Romahduksen vaara

Euroopan tulevaisuus on kaiketi ollut mielessä jo niillä toisen maailmansodan jälkeisillä vaikuttajilla, jotka initioivat uutta, rauhaan ja demokratiaan perustuvaa maanosaa sodan rauniokasojen keskellä. Kansojen välinen viha oli syytä painaa pragmaattisesti ulos toiminnan ytimestä, oli aika ryhtyä rakentamaan harmoonisempaa ja tasapainoisempaa Eurooppaa. Kun tulevaisuudesta puhutaan, sodan ja tuhon mahdollisuus, samoin kuin äärimmäisyyksiin saakka ulottuvat loukkaukset ihmisarvoa ja kansalaisten yhdenvertaisuutta vastaan on syytä pitää mielessä. Ne ovat toisiaan ruokkivia uhkia ja päästessään täyteen berserkkimäiseen raivoon ihmisluontoon kuuluvaa pahuutta on lähes mahdotonta rauhanomaisin keinoin pysäyttää.

Eurooppaa on siis rakennettava yhteisen hyvinvoinnin aikaansaamiseksi; demokratian asettama vaatimus hyvinvoinnille on hallinnon ja toimeenpanorakenteiden avoimuus. Vallassa olevien on oltava tietoisia vastuustaan kansanvaltaisesti valituille elimille ja vallankäyttönsä määräaikaisuudesta. Pitää muistaa että kilpailu on ahneiden sotaa, koskipa se sitten yksilön toimintaa tai kansojen keskinäisiä suhteita. Euroopan Unionin omaksumat suuret vapaudet ovat lähtökohtaisesti alisteisia demokratian ja rauhan periaatteille. Se tarkoittaa, että jos ihmisoikeudet ja olemassaolo joutuvat uhatuiksi, vapauksien tulkinnassa on haettava uusia, kestävämpiä ratkaisumalleja.

Kun tämän päivän Eurooppa lähtee tavoittelemaan yhteisöllisyyteen perustuvaa hyvinvointia, on viime vuosikymmenien aikana käynyt kuten huonosti onnistuneessa ampumahiihdossa. Paukut eivät ole osuneet ja on päässyt syntymään miljardien eurojen ja minuuttien sijasta vuosien takamatka ennenkuin on edes päästään neutraalille lähtöviivalle. Katolinen perhekeskeinen hyvinvointiajattelu ei ole synnyttänyt pohjoismaisen ajattelutavan mukaista visiota kansalaisten hyvinvointia ylläpitävistä palveluista ja yritysten toimintaa tukevasta infrastruktuurista. Yhteinen hyvinvointi ei ole mahdollista ilman yhteistä vastuunottoa. Eurooppalaisten vapauksien tulkinta on puolestaan johtanut yhteisen sektorin vähättelyyn ja alasajoon. Edellytyksiä on luotu yrittämisen vapaudelle, sen rahoitukselle ja tuelle. On tultu rajalle, jossa eurooppalaiset perusarvot, rauha ja demokratia ovat ilmiselvästi uhattuina.

Yhden blogikirjoituksen puitteissa voi vain viitata vapaan ja rajoittamattoman yritystoiminnan aiheuttamiin ylilyönteihin keinottelutalouden, oman voiton tavoittelun, epäterveen kilpailun ja aidon yhteisen intressin aliarvioimisen tiellä. Pohjoismainen, kansanvaltainen ja kaiken lisäksi hyvinvointia generoiva malli ei ole nousut sille kuuluvaan asemaan eurooppalaisessa politiikassa. Tehtyjen taloudellisten virheiden seurauksena kestää vuosikymmeniä ja menetetään kokonaisia sukupolvia ennenkuin ollaan edes lähtöviivalla jossa ryhdytään kokoamaan ja kasvattamaan yhteisiä voimavaroja. Paradoksaalista on, että yhteisten voimavarojen kokoaminen ei näytä kuuluvan hengeltään konservatiivisen Euroopan agendaan. Kansanvallan edusmiehet katselevat aidanraosta ulkopuolelta kuinka resursseja julkisista palveluista vähennetään ja kuinka globaalit kilpailijat tekevät voittoja vaivin kootuilla yhteisillä varoilla.

Poliittisesti kansallismieliset liikkeet ovat jo nyt nousseet eri puolilla maanosaa ja alkuperäisiä Euroopan yhteisön arvoja uhkaaviksi voimiksi. Olisiko palattava takaisin kansallisesti sulkeutuneeseen Impivaaraan ja lopetettava yhteisen, koko maanosaa kattavan rakenteelliseen hyvinvoinnin tavoittelu? Tämä on se hinta jonka Eurooppa joutuu maksamaan konservatiivisille arvoille - ja markkinaliberalismille sen yhtenä osana – vuosikymmeniä ohjatusta politiikasta. Sen ainoa moraalinen – samoin kuin kansallismielisten ja populististen liikkeidenkin - oikeutus perustuu vaaleissa saavutettuun menestykseen. Tässä suhteessa vastuu palautuu kansalaisten yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja yhteiskunnalliseen osaamiseen. Valinnat eivät ole vahvistaneet yhteistä turvallisuutta, mielenosoitukset käyvät yhä uhkaavimmiksi. Kun tuli on irti yhtaikaa monessa eri paikassa, on tulimyrskyn vaara koko ajan olemassa. Ovatko korjausliikkeet näillä poliittisilla voimasuhteilla ylipäätään mahdollisia?

Euroopan poliittisten johtajien valtaenemmistön katsantotapa on suhteessa uudistumiseen edelleen entisen, jo nyt suureen katastrofiin johtaneen muutoksen osalta ennallaan. Toisenlaisiakin ajatuksia ja ehdotuksia on esitetty, mutta esityslistalle - puhumattakaan toimenpiteisiin ryhtymisestä- ne eivät ole yltäneet. Maltillisten Euroopan tulevaisuutta kuvaavien sanakäänteiden takana on yritys pitää ehdottomasti ja peräänantamattomasti kiinni aiemmin valitusta linjasta. Mutta kun mun myrsky tulee, niin maltillisuus katoaa ensimmäisen rysähdyksen myötä ja samalla katoavat myös rauha ja demokratian rippeetkin.

Shakissa voi tehdä ehkä muutaman, väärän ja huonosti perustellun siirron - ja saattaa siitä huolimatta hyvällä onnella voittaa pelin. Ennen pitkää virheet kasautuvat kuitenkin niin suuriksi että häviötä ei voida enää välttää.

En ole iloinen todetessani vertauksen shakkipeliin sopivan myös  seuraavan Euroopan tulevaisuutta koskevaan todennäköisyyteen: romahdus on varteenotettava eurooppalainen tulevaisuudenkuva.

Lehteä kääntämässä?

Hallituksen riihet ja puolivälineuvottelut ajautuivat työntekijäpuolen kannalta joksenkin ristiriitaisiin tunnelmiin.Puolivälineuvottelujen tulosta kai voidaan pitää nykyoloissa kutakuinkin siedettävänä – ainakin siinä mielessä että sen pohjalta ei taideta vielä barrikadeille nousta. Tunnelmaa kuitenkin synkistää hallituksen paketin syntymistä edeltäneet työmarkkinaneuvottelut ja niiden ajautuminen avoimeen ja pysyvältä näyttävään ristiriitaan.

