Säästämisen kahdet kasvot

Tässä taas yksi sellainen haaste, joka uusissa(kin)  kunnanvaltuustoissa on kiihkeän keskustelun kohteena; uudet valtuutetut joutuvat tähänkin haasteeseen vuoden 2013 alusta ottamaan kantaa:

Toimihenkilöliitto Erton puheenjohtaja Juri Aaltonen nosti kolumnissaan ”Ilmaistyölläkö säästöjä?” esiin tärkeän ulottuvuuden, jonka kansssa myös uudet valtuustot vuoden 2013 alusta joutuvat tekemisiin. Kysymys on kansalaisjärjestötoiminnasta, puuttuvista voimavaroista julkisissa palvelutehtävissä ja – taas kerran, väärästä säästämisen käsitteestä julkisella sektorila.

Viimeiset kymmenen vuotta kansalaisjärjestöjä – ikäihmisten järjestöt mukaanluettuna – on kannustettu lisääntyvässä määrin vapaaehtoistyöhön, auttamaan vanhuksia, tekemään töitä ilmaistyönä urheiluseuroissa, kulttuuritoiminnassa ja valtakunnallissakin tapahtumissa. Totta on että toiminnallisuus koetaan usein mielekkäänä, välittäminen ja auttaminen ovat perusarvoja, kuten Juri Aaltonen kolumnissaan toteaa.
On toki ulottuvuuksia joihin ammattimaisella työllä ei välttämätä ylletä. Kun Mosan kisällit tai Tapanilan seniorikuoro käy vanhusten palvelukeskuksessa tai kuntoutuslaitoksessa laulamassa, silloin on kysymys toiminnasta johon ammattityö ei yllä – eikä tarvitsekaan yltää. Kahvikupponen on riittänyt osallistujille palkkioksi esiintyjille pitkään harjoitellusta esityksestä. Sekin olisi saattanut olla merkittävämmän korvauksen arvoinen.

Mutta kun vapaaehtoistyöllä ryhdytään korvaamaan ammattityötä säästämistarkoituksessa, silloin ollaan väärillä jäljillä. Hyvinvointiyhteiskunnassa säästäminen tarkoittaa voimavarojen kartuttamista, yhteisen sektorin voimistamista, henkilökunnan ja muiden resurssien lisäämistä, tekijöiden palkkaamista ja kouluttamista uusiin tehtäviin. Jos säästämisellä ymmärretään yhteisten voimavarojen vähentämistä ja ihmisten houkuttelemista ilmaiseen työpanokseen lähimmäisenrakkauden nimissä, muuttuu toiminta yhteisen hyvinvoinnin rakentamisen sijasta sen kuihduttamiseksi ja näivettämiseksi. Jokainen tietää, että hyväntekeväisyytreen perustuva työ loppuu lyhyeen, kun joudutaan vaativiin tilanteisiin ja vastoinkäymisiin – ja niitä auttamistyössä tulee eteen tavan takaa.

Ihmiset tekevät nykyäänkin paljon omaehtoista työtä järjestöjen piirissä, usein niiden aatteellisen tehtävän innoittamana, itseään säästämättä, vanhuuteen ja voimien ehtymiseen saakka. Toiminta järjestöissä on läpi vuosien ollut tärkein yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja vastuuseen kasvattaja. Siellä on opittu yhteisöllisyyttä, yhteistoimintaa, on aktivoiduttu tehtäviin ja otettu vastuuta sekä järjestöstä itsestään että yhteiskunnasta laajemminkin. Tässä suhteessa poliitiset järjestöt ovat erityisen merkittäviä – ne muodostavat parlamentaarisen ja edustuksellisen demokratian kivijalan.

Miten yhteiskunta suhtautuu näihin järjestöihin? Niiden merkitys tunnustetaan, mutta yhteiskunnan tuki niille on muoodollista, köydellä työntämistä; kokoontumistiloista on uudelleen alettu periä maksuja, toimihenkilöiden ammattitaitoakin vaativiin tehtäviin, hallinnon hoitoon, rahastonhoitoon, toimiston ylläpitämiseen, kirjanpitoon, arkistointiin yms. ei avustuksia riitä. Jokainen tietää että pelkillä jäsenmaksuilla ei aatteellisten järjestöjen toimintaa jakseta pyörittää. Ammattiliitot muodostavat tässä suhteessa suorastaan historiallisen poikkeuksen, mutta siinä on kysymys toimeentulosta ja palkasta, palvesuhteen ehdoista. Sielläkin tehdään erittäin paljon vapaaehtoistyötä luottamusmiehinä, rahastonhoitajina, puheenjohtajina, sihteereinä, työsuojelutehtävissä.

Kun vapaaehtoistoiminnasta puhutaan, olisi suuri yhteiskunnallinen tehtävä saattaa kansalaisjärjestötoiminta tärkeänä osallistamisen ja osallistumisen muotona ajan vaatimalle tasolle. Tässä ei olisi kuitenkan kysymys säästöjen hakemisesta julkiselle sektorille, vaan voimavarojen kartuttamisesta niin, että perustehtävät saataisiin asianmukaisten korvausten piirin – ja että järjestöjen arvopohjan mukaista toimintaa voitaisiin myös suhteessa yhteiskuntaan kehittää.

Kansalaisjärjestökentän kunnostaminen on moottoritien rakentamiseen verrattavissa oleva suurtehtävä, mutta tässä oltaisiin rakentamassa tietoisuuden uutta valtaväylää. Se olisi samalla mielekäs työllistämisprojekti ja sopisi erinomaisesti myös nyt ajankohtaisen nuorisotakuun toteutusmuodoksi.

Hyväntekeväisyyteen perustuva ilmaistyö ja vapaaehtoistoiminta ei voi korvata sitä vastuullisuutta, pitkäjännitteisyyttä ja modernin tekniikan soveltamisessa vaadittavaa ammattitaitoa ja turvallisuutta, joita tehtäviin koulutettu ja asianmukaisesti palkattu työvoima toteuttaa.

”Tarvitsemme avointa keskustelua vapaaehtoistyön ja järjestöjen asemasta osana sosiaalipalveluja”. Vastuu palvelujen järjestämisestä ei saa edes kuntien talouspäälliköiden päiväunissa siirtyä vapaaehtoistuenh harteille.” Näin kirjoittaa Juri Aaltonen ja hän on mielestäni enemmän kuin oikeassa.

Hän on itse asiassa yhden suuren yhteiskunnallisen uudistuksen, osallistamisen valtaväylän avaamistaan odottavalla portilla.

Pakkoyhtiöittämistä vapauden nimissä

Aluksi pieni lainaus Helsingin Sanomista, se on julkaistu jo 23.4. 2010, asia ei siis ole aivan uusi: 

”EU:n komissio otti äskettäin kantaa kunnallisiin liikelaitoksiin. Komission mukaan kilpailullisilla markkinoilla toimivat kunnalliset liikelaitokset tulisi yhtiöittää. Komissio otti erityisesti kantaa Helsingin kaupungin Palmia-liikelaitokseen.
Uusi laki ei koskisi pelkästään paljon puhuttuja liikelaitoksia, vaan kaikkea muutakin toimintaa, jossa kunta toimii kilpailutilanteessa markkinoilla.

