Eurooppa mätäkuussa 2015

Euroopan talouskriisi ei näytä lannistumisen merkkejä. Suomikin on Unionin mallioppilaana joutunut suorittamaan tänä kesänä ehtoja - talouspolitiikassa ei ole löydetty sellaisia keinoja joilla rapautuva hyvinvointivaltio saataisiin jaloilleen.

Euroopan kokonaistilanne ei ole sen parempi. Kreikan poliittinen lannistaminen on  tuonut hetken suvannon talouspoliittiseen keskusteluun, mutta merkkejä on jo siitä että Kreikka ajautuu ennenpitkää uusiin vaaleihin. Kreikalle myönnetyt rahoituspaketit palautuvat suurelta osin takaisin Euroopan Keskuspankkiin, joka puolestaan on syytänyt viimeisen vuoden aikana lisää rahaa pankeille ja investointilaitoksille. Nämä puolestaan eivät saa rahaa kaupaksi yrityksille -  ne eivät nimittäin voi liuoda kysyntää, joka on investointien välttämätön ehto.

Kysyntää voi luoda sen sijaan valtio, jolta odotetaan edelleenkin palvelutarjontaa ja yleishyödyllisiä investointeja. Projekteja ja työpaikkoja olisi tiedossa pilvin pimein, ainoa mikä puuttuu ovat taloudelliset resurssit, siis raha. Euroopan Unioni ja  Euroopan keskuspankki eivät voi euromaita tässä suhteessa auttaa. Valtioiden suora tukeminen on sekä Unionin että keskuspankin perussäännöissä yksiseliotteisesti kielletty.

Eurooppalainen vasemmisto on perinteisesti rakentanut hyvinvointivaltiota juuri yhteisen sektorin varaan. Se on edelleenkin keskeinen vaihtoehto - tai oikeastaan olisi jos se Unionin puitteissa olisi mahdollista. Näin ei ole, mikä aiheuttaa mm. Iso-Britanniassa tilanteen, jossa myös työväenpuolueen, Labourin radikaalisiipi on kääntymässä nykymuotoista Euroopan Unionia vastaan. Yhdessä Cameronin ja brittikonservatiivien "rusinat pullasta" strategian kanssa tämä voi hyvinkin johtaa siihen, että britit poistuvat Euroopan Unionista ilmeisesti vuoden 2017 aikana tuoteutettavan kansanäänestyksen jälkeen.

Eurooppalainen sosialidemokratia on alamaissa, näköalaton ja vailla vaihtoehtoja. Se ei varmastikaan johdu siitä, etteikö tarvetta suurille, koko kansaa koskeville reformeille olisi edelleenkin  olemassa. Osallistavan ja osallistumista vahvasti tukevan demokratian rakentaminen on edelleenkin kesken, työelämä ja sen mukana kansalaisten toimeentulo on yhä epävarmemmissa kantimissa. Nuorelle sukupolvelle ei uudessa ihanassa Euroopan Unionissa ole tarjolla muuta kuin työttömyyttä ja parhaimmassakin tapauksessa pätkätyösuhteiden katkeileva putki.

Kaiken lisäksi Euroopan Unionin rajoilla kuohuu. Ukrainan kriisi, suhteet Venäjään, Turkkiin, Lähi-Itään - Afrikasta puhumattakaan - eivät ole sellaisessa kunnossa, jota neljäkymmentä vuotta sitten hyväksytty ETYKin päätösasiakirja antoi aavistella. Eurooppaa ravistelee turvallisuuskriisi pahoja kolhuja saaneen talouspolitiikan lisäksi.

Kreikan kriisin yhteydessä myös poliittinen demokratia on saanut vakavia kolhuja Euroopassa. Konsensus on muuttumassa autoritaarisen vallankäytön välikappaleeksi. Kreikan kohtalo on ilmeisesti tarkoitettu pelotteeksi niille maille ja liikkeille, jotka epävarmojen tulevaisuudennäkymien keskellä haikailevat kansallisen suvereniteetin auvoisiksi koettuja aikoja. Talous- ja rahapoliittinen välineistö oli ennen valuuttaunioniin liittymistä käytössä ja kyllähän sitä devalvaatioiden ja rahapolitiikan tasapainottamisen  muodossa käytettiinkin.

Euro on pysynyt kuitenkin vakaana ja monet - kuten me eläkkeensaajat - ovat voineet nauttia muutaman vuoden turvallisuuden tunteesta jotenkuten arvonsa säilytäneiden eläkkeiden muodossa. Uuden yhteiskuntasopimuksen muodossa tämäkin turvallisuus taitaa olla katoamassa - ennakkotiedot kantavat ymmärtää että sopeutustoimet koskevat ennenkaikkea kaikkein puolustuskyvyttömimpiä ryhmiä.

Eiköhän tämä tulehtuneen tuntuinen voivottelu saa tällä erää riittää vaikka se sattuukin sille sopivaan perinteiseen aikaan. Onhan tässä käsillä mätäkuu!

