Neljä peruspilaria

Neljästä peruspilarista on totuttu puhumaan yleensä Euroopan Unionin tärkeimpiä periaatteita kuvattaessa. Työn, pääoman, tavarain ja palvelusten vapaa liikkuvuus ovat olleet niitä kuusituumanauloja, joihin Euroopassa luotetaan ja joille periaatteille tämä yhteisö perustuu.

Nuo periaatteet eivät ole olleet ongelmattomia, pikemminkin päinvastoin. Vapaa kilpailu työvoimasta on ollut koko ajan johtamassa harmonisointiin alimmalle käytössä olevalle tasolle – ja sama näyttää koskevan tarjolla olevaa tavaraakin. Ammattiliitot eivät ole saaneet euronpantasoisia sopimuksia toteutettua. Periaatteita määriteltäessä ei tultu ehkä ottaneeksi huomioon, että läntinen maailma elää aivan eri tasolla kuin kehitysmaat ja että työn, pavelusten ja tavarain liikkuvuus on luonteeltaan globaalia eikä pelkästään oman mantereen sisäistä. Pääoman vapaa liikkuvuus ja säätelemättömyys on johtanut nykyiseen pankkikriisiin, joka – kiitos mielikuvituksellista yritystoimintaa ja lainoitusta tukeneiden kansallisten poliitikkojen – on onnistuttu kääntämään euron ja euromaiden kriisiksi. Palveluksissa on vuorostaan laitettu yksityinen ja julkinen palvelutuotanto samalle viivalle kilpailemaan toisiaan vastaan. Tässäkin on kysymys motiiveiltaan, toimintaperiaatteiltaan ja hallintotavoiltaan kahdesta täysin vastakkaisesta järjestelmästä.

Sivuseikaksi näyttää jääneen se, että yhdistynyttä Eurooppaa alettiin luomaan 1950-luvun alussa rauhan ja demokratian linnakkeeksi. Kysymyksessä oli huima yritys – olivathan perustajamaat olleet toisessa maailmansodassa keskeisiä toistensa tuhoajia. Vaatimus rauhasta ja demokratiasta kumpusi siis todellisesta tarpeesta. Euroopan Unionin keskeiset pilarit eivät kuitenkaan rakentuneet yhteisen turvallisuuden vaan kansallisen sääntelyn rajoittamiselle ja kilpailun ulottamiselle keskeiseksi toimintaperiaatteeksi.

Olisiko Eurooppa voitu rakentaa joillekin muille periaatteille kuin kyseiset neljä ”vapautta”? JHL:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta kirjoittaa 1.10.2012 kolumnissaan Demokraatissa: 

”Pohjoismainen yhteiskunta- hyvinvointimalli on se, jonka demarit osaavat ja jonka takuuna äänestäjät demarit kokevat. Kertauksen vuoksi on julkituotava ne osaset, joista tämä malli koostuu – kattavista, universaaleista julkisista palveluista, julkisen vallan vahvasta roolista palveluiden tuottajana, kattavista työehtosopimuksistaa ja vahvasta ammattiyhdistysliikkeestä. Nämä neljä pilaria ovat ne, jotka kannattelevat pohjoismaista hyvinvointimallia. Ja jos yksikin pilari lahoaa, ollaan kaltevalla pinnalla syöksyssä alaspäin.”

Olen monta kertaa miettinyt, miten Euroopan Unionin perusperiaatteita olisi muokattava, jotta alkuperäinen tavoite, rauha ja demokratia voisivat pitkällä tähtäimellä Euroopassa toteutua. Minusta näyttää ainakin alustavassa katsannossa siltä, että Jarkko Elorannan mainitsemat neljä pohjoismaisen hyvinvoinnin peruspilaria saattaisivat tuoda uuden näkökulman ja uutta tasapainoa myös eurooppalaiseen ajattelutapaan.

Kun sanon tämän, niin joudun toteamaan että Euroopan Unionin kriisi ei ole ainoastaan talous- ja finanssikriisi. Kysymys on Unionin keskeisten arvojen kriisistä. Kysymys on myös mitä ilmeisimmin myös ideologisesta kriisistä, joka tuottaa eriarvoisuutta, vastakkainasettelua ja uhkaavaa kansallista lokeroitumista, nationalismia. Demokratiamme heikkoutta kuvaa se, että muodollisen demokratian keinoin tätä uppiniskaista ja ideologisesti motivoitua tuhosuuntausta ei näytetä saatavan uudistumaan. 

Vaihtoehtoiset mallit Euroopan peruspilareiksi käyvät kuitenkin ennenpitkää välttämättömiksi. Silloin – toivottavasti – on myös Jarkko Elorannan mainitsemilla peruspilareilla kysyntää!