"Sellaisessa toiminnassa kunnat joutuvat muodostamaan joko yhtiön, yhteisön tai säätiön", lainsäädäntöneuvos Auli Valli-Lintu kertoo. Auli Valli-Lintu sanoo, että uutta yhtiöittämisvelvollisuutta on valmisteltu juuri siksi, että komission päätöstä on ennakoitu.”



Minä kirjoitin puolestani jo 23.7. 2009 eräässä blogissani julkisen ja yksityisen toimeliaisuuden eroista seuraavaa:

”Hallinnollisesti julkinen talous perustuu kansanvaltaan ja yhteisesti tehtyihin päätöksiin. Tässä mielessä julkisella sektorilla toimiva voi olla ylpeä ja motivoitu tehtävästään – se on ankkuroitu valtuustojen ja niiden toimielinten yhteisiin päätöksiin. Tehtävä on yhteisellä päätöksellä koettu tärkeäksi. Julkisen sektorin tehtäväkokonaisuutta valvotaan ja kehitetään yhdessä. Vuosittain tulos sekä toiminnan että talouden osalta on yhteisen tarkastelun kohteena valtuustoissa, toimielimissä, hallinnossa. Kansalaisen kannalta kysymys on avoimuudesta julkisen sektorin toiminnassa.

Yksityinen toiminta on – kuten nimikin jo asian ilmaisee – luonteeltaan yksityistä ja hallinnoltaan suljettua. Lainsäädäntö asettaa sille tietyt vähimmäisehdot, jotka julkisuuden ja transparenssin kannalta näyttävät olevan samalla kertaa sekä minimi että maksimi. Tavoite tälle toiminnalle on tuloksessa ja taseessa ”viivan alla” mikä tarkoittaa liikevoiton tavoittelua. Viivan päällä oleva on vain keino –  tavoite sinänsä – voiton maksimoimiseksi. Kansalaisen kannalta yksityisen yrityksen hallinto on suljettua ja läpinäkymätöntä. Paljon tarpeeellista ja hyödyllistä toki tehdään: yllättävän usein työntekijät kokevat työnsä mielekkääksi, enemmäksi kuin pelkäksi palkan ansaitsemiseksi. Kun jokainen tavoittelee voittoa ja riistää sitä työntekijöiltään ja kanssaihmisiltään, kaikkien oletetaan tulevan onnellisiksi. Tämä on pääomakeskeisen, siis kapitalistisen hyvinvointiajattelun olennainen ja keskeinen sisältö.”

Euroopan komission vaatimus kansanvaltaisen ja avoimen hallinnon yhteydessä toteutetun toiminnan ja hallinnoltaan suljetun yrityksen ja aika usein yksityisen voitontavoittelun piiriin kuuluvan toiminnan asettamisesta samalle viivalle tasapuolisuusvaatimuksen nimissä on mielestäni täysin absurdi. Euroopan Unionin perustaminen oli lähtökohtaisesti demokratiaa edistävä ja sotaa vastustava prosessi, taustalla olivat sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan opetukset. Kun katselee Etelä-Euroopan yhä kiihkeämmiksi ja laajemmiksi käyviä ja toistuvia mielenosoituksia, pitäisi tässä yhteydessä hätäkellojen alkaa soida myös vastuuta kantavien tietoisuudessa. 

Komissio kuitenkin ajaa vapauden nimissä lailliseksi julistettua riistoa monilla ei tavoilla. Julkisten rakenteiden pakkoyhtiöittäminen on yksi tällainen, rauhaa ja demokratiaa vaarantava diktaatti, jolle halutaan lain voima. Sillä ei ole kansan keskuudessa tarvittavaa kannatusta, päinvastoin, palvelut halutaan säilyttää julkisen hallinnon omana toimintana. Ylhäältä tuleva diktaatti ei edusta demokratiaa vaan nimensä mukaisesti diktatuuria.

Sosialidemokratialle tällainen pakkoyhtiöittäminen on historiallisestikin äärimmäisen vakava paikka. Todettiinhan jo vuoden 1903 Forsan kunnallispoliittisessa ohjelmassa, että ”kunnallisia töitä ei pidä antaa välikäsille”. Tämä kaukonäköinen kannanotto on osoitanut eettisen ja moraalisen kantavuutensa vuosikymmenten saatossa.

Jos Jutta Urpilainen valtionvarainministerinä ja Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajana joutuisi esittelemään tällaisen lain tulevaksi voimaan ensi vuoden alussa alkavan kunnallisvaltuustojen toimikauden aikana ja jos laki kaiken lisäksi toteutuisi, Etelä-Euroopan poliittinen palo leviäisi pikavauhtia myös tänne Pohjolaan ja Suomeen.

Esimerkiksi Helsingissä kunnallisen energialaitoksen ja sataman tuotot ovat mahdollistaneet kaupungin veroprosentin pitämisen jokseenkin kohtuullisena, mikä on kompensoinut jonkin verran muuten kalliiksi tulevaa elämistä maan pääkaupungissa. Palvelujen kaupallistaminen vie moraalisen pohjan veronmaksulta; jotakin aivan olennaista romahtaa kunnallisesta demokratiasta. Vaarassa ei ole ainoastaan Euroopan Unionin romahtaminen, vaan sen toimesta luotujen ja ylhäältä tulevalla diktaatilla toteutettujen kansallisten rakenteiden romahtaminen samantien. Näiden palvelusten myyminen yli kuntarajojen on jossakin määrin helpottanut pirstaleisen kuntakentän palvelujen saantia sananmukaisesti avoimilta ja kansanvaltaisilta markkinoilta.

Se mitä erityisesti ihmettelen on se, että europarlamentaarikkomme eivät ole suutaan tästä kysymyksestä avanneet, vaikka tällaisen pakkopelin tulo on täytynyt olla tiedossa. Mikä on sosialidemokratian ja kansanvaltaista hyvinvointivaltiota rakentavien voimien strategia tässä yhteydessä?

Tehtävä talousjohdolle

Kunnallisvaalit lähestyvät, mukana on paljon uusia ehdokkaita ja uusia valtuutettujakin on vuodenvaiheessa varmaan runsaanpuoleisesti aloittamassa uutta tehtävää. Jo vaalikamppailun aikana on tullut kehiteltyä teemoja ja esiteltyäkin niitä, mutta aina on noussut vastaan kysymys: mistä rahat? Millä resursseilla? Kuinka uudistus rahoitetaan?

Kuntien taloudellisesta tilanteesta saattaa nuorelle ja uudelle valtuutetulle ylipäätään tulla ensimmäinen lannistava kynnys, jossa kuvitelmat uudistuksista joudutaan työntämään taka-alalle. Voisin kuvitella ensimmäisten uusien valtuustojen preppaustilaisuuksien keskeisenä teemana olevan kunnan taloudellisen tilanteen, sen tasapainottaminen, säästämistarpeet ja prioriteettien asettaminen vallitsevien tosiasioiden pohjalta.

Juuri tämä on se tuleva tilanne jossa sormi tahtoo mennä yhdeltä jos toiseltakin kummastuksen suuhun. Eikö mitään siitä uudesta ja tarpeellisesta jota vaalikamppailun aikana on jo suunniteltu, kyetäkään toteuttamaan? Pelkkiä säästöjä karsimista, raastavaa realismia?

Kun julkisen talouden rahoituspohjasta puhutaan, on verojen ja maksujen ohella puhuttu varsin vähän muista mahdollisista rahoitusinstrumenteista. Voisiko sellaisia ylipäätään olla olemassa?

Se on tiedossa että suomalaiset ovat valmiita maksamaan veronsa hyvinvointiyhteiskunnan pystyssäpitämiseksi. Veroprosentit ovat jo nyt korkealla, hyvällä pohjoismaisella tasolla, tekisi mieli sanoa. Mutta rajansa kaikella. Ei uusi valtuutettu voi lähteä ensimmäiseksi verojen ja maksujen korottamisesta puhumaan.

Meille kaupataan pörssiosakkeita, rahastosäästämistä, uusia odotusarvoihin perustuvia tuotteita. Odotukset ja lupaukset ovat usein suuria, sellaisiinhan ostopäätös useimmiten pankin tarjoaman kahvikupposen ääressä perustuu. Suuria ovat olleet tavallisen yksityissäästäjän pettymyksetkin, kun katselee tilannetta koko Euroopan tasolla.

Voitaisiinko kuntien rahoituksen tueksi ja vaihtoehdoksi pörssijoittamiselle luoda omia rahoitusinstrumentteja, vaikkapa joukkovelkakirjalainoja? Sellaisiahan on jo olemassa, tosin kuntarahoitus toimii itse sijoitusyhtiönä ajatellen julkisen hallinnon rahoittamisen ohella myös omaa menestystään. Kun kunnan rahoitustarve on tässä ensisijaista, tulee kysyä: voisiko kunta itse laskea liikkeelle oman, projekti- tai toimialakohtaisen joukkovelkakirjalainan?

Kunnilla on yleensä maa- ja kiinteistöomaisuutta runsaasti, joten kyllä kunnissa vakuuksia riittää joukkovelkakirjalainan liikkeellelaskemiseksi. Keskeinen tekijä on kuitenkin kunnan oikeus kantaa veroa. Kahdenkymmenen prosentin ”pylläysoikeus” kuntaveron muodossa merkitsee lisätuloa jokaisesta kunnan alueella työllistetystä. Tiedossa on, että kuntien tarjoamat tehtävät ovat työvaltaisia, valtaosa hankkeiden rahoituksesta menee palkkoihin, siis työllistämiseen. Raha kiertää vuoden aikana monessa kukkarossa ja kassassa, työllisyydellä ja sen parantamisella on valtava voima. On oikeastaan ihme että tätä dynamiikkaa ei ole nykyistä enempää tutkittu.

Voisiko kunta itse laskea liikkeelle projektikohtaisen, pysyväksi rahoitusinstrumentiksi tarkoitetun velkakirjan? Voisiko kunta tältä osin toimia itse omana pankkinaan? Nämä ovat asioita jotka pitää selvittää ja joita sietäisi kokeilla. Uusi valtuusto voisi antaa kunnan rahoitusjohdolle ensi töikseen tehtävän vaikkapa sadan euron suuruisen nuorisotakuubondin, vanhustenhuoltobondin, sosiaaliturvabondin tai rakennushankebondin liikkeellelaskemiseksi. Bondi tarkoittaa tässä määräkokoista joukkovelkakirjayksikköä, joka olisi vapaasti ostettavissa ja jolle kunta maksaa pankkikorkoa korkeampaa korkoa. Motiivina tällaisten bondien ostamiseen on hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen rahoittaminen ja uuden dynamikan saattaminen liikkeelle julkisissa palveluissa.

Vaalikamppailun aikana olisi jo etukäteen tärkeää selvittää, mitkä puolueet ovat ylipäätään valmiita julkisen sektorin vahvistamiseen ja yhteisen säästämisen kasvattamiseen uusilla rahoitusinstrumenteilla. Samaa tarvetta dynaamiseen toimintaan löytyy varmati muistakin kunnallisvaalipuolueista, mutta ei varmastikaan kaikista.

Vain yksi esimerkki: nuoret pitäisi saada hallituksen valmisteleman valtakunnallisen nuorisotakuun hengessä nopeasti työn syrjään kiinni. Huoli nuorten tulevaisuudesta painaa meidän kaikkien mieltä. Eikö tähän hankkeeseen kannattaisi kuntabondin, uuden rahoitusinstrumentin muodossa panostaa?

Kun uusi valtuutettu siis joutuu kunnan taloudellisen todellisuuden kanssa vastakkain, olisi hyvä olla suunnitelma valmiina uusien vaihtoehtojen löytämiseksi. Jo etukäteen tulisi hakea kavereita myös muista valtuustoryhmistä ennenkuin aloitekyvyttömyys ja omaan ryhmään sulkeutuminen pääsee uudessa valtuustoryhmässä vallan päälle.

Hyökkäys on paras puolustus, sanotaan. Aloitteellisuus ja rohkeus vaatia uusia lähestymistapoja on luonnollinen osa ainakin uuden valtuutetun elämänasennetta – yli puoluerajojen. Yhteistä sektoria on vahvistettava. Siksi kunnan talousjohdolle on asetettava myös tehtäväksi työstää uusia, dynaamisuutta ja todellista toivoa luovia rahoitusinstrumentteja. Projektikohtainen kuntabondi, määräkokoiseen yksikköön pohjautuva joukkovelkakirjalaina voi olla yksi varteenotettava vaihtoehto.

Sopiiko tällainen myös kuntayhtymään tai muihin kuntien yhteisiin hallintohimmeleihin? No ei sovi, koska niillä ei ole veronkanto-oikeutta eikä riittävästi omaa omaisuuttakaan. Bondin voi laskea liikkeelle vain veronkanto-oikeudella varustettu yhteisö.

Kunta on juuri sellainen.

Musta lippu horisontissa?

Huhtikuun 23. päivä 2012 ilmestynyt saksalainen aikakauslehti Der Spiegel julkaisi mielenkiintoista analyysia maanosamme keskeisessä veturimaassa nopeasti esiinkasvaneesta poliittisesta liikkeestä, nimittäin Piraattipuoluleesta. Kysymys ei ole mistään vähäisestä ilmiöstä, vetäähän tämä puolue paikka paikoin saman verran tai jopa enemmän kannattajia kuin esimerkiksi Saksassa poliittisesti vahva vihreä liike.

Lehden piratismia käsittelevällä otsikolla ”Avanti dilettanti” (Eteenpäin harrastelijat) on sekä kielteinen että myönteinen merkityksensä. Kielteisessä ja vähättelevässä mielessä diletantti on Wikipedian mukaan ”epäpätevä henkilö, jonka tietämisen taso on pinnallista ja diletantismi nähdään osaamattomuutena tai aloittelijamaisuutena”. Sanan myönteisessä merkityksessä ”diletantin positiivinen määritelmä korostaa harrastelijamaisuutta voimavarana ja innovatiivisuuden mahdollistajana. Diletantismi merkitsee tällöin mahdollisuutta tietoon, joka ei ole ammattilaisuuden tai asiantuntijuuden leimaamaa tai kapea-alaista, eikä välttämättä mukaile rahataloutta tai asiantuntija-instituutioita. Positiivisessa määritelmässä diletantti assosioituu erityisestä tietämyksestään huolimatta terveeseen järkeen, laajaan yleissivistykseen, vilpittömään sitoutumiseen ja taloudelliseen riippumattomuuteen. Usein positiivinen määritelmä tuokin selvästi esille käsitteeseen liittyvän vahvan poliittisen latauksen; diletantti voi asemastaan käsin kyseenalaistaa voimassaolevia valtasuhteita ja totuttuja käytäntöjä”.

Poliittisena liikkeenä piratismiin sopii Der Spiegelin otsikointi hyvin; piratismi kiinnostaa nuoria aikuisia, korkeakouluasteisen koulutuksen saaneita, itsenäisessä asemassa olevia ja erikoista kyllä, poliittisesti muutoin nukkuvaa, passiivista kansalaista. Poliittisesti piratismi näyttäisi rokottavan ainakin Berliinissä vihreitä, sosialidemokraatteja ja sikäläistä vasemmistoliittoa, Linkeä.

Liike on noussut poliittisena liikkeenä nopeasti pinnalle, erään sen johtajan ilmaisun mukaan samalla tavoin kuin kansallissosialismi 1920-30 -lukujen taitteessa. Ilmaisussa on viitteitä myös siihen, että tämä ensisijaisesti internetissä tapahtuva poliittinen aktivismi vetää puoleensa myös nuoria äärioikeistolaisia, siis natsihenkisiä toimijoita.

Poliitisen piratismin myönteisiin puoliin voidaan laskea sen yritys voimistaa vapaata, omaehtoista ja rajoittamatonta kansalaistoimintaa. Kuten Euro-parlamentin äskettäinen ACTA-äänesyts osoittaa, markkinoilla on tarve ja sinnikäs pyrkimys rajoittaa paitsi piratismia, aineistojen kuten musiikin, videoiden ja muun muuten maksullisen materiaalin kopiointia ja uudelleenkäyttöä netissä. Kysymys on paitsi tekijänoikeuksista, myös ansaintamahdollisuuksista ja ylipäätään internetin valjastamista markkinoiden tarpeisiin.

Internet on kuitenkin avannut valtavasti mahdollisuuksia vapaaseen ja avoimeen tiedonvälitykseen, julkaisemiseen ja täysin uuteen tietoisuuteen. Uuden sukupolven aktivistit haluavat tämän vapauden ja ajankohtaisuuden säilyvän edelleen – ja sillä on siis myös Euroopan parlamentin päätöksellä saatu tuki takanaan. Tiedossa on myös, että veljen vartijoita löytyy myös kansanvaltaisista liikkeistä; usein se pukeutuu muotoon vaatimuksena omalla nimellä kirjoittamisesta ja ilmaisemisesta. Uusi sukupolvi ei halua olla vanhojen rakenteiden ja ajattelutapojen rakentamassa veljeyden vankilassa. Piraatit esiintyvätkin hyvin usein nimimerkin suojissa jopa toimiessaan omassa puolueessaan.

Rajalinjausta käydään siis edelleen, sillä vapaudella on internetissäkin kahdet kasvot. Luovan toiminnan tekijöillä on oikeus suojata tuotteitaan ja saada niistä asianmukainen korvaus, sitä kai voidaan pitää selvänä. Tohtorinväitöskirjan tekeminen kopioimalla internetin lähteistä ei ole sallittua eikä muukaan lainaaminen lähdettä mainitsematta. Kuten vihakirjoituksista ja myös poliittisesta mobbaamisesta tiedetään, internet ei vapauta ihmistä, alistavasta, hamuavasta ja vallanhaluisesta, väkivaltaisesta tai muuten satuttavasta ja epäproduktiivisesti kaavautuneesta  luonteenlaadusta. Poliittisena liikkeenä piraattipuolue on taipuvainen jäämään uudenlaiseksi kaappari-instituutioksi, joka yrittää rakentaa online-demokratiaa ja väittää siksi olevansa uusi, merkittävä voima.

Netin kauta tapahtuvalla välittömällä aktivismilla on Der Spiegelin mukaan muitakin heikkouksia. Kaikilla ei ole aikaa eikä halua istua jatkuvasti tietokoneen ääressä osallistumalla loputtomiin ja usein vailla asiasisältöä oleviin ”poliittisiin” keskusteluihin. Työelämässä olevat produktiiviset kansalaiset ovat netin kautta tapahtuvassa poliittisessa online-toiminnassa sivutekijöitä, vaikka he työpanoksellaan luovat samaan aikaan todellisia arvoja. Päätöksenteko ja ohjelmien laatiminen avoimessa tilassa ei ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä. Ja kuten arvata saattaa, piraateiltakin – kuten muiltakin populistisilla aaseilla ratsastavilta - puuttuvat usein ne konkreettiset vaihtoehdot, joilla maailmaa muutetaan paremmaksi. Poliittinen piratismi on sekin osoittautumassa merirosvolaivaksi, joka taivaanrannassa näyttää viattomalta ja tavanomaiselta alukselta, mutta jossa lähemmässä tarkastelussa liehuukin anarkistihenkinen, pääkallokuvioinen musta lippu. Ainakin Saksassa se näkyy ampuvan reikiä ainakin punavihreiden oranssiin aatejaalaan.

Voisi sanoa, että SOME – sosiaalinen media – on antanut uudenlaisen mahdollisuuden mielipiteenilmaisuun ja tiedonvälitykseen. Tässä mielessä sillä on paljon, joissakin tapauksissa ratkaisevaakin merkitystä. Se ei kuitenkaan korvaa sitä sosiaalistumis-, aktivoitumis- ja vastuunottoprosessia, joka tapahtuu ihmisten välittömässä kohtaamisessa kansalaistoiminnassa.

Elämäntapasalaattia

Lauantaisalaattia demokratiasta elämäntapana; monenlaista tapahtuu ja aina ovat taustalla ihmisten käsitykset yhteiskunnasta, demokratiasta ja elämäntavasta jossakin muodossa esillä. Tässä muutamia esimerkkejä:

Helsingin Sanoat 14.7. 2012

"Oli ongelma lähellä tai kaukana, ihminen vajoaa väkisinkin upoksiin, jos jalkojen alla ei ole mitään pitävää", kirjoittaa kulttuuritoimituksen tuottaja Jukka Petäjä lauantain 14.7. Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Näkökykyä kuvaavilla ilmaisuilla Petäjä nostaa esiin sekä yhteiskunnallista että ihmisen toimintaan liittyvää harhaa, joka heikentää mahdollisuuksia löytää tilanteeseen sopivia yhteioskunnallsia ja henkilökohtaisiua toimintakäytäntöjä. 

Blogini yleisotsikko on ”Kuuta osoittava sormi” ja siinä olen eri yhteyksissä pohtinut demokratiaa elämäntapana ja osallistumis- ja osallistamistapojen kehittämistä yhteiskunnallisen likinäköisyyden, sokeuden ja karsastuksen tiedostamiseksi ja vähentämiseksi. Nähdä lähelle ja toisaalta myös riittävän kauaksi edellyttää tietoisuuden harjoittamista 3D-tasolle. Se ei onnistu ilman harjoitusta, yhteiseloa ja yhteistoimintaa omissa yhteisöissä. Kasvaminen demokratiaan ja yhteiskunnalliseen osaamisen on pitkä tie, jota ei pelkästään tietokonepäätteen ääressä opita. Tarvitaan toimintaa, osallistumista, vastoinkäymisiäkin ennenkuin voi vakuuttua siitä että yhteiskuntaluonteestamme löytyy vastuullista osaamista, rakentavaa henkeä, kanssaihmisen kunnioittamista ja näkemystä niin paljon, että realistisia tulevaisuudenratkaisuja voidaan saavuttaa.

Luova taiteellinen ilmaisu

Kirjoitin juuri eilen 13.7. -12 Werkkoviestijöiden lukupiirissä ihmisen taiteellisesta ja usein hapuilevasta osaamisesta seuraavasti:

”Taidetta tekevän työ on haasteellista, joskin siihen pätevät samat säännöt kuin muutenkin ihmisenä olemiseen. Työ jota tehdään tavoitteiden saavuttamiseksi on kuin sormi joka osoittaa kuuta: se ei ole kuu vaan sormi edelleenkin. Saavutettuun tulokseen on taiteilija tuskin itsekään aluksi aivan tyytyväinen ja parantelee työtään joskus pitkänkin aikaa. Joskus tulee kuitenkin hetkiä, jolloin taiteentekijä kokee löytäneensä ja saavuttaneensa jotakin arvokasta, sellaista joka kuvaa juuri hänen sisimpiä tunteitaan ja tavoitettaan. Jos tuota tunnetta voisi verrata johonkin ymmärrettävään ja konkreettiseen, niin täydellisen ympyrän piirtäminen vapaalla kädellä saattaisi olla jotakin sellaista, ehkä myös 50. pisteen tuloksen saavuttaminen tikanheitossa. Havahduttava tulos on harvinainen – mutta se ei ole sattuma: se on intensiivisen pyrkimyksen ja harjoituksen tulos, jota eivät aina seuraa kannustushuudot ja kunnioitusta herättävät palkinnot – palkkioista puhumattakaan. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö taiteilija – harrastajakin – saattaisi löytää jotakin jolla on laajempaa ja syvällisempää, rajoja ylittävää merkitystä.

Ensimmäiset Zenin mestarit löydettiin joskus 800-luvulla Japanissa kaivoksista. Nämä olivat löytäneet harjoituksen ja kurinalaisen elämäntavan avulla jotakin, joka herätti kanssaihmisissä kummastusta ja ihailua, tarvetta lähteä seuraamaan noiden näkijöiden viitoittamaa tietä.”

EU ja Romania

Pertti Rönkön esiinnostamana 14.7. -12 demokratiasta elämäntapan Euroopan Unionin tasolla; siellä nimittäin harkitaan Romanian ulosheittämistä yhteisöstä pääministerin ja presidentin välisen demokratiaa koskevan ristiriidan vuoksi. Presidentti ei suostu allekirjoittamaan parlamentin hyväksymiä lakeja ja estää vaaleilla valitun hallituksen lainmukaisen toiminnan. Vastasin omalta osaltani tähän asiaan seuraavasti:

”Mikäli olen oikein ymmärätänyt, pääministeri Ponta on vaaleissa valitun sosialidemokraattisjohtoisen hallituksen pääministeri; konservatiivinen presidentti kieltäytyy vahvistamasta Romanian parlamentin päätöksiä, koska ne eivät sovi hänen henkilökohtaiseen maailmankatsomukseensa. Riippumatta siitä, millaisessa kunnossa Romanian talous ja yhteinen hyvinvointi on, kansan vaaleisssa ilmaisemaa tahtoa ja siihen perustuvia parlamentin päätöksiä ja hallituksen toimintaa olisi myös presidentin kunnioitettava. Nyt sitten oltaisiin heittämässä Romania ulos EU:sta pääministerin ja presidentin välisen ristiriidan vuoksi. Minusta tässä taas kerran haiskahtaa EU:n valitsema toimintaideologia; pelättävissä nimittäin on että oikeistovoimat mieluummin lakkauttavat koko Euroopan Yhteisön kuin suostuvat reaalitaloutta ja yhteistä hyvinvointia vahvistaviin ratkaisuihin. Eli ei taida ihan yksimielistä päätöstä Romanian ulosheittämisestä näillä näkymin syntyä!”

Tepalle 14.7. -12 ”Kuuta osoittavasta sormesta”:

Tepa, innostavaa että olet kiinnostunut "kuuta osoittavasta sormesta"; kysymyksessä on zen Buddhismista tuleva tokaisu, koan, joka vaikuttaa yksinkertaiselta mutta pitää sisällään tietynlaiseen havahtumiseen johtavan prosessin. Minun kohdallani se tarkoittaa sitä, että vaikka kirjoitan paljon ja esitän arvoihin ja asenteisiin liittyviä näkökantoja, joudun kuitenkin tunnustamaan olevani vain yksi etsijä, joka "osoittaa kuuta sormella", ts. pohdiskelee tietä parempaan, mutta joutuu myöntämään, että muitakin pohtijoita ja etsijöitä on. Heilläkin on sama oikeus visiointiin ja pohdiskeluun, mutta kukaan meistä ei voi väittää että yksin minun tavoitteeni olisi se oikea. Zenin ajatteluun kuuluu myös buddhalaiseen tapaan tietynlainen havahtuminen, valaistuminen jota nimitetään satoriksi; se vastaa Gautama Buddhan nirvanaa tai Patanjali joogan samadhia, valaistumista, kaiken näkemistä pelkistyneesti yhdellä kertaa, kokonaisuutena, uuden tien avaajana...

Kun kirjoitan myös politiikasta ja yhteiskunnasta, tarkoittaa tämä periaate myös sitoutumista demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja kanssaihmisen kunnioittamiseen. Lyhyesti:kysymys on demokratiasta elämäntapana.

Kiveä leivän sisään

Syyriassa on taas (13.7. 2012) tapahtunut verilöyly, tällä kertaa keskisyyrialaisessa Taramseh -nimisessä kylässä. Ilmeisesti kysymyksessä on yksi verisimpiä iskuja mitä maaliskuun 2011 jälkeen – jolloin kansannousu alkoi – on tapahtunut. Uutislähteiden mukaan armeijan joukot hyökkäsivät kylään helikopterein ja panssarivaunuin ”kevyesti aseistettuna”. Näitä seurasivat puolisotilaalliset, Shabiha-vapaaehtoisjoukot veitset aseenaan. Viimeisimpien tietojen mukaan 220 ihmistä on kuollut ja yli 300 haavoittunut.

Nyt tulen seikkaan jonka vuoksi blogikirjoitus tästä asiasta on tarpeen. Tilanne muistuttaa mitä ilmeisimmin tapahtumia 1930-luvun lopun Saksassa, jossa SS-joukkojen rinnalle muodostettiin vapaaehtoisjoukkoja rankaisemaan juutalaisia ja muita ei-arjalaisiksi katsottuja, ammattiliittojen aktivisteja ja poliittiseen vasemmistoon kuuluvia, sosialidemokraattien ja kommunistien toiminnassa mukana olleita kansalaisia.

Näistä puolisotilaallisista joukoista käytettiin nimitystä ”Mobilkommandoeinsatz” ja ne toteuttivat SS-joukkojen ohella ja natsihallituksen tuella kuritus- ja rangaisatustehtäviä, kotietsintöjä, pidätyksiä ja erilaisia väkivallantekoja. Vanhemmat saksalaiset muistavat vielä huudahduksen ”Mob!”, joka tarkoitti näiden vapaaehtoisten rankaisijoiden ilmestymistä kotikadulle, oven taakse tai johonkin tilaisuuteen.

Meidän kieleemme tämä käsite on tainnut tulla kahdessakin merkityksessä. Kun lattioita pyhitään ”mopilla”, halutaan tehdä puhasta jälkeä sanan myönteisessä merkityksessä. Kun puhutaan mobbaamisesta työyhtyeisössä ja kiusaamisesta jossakin muussa yhteydessä, ollaan jo aika lähellä sitä henkistä ilmapiiriä, jossa vallanpitäjien tukena toimivat ”vapaaehtoiset” tyydyttävät tuhosuuntaisia viehtymyksiään.

Kysymys on vaarallisesta piirteestä ihmisluonteessa, joka eiaktivoituneena, latenttina ilmenee vain kielteisenä tai tyrmäävänä suggestiona keskinäisessä kanssakäymisessä, mutta aktivoituu heti kun rangaistuksen pelkoa ei ole näköpiirissä. Netissä tapahtuva haistattaminen, uhkaaminen ja törkeä loukkaaminen on ainakin osittain samasta motivaatiopohjasta kasvavaa.

Haluaisin korostaa, että mobbaamishenkinen, vapaaehtoinen vallanpitäjien tukeminen on seikka, johon vastuussa olevien pitää heti puuttua. Mobbaamista tukevien asenteiden, pilkkaamisen ja parjaamisen hyväksyminen esimerkiksi poliitisessa kielenkäytössä on laadullisesti samaa kuin mitä Syyriassa nyt tapahtuu ja mitä nähtiin Saksassa 1930-luvun lopulla. Stalinin Neuvostoliitossa kansa sai kokea raskaasti tuon tuhosuuntaisen asennoitumisen seuraukset. Omassa sisällissodassamme vuonna 1918 näyttää olleen samanlaisia piirteitä.

Kun vallassaolijat sallivat keinoja kaihtamattoman toiminnan, tuhosuuntaista luonteenpiirrettä kantavat aktivoituvat ja ryhtyvät toimimaan. Jääkö tämä vain suullisen tai kirjallisen solvaamisen, rankaisemisen ja häpäisemisen asteelle vai yltääkö se fyyiseen väkivaltaan ja muuhun hävitystyöhön riippuu yhteiskunnallisesta tilanteesta ja sen sallivuudesta nekrofiiliin toimintatapaan. Aste-erot eivät ole niinkään laadullisia, enemmänkin on kyse määrällisistä vaikutuseroista. Aina on kysymyksessä halu rangaista, tuhota, tappaa ja hävittää oikeaksi koetun isänmaallisen, poliittisen tai uskonnollisen asian puolesta.

Kreikkalaiset tarut ja oma kansalliseepoksemme Kalevala kuvaavat tätä ilmiötä ja varoittavat tästä narsistisesta, tuhosuuntaisesta hybriksestä. Kiven leipominen paimenpojan leivän sisään ei ole sallittua, siitä seuraa luonnonvoimainen ankara rangaistus. Kysymys on rikoksesta ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia vastaan – silloinkin kun se tapahtuu näennäisen viattomassa muodossa.

Tällä kertaa mobaamisen kulttuurin sallivat voimat ovat vallassa Syyriassa ja jälki on hirivittävää. Eikö historiasta ole opittu mitään?

Perälauta on auki!

Euroopassa on herättänyt huomiota Suomen hallituksen vaatimus Espanjalle Euroopan väliaikaisesta vakausrahastosta (ERVV) annettavan lainan vakuuksista. Eli mm. Saksassa on epäilty Suomen harkitsevan eroa eurosta, jos erillisvakuuksia ei Suomen lainaosuudelle saada.

Valtionvarainministeri ja SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on useampaan kertaan näissä molemmissa ominaisuuksissa vakuuttanut että Suomi on itse asiassa hyötynyt euron mukana tulleesta vakaudesta eikä kritiikki kohdistu tähän maksuvälineeseen, vaan harjoitettuun politiikkaan vakauden saavuttamiseksi Euroopassa.

Kun Suomi siis vaatii vakuuksia nyt Espanjan tapauksessa lainaosuudelleen, kysymys on Suomen hallituksen epäsuorasta kriittisestä ilmaisusta harjoitetun vakauspolitiikan suhteen. Vaatimus vakuuksien saamisesta ERVV:n lainoille päätettiin tiukan väännön jälkeen hallitusneuvotteluissa. Tämä on se selkänoja, jonka varassa valtionvarainministeri Urpilainen neuvotteluja Espanjan kanssa ryhtyy käymään.

Vakuuksien vaatiminen tuotti Kreikan tapauksessa jo tulosta; erillistilille on jo maksettu ilmeisesti yli kymmenkertainen määrä verrattuna siihen, mitä Suomi aikoo vuonna 2013 sijoittaa vaikean nuorisotyöttömyyden puskuroimiseen yhteiskuntatakuuksi nimitetyn toimenpidekokonaisuuden muodossa.

Suomen kannalta tämä on toistaiseksi Euroopan talouskriisissä ainoa sellainen elementti, joka toimii sosialidemokraattien visioiden suuntaisesti. Ainakin osa annettavasta lainasta muuttuu vakuuksien kautta yhteisten voimavarojen kartuttamiseksi. Nämä varat ja niiden sijoitustuotot ovat myöhemmin käytettävissä reaalitalouden tukemiseen. Miten se aikanaan tapahtuu, on tietenkin tärkeä poliittinen linjakysymys. Uskoisin sosialidemokraattien hakevan silloinkin voimavaroja avoimen ja kansanvaltaisen julkisen hallinnon ja palvelujen laadulliseen ja määrälliseen parantamiseen.

Suomi ei siis tältä osin aja entisen sontakuskin tapaan ”perälauta auki”, jolloin arvokas voimatekijä muuttuu siisteyttä ja liikkumista haittaavaksi mieliharmiksi. Manner-Euroopassa näyttää tässä suhteesssa vallitsevan irrationaali toiveikkuus, jota valtamedia sielläkin lähes yhteen ääneen toitottaa. Kun 172 arvostettua saksalaista taloustieteilijää esitti pari päivää sitten julkisen hätähuudon EU:n huippukokouksen avattua syntymässä olevan pysyvän vakuusrahaston periaatteessa myös pankkien tukemiseen, syytti saksalainen valtionvarainministeri Schäuble asiantuntijajoukkoa tarpeettomasta ja riskialttiista pelottelusta, esittämättä kuitenkaan itse asiaan uusia perusteluja. 

Täysin selvää on että pysyvä vakausmekanismi ei tuhatmiljardisesta volyymistaan huolimatta riitä lähellekään kattamaan pankkien valtavaa, julkisen sektoriin verrattuna ainakin nelinkertaista velkataakkaa, Pankit eivät itse ole ottaneet askeltakaan tukeakseen toinen toisiaan kriisitilanteissa, vaan heti on huudettu valtiota ja kansalaisia ottamaan vastuuta tämän tärkeän rahoitusoinstrumentin hengissäpysymisestä. Kun tiedetään, että omaisuudensuoja – myös pankkien omistajatahojen suhteen – on selvästi vahvempi kuin takaajina toimivien valtioiden, merkitse se hätätilanteessa ensisijaisen vastuun siirtymistä valtioille.

On asetuttu jyrkästi vastustamaan tähän saakka ainoaa ”virallista” eurobondimallia, jossa valtiot ottaisivat yhteisvastuuta toisen euromaan veloista. Nyt kuitenkin avataan koko tulossa oleva pysyvä vakausmekanismi pankkijärjestelmän tukemiselle. Käden käänteessä ja ilman mitään julkista keskustelua avattiin uusi väylä markkinaliberalismin tukemiselle - samalla kun reaalitaloutta tukevia Euroopan sosialidemokraattien ja sosialistien ehdotuksia viivytellään ja painetaan marginaaliin.

On kai vielä kerran sanottava, että julkisen sektorin alasajo säästövaatimuksilla samalla kun ovia avataan markkinoiden toiminnalle ilman säätelyä, on se itseaiheutettu taloudellinen sairaus, kehäpäätelmä, joka maanosaa ja läntistä pääomakulttuuria meidän aikanamme vaivaa. Ajetaan perälauta auki tavalla joka näyttää vievän Euroopan pysyvään, monikymmenvuotiseen kurimukseen. Tämä kaikki tapahtuu ideologisin perustein, koska markkinatalous mielletään itseohjautuvaksi ja omia virheitään korjaavaksi järjestelmäksi. Reaalitaloudesta irtautumisen myötä tämä periaate ei näytä kuitenkaan uhkapelimaailmassa enää toimivan.

Jo vuosituhannen alussa itävaltalainen taloustieteilijä Stephan Schulmeister kuvasi tämän uuden ilmiön teoreettista pohjaa ja sen itseaiheutettua, tuhosuuntaista, alaspäin vievää kierrettä, jossa hoitotoimenpiteet muodostuvat kierrettä kiihdyttäväksi tekijäksi. Olen referoinut tätä vuosituhannen alun yhtä merkittävintä analyytikkoa aikaisemmissa blogeissani. Käy vilkaisemassa blogiokirjoitustani ”Rupinen hedelmä”, kirjoitettu maaliskuussa 2012.

Kalman hajua

Talousasiantuntijat alkavat päivän mediassa povailla jo eurosta luopumista ratkaisuksi Euroopan talouskriisiin.No onhan tietysti jalkapallokin osittain syyllinen ollessaan mukana aiheuttamassa häviämistä jalkapallo-ottelussa. Vikaa on haettava kyllä muualtakin, eritoten joukkueesta ja valitusta taktiikasta.

Ollessaan aktiivinen kansanedustaja Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma totesi puheissaan useaan kertaan, että syypää Euroopan ja Unionin jäsenmaiden talouskriisiin ei ole euro, vaan harjoitettu  talouspolitiikka. Euroopassa sitä harjoittavat hyväuskoisten äänestäjien tuella konservatiivit, uusliberaalit ja omalla tavallaan myös huulenheittoon erikoistuneet populistipuolueet.

Euroopan talousalue ja euro sen valuuttava on ollut mielestäni ainakin meille suomalaisille vakautta ja luottamusta luova väline aina näihin päiviin saakka. Lähes 400 miljoonan kansalaisen talousalue toimii laajalti omana suurena kokonaisuutenaan ja tiukan paikan tullen selviää omillaankin suhteellisen hyvin. Tällöin vain on painopisteen oltava reaalitaloudessa ja yhteisten peruspalvelujen kansanvaltaisessa tuottamisessa. Silloin todellisiin tarpeisiin suuntautuneet yrityksetkin voivat hyvin ja kohtuullinen korvaus viivan allakin on reaalinen mahdollisuus.

Ei se ole euron syy että viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana on useampaankin kertaan ryhdytty taloudelliseen uhkapeliin ja siinä muutamassa vuodessa menetetty valtavia pääomamääriä, omaisuuksia. Neuvostoliiton romahdusta seurasi - tai oikeastaan säesti - meillä oma ilkeä pankkikriisimme. Se oli monella tapaa omatekoinen ja maa kärsi siitä pahemmin kuin muut pohjoismaat.

Nykyinen "eurokriisi" ei ole juurikaan pelivälineen eli euro -nimisen valuutan syytä; kysymyksessä on hurahtaminen irrationaaliseen toivoon, jonka symbolina ovat odotusarvot ja niiden ympärille syntyneet instituutiot. Ei ole muistettu sitä, että todellista arvoa ei luo kapitalismi järjestelmänä vaan ihmisten tekemä työ ja siitä saadut palkat. Arvoliberalismi on ajanut alas sekä reaalitaloutta että palkkoja. julkinen sektori on puskuroinut ehkä kaikkein  parhaiten harjoitettua politiikkaa vastaan, vaikka sitäkin yritetään ajaa alas yksityisesti motivoituihin säästöihin vedoten. Joukkuepelissä pitää kasvattaa yhteisiä voimavaroja eikä heikentää pelikenttää antamalla sen rapautua ja puhkaisemalla samalla pelipallo. Jalkapallokieli ei ehkä sovi kaikkein parhaiten  kielikuvaksi eurosta puhuttaessa, mutta ehkä se kuitenkin havainnollistaa sen, että välinettä ei kannata aina syyttää huonosta menestyksestä.

Euroopan talouskriisin hoitomenetelmän eivät näytä tuottavan odotettua tulosta. Poliittinen vääntö toimista kriisin voittamiseksi on ollut käynnissä jo vuosia. Aina ovat hoitotoimenpiteiksi nousseet konservatiiviset vaihtoehdot. Eurooppalaisen sosialidemokratian ehdotuksia on luvattu toteuttaa, epäröiden ja viimeisenä keinona, pahimmillaan johtavien poliitikkojen kuolleen ruumiin yli - vaikka itse ratkaisumallia esimerkiksi eurobondeihin ei ole vielä yhteisesti lähdetty edes kehittämään.
Euroopan keskuspankin tämän päivän päätösten mukaisesti ohjauskorko on laskettu 0,75%:iin; sillä korolla pankit saavat rahaa edelleen lainattavaksi. Pankkien lainakorko vaihtelee, mutta tämän päivän 3Sat kanavan Heute-uutisten mukaan pankit saattavat vaatia jopa toistakymmentä prosenttia korkoa lainoilleen. Kun julkinen sektori joutuu maksamaan veloistaan jopa 6-7 %n korkoa, on epäsuhde suhteessa demokratiaan ällistyttävä - avoimen, ja periaatteessa kansanvaltaisen hallinnon tappioksi.

Kriisin kestoaikaa on veikkailtu eri tahoilla; optimistisimmat odottavat käännettä  jo seuraavan kvartaalin pörssitiedotteista, vuosikymmenen kestoaika taitaa ilmentää jo realistisempaa ajattelutapaa. Muutos voisi tapahtua vuosikymmenessä tai kahdessa, edellyttäeän että strategiaa suunnattaisiin vahvasti reaalitalouden suuntaan, julkisen sektorin vahvistamiseen, rakenteiden kansanvaltaistamiseen ja voittoa tavoittelevien välikäsien eliminoimiseen, koska ne näyttävät osoittautuvan finanssipelin yhdeksi toteuttajatahoksi.
Olen laittanut tämän blogin yhdeksi tunnisteeksi sanan tuhoavuus. Kaupallisessa asenteessa, sen uppiniskaisessa narsismissa ja kylmäkiskoisuudessa näyttää olevan mukana aimo annos nekrofiliaa, elottoman rakastamista.

Poliittisesta marjastamisesta

Eihän se aina mukavalta tunnu, kun joutuu ottamaan kriittistä ja analysoivaa kantaa juuri päällä oleviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta tehtävä se kuitenkin on, varsinkin sellaisen joka on kasvanut sosialidemokraattiseen, kansanvaltaiseen ja omaehtoiseen arvomaailmaan.

Työväenliikkeen arvoperinnössä itse Karl Marxin toinen keskeinen maksimi, arvoperiaate kuului: jokainen tarkistus on tarkistettava. Uskon kansanvaltaisen työväenliikkeen kantavan tuota arvoperintöä toiminnallisena ohjeenaan edelleenkin. 

Kysymys on siis tällä kertaa kesäkuun lopulla pidetystä Euroopan johtajien huippukokouksesta ja siellä otetusta ehdollisesta – mutta mahdollisesta – vahvojen pankkien tukemisesta tarvittaessa. Vahvat tarkoittavat tässä tapauksessa suuria ja keskeisiä pankkeja, hätäapua pyytävä pankki ei kaiketi voi kovin vahvassa kunnossa olla. Näiden – ilmeisesti saksalaisten, ranskalaisten, italialaisten ja espanjalaisten pankkien tukeminen voisi olla mahdollista, kunhan ensin luodaan pankkivalvontajärjestelmä velkojien pitkän tähtäimen saatavien turvaamiseksi ja pankkijärjestelmän pitämiseksi ”oikeilla raiteilla”.

Mitä nämä oikeat raiteet sitten Euroopassa voisivat olla? Omat kokemuksemme valtiosta omistajana ja omistamisen ohjaajana nousivat keskusteluun kokoomuksen valtionohjauksesta vastanneen ministeri Häkämiehen tulkintojen kautta. Valtio ei voi tehdä yksin hallituksessa mitään, toimitusjohtajaan on luotettava, koko hallitus ottaa vastuuta. Valtion oma profiili strategisena toimijana jäi siis köydellä työntämisen tasoiseksi aktiivisuudeksi. Optiota ja palkkioita jaettiin yhtiöön sitouttamiseksi ja kotouttamiseksi – ja pian seuraavatkin sitten potkut keskeisille toimijoille. Siinä kaikki.

Kun pankkien valvontajärjestelmää ryhdytään Eurooppaan rakentamaan konservatiivien tiukassa komennossa, nousevat nämä kokemukset valtion omistajaohjauksesta päällimmäisenä mieleen. Ohjaus ei puutu sisältöihin, vaan on hierarkista, hengeltään autoritaarista maagisen auttajan kaipuuta. Tähänkö on juuri puoluekokouksessa kovasti uudistuneen ja nuorentuneen SDP:n puoluejohdon tyytyminen myös eurooppalaista pankkivalvontaelintä luotaessa?

Kun Erkki Raatikainen oli SDP:n puoluesihteerinä 1960-luvun lopulla, alettiin pankkien sosialisoinnin ohella puhua myös ”pääomavirtojen ohjailusta”. Kyllähän valtiokin voi pankin omistaa tai olla mukana yhtenä omistajana, mutta tuon mandaatin moraalisena velvoitteena on myös puuttuminen toiminnan strategiseen sisältöön – siis pääomavirtojen ohjailuun.

Tämän päivän maailmassa pääomavirtojen ohjailu tarkoittaisi pankkien pidättäytymistä uhkapelityyppisestä odotusarvojen ja derivaattien varaan rakentamisesta ja palaamista sinänsä tylsään mutta todelliseen reaalitalouden rahoittamiseen. Tällaisia painotuksia on jo pitkään kuultu Euroopankin tasolla vähemmistönä olevien sosialistien ehdotuksissa. Nämä aloitteet eivät vain ole edenneet – ne etenevät vain Saksan liittokanslerin kuolleen ruumiin yli hänen omien sanojensa mukaan.Uusia rahoitusinstrumentteja syntyy kuuleman mukaan entistäkin kiivaammassa tahdissa.

Oikeistojohtoinen Eurooppa toivoo vielä sellaista ihmettä, että pankkimaailma sittenkin toipuisi ja pääsisi jaloilleen jatkamaan vanhaa toimintatapaa, tällä kertaa todellisesta työstä kerätyillä verovaroilla. Se merkitsisi tietenkin valtavaa suoneniskua kansalliselle uudistuspolitiikalle; monet välttämätömäksi koetut uudistukset saisivat jäädä odottamaan ja kuluja jouduttaisiin karsimaan edelleenkin – tavoitteena se kuuluisa yövartijavaltio.

Kotimaiset kokemukset valtion omistajaohjauksesta porvarillisen politiikan tapaan eivät siis avaa uusia näköaloja reaalitalouden vahvaan elvyttämiseen. Sosialidemokraattien poliittisissa ohjelmissa valtiolla ja kunnilla on tässä politiikassa jo vanhastaan olennainen ja merkittävä asema. Pankkimaailman pelastaminen on sukeltamista taloudellisten toimijoiden viidakkoon, jossa jokaisella varkaalla on omat työkalunsa.

Millä eväillä siis lähdetään Euroopan tasolla herrojen kanssa marjaan?