Tämä tarkoittaa SAK:ssa järjestöllisesti sitä, että konsensuksen ja kasvun politiikkaa hillitysti ja eleettömästi edustanut Lauri Lyly sai loppua lähenevän ammattiuyhdistysuransa päätteeksi työnantajapuolelta turpiinsa. SAK:n työ- ja elinkeinojohtaja Matti Tukiainen, työllisyyttä ja kestävää kasvun toimintaa johtava eturivin toimija sai oikein pääministerin suusta kuulla puhuvansa puppua, mitä tulee EK:n johtajan Häkämiehen ja hallituksen kokoomusjohdon suhteisiin ja strategisiin neuvotteluasemiin tässä hektisessä tilanteessa. 

Voi olla, että kronologisesti katsottuna johtaja Tukiainen olikin vailla tarkkaa tietoa kavereiden yhteisistä kaavailuista. Kun kuitenkin mustetaan että vielä kolme kuukautta sitten Häkämies toimi keskeisissä ministeritehtävissä, niin ei voitane välttää ajatusta, että nyt toteutettiin yhhdessä luotua strategiaa yritysten tukien ja veronalennusten osalta. Kun näiden herrojen sanotaan toimivan muutenkin aika yksituumaisesti, voi syntyneiden linjausten katsoa perustuvan selkäydintasolla toimivaan yhteiseeen vakaumukseen. Sen eteenpäinviemisessä ei ilmeisesti tarvitse joka toinen tunti varmistella linjaa ja luottamusta. 

Kansainvälisesä käytännössä tällaisen tiedonsiirron eettinen raja taitaa kulkea kahden vuoden tietämissä. Työnantajapuoli ei siis tarvinnut keskitettyä sopimusta tavoitteidensa läpiviemiseen, kun tavoitetila oli muutenkin tiedossa. MOT.

Tällainen lopputulema jättää syviä haavoja sekä konsensuksen että kasvun kautta rakennetavan yhteisen hyvinvoinnin strategiaan. Tilannetta ammattiyhdistysliikkeen kannalta vaikeuttaa vielä se, että molemmat luokkapohjaiset työväenpuolueet, sosialidemokraatit ja Vasemmistoliitto ovat hallituksessa ja muodollisesti hyväksymässä syntynytttä ratkaisua.

Liittokohtaisten palkkaratkaisuijen tie on kansainvälistyneessä maailmassa suunnattoman vaikea. Työnantaja käyttää neuvottelumateriaalinaan usein konsernipohjaista vertailutietoa eikä uhkailu tuotannon lopettamisella tai siirtämisellä halpalandiaan kokonaan sopimuksettomaan tilaan taida olla tuulesta temmattua, vaan liberaaliin markkinatalouteen perustuva tavoitetila.

Muutenkinyhteisten rakenneratkaisujen aikaansaaminen kymmenillä pelikentillä samaan aikaan on verrattavissa pirstoutuneen posliiniastiaston palasten yhteensovittamiseen.

Kun palkkaa ei tule lisää ja ylätasolla jaetaan optioita ja muutakin rahanarvoista tunnustusta, työntekijäpuolen on lähes mahdotonta koota ajatuksiaan kasvavan katkeruuden ja näköalattomuuden keskellä yhteen. Ammattiliittorakenteen ylätasoltakaan ei tule luottamusta lisäävää viestiä – neuvottelujen tie on kuljettu loppuun. Lähtökohta ei ole todellakaan hyvä toivorikkaalle ja kansallista konsensusta rakentavalle vappupuheelle!

Täytynee taas palata vuoteen 1907 ja silloin perustetun ammatillisen keskusjärjestön tunnuslauseeseen: ”Kootkaamme vähäiset voimamme yhteen”. Tällä kertaa se koskee yhteisiä lähiajan tavoitteita vaikeamman kautta toteutettavissa tulevissa sopimusneuvotteluissa. Mitä ne ovat toimeetulon kannalta keskeisten palkkojen, työajan, myötämääräämisen, luottamusmiesten oikeuksien ja myös paljon puhutun koulutusvapaan osalta – se jää nähtäväksi. Teeikö oltaisi taas kääntämässä historian lehteä?

Hiekkaan valuavia unelmia

Amerikka – hiekkaan valuvia unelmia? Näin sanotaan Bonnier-palkitun toimittajan Pekka Mykkäsen Amerikkaa käsittelevässä kirjassa, joka on jo pari vuotta vanha, mutta joka kuvailee läntisen pallonpuoliskon mahtavimman valtiokokonaisuuden USA:n (United States of America) olemusta, tilaa ja kehitysnäkymiä. Sain tämän kirjan lainaksi ystävältäni Tenho Keinäseltä Tapanilan Eläkkensaajissa. Olemme ottaneet tavaksi kierrättää mielenkiintoiksi kokemiamme kirjoja kaverilta toiselle ja tällaisen ”Fact Finding Missionin” tuloksena minäkin tämän kirjan luettavakseni sain.

Amerikka on ollut meille kaikille suuren vapauden valtakunta, ei ainoastaan meidän sukupolvellemme vaan jo monelle edellisellekin. Meiltä on lähdetty jo yli sata vuotta sitten Amerikkaan kultaa vuolemaan ja aika monille se on onnistunutkin. Oman ikäpolvemme sankareita ovat ne tavalliset suomalaiset, jotka 1960-luvun maaltamuuton yhteydessä eivät suunnanneetkaan naapurimaahan Ruotsiin, vaan löysivät itsensä joko Amerikasta tai Kanadasta. Sinne lähti ystäväni Onni Putkonenkin, jonka kanssa keskustelen silloin tällöin uuden mantereen asioista Skypen avulla. Viidenkymmenen vuoden jälkeen hän ei vieläkään hallitse englanninkieltä, mutta taitavana kirvesmiehenä ja käytännön osaajana pisti itselleen pystyyyn firman, jolla on tienannut itselleen ja perheelleen loistavat elinolosuhteet.

Amerikka haluaa pitää itseään vapauden ja demokratian esikuvana, johon sitä velvoittaa jo maan perustuslaki. Perustuslain esipuheessa Yhdysvaltain olemassaolon tarkoitus tiivistetään kuuteen periaatteeseen, jotka ovat yhteiskunta, oikeudenmukaisuus, rauha, turvallisuus, liittovaltio ja vapaus. Se tuli voimaan 17. syyskuuta 1787 perustuslaillisen konventin hyväksyttyä sen, ja se yhdisti Yhdysvaltain silloiset 13 osavaltiota.

Kirjan ja – minunkin näkemykseni – mukaan näyttää siltä että lähes kaikki tuon kuuluisan perustuslain periaatteet ovat vaarassa.