Money, money, money

Pieni tekstinpätkä kymmenen vuoden takaa: itävaltalainen Stephan Schulmeister opasti minua ensimmäistä kertaa ymmärtämään finanssikapitalismin ja reaalikapitalismin välistä eroa:
25.2. 2005
Käänsin tänään analyysia pääomataloudesta, saksalaisen Stephan Schulmeisterin tekstiä reaalipääoman ja finanssi(sijoitus)pääoman eroista. Siis:
Reaalikapitalismi
edustaa kiihokejärjestelmää, jonka voittopyrkimys on edustaa kiihokejärjestelmää, jonka voittopyrkimys on yhteydessä pitkäntähtäimen investointeihin ja innovaatioihin tavaramarkkinoilla, siis reaalitalouteen perustuviin spekulaatioihin. Tätä tukevat erityisesti: pysyvät vaihtokurssit, alhainen korkotaso, vakaat raaka-aineiden hinnat, kohtuullisesti nousevat osakekurssit, aktiivinen konjunktuuri-, kasvu- ja työllisyyspolitiikka, yhteistyöhenkiset työmarkkinasuhteet, pienenevät tuloerot ja tätä kautta tuleva kysynnän stimulointi. Näissä olosuhteissa lisääntyy reaalipääoma paljon helpommin kuin finanssitaloudessa. Niiden sisältämä dynamiikka vaikuttaa pysyvästi korkeaan kasvuun: Reaalitalous on myönteistä summapeliä, joka tarkoittaa sitä että oman pääoman lisäämiseen tähtäävä pyrkimys kasvattaa myös samanaikaisesti "kokonaiskakkua".

Finanssikapitalismi
on sen sijaan kiihokejärjestelmä, jonka voitontavoittelu on yhteydessä suuremmassa määrin finanssimarkkinoiden lyhytaikaisiin investointeihin ja innovaatioihin, siis finanssitaloudellisiin spekulaatioihin. Tätä tukevat erityisesti: heiluva korkokanta, vaihtokurssit ja raaka-aineiden hinnat, korkeat, nimittäin yli kasvutason olevat korkoprosentit, uudet spekulointitekniikat, erityisesti futuurien, optioiden, sääntelyn purkamisen ja valtion aktiivisesta talouspolitiikasta vetäytymisen yhdistelmät. Nämä olosuhteet heikentävät mahdollisuuksia lisätä omaisuutta reaalitaloudessa, mutta mahdollistavat samanaikaisesti tehdä "nopeaa rahaa" finanssispekulaatioilla. Niihin sidottu aktiviteetti tavara- (ja työ-)markkinoilta finanssimarkkinoille estää talouskasvua.

Kommentteja: Kuten olin ounastellutkin, reaalipääoman keskeinen ristiriita ei ole niinkään työn ja pääoman, vaan reaalipääoman ja finanssipääoman intressien välillä. Pörssisijoitukset ovat poissa ostovoimasta ja ne vähentävät siten kulutuskysyntää ja jarruttavat kasvua. Reaalipääomalle on ensisijaista juuri tasainen ostovoiman ja kulutuskysynnän kasvu - sen intressissä on siten myös sopiminen ostovoiman kasvusta.

Tyhjästä on huono nyhjästä

Nyt tarvitaan vientivetoista kasvua - tämä on se mantra jota on valtavirtaisen - sen joka tuutista ulostulevan - talousajattelun toimesta jo vuosikausia toitotettu. Sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen suunnalla tällä ajattelulla on ollut myös aika vahva hegemonia; jo 1980-luvulla lähdettiin täystyöllisyyden tavoittelussa siitä. että kunhan kasvun kautta saadaan lisää työpaikkoja ja palkkatuloja, myös tärkeä täystyöllisyystavoite voidaan ainakin pääpiirteittäin saavuttaa. Tämä lähestymistapa muodosti pohjan myös ammattiyhdistysliikkeen tulopolitiikalle. Haettiin yhteistä pohjaa työnantajapuolen kanssa kasvun, uuden teollisuuden, uusien työpaikkojen ja kaikille tarkoitetun hyvinvointipohjan laajentamiseksi.

Vähitellen työnantajatkin tulivat mukaan näihin tulopoliittisiin neuvotteluihin omine argumentteineen. Tarvittiin palkkamalttia ja työrauhaa, jotta saataisiin tilaa investoinneille ja uudelle tuotannolle. Tarvittiin joustoja ja sopeutumista, innovatiivisuutta, luovuutta ja sosiaalisia taitoja, jotta tuotanto olisi kilpailukykyistä ja kauppa kävisi. Lisäksi tarvittiin verohelpotuksia ja yhteiskunnan tukea eri muodoissa vähitellen niin paljon, että itse tavoite, työllisyyden parantaminen alkoi käydä mahdottomaksi kun tulokset osoittautuivat pelkäksi toiveajatteluksi. Tosiasiassa yhteinen hyvinvointi - yhteiskuntavastuu - yksityisestä voittomotiivista lähtevällä yrityksellä ei ollut alun perinkään keskeinen tarkoitus. Tarkoitus oli lisätä ylijäämää, voittoja ja henkilökohtaista vaurautta yrittäjälle itselleen.

Yrityksellä ja veroa kantavalla julkisella yhteisöllä on hyvin merkittäviä eroja. Yritys tarvitsee kysyntää ja ostovoimaa, jonka varaan se voi suorittaa investointeja. Riskilläkin voidaan toimia ja joskus - kuten esimerkiksi Nokian tapauksessa - se kannattikin jonkin aikaa. Tosiasiassa yritys ei investoi jos kysyntää ja ostovoimaa ei ole tarjolla. Tämä on pääsääntö, josta ei voida tinkiä. Yrittäjän houkutteleminen investointeihin ilman tietoa potentiaalista kysynnästä tai tarvittavasta ostovoimasta on uhkapeliä.  Valtio ja kunta on rakennettu tyydyttämään keskeisiä kysyntätarpeita ja niiden veronkanto-oikeus mahdollistaa infrastruktuurin ja palvelujen rakentamisen. Itsenäinen valtio, jolla on oma rahapolitiikka käytössään, voi tarvittaessa luoda rahaa tyhjästä omilla päätöksillään, Raha vaihdon välineenä on julkisyhteisölle sopimus rakenteen tai palvelun tuottamisesta, se ei ole ostettava tai myytävä hyödyke, tavara sellaisenaan. Julkinen yhteisö siis vastaa kysyntään silloinkin kun resursseja palveluiden käyttäjillä on niukasti tai ei välttämättä lainkaan. Resursseillaan valtio ja kunta luovat kysyntää ja mahdollistavat myös yksityisen sektorin palvelurakenteen kehittymisen. Julkisyhteisön intressi on yhteisöllinen, yritysmaalma pelaa yksityisen intressin lähtökohdista.

Euroopan Unionissa ja Euroopan valuuttaunionissa tämä julkisyhteisön rooli on alun alkaen tehokkaasti rajattu jo olemassaolevaan. Maastrichtin sopimus rajaa valtioiden ja kuntien ja näiden erilaisten toimintakombinaatioiden resurssien, kasvun ja velkaantumisen tiukkoihin raameihin. Lisäksi valuuttaunioni on rajannut jäsenvaltioilla aikaisemmin olleen itsenäisen rahapolitiikan pois toimintamahdollisuuksista EKP:n perussopimuksen 123 artiklassa. Unioni ei anna valtiolle tai kunnalle mahdollisuutta elvyttää rahapoliittisin keinoin eli tekemällä sopimuksia hankkeista ja rahoittamalla ne oman keskuspankin toimenpitein. Tässä suhteessa EU on muotopuoli, epäsymmetrinen ja poliittisesti tarkoitushakuinen. Se on rajannut sosialismin ja kommunismin  pelossaan vahvan valtion mahdollisuuden pois välinekokoelmastaan. Surullista on, että siinä samalla on myös pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio rakenteineen joutunut yksityisen intressin lähtökohdista johdetun, epätoivottuna pidetyn toimintakulttuurin alaiseksi.

Sosialidemokratia - politico non grata

Minulta on siis vienyt jonkin aikaa ennenkuin olen selkeämmin tajunnut, että Euroopan Unioni on markkina- eikä sosiaaliprojekti. Olisi kyllä alunpitäen pitänyt ymmärtää että sisämarkkinat keskittyy markkinoiden toimintaan, jossa yrityksillä, pankeilla, investointi- ja vakuutuslaitoksilla on merkittävä rooli.

Se mikä muodostui hämmentäväksi seikaksi oli valtiollisten elinten merkittävä, keskeinen rooli näiden sisämarkkinoiden luomisessa. Neljää suurta vapautta, työn, rahan, palvelusten ja ihmisten vapaata liikkuvuutta piti siis katsella myös markkinoiden, ei pelkästään ihmisten ja valtiorakenteen näkökulmasta.

Oli siis kysymys valtioiden välisestä yhteistyöstä ja yhteisestä sopimisesta. Kun itse jouduin - ja pääsin  - 1970-luvun alkupuolella mukaan silloisen Euroopan Yhteisön, EY:n eräisiin elimiin mukaan ollessani kansainvälisen järjestön tehtävissä, yritin perustella EY:n vastustajille - myös sosialidemokraateille - että kysymyshän on valtioiden välisestä yhteistyöstä. Vielä Suomen liittyessä Euroopan Unioniin tämä peruslähtökohta oli omassa suhtautumisessani Euroopan Unioniin hallitsevaa. Pidin myös itsestään selvänä että kun kerran Euroopan Unionista järjestetyssä kansanäänestyksessä oli päädytty jäsenyyden kannalle, niin myös liittyminen yhteiseen valuuttaunioniin ja euroon kuului luonnollisesti  asiaan. En protestoinut vaikka euroon liittymisestä ei kansanäänestystä järjestettykään.

Olin myös jossakin määrin naivin harhakäsityksen vallassa sen suhteen, että oletin pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion mallin olevan niin ylivoimainen, että se olisi vietävissä myös muualle Eurooppaan, miksei myös muualle maailmaan. Euroopan Unioni ei ole kuitenkaan näitä pohjoismaille niin tyypillisiä julkisia palvelurakenteita arvostanut. Markkinoiden aseman vahvistamisen rinnalla alettiin yhteiselle hyvinvoinnille, yhteisten voimavarojen keräämiselle ja sitä kautta luotaville subjektiivisille oikeuksille ja kaikkia koskeville palveluille asettaa esteitä. Jo viimeistään vuonna 1991 oli luotu periaatepohja niille ratkaisuille, jotka sitten vahvistettiin Maastrichtin kokouksessa 1996.Tuossa sopimuksessa valtion ja julkisen sektorin roolia kavennettiin massiivisesti. Julkisen sektorin kasvulle - ja samalla yhteisten palvelujen kehittämiselle - asetettiin tiukat rajat. Myös  Euroopan Keskuspankkia koskevassa perussopimuksessa (artikla 123) päätettiin, että "Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten, jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia." Yhteisöllisten palvelurakenteiden toteuttaminen valtioiden tai kuntien avulla ja Euroopan keskuspankin rahoituksella kiellettiin yksiselitteisesti.

Olisi siis pitänyt ymmärtää, että sellainen yhteisen sektorin vahvistaminen, joka on pohjoismaisen hyvinvointimallin perustana, ei ole mahdollista Euroopan Unionissa. Hintavakauden ylläpito on niin keskeinen tehtävä, että riskiä tässä suhteessa ei voida edes periaatteessa ottaa. Kun rahajärjestelmä ei jousta eikä luo kysynnälle edellytyksiä, ainoaksi joustavaksi tekijäksi muodostuu  yritysten kautta tapahtuva kasvu ja niiden tarjoamat työpaikat ehdoilla jotka globaali kilpailutilanne asettaa.
Kun katselen tätä taustaa vasten sosialidemokraattisen politiikan mahdollisuuksia Euroopassa ja etenkin nyt Kreikan tilanteesta saatavien kokemusten valossa, joutuu toteamaan että Euroopan Unioni ei salli sellaisen elvyttävän politiikan toteuttamista joka on ollut hyvinvoinnin kasvattamisen kautta mahdollista ja tyypillistä pohjoismaissa. Sosialidemokratian rooli voi perusasetelmista johtuen olla ainoastaan puolustautuva, defensiivinen, kaikkein heikompia ja pahimpia ongelmia vaihtoehtoina poissulkeva toimintatapa. Visio yhteisestä, kansanvaltaisesta, avoimesta, perinteisen valtion rahapolitiikan keinoilla toteutettavasta  hyvinvoinnin kasvattamisesta ei ole mahdollista ilman perustavaa olevaa sääntöjen rikkomista.

Kun siis sosialidemokraattien gallup-kannatus mataa maassa, niin voi vain todeta että kansa on havainnut tämän Euroopan Unionin myötä syntyneen sosialidemokratian poliittisen vammaisuuden  jo paljon aikaisemmin kuin liike itse. Toivon pitäminen yllä perustuu tietenkin vapauden, yhdenvertaisuuden ja yhteisen vastuullisuuden ideaan - joka ei kuitenkaan Unionin rakenteissa ole sosialidemokratian keinoin mahdollista. Sosialidemokratia on kansanliikkeenä eitoivottu ja poliittisilta visioiltaan  Unionin perustavoitteen kanssa ristiriidassa oleva liike, politico non grata.

Turha siis haikailla sosialidemokraattisen uudistuspolitiikan perään Unionin tai valtiollisten rakenteiden kautta.

Eurooppalainen vaihtoehto

Millainen olisi vasemmiston vaihtoehto Euroopan Unionin politiikalle? Onko nykyisen Euroopan Unionin rakenteissa mahdollista toteuttaa sosialidemokraattista politiikkaa? Kun puhun vasemmistolaisesta vaihtoehdosta, haluan yhdistää sen ennenkaikkea sosialidemokratiaan ja sen arvoperintöön. Se tarkoittaa kaikenlaisten epäproduktiivisten vaihtoehtojen, kuten autoritaaristen rakenteiden, väkivallan, yhden puolueen ehdottoman hegemonisen aseman tai pelkkään elottomaan, aineellisen hyvinvoinnin sosialisointiin liittyvien vaihtoehtojen poissulkemista.
Tästä puhuminen on tärkeää juuri nyt, kun Kreikassa vasemmistolaista ja työväenliikkeen marxilaista arvoperinnettä tulkitseva Syriza-puolue on hallituksessa ja lähes yksin asemassa jossa se voi määrittää yhden eurovaltion suuntaa. Kirjoitan tämän senkin vuoksi, että asiaan perehtymättömällä olisi edes jonkinlaisia työkaluja yrittää tulkita sosialidemokraattisista lähtökohdista sitä mitä Kreikassa tapahtuu. Sekin on sanottava - vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvää - että kirjoitan omissa enkä puolueen nimissä, tavallisena, tosin yhteiskunnallisista asioista ja demokraattisesta elämäntavasta kiinnostuneena  kansalaisena.
Sosialidemokraattisen valtiota koskevan analyysin lähtökohtana pidän  tämän veronkanto-oikeudella varustetun yhteisön, siis valtion, kunnan ja meidän maassamme jopa kirkon yhteisöllistä motiivia, yhteisen hyvinvoinnin rakentamista. Oppi-isäni on tässä suhteessa Mikkelin suuri poika, Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950-60 -luvuilla, jonka yksi mielenkiintoinen tehtävä 1940-50-luvun taitteessa oli toimia Suomen toistaiseksi ainoan sosialisoimiskomitean sihteerinä. Hänen keskeinen teesinsä oli yhteinen säästäminen. Se  tarkoitti voimavarojen kokoamista yhteisten, koko kansaa palvelevien hankkeiden toteuttamiseksi. On paradoksi sinänsä että tämä ajatus esitettiin hävityn sodan jälkimainingeissa, jälleenrakennuksen ja sotakorvausten vaikeassa vaiheessa, jolloin 1930-luvun maatalousvaltaisesta Suomesta ryhdyttiin teollistamisen muodossa rakentamaan yhteiseen hyvinvointiin rakentuvaa Suomea. Sanotaan että teollisen  Suomen kasvuvaiheessa se oli mahdollista. On siis kuitenkin muistettava että oli muitakin suuria tehtäviä samaan aikaan - ja kuitenkin se oli mahdollista.
Lähtökohtana on siis yhteisen sektorin vahvistaminen ja hyvinvoinnin mahdollistaminen kartuttamalla voimavaroja, pääomia tähän tarkoitukseen. Nyt motiivina ei ole yhteinen vaan yksityinen säästäminen, jolloin yhteinen voimavarojen kartuttaminen   nähdään tuhlauksena ja yksityisen pääoman kartuttamisen esteenä. Tähän lähtökohtaan perustuvat oikeastaan kaikki pyrkimykset julkisen sektorin supistamiseen, yksityistämiseen ja kaupallistamiseen. Jos pidetään tiukasti kiinni demokratiasta elämäntapana ja pidetään etäisyyttä vähemmän produktiivisten motiivien suuntaan, on yhteisen säästämisen, yhteisen hyvinvoinnin ja yhteisen vastuullisuuden periaate aivan keskeinen sosialidemokraattien poliittisessa toiminnassa sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Tähän lähtökohtaan pohjautuu toveruus, solidaarisuus, yhteisvastuullisuus - siis demokratia elämäntapana.
Suomalainen - ja pohjoismainen - kansanvaltainen hyvinvointivaltio, kansankoti rakennettiin tälle pohjalle. Se ei ole rakenteena koskaan miellyttänyt itsekkäistä lähtökohdista kasvavaa perustelutapaa, jota olemme tottuneet nimittämään oikeistolaiseksi, porvarilliseksi, konservatiiviseksi tai kuten nykyään, uusliberalistiseksi. Tähän malliin ei yhteinen säästäminen kuulu eikä se siihen juurikaan sovellu - ehkä armeijaa ja poliisia lukuunottamatta. Päinvastoin, yhteisöllinen motiivi  tarkoittaa oman lautasen reunan takaa katseltuna sosialismia ja kommunismia, tarkemmin sanottuna niiden epäonnistuneita, epäproduktiivisia muotoja.
Miten Euroopan Unioni, sisämarkkinat suhtautuu yhteiseen säästämiseen, yhteisten voimavarojen kasvattamiseen ja yhteisölliseen motiiviin? Se näkyy Unionin perusasenteissa ja perustavaa laatua olevissa asiakirjoissa. Maastrichtin sopimus nimenomaisesti kieltää eurovaltioiden suoran tukemisen, siis muodollisesti demokraattisen hallinnon alla tapahtuvan voimavarojen kasvattamisen. Maastrichtin sopimus asettaa rajan myöskin yhteisen säästämisen kautta tapahtuvalle kasvulle rajaten sen kolmeen prosenttiin vuositasolla. Myöskään velanotolla valtion osuutta ei saisi kasvattaa, vaikka euromaat ovat toistuvasti rikkoneet asetettua 60:n %:n rajaa. Lyhyesti, Euroopan Unioni estää omilla säännöillään, kuten myös itsenäiseksi toimijaksi määritelty Euroopan Keskuspankki tämän sosialidemokratialle niin tärkeän yhteisen hyvinvoinnin tavoittelun yhteisten instituutioiden avulla.

Valuuttaunionin myötä eurovaltiot ovat myös menettäneet oikeuden itsenäiseen rahapolitiikkaan, joka sellaisenaan mahdollisti - kuten jälkikeynesiläinen talousteoria toteaa - "rahan luonnin tyhjästä" eli valtion aloitteellisuuden vakavaraisuuden ylläpitämisessä ja uusien, hyvinvoinnin kannalta tärkeiden projektien käynnistämisessä. Sosialidemokraattisen, kansanvaltaisesti toteutetun vasemmistolaisen vaihtoehdon toteuttaminen on jo Unionin perussäännöissä tehty mahdottomaksi.
Sitä jää kysymään, että miksi tällaiseen seikkaan ei kiinnitetty huomiota Euroopan Unioniin liityttäessä? Tosiasiassa juna oli jo ollut liikkeellä pitkään tähän suuntaan. Unionin valitsema linja piti hyväksyä karvoineen päivineen. Kaiken lisäksi oli pohjoismaisen hyvinvointivaltion suhteellisen hyvän onnistumisen pohjalta vielä aimo annos optimismia sekä sosialidemokratian että laajemminkin vasemmistolaisissa piireissä. Voi olla että kansallisella turvallisuudellakin oli 1990-luvun epävakaissa olosuhteissa oma osuutensa. Ideologista keskustelua Euroopan Unionin rakenteista ei käyty juuri nimeksikään, uskottiin vain että sisämarkkinat ja talousyhteisö vahvistavat yhteistä hyvinvointia - niinkuin euron osalta on tapahtunutkin.
Minun  oletukseni on, että tämä arvopohjaisia vaihtoehtoja poissulkeva piirre Euroopan Unionissa on se seikka, joka pohjimmiltaan aiheuttaa sekä taloudellista epäonnistumista ja pirstoutumisen uhan Euroopan Unionissa. Syy on sekä epätasa-arvoa luovassa talous- ja rahapolitiikassa että ideologisin perustein luodussa arvojen epäsymmetriassa. Niin  kauan kuin Euroopan Unionia johdetaan valtaisan oikeistolaisen, itsekkäisiin arvolähtökohtiin perustuvan poliittisen koalition voimin, Unionin tulevaisuuden näkymät ovat huonot. Erityisen huonot ne ovat eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta. Kreikan vasemmistolaisen Syrizan yritys luoda vaihtoehtoa nyt vallitsevalle hegemonialle on monessa suhteessa uhkapeliä, mutta se kuvaa sitä suunnatonta epätoivoa johon yhteisöllisen motiivin korvautuminen itsekkäällä intressillä saattaa johtaa.
Sellaista maailmanaikaa ei ilman suurta katastrofia taida olla tulossakaan, että Unionin ja EKP:n peruskirjoja muutettaisiin  moniarvoisempaan suuntaan. Sellainen rakennemuutos edellyttäisi taas kerran suurta konsensusta koko mantereen tasolla. Kreikan tapaus jo yksin osoittaa sen, että vallassa oleva blokki on valmis uhraamaan sekä rauhan että demokratian pitäessään kiinni saavuttamistaan etuoikeuksista.

Domestic exile - Massada

Mikä on sosialidemokratian strategia tilanteessa, kun järjestötoiminta on lamassa, media on kokonaisuudessaan poliittisten vastustajien käsissä ja maassa on hallitus joka tekee politiikkaa konservatiivien ja uusliberaalien sanelemilla ehdoilla?

En oikein usko kovaääniseen kapinointiin, varsinkaan kun ei ole välineitä eduskunnan kyselytuntia lukuunottamatta missä ääntä saataisiin kuuluviin. Vuosiksi unohtunut ammattiyhdistysliikkeen yhteys työväenliikkeen arvoperintöön on johtanut siihen ettei työelämään kohdistuva lakkoliike - yleislakosta puhumattakaan - ole tällä hetkellä se jolla joukkoihin luodaan tietoisuutta. Sosiaalinen media tarjoaa yhden merkittävän kanavan ja sitä toki käytetäänkin, mutta kattavuus kaikesta hälinästä huolimatta on aika pinnallista ja  taitaa rajoittua aika pieneen piiriin. Oman ajatuksen esittämistä vältellään ja syynä on paitsi tottumattomuus myös aito pelko siitä, että Some ennepitkää rankaisee avomielistä käyttäjäänsä. Porvaristo vyöryttää luokkataistelua ylhäältä ajatuspajojen ja salaisten rahoituskanaviensa kautta. Mediaan ei sosialidemokratialla ole tänä päivänä sellaista pääsyä että siellä voisi arvojaan ryvettymättä puolustaa.

Euroopan Unionin rakenne on alkanut selvästi muuttua markkinaehtoisesta markkina-alisteiseksi. Pohjan tähän luovat tietenkin jo EU:n perussopimukset, jotka yksiselitteisesti kieltävät sen vaihtoehdon, jonka varaan kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu. Erityisen selvästi sen joutuvat kokemaan ne sosialidemokraatit jotka ovat menestyneet kunnallisvaaleissa ja joutuvat omissa kotikunnissaan säästöpolitiikan jyrän alle ilman että pääsisivät kehittämään verotusoikeudella varustetun ja ihannetapauksessa erilaisia omia rahoitusinstrumentteja käyttävän kunnan toimintamahdollisuuksia. Lyhyesti sanottuna, sosialidemokratiasta on tullut vallankäyttäjän ja toimintamahdollisuuksien luojan sijasta rikolliseen verrattava resurssien tuhlaaja, joka on joutumassa poliittiseksi pakolaiseksi omassa maassaan. Sosialidemokratia - in domestic exile.

Sosialidemokratian arvomaailmalla on tietynlainen sympatiasuhde juutalaisuuteen. Tämä ei johdu pelkästään juutalaisten kokemista kärsimyksistä diasporassa, vaan demokraattisen sosialismin ja messiaanisen ajan yhteisestä sanomasta, harmonian tavoittelusta ja siihen liittyvien arvojen tarkasta vaalimisesta. Juutalainen uskonnollisuus edustaa tässä toista ääripäätä, demokraattisen sosialismin ihanne toista, yhteiskunnallisella kielellä ilmaistua visiota tulevasta. Mitä juutalaiset ovat tehneet silloin  kun heidän asemansa yhteiskunnassa on joutunut uhanalaiseksi?

Juutalainen vastaus - ainakin yksi merkittävä - on ollut eristäytyminen omaan asuinalueeseen, ghettoon tai korkealle vuorelle kuten tapahtui Massadassa lähellä Kuollutta merta ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Luotiin oma yhteisö, jossa vaalittiin perinnettä, syvennettiin Mooseksen opin sanomaa, sovellettiin sitä elämään, luotiin symboleja, tunnuksia arvojen konkretisoimiseksi. Maailmaa ympärillä myllerrettiin mutta juutalaisten pyhät arvot nimettömästä jumalasta ja harmonian tavoittelusta säilyivät ja ovat yhä varteenotettavana elämäntapavaihtoehtona sovellettavissa. Uskon juutalaisten edelleenkin vaalivan arvojaan suljetuissa yhteisöissä joihin ulkopuolisella ei juurikaan ole pääsyä.

Poliittinen ympäristö on käynyt sosialidemokratialle vihamieliseksi ja vaikka sen arvot ovat säilyttäneet tuoreutensa ja merkittävyytensä, niiden itsestäänselvyydestä on kasvanut - taas kerran - välinpitämättömyys joka näyttää estävän nuorempaa sukupolvea tunnistamasta sosialidemokraattista arvotraditiota ja sen saavutuksia poliittisessa vastuunotossa. Kansanvalta näyttää työntävän sen keskeisen kehittäjän, sosialidemokratian ulos ihmiskeskeisen poliittisen työn toteuttajana.

Vanha suomalainen sananlasku sanoo: ei tupata kun ei tykätä. Sosialidemokratialla ei ole pääsyä porvarillisesti johdettuun mediaan - siis miksi olisimme kolkuttelemassa ovia ulkopuolelta. Emme ole ennenkään kaivanneet ulkoista tunnustusta puhumattakaan sen arvomerkeistä, vaikka pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio vieläkin palvelee monin eri tavoin kansalaisia alasajosta ja rakenneuhista huolimatta. "Luokkataistelu ylhäältä" väittää, että ei ole varaa maksaa palkkoja - pidetään siis eri muodoin taukoa vaihdon välineen vastaanottamisessa. Keskitytään kuluttamisessa vain olennaiseen ja vietetään pyhäpäivää ylitöiden sijasta juutalaisen tapaan harmonian hengessä. Keskitetään ostoksemme ja elämämme yksinkertaisten arvojen ympärille. Suljetaan ahne ja pahansuopa maailma itsemme ulkopuolelle. Monet taitavat tehdä edelläkuvatun jo lähes välttämättömyyden pakosta.

Lakko tarkoitti kieltäytymisestä oman työpanoksen antamisesta ehdoilla jotka osoittautuivat riistäviksi ja ihmisarvoa alentaviksi. Jos koko yhteiskunta alkaa vuosia jatkuneen markkinaihailun seurauksena hylkiä yhteistä hyvinvointia, vastaus voi silloinkin olla sama kuin työtaistelussa, lakossa: omaa henkistä ja fyysistä panosta ei anneta käyttöön, vaan keskitytään omissa yhteisöissä vision, uuden harmonian kehittämiseen. Me tulemme mukaan sitten kun kutsu kuuluu! Zen buddhistisen sanonnan mukaan mestari on lähellä kun oppilas on valmis...

Sosialidemokratian tulee omissa joukoissaan paneutua uudelleen tavoitteidensa ja niiden perusteiden analysointiin. Millä tavalla ihmisoikeuksiin ja ihmisyyteen kuuluu osallistumisen oikeus ja osallistamisen mahdollistaminen? Millainen tehtävä omaehtoisuudella ja itsensä toteuttamisella on hyvinvointiyhteiskunnassa? Miten varmistamme sosiaalisten oikeuksien ja toimeentulon toteutumisen jokaisen kohdalla? Mikä tehtävä yrittämisellä ja yritysmaailmalla on resursseiltaan rajallisessa ja ympäristöltään uhatussa maailmassa. Eikö ole aika lopettaa sotiminen ja siirtyä ihmiskunnan esihistoriasta tapaus ihmisen toteuttavaan, yhteisiä humanistisia arvoja vaalivaan maailmanaikaan? Onko omalla ja maapallon tasapainolla yhteinen nimittäjä?
Kun ajatellaan sosialidemokratian strategiaa näissä uusissa oloissa, omat järjestöt - sellaiset kuin osuuskauppaliike, ammattiyhdistysliike, sivistys- ja kulttuurijärjestöt - joutuvat uudelleen ottamaan hoitaakseen niitä tehtäviä, joita hyvinvointivaltiossa hoidettiin yhteisesti. Voisin kuvitella hyvinvointivaltion tukehduttamisen johtavan uuteen yhteistoimintatietoisuuteen, kun havaitaan verorahojen valuvan kaupallistamisen kautta kasvottomien, veroja kiertävien nykyajan kapitalistien talouspiratismia suosiviin veroparatiiseihin.

Epäsymmetrinen Eurooppa

Miksi Euroopan Unioniin liityttäessä kja sen instituutioita perustettaessa ei kiinnitetty huomiota siihen, että tämä yhteisö lainsäädännöllään kieltää sen kaltaisen elvyttämisen ja hyvinvointivaltion rakentamisen, joka on ollut tyypillistä pohjoismaissa? Maastrichtin sopimus nimenomaisesti kieltää valtioiden suoran tukemisen edes kriisitilanteissa. EKP:n säännöt - perustamissopimuksen pykälä 123 - samoin kieltävät valtioiden suoran tukemisen. Eikö tämä tarkoita sitä, että Euroopan Unioni ei ole demokraattinen yhteisö, koska se kieltää dynaamisen, yhteisestä hyvinvoinnista vastuullisen valtion rakentamisen?
Vastauksen antaa tutkija Lauri Holappa "Raha ja talous" blogissa:
"Saksa tiesi, että EMUun tulisi mukaan maita, joiden kasvumallit nojasivat enemmän kotimaiseen kysyntään ja joiden vientisektorit olivat paljon heikompia. Näin ollen se ymmärsi, että eurosta tulisi D-markkaa heikompi valuutta, mikä sopisi sen vientivetoiselle kasvumallille erinomaisesti. Ongelmana oli kuitenkin siinä, että Saksa pelkäsi EMUn perustamisen voivan johtaa joko ylikansallisiin tulonsiirtoihin tai Bundesbankin linjaa kevyempään rahapolitiikkaan. Saksa suostuikin mukaan EMUun vain, jos siitä puuttuisivat kaikki valtioiden väliset tulonsiirtomekanismit ja jos EKP:n mandaatti, asema ja säännöstö kopioitaisiin suoraan Bundesbankilta. Saksa sai lopulta tahtonsa läpi Maastrichtin sopimuksessa: tulonsiirtoja ei tullut, EKP:lle annettiin täysin itsenäinen asema, valtioiden suora keskuspankkirahoitus kiellettiin eikä EKP:lle annettu edes työllisyystavoitetta."


Kun nyt jälkeenpäin, lähes kahdenmymmenen vuoden jälken muistelun 1990-luvun puolivälissä käytyä keskustelua Euroopan Unionista ja siihen liitymisestä, en muista kertaakaan tuodun selkeästi esille Unionin kansalliselle politiikalle tai valtion ja julkisen sektorin tehtävälle asetettuja ja asetettavaksi tulevia rajoitteita. Euroopan valuuttaunionissa EMU:ssa valtiot ovat siis menettäneet tämän oikeutensa ja  Euroopan Valuuttaunionin poliittinen mahdollisuus "luoda rahaa tyhjästä", toisin sanoen tehdä sopimuksia uusista hankkeista ja rahoittaa ne "with the fresh money" eli käyttää keskuspankkinsa varantoja projektin suorittamiseen on suljettu Saksan vaatimuksesta mahdollisuutena kokonaan pois.

Taustalla on siis Saksa, joka käyttää keskeistä asemaansa häikäilemättä tämän epäsymmetrisen aseman ylläpitämiseen. Tästä syystä myöskään sellainen hyvinvointivaltiopolitiikka, josta pohjoismaat ovat tulleet tutuiksi ja joka on pohjoismaisen menestystarinan takana, ei nykyisissä EMU:n olosuhteissa ole mahdollista.
Lauri Holappa päätä blogikirjoituksensa toteamukseen, joka lupaa dramaattista ja traagistakin näytelmää:"Vaikuttaakin yhä enemmän siltä, että eurokriisi ratkeaa vasta, kun osa nykyisistä kriisimaista jättää EMUn. Tämä aiheuttaa todennäköisesti Saksassakin paniikin, koska sen yksityisellä sektorilla on huomattavia sijoituksia kriisimaissa. Esimerkiksi jälkikeynesiläinen ekonomisti Jörg Bibow on arvioinut tuoreessa tutkimuksessaan, että kriisimaiden euroero johtaisi näiden sijoitusten reaaliarvon romahtamiseen sekä kriisimaiden vientikilpailukyvyn huomattavaan parantumiseen. Nämä tekijät taas saattaisivat laukaista Saksassa täysimittaisen talouskriisin. Toistaiseksi EKP:n OMT-ohjelma on onnistunut estämään EMUn hajoamisen, mutta jossain vaiheessa mitta tulee täyteen Etelä-Euroopan kriisimaissa. Luvassa on vielä pitkä ja surullinen näytelmä."
Huomattava on että tutkija lauri Holappa on kirjoittanut blogikirjoituksensa jo marraskuussa 2013 mikä lisää sen analyyttista arvoa huomattavasti. Parastaikaa (23.6. 2014) käydään Brysselissä eurohallitusten pääministereiden ja valtionvarainministereiden kesken neuvotteluja siitä, millä ehdoilla Kreikka voi saada lisätukea suunnattomiin velkoihinsa.
Viime kädessä vastakkain ovat siis Saksan johdolla toteutettu itsekäs, saksakeskeinen austerity-politiikka ja toisaalta Saksan jo EMU:n perustamisvaiheessa poissulkema mahdollisuus tulonsiirroista tai EKP:n kevyemmästä elvyttämisen mahdollistavasta rahapolitiikasta.

Kumpi siis voittaa: Eurooppalaiset pää- ja valtionvarainministerit jotka kuuliaisesti seuraavat Saksan asettamia ehtoja velkojen maksulle huolehtien samalla siitä että Kreikka ei pääse otteesta - vai Kreikka, jonka parlamentilla on viime kädessä sananvalta demokratian nimissä neuvoteltuun, todenäkösesti liikaa Saksan tarpeita myötäilevään kompromissiehdotukseen. Jos Kreikka myöntyy, niin epäsymmetria - ja Lauri Holapan ennustama pitkä ja surullinen näytelmä - jatkuu .