminen pois toimijana. Sille on varattu vain edellytysten luonti verovaroilla, joiden kokoaminen koetaan yksilön taloudellisten toimintamahdollisuuksien supistamisena. Säästöohjelmat lähtevät yksilötalouden motiiveista yhteisten tavoitteiden ja tarpeiden sijasta.

Uusliberalismi tai neokonservastismi – mitä sanaa tässä nyt sitten halutaan käyttää - on tuonut uuden aspektin läntisen ja myös eurooppalaiseen taloudenpitoon. Finanssitalous on irtautunut reaalitaloudesta. Odotusarvoihin ja lukemattomiin uusiin finanssituotteisiin perustuva virtuaalisten arvojen paisuminen ja tästä välttämättä seuraava romahdus on siirretty valtioiden ja kansalaisten vastuulle ja maksettavaksi. Tässäkin on taustalla usko markkinoiden voimistamiseen , johon kansalliset hallitukset ovat takauksillaan sitoutuneet. Valtiolta ja kansalaisilta on vastuiden rewalisoituessa kadonnut mahdollisuus oman tulevaisuutensa hahmottamiseen.

Populistiset liikkeet ovat tämän politiikan uhkakuvia herättävä seuraus, ei parannuslääke jona ne itse mielellään esiintyvät. Ei olisi ensimmäinen kerta Euroopan historiassa, kun populistinen kansallinen liike nousee valtaan vapaissa vaaleissa. Kansallisuuskiihko isänmaallisuuden muotona, sotilaallinen varustautuminen maanpuolustuksen hengessä ja poliittisesti moitivoitunut edunvalvonta korvaamassa yhteistä sosiaalista vastuuta – nämä näyttävät olevan ajalle tyypillisiä tunnusmerkkejä. Puolustavasta, defensiivisestä väkivallasta on lyhyt askel offensiiviseen, unilateraaliseen väkivaltaan.

Onko suunta muutettavissa? Konservatiivisen päähallituspuolueen vaalimainos vaatii puheenjohtajansa suulla polkemista eteenpäin valitulla tiellä. Vallitsevalle yhteiskuntaluonteelle näyttää olevan mahdotonta pysähtyä selvästi vääräksi osoittautuvalla tiellä. Pysähtyminen ja henkisen asenteen uudelleen formatoiminen näyttää mahdottomalta. Populismi vaatii selän kääntämistä Euroopalle ja suostumista huonosti perusteltuihin ja kokemuksellista pohjaa vailla oleviin hankkeisiin.

Onko niin, että vasta täydellinen romahdus muodossa tai toisessa voi johtaa ajattelutavan uudelleen initiointiin? Tähän maailmanaikaan saakka ajattelutavan muutos on edellyttänyt täydellistä romahdusta, joka on tullut sotien ja jopa maailmansotien muodossa. Eikö tilanne Euroopoassa ala muistuttaa sisällissotien yhtäaikaista, kansainvälistä esiintymistä? Nyt ei ole vastakkain vain kansalliset intressit, valtiot ja kansakunnat, vaan myös ideologiset arvovalinnat ja niihin pohjautuvat asenteet.

Voisiko Nobelin rauhanpalkinnon myöntäminen olla se tekijä, joka johtaisi rauhan ja ennenkaikkea demokratian - sanan laajassa ja syvällisessä merkityksessä -  asettamiseen Euroopassa kaikkien muiden intressien edelle?