Mitä tulee yhteiskuntaan, Amerikka on jakautunut kahteen tasavahvaan ja tiukasti toisiaan vastaan taistelevaan blokkiin, demokraatteihin ja republikaaneihin – tässä yhteydessä aakkosjärjestyksessä mainittuna. Republikaanit näkevät valtion – Amerikan yhteiskunnan poliittisen rakenteen – mitä suurimpana vaarana vapaudelle ja amerikkalaiselle elämänmuodolle. Demokraatit, jotka ovat viimeisten parin vuosikymmenen aikana yrittäneet vahvistaa mm. yhteiskunnan perustaa varmistavaa terveydenhoitoa, ovat jatkuvasti joutuneet luopumaan kalliin, tehottoman ja toistaiseksi rahan ehdoilla toimivan terveydenhoitojärjestelmän kehittämisestä. Sama koskee pitkälle suhdetta monia muitakin yhteiskunnallisia rakenteita. Pohjoismaat ja Suomikin näyttävät amerikkalaisesta näkökulmasta katsottuna lähes kommunistisilta kummajaisilta.

Voidaan siis todeta että perustuslain toinenkaan tärkeä periaate, oikeudenmukaisuus ei nykyisessä USA:ssa toteudu eivätkä yhteiskunnan rakenteet sen toteutumista edistä. Varallisuuserot tässä yrittämisen luvatussa maassa ovat kasvaneet huimasti. Rikkain kymmenen prosenttia väestöstä omistaa 70 % koko omaisuusmassasta. Joka kuudes amerikkalainen elää köyhyysrajan alapuolella, arvioi Yhdysvaltojen väestötietoja tilastoiva Census Bureau. BBC:n mukaan köyhyydessä eli 46,2 miljoonaa amerikkalaista vuonna 2010. Köyhyysaste nousi Yhdysvalloissa samana vuonna 15,1 prosenttiin edellisvuoden 14,3 prosentista. Köyhyysaste oli korkein sitten vuoden 1983 ja samalla tasolla vuoden 1993 kanssa.

Suuri pankkikriisi lähti liikkeelle USA:sta ja levisi sieltä sitten talousajattelussa Amerikkaa matkivaan Eurooppaan tunnetuin seurauksin. USA on ollut irtautumassa pankkikriisin paheista tyypilliseen vauhdikkaaseen amerikkalaiseen tapaan, Eurooppa sen sijaan mataa Maastrichtin sopimuksensa hengessä edelleen poliittisen oikeiston suosimien, markkinaliberalistisen ajatusten vankina.

Entä rauha? Yhdysvallat on sotkeutunut maailmanpoliisin elkein sotiin kaikkien presidenttiinsä aikoina toisen maailmansodan jälkeen. Korean tai Vietnamin sodat eivät taida olla enää nuoremman polven muistissa. Kaukana suurten valtamerien keskellä oleva manner on valmistautunut sotaan ja osallistunut siihen kaikilla muilla mantereilla paitsi omallaan. Syyskuun 11. vuonna 2001 vielä voimisti ajattelutapaa ratkaisevasti WTO:n tornien romahtaessa. ”Jokainen joka ei ole meidän puolellamme on meitä vastaan”, tokaisi silloinen presidentti Georg W. Bush valmistellessaan sotaa Irakia vastaan. Irakilaisia ei ollut tuhotyön tekijöiden keskuudessa eikä maasta sinne tehdyn hyökkäyksen jälkeen löytynyt kätkettyjä atomiaseita tai niiden laukaisualustoja, vaikka maa ei mikään herranenkeli suhteessaan naapurimaihinsa ollutkaan. Amerikka koki turvallisuutensa uhatuksi, perusti jopa salaisia vankileirejä Kuuban saarella sijaitsevan Guantanamo Bayn vankileirin  lisäksi eri puolille maailmaa. Mikä pahinta, sotajoukot syyllistyivät hallituksen suostumuksella ja tuella vankien kidutukseen ja monenlaiseen fyysistä, uskonnollista ja poliittista vapautta loukkaavaan nöyryytykseen.

Liittovaltio on edelleen hengissä, tosin eräät niistä ovat vapauksia soveltaessaan ajautuneet lähes vararikkoon, Kalifornia yhtenä niistä muskelisankari Arnold Schwarzeneggerin johdolla. Amerikkalainen infrastruktuuri on kurjassa kunnossa, yhteisen vastuun puute paistaa harvoille suuntautuneen ylenpalttisen rikkauden rinnalla joka kulmasta.

Entä vapaus? Amerikka on julistautunut demokratian ja vapauden esitaistelijaksi. Jo toisen maailmansodan jälkeen keskeiseksi vastustajaksi nousi Neuvostoliiton johtama kommunismi, jona amerikkalaiset tätä slaavilaishenkistä byrokraattista hyvinvointivaltioksi tarkoitettua hirmujärjestelmää pitivät. Kommunismin vastustamisesta tuli suuri ideologinen missio, jonka seurauksista myös Amerikan kyljessä elävä Castrojen tähän saakka johtama Kuuba edelleen kärsii.

Kaiken keskellä on kuitenkin sitten 1980-luvun alun Kiina alkanut nousta yhä merkittävämmäksi maailmanmahdiksi. ”Kissan värillä ei ole väriä, pääasia on että se pyydystää hiiriä”, kerrotaan Kiinan 1980-luvun johtajan Deng Xiaopingin tokaisseen. Kiinalaiset ovat kasvattaneet yhteiskunnallista varallisuutta suorastaan uskomattomiin määriin – se on Yhdysvaltain jälkeen maailman  toiseksi suurin talousmahti, jonka kasvu jatkuu edelleen lähes 10 %:n tuntumassa.. Tällä hetkellä Kiina rahoittaa lainanannollaan ja osakeomistuksillaan huomattavan osan amerikkalaisesta hyvinvoinnista. Paradoksaalista on, että tämä talouden supermahti on jäämässä keskeisimmän arvovastustajansa, kiinalaisen tapaan rakennetun kommunismin taloudelliseksi vangiksi.

Tämä amerikalaisen perustuslain analyysi antaa tietenkin aika lohdutoman kuvan maasta, joka kuitenkin kykenee edelleenkin juuri vapauden hengestä johdettuine periaatteineen ja aseteineen jatkuvasati valloittamaan maailmaa. Erityisesti tämä näkyy verkkoviestinnän ja tietokoneen käyttöön perustuvan sosiaalisen median SOMEn alueella. Google, Facebook, Youtube, Twitter, Skype – nämä kaikki fantastiset internet-ajan superjätit ovat amerikkalaisomistuksessa ja arvatenkin kontrolloivat maailmanlaajuisesti paitsi siihen liittyvää tekniikkaa, myös tietovirtoja ja sisältöjä. Ei ole kun ajan kysymys, kun kaikkien näiden innovaatioiden seurauksena putkahtaa taas esiin jotain uutta, mullistavaa, amerikkalaista...

”Tarvitsemme ihmisiä, jotka osaavat unelmoida asioista joita ei vielä ole” - presidentti John F. Kennedy puheessaan Irlannin parlamentille kesäkuussa 1963.

”Kaikki Yhdysvaltain ongelmat voidaan jäljittää Amerikan intiaanien harjoittamaan valistumattomaan siirtolaispolitiikkaan” - edesmennyt koomikko ja moninkertainen presidentivaalien huumoriehdokas Pat Paulsen.

”Se on kaikki yhtä suurta valhetta” - historian suurimman pyramidihuijauksen tunnustanut Benard Madoff pidättäjilleen joulukuussa 2008

”Voit aina luottaa siihen, että amerikkalaiset tekevät asiat aina oikein kunhan ovat ensin kokeilleet kaikkea muuta” - Britannian edesmenneen pääministerin Winston Churchillin usein lainattu tokaisu

Tämä kirjoitus syntyi siis toimittaja Pekka Mykkäsen ansiokkaan Amerikka-kirjan (ISBN 978-952-240-102-1) inspiroimana; lopun lainaukset ovat kirjan sisällysluettelosta.

Kopautus pöydän alta...

Ihmisen vapauttaminen orjuuteen verrattavissa olevasta sorrosta ja henkisestä holhouksenlaisuudesta – tämä oli muodostuva viime vuosisadan alkuvaiheissa syntyneen sosialidemokratian suureksi yhteiskunnalliseksi tehtäväksi.

Ajatus ihmisen toiminnallisesta vapauttamisesta perustuu radikaaliin humanistiseen ajatteluun. Olla radikaali tarkoittaa asian ytimeen menemistä. Tämä juuri, ydin on ihminen itse. Tässä kiteytyi työväenliikkeen arvoperinnön keskeiseksi sanotun visionäärin, Karl Marxin suuri ja pysyvä visio, joka jatkuvasti kiehtoo ja elähdyttää tämänkin päivän pohdiskelijaa.

Ihmiselle on suotu ainutkertainen ja poikkeuksellinen biologinen ominaisuus. Sille on ominaista tietoisuus omasta olemassaolostaan, ei pelkästään hetkeen sidotusta vaan myös mennyttä ja ja tulevaa hahmottavasta. Tietoisuus, kyky sellaisten abstraktioiden kuin puheen, kirjoituksen, tietojärjestelmien tai musiikin tuottamiseen. Ja kun tämä sanotaan ihmisestä, silloin ei tarkoiteta vain yksilöä vaan periaatteessa koko ihmislajia ihonväriin, sukupuoleen, alkuperään tai jopa ikään ja ajankohtaan katsomatta. Näin on aina ollut ja tämän potentiaalin, ristiriitoja ja kehitystä aiheuttavan vapautensa kanssa ihminen tulee elämään tästäkin eteenpäin.

Juuri tähän kosmiseen, ihmistä ulkopuolelta tarkastelevaan havaintoon perustuu visio tulevaisuudesta, jossa ihminen pääsee toteuttamaan näitä ainutkertaisia ominaisuuksiaan. Se vaatii tuolle mahdollisuudelle otollisia aineellisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita. Niistä tärkein on ihmisen ainutkertaisuuden tunnistaminen ja ponnistelu tuon mahdollisuuden rakenteelliseksi toteuttamiseksi. Tätä pyrkimystä kutsutaan myös yhteiskunnalliseksi aatteeksi ja askeleita sen totetttamiseksi politiikaksi.

Kun puhutaan ihmisen toiminnallisesta vapauttamisesta, niin silloin ollaankin tekemisessä myös työn ja omana aikanamme toteutuvan työelämän kanssa. Kun työväenliike katselee työelämää ja pyrki tekemään siihen parannuksia, taustalla on aina visio ihmisestä ja hänen potentiaalisten mahdollisuuksiensa toteuttamisesta.

Ajatus työn vapauttamisesta ei ole alunperin Karl Marxin keksintöä – tuo ajatus tulee toiselta suurelta visionääriltä, Charles Fourierilta. Kysymys ihmisen vapauttamisesta koski tietenkin myös naista ja Fourier oli ensimmäisiä, joka nosti naisen vapauttamisen yleiseen keskusteluun - tämä juuri vietetyn kansainvälisen naistenpäivän johdosta todettakoon. Marx ja Fourier kohtasivat toisensa Marxin Pariisin pakovuosien aikoina vuodesta 1843 eteenpäin. ”Tehdä yhtä tänään, huomenna toista, olla metsästäjä aamulla, kalastaja päivällä, karjankasvattaja iltapäivällä, ruoan jälkeen kritisoida, ilman että ryhtyy metsästäjäksi, kalastajaksi, karjankasvattajaksi tai kriittiseksi kriitikoksi.” Tämä Fourierilta omaksuttu ajatus on tietenkin helppo asettaa naurunalaiseksi, ellei sen taustalla olisi pysyvä pyrkimys ihmisen vapauttamisesta palkkatyön orjuudesta ja omaehtoisuuden mahdollistamisesta. Tuolle tavoitteelle ei ole asettu toteutumispäivää, kysymys on ihmisen ikuisesta ja luovuttamattomasta oikeudesta pyrkiä tuohon tavoitteeseen ja toteuttaa itsessään piilevät mahdollisuudet. Syntyvä työväenliike sitoutui tuohon työtä, rakkauden ohella ihmisen keskeistä toiminnallista ulottuvuutta koskevan vision toteuttamiseen.

Kapitalistisen yhteiskunnan ajautuminen tilaan, jollaisena me sen tänä päivänä läntisessä maailmassa näemme, ei ole työväenliikkeen arvoperinnettä edes jossakin määrin opiskelleelle mikään uusi, yllättävä tai poikkeuksellinen historiallinen tilanne. Tosin tuota taloudellisfilosofista tietoa ei kouluissamme vieläkään saa, vaan yliopilaskirjoituksiinkin se taitaa pitää kaivaa muualta. Pääomakeskeisen, markkinoiden keskittymiseen ja pääomien kasautumiseen perustuva, loppujen lopuksi kapitalismin itsensä sodanomaisella kilpailulla tuhoava historiallinen kehitys näkyy mitä selvimmin Marxin ajattelussa, sen vastakohtien kautta tapahtuvassa kehityksessä kohden korkeampia, ihmisen kannalta otollisempia muotoja.

Keskusteluun työn vapauttamisesta tulee työväenliikkeen arvoperintöön nojaavan liikkeen olla aina valmis. Se on liikkeen hengissäsäilymisen elinehto, näin julisti Ruotsin SAP:n 1960-80-lukujen puoluejohtaja Olof Palmekin äskettäin näytetyssä tv-dokumentissa.

Kun suomalainen sosialidemokratia ja ammattiyhdistysliike väittää, että ihmisen oikeuksien kannalta kannalta välttämättömin perustein luotava palkkarahasto tai sosiaalisen turvallisuuden aktiiviväestölle mahdollistava yhteiskuntatakuu ei ole mahdollinen, liike toimii tässä kohden vastoin sitä keskeistä periaatetta joka nosti sosialidemokratian mahtavaksi yhteiskuntaa muuttavaksi ja rakentavaksi voimaksi. Kysymys ei ole pelkästään voimavarojen kartuttamisesta kohden välttämättömänä edessä häämöttävää muutosta, vaan myös suhteesta liikkeen alkuperäiseen, radikaaliin ihmiskäsitykseen. Se mikä ei näytä olevan mahdollista tänään, voi olla toteutuva realiteetti jo huomenna. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana otettu kanta estää nuoremmalta sossialidemokraattien sukupolvelta siten pääsyn aatteen syvimmille lähteille ja on jo nyt jättänyt ikävän kovettuman, arven liikkeen uljaaseen profiiliin. 

Entinen sosialidemokraatisen työväenyhdistyksen puhenjohtaja kopautti edellisessä kokouksessa virheelliseksi osoittautuneen päätöksen pöydän alta uudelleen keskusteluun ja tarkistettavaksi. Jokainen tarkistus on tarkistettava – sehän on yksi liikkeen maksimeista, kansanvaltaisista perusajatuksista.

Kun liike alkaa toimia vastoin omaksumiaan periaatteita, voidaan tietenkin kysyä, kannattaako siinä ylipäätään olla enää mukana. Rafael Paasio totesi 1960-luvun alun vaikeina ja uhkaavina vuosina, että liikkeessä on oltava mukana silloinkin kun se lyö päätään seinään – vai oliko se sillä kertaa Karjalan mäntyyn...

Kasvun heikkoja signaaleja

Suomi, Eurooppa ja ilmeisesti koko maailma tuskailee ja pähkäilee taloudellisen kasvun vaatimuksissa ja odotuksissa. Uutta visiota, uusia innovaatioita, uusia kaupaksi käyviä keksintöjä haetaan kuumeisesti. Me kaikki tiedämme, että tuo uusi ei synny kovinkaan usein loogisen ja kognitiivisen prosessin tuloksena, vaan se tulee arvaamatonta ja ennalta määrittelemätöntä reittiä tietoisuuteemme, ajatuksiimme, mielikuvitukseemme ja sitä kautta käytännön työvälineeksi.

Puhutaan myös heikoista signaaleista. Uusi saattaa olla jo olemassa ja muhimassa keskuudessamme, mutta se ei ole jostakin syystä saanut vielä yleistä hyväksyntää. Ajatteluumme, tottumuksiimme, yhteiskuntaluonteeseemme liittyvät kiellot, tabut rajaavat oikeastaan jo ulottuvilla olevan mahdollisuuden pois tietoisuudestamme.

Uuden löytäminen, keksiminen, havaitseminen ja nappaaminen työstettäväksi on juuri siksi niin vaikeaa ja harvinaislaatuista, koska se edellyttää rohkeutta ottaa normaaliuden ulkopuolelta heikkona signaalina tuleva, ohikiitävä ajatus kiinni ja työstämisen kohteeksi. Tuosta heikosta signaalista liikkeelle lähtevä ajatus alkaa työstettäessä kasvaa; se saa uusia ulottuvuuksia. Siitä tulee uuden oletus, sen ympärille kasvaa visio sen soveltuvuudesta.

Pahin on kuitenkin vielä edessä: sen pitäisi läpäistä yleinen hyväksyntä, voittaa muutosvastarinta, kyetä lyömään myönteisellä tavalla kiilaa luutuneisiin ja paatuneisiin toimintamalleihin ja asenteisiin. Yhden esineen kohdalla se saattaa onnistuakin, mutta kun on kysymys esimerkiksi uudesta sosiaalisia suhteita edellyttävästä toimintarakenteesta, mahdollisuudet taitavat pudota promillen osasiin.

Onko uuden keksimisellä, löytämisellä, tuotteistamisella ja lanseeraamisella meidän oloissamme ylipäätään mahdollisuuksia? Puhtaasti teoreettisena mahdollisuutenna voisi vastata myönteisesti, vaikkakin käytännön sitoutuminen normaaliuteen, tavanomaisuuteen ja jo tarjolla ja siten tietoisuudessamme oleviin vaihtoehtoihin suvereenisti rajaakin uuden innovaation useimmiten todellisuuden ulkopuolelle.

Tavaraa alkaa olla maailma jo täynnä. Tavalliseen kerrostalohuoneistoon tai edes omakotitaloon ei ilman uutta tilaa sovi lisää enää juurikaan mitään. Globaali teknologinen perusta tuottaa sitä ehtymättömällä voimalla ja tavalla, joka uhkaa maapallon ekologista tasapainoa paitsi tämän päivän ihmisen, flooran ja faunan, myös elinkelpoisen tulevaisuuden kannalta. Ainoastaan ihmisellä elävistä olennoista on mahdollisuus vaikuttaa tasapainon saavuttamiseen ja säilyttämiseen. Tämä asettaa uuden kehittämiselle ja keksimiselle ankaran eettisen rajoituksen.

Voisiko suomalainen arvoperintö tarjota pohjaa uusille näissä oloissa jotakin laadullisesti uutta, arvokasta ja globaalisiti käyttökelpoista? Sellaista joka täyttää sekä ympäristön asettamat vaatimukset ja ihmisen aineelliset – ja etenkin henkiset tarpeet?

Rehellisyytemme, avoimuus, tasa-arvoajattelumme pitkä perintö, käytännön kekseliäisyytemme selvitä ankarissa olosuhteissa, kykymme aika-ajoin nopeaankin muutokseen, yhteiskunnallinen vastuullisuutemme, kielemme yhteys luontoon, kalevalainen myyttinen perinteemme, voisiko näistä syntyä esimerkiksi yritysmaailman rakenteisiin sellainen toimintamalli, joka kelpaisi myös maailmalle, muissa oloissa syntyneeseen, samoja arvoja kunnioittaviin olosuhteisiin? Ajattelen tässä radikaaliin humanistiseen kulttuuriperintöön tukeutuvaa tuottamisen, yrittämisen, palvelemisen ja eettiseti kestäväksi koetun elvyttämistä innovatiivisiksi, laadullisiksi tuotteiksi.

Voisiko siis perinteisiin suomalaisiin  perustuva yrittämisen malli sopia esimerkiksi ja vientituotteeksi muulle maailmalle vähän samalla tavalla kuin Yhdysvaltain suurlähetystön luoma uutta teknologiaa hyödyntävä, ekologisesti avantgardistinen talo? Voisipa hyvinkin,  jos se sopisi yhteen yritäjiemme ja elinkeinoelämän keskeisten arvosovellutusten kanssa. Näin ei taida kuitenkaan olla - suomalaiseen arvoperinteeseen kuuluva lähestymistapa taitaa muistuttaa enemmän kauhukuvaa, tabua jota ei passaa liian paljon ajatella ja jonka ei pidä antaa sekoittaa menestyväksi koettua elinkeinoelämän ideologiaa ja yrittämisen valtavirtaa.

Jos pärjääminen kovassa kilpailussa voisi muodostua kansakunnan menestyksen tukevaksi pohjaksi, luulisi talviurheilussa menestyneiden norjalaisten olevan maailman innovatiivisinta kansaa. Norjalaisista keksinnöistä ei kuitenkaan tule äkkiseltään mieleen muuta kuin kuivattu turska, sinänsä maukkaan lipeäkalan ilmakuivattu raaka-aine.

Kirjoitan tätä auringon juuri noustessa horisontin alapuolelta valaisemaan tulevaa päivää, tuomaan toivoa ja muistuttaen maapallomme kannalta ikuisista ja alati pysyvistä arvoista. Viestinä, heikkona signaalina silläkin on arvonsa. Uusi on rakennettava aina pysyvälle, elämää ylläpitävälle perustalle.

Odottavalla kannalla (II)

Miten ja milloin luovuuden käsite alkoi kielenkäytössämme yleistyä? Minulla on sellainen mielikuva, että vielä 1950-luvulla tällaisesta ulottuvuudesta ei paljoakaan puhuttu, vaikka kyllä se kaiketi jonkinlaisena sisäänrakennettuna ominaisuutena lahjakkuudessa nähtiinkin.

Sanan ”Skapandet” (luovuuus) taisin ensimmäisen kerran kohdata kääntäessäni 1960-luvun alussa esteettiseen kasvatukseen tähtäävää Ruotsin kotkaliikkeen aineistoa. ”Skapande lek” sai suomenkieliseksi nimekseen ”Luova leikki”. Tuossa aineistossa kuvattiin mahdollisuuksia hahmottaa uudella tavalla värien, muotojen ja materiaalien maailmaa. Se oli askel uuteen suuntaan sodanjälkeisistä hierarkisista arvoasetelmista. Tuo monistamalla tehty kirjanen on edelleenkin kirjahyllyssäni.
Edelläkävijöinä Suomessakin oli Työväen Sivistysliitto, jonka pääsihteeri kouluneuvos Arvi Hautamäki luennoi väsymättä kasvatuksesta omaehtoisuuteen, omaehtoisesta sivistystyöstä. Nuorten Kotkain Keskusliiton puheenjohtajana ollessaan hän lanseerasi ajatuksen ”kasvamaan saattamisesta”.
Sitä seurasi sitten 1960-luvun arvokumous, jonka myötä maailmankuva alkoi saada uusia, myös luovuuteen viittaavia piirteitä. Autoritaariset asenteet joutuivat lähes naurunalaisiksi Arvo Salon ”Lapualaisoopperan” myötä. Järjestöpuserot vaihtuivat usein t-paitoihin, joihin painettiin uusia tunnuksia. Kotkaliikkeen kotkankuvan korvasi yhteispohjoismainen ”pienten piiri” joka pian otettiin myös kansainvälisen järjestön tunnusmerkiksi. Se olikin tarpeen, koska Euroopan ulkopuolisissa maissa kotka ja haukka miellettiin uhkaaviksi symboleiksi. Ne veivät kanat tarhasta ja karitsoita tai jopa  aikuisiakin elikkoja  lammastkatraasta.

Englannissa oli koko sodanjälkeisen ajan vaikuttanut, alunperin Saksan Dresdenistä 1921 liikkeelle lähtenyt vapaan kasvatuksen koulu nimeltään Summerhill. Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle sen ja vapaan kasvatuksen ympärillä käytyyn keskusteluun totean vain, että tämän koulun piirissä erittäin pitkälle viety ajatus omaehtoisuudesta lisäsi omalta osaltaan keskustelua ihmisen uinuvista, käyttämättömistä mahdollisuuksista. Ne oli aktivoitavissa kun tehtiin tilaa  omaaehtoiselle kasvamiselle. Juuri lasten keskuudessa tämä luontainen, spontaani, uutta hakeva aktiivisuus näyttäytyy edelleenkin kaikkein puhtaimmillaan. Uuteen leikkiin riennetään juoksemalla, ei kävellen.
Vapaan kasvamisen ja vapaan elämisen mahdollisuus sai muitakin muotoja; Rock-maailmassa ”Woodstock” -tapahtuma nostettiin eräänlaiseksi ikoniksi. Myös amerikkalainen hippiliike, ”kukkaiskansa” toi uusia ajatuksia eurooppalaiseen kasvatus- ja elämänmuotoajatteluun. Sekin oli omiaan vahvistamaan visiota siitä, että ihmisen oli vapaassa ja kansanvaltaisessa yhteiskunnassa voitava kehittää itseään toteuttaakseen piilevät potentiaalinsa. Tämä ajatus taitaa edelleenkin olla humanistisen ajattelutavan peruspilareita. Se näkyi hyvin selvästi myös niissä pitkän tähtäimen ohjelmissa, joita minäkin olin varhaisnuorisojärjestön vastuuhenkilönä kirjallisestikin visioimassa.

Mikä oli sosialidemokratian suhde tähän muutokseen? Sitä voisi luonnehtia innostuneeksi, mikä näkyi 1960-luvun lopun suurenmoisena ohjelmatyönä enteillen hyvinvointivaltion keskeisten ajatusten läpimurtoa pohjoismaisten mallien mukaan Suomessakin. Liikkeelle omaehtoisuus muodosti luonnollisen arvolähtökohdan. Tuo henki oli näkynyt liikkeesä koko sen historian ajan alkaen yleisestä ja yhtäläisestä ääni- ja vaalioikeudesta, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaudesta, kansanvaltaisten periaatteiden tinkimättömästä noudattamisesta yhteisissä järjestöissä ja yhdenvertaisuuden, toveruuden ja tasa-arvon noudattamisena keskinäisessä kanssakäymisessä. Nuo periaatteet nostivat ihmisen arvokeskukseksi entisten, ihmisen ulkopuolella toimivien ja ihmistä kahlitsevien auktoriteettien sijaan. ”Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias”...Kysymys oli ajatusten ja asenteiden suuresta vallankumouksesta. Nuo arvot ovat siivittäneet liikettä, maan vanhinta samalla nimellä toiminutta puoluetta aina näihin päiviin saakka.

Todella merkittävä uusi, omaehtoisuutta tukeva sysäys  tuli aika yllättäenkin  1960-luvulla työväenliikkeen arvoperinnöstä ja siellä tehdyistä löydöistä. Karl Marxin taloudellisfilosofiset käsikirjoitukset oli löydetty uudestaan, eivätkä ne enää olleetkaan marxismi-leninismin tarkoitushakuisesti  neuvostojärjestelmää tukevaksi tarkoitettua omaisuutta, vaan päin vastoin   kyseenalaistivat autoritaarista, byrokraattista  ja väkivaltaiseksi osoittautunutta neuvostojärjestelmää. Käsikirjoitukset, erityisesti T.J. Bottomoren ja Erich Frommin englanniksi kääntämä ”Marx' Concept of Man” (Marxin käsitys ihmisestä) asettivat ns. sosialistiselle ajattelulle uusia haasteita. Olihan työväenliikkeessä aina asetuttu työn ja pääoman välisessä ristiriidassa selkeäsanaisesti työn puolelle. Se tarkoitti taistelua palkkatyön parempien ehtojen ja sopimuspolitiikan voimaansaattamisen puolesta poliittisen ja ammatillisen liikkeen yhteisvoimin.

Mutta mikä oli Marxin mukaan työväenliikkeen suhde itse työhön? Käsikirjoitukset nostivat esiin työväenliikkeen arvoperinnön ihmiskeskeisen, ihmisen omaehtoisuutta ja luovuutta korostavan periaatteen poikkeuksellisen perinpohjaisella ja vastaansanomattomalla tavalla. Tavoitteena oli ihmisen vapauttaminen palkkaorjuudesta ja maailman muuttamisesta omaehtoisuuden pohjalta jäsentyväksi. Taustalla on koko ajan mitä vankin usko ihmisen työn vapauttamisen kautta nousevaan  luontaiseen aktiivisuuteen, produktiivisuuteen, omaehtoisuuteen ja veljeyteen, sisaruuteen. Työväenliikkeen kaikki toimet voitiin nähdä tähän kokonaistavoitteeseen tähtäävinä osaratkaisuina. Tavoitteelle ei Marx asettanut aikataulua vaikka ennakoikin kapitalistisen maailmanjärjestelmänm ajautuvan murrokseen jonka pohjalta uusi yhteiskunta syntyy. Tämä pätee myös tämän päivän sosialidemokratiaan. Kilpailun ja palkkaorjuuden - tätä nimitystä jokaiseen ulotetusta palkkatyöstä käytettiin - hintana oli vieraantuminen joka saa mitä moininaisimpia henkisiä ja fyysisiä - myös sosiaalisia  - muotoja. Tervehtyminen ja kuntoutuminen oli mahdollista ainoastaan vapaan, omaehtoisen työn toteutumisen kautta. Ihmisen mielikuvituksen ja toivon sitkeyttä osoittaa se että toimeentulon hankkiminen satunnaisesti saadusta palkkatyöstä tuottaa sekin ainakin jossakin määrin tyydytystä.

Tässä on korostettava että ei tämä periaatepohja ollut yksin Karl Marxin aikaansaannosta,. Vaikka hän sitä nuoren miehen vauhdikkuudella  suvereenisti  hahmottikin. Sveitsiläisen J.J. Bachofenin havainnot matriarkaalisen ja patriarkaalisen ajattelutavan eroista vahvistivat suuresti uskoa siihen että demokraattisesti, omaehtoisesti toimiva sosialismi oli luotavissa.

Minun ajattelutapaani tämä lähtökohta on vaikuttanut voimakkaasti vielä nuoruusaikojen jälkeenkin. Kun ammattiyhdistysliikkeessä luennoin sen suhteesta työväenliikkeen arvoperintöön, nousivat ihmisen oikeudet, kansanvalta ja omaehtoisuus väistämättä olennaisiksi ja keskeisiksi teemoiksi. Täytyy myöntää että työkaverit hiljaa ihmettelivät tätä aatteen paloa ja pitivät sitä liian poliittisena. Ammattiosastojen luottamusmiehet useimmiten välittömästi aistivat sanoman autenttisuuden ja vastaanotto oli sen mukaista. Tässä luotiin pohjaa sille, minkälaisille uudistuksille työelämässä pääpaino olisi asetettava.

Olivatko ammattiyhdistysliikkeen suuret saavutukset suhteessa työaikaan, työturvallisuuteen tai sopimusjärjestelmiin nähtävissä osatavoitteina myös omaehtoisuuden, ihmisen vapauttamisen, kuntouttamisen ja uuteen tietoisuuteen nostamisen näkökulmasta? Ilman muuta, työväenliikkeen  vuosisatainen ponnistelu oli taistelua omaehtoisuuden ja ihmisen tärkeimmän ominaisuuden, työn ja toiminnan vapauttamisen puolesta: rakkautta ja veljeyttä suhteessa kanssaihmiseen, työtä ja toimintaa itsensä ja yhteisönsä hyväksi. Taustalla on vahva usko siihen, että ihminen on pohjimmiltaan tietoinen, rakastava ja yhteiseksi hyväksi toimiva olento. Jos näin ei olisi, ihmisestä ei olisi koskaan tullut sitä koko maapalloa hallitsevaa lajiolentoa, mitä se tänä päivänä on.

1970-luvun lopulla alkoi työttömyys taas kerran vaivata yhä pahemmin palkkatyöhön ja sen varaan viritettyä yhteiskuntaa. Tehtiin hätätilahallituksia, laskettiin jopa palkkoja, mutta työttömyys ei ottanut hellittääkseen. Milton Friedmannin monetaristiset opit alkoivat kantaa ensimmäisiä hedelmiään eri puolilla maailmaa. Jo senaikainen Euroopan yhteisö oli viritetty aika selkeästi konservatiivisten, monetarististen ja kilpailuun perustuvien arvojen ajajaksi tunnettujen neljän suureksi luonnehditun vapauden pohjalta. Sosialidemokratia oli tässä eräänlaisessa tienhaarassa: lähteäkö mukaan kilpailuun talouskasvusta ja sen kautta oletusarvoisesti saavutettavasta hyvinvoinnista, vaan yrittääkö löytää ratkaisumallia  oman arvoperinteen pohjalta?

Kun kysymys oli toimeentulosta yhtenä inhimillisen itsenäisyyden ja edes jonkinasteisen vapauden kulmakivenä, nousi tuolloin keskusteluun ajatuksia kansalaispalkasta, palkkarahastoista ja myös nuorten kohdalla ns. nuorten yhteiskuntatakuusta. Kun oli selvästi nähtävissä itsekkäiden arvojen voimistumista keskellä työttömyyden aiheuttamaa onnettomuutta, näytti minusta siltä että olisi luotava vahvoja yhteiskunnallsia ratkaisuja työeläkerahastojen malliin sosialidemokratian edellyttämän täystyöllisyyden tueksi. Jo silloin puhuttiin palkkarahastoista ja palkansaajarahastoista kokonaisvaltaisena työllistämisen mahdollistajana. Rahastoista ja uusista rahoitusinstrumenteista puhutaan nytkin, tosin niiden sisällön määräävät näinä aikoina konservatiiviset taustavoimat.

Sosialidemokratia ei lähtenyt luomaan uusia, täystyöllisyyden takaavia rahoitusmuotoja eikä täystyöllisyyteen tähtäävää yhteiskunnalista ohjelmaa tätä kautta, vaan 1980-luvun saatossa ryhtyi sitä aktiivisesti vastustamaan. Munat laitettiin kasvupolitiikan koriin, kasvupolitiikan jonka ytimen muodosti yritystoiminnan edellytysten parantaminen ja uusien työpaikkojen luominen yksityiselle sektorille. Suuntana ei siis ollut työn vapauttaminen, vaan työläisen roolin ulottaminen jokaiseen työikäiseen ja työkuntoiseen. Työ on se, joka tekee vapaaksi.
Neuvostoliiton romahtamisesta  – ja sen kanssa samaan aikaan sattuneesta pääomien vapauttamisesta aiheutuneesta euforiasta – seurasi 1990-luvun puolivälin lama. Johtuiko sitten valitusta kasvupolitiikasta vaiko yhtäkkisestä Nokian noususta it-alan jättiläiseksi, että seurasi kuitenkin vaikeiden vaiheiden jälkeen hieman seesteisempi aika. Työttömyys ei tosinkovista ja johdonmukaisista ponnisteluista huolimatta silloinkaan hellittänyt. Sen sijaan tuloerot alkoivat kasvaa huimasti. Syntyi kasvava eliitti jonka tulot eivät olleet missään suhteessa tarpeelliseen eikä edes taitoihin. Ehdittiin menettää kokonaisia sukupolvia työttömyyden ankaralle alttarille. Yhdellä jos toisella on on omakohtaisia ja lähipiiriin sijoituneita kokemuksia näistä elämänkohtaloista.

Elämme tänään keskellä konservatiivisen arvomaailman pohjalta rakennettua globaalia kilpailutaloutta, jossa yhteisiä rakenteita ajetaan alas. Syntynyttä sairautta yritetään ajaa alas keinoilla jotka sen ovat aiheuttaneetkin. Homeopatian periaatteita talouteen soveltaen voisi sanoa että pienempikin annos pakkosäästämistä ja kurjuuden lisäämistä riittäisi.

Suhteessa työhön ja toimeentulon sosialidemokratian aatteellinen arvopohja ja käytännössä otettu jalkoterien asento eivät oikein tunnu sopivan yhteen. Kasvupolitiikkaan taivuttaessa on lyöty luukkuja kiinni suhteessa omaehtoisuuteen ja inhimillisen toiminnan vapauttamiseen. Minä toivon tässä suhteessa sosialidemokraattisen politiikan uudelleenarviointia.

Saattaa olla että muutostä tässä suhteessa ei minun elinaikanani tapahdu. Mutta odotan sitä siitä huolimatta.

Odottavalla kannalla (I)

Minua pidetään luunkovana sosialidemokraattina, järkähtämättömänä liikkeen kannattajana joka on vuosien varrella nähnyt ja kokenut tuulet ja tuiskut. Ei taival sosialidemokraattisen puolueen jäsenenä ja järjestötoimitsijana aina ole ihan niin auvoista ollut kuin miltä ulospäin ehkä näyttää. Kriisejä on ollut monenlaisia, osa ohimeneviä, mutta joukossa on pysyvämpiäkin. Kaikki asiat eivät näytä ottavan ratketakseen edes pidemmällä aikavälillä. On aihetta huoleen ja siksi kirjoitan tästäkin aihepiiristä.

Kuulun niihin kansanvaltaisen työväenliikkeen kannattajiin, jotka imivät aatteen kehykset jo kodin ilmapiiristä. Se ei tarkoita sitä että politiikkaa olisi jauhettu ja päntätty päähän jo lapsesta pitäen. Kyllä kotona yhteiskunnallisista asioista keskusteltiin mutta ei niitä tieten tahtoen lapsiin istutettu. Arvot tulivat elämän kehyksistä, huolenpidosta, rakkaudesta, ristiriitojen ratkomisesta ja jokapäiväisen elämän huolista.

Järjestötoimintaa lasten ja nuorten parissa oli jo lapsuudesta saakka tarjolla, asuttiinhan aivan työväentalon naapurissa. Siellä tapahtui paljon, oltiin urheiluseurassa, Päivän Nuorissa, Nuorissa Kotkissa. Käytiin joskus pyhäkoulussakin ja osallistuttiin koulun raittiustyöhön, pääasiassa kilpakirjoituksiin. Uskonto ja viina olivat kotipiirissä jokseenkin käsittelemättömiä aiheita. Tapakristillisyys ja vähävaraisuuteen liittynyt yksinkertainen elämäntapa pitivät fyysiset ja henkiset huumeet loitolla.

Valmistauduttiin TUL:n liittojuhliin. Joukkoesityksiä harjoiteltiin ja puhuttiin liittojuhlille lähdöstä. Kevään kuluessa kävi selville että kaikkien matkoja ei voida tukea eikä kotonakaan ollut varaa kuin yhden päästämiseen mukaan. Siskoni oli loistava esiintyjä ja hän oli senkin vuoksi etuoikeutettu lähtemään sekä liittojuhlille että urheiluseuran kiertueille laajan pitäjän työväentaloille. Se että en päässyt mukaan kun muut lähtivät, oli yksi niistä nuoren pojan suurista pettymyksistä.

Osallistuttiin lasten toimintaan ja kesällä oli tulossa kotkapiirin leiri Huopanan Vuosjärvelle. Sinne päästiin jo vähän suuremmalla porukalla ja minäkin olin mukana. Kuorma-auton lavalla mentiin ja leiri rakennettiin metsäaukealle vai olisiko ollut pieni rantaniitty tai laitumena oleva aho. Komento oli kovaa, kuri ja järjestys sotilaallista. Leirin johtajalle piti leiriläisten rakentaa kenttävuode ja leirirakenteita vähän samaan malliin kuin muutama vuosi aikaisemmin oliu ollut tapana rintamaolosuhteissa. Yritin välttää huomion kohteeksi joutumista, koska pelkäsin rangaistuksi tulemista joko osaamattomuuteni tai mahdollisten rikkeiden vuoksi. Uusimaahin Kalevi, sittemmin kunnan palopäälikkönäkin toiminut, karkasi leiriltä ja hänen löytämisekseen järjestettiin monta tuntia kestänyt pojan haeskelu. Hän löytyi. Eihän hän olisi osannut sieltä metsien kautta kotiin kirkonkylään kulkeakaan. Muistan että leirin päätyttyä äidiltä pääsi itku, kun hän löysi reppuun pakatut vaihtovaatteet käyttämättöminä, kosteina ja ilmeisesti jo vähän homeisinakin mukaan pakkaamastaan repustani. Nämäkin kokemukset vaikutivat aika paljon siihen, kun myöhemmin olin järjestelemässä lastenleirejä kotkaliikkeessa. Olin saanut aikamoisen rokotuksen sekä kilpailuhenkistä toimintaa että autoritaarisia asenteita vastaan käytännön kokemuksen kautta.

Isääni kohdistunut uhkailu muodostui myös omalla tavallaan kasvattavaksi kokemukseksi.

Työväenyhdistyksen aatteellinen yhtenäisyys oli heti sodan jälkeen joutunut koetukselle, kun kommunistisesta liikkeestä tuli hävityn sodan jälkeen sallittu ja liike alkoi koota voimiaan näkyvään toimintaan. Isäni ei lakannut ihmettelemästi sitä miten parhaat kaverit olivat yhtäkkiä aatteellisesti rintamalinjan eri puolilla. Työväentalon luotettu vahtimestari osoittautui Moskovan kaaderikoulun käyneeksi kommunistiksi, tosin hiljaiseksi mutta hyviä julisteita maaalaavaksi vaikuttajaksi. Hänen tyttärensä toimi meidän ohjaajanamme talon lapsitoiminnassa.

Sodan jälkeen isäni joutui aktiivina työväenyhdistyksen jäsenenä ja sosialidemokraattina kommunistien vihanpidon ja vainoamisen kohteeksi. Tämä tapahtui osin senkin vuoksi että hänellä oli hyvät keskusteluyhteydet sahanomistajaan, työnantajaan, joka piti isääni mielenkiintoisena keskustelukumppanina sahan työntekijöiden ja työväenliikkeen puolelta. Taitavana keskustelijana ja sosiaalisena demokraatina isäni eli siinä uskossa että asioista voitiin olla eri mieltä mutta henkilökohtaisiin suhteisiin se ei saanut vaikuttaa.

Sahanomistaja sotkeutui sitten pitäjän porvarillisen kerman kanssa asekätkentäjuttuun. Erinäisten sattumusten vuoksi – olen kirjoittanut niistä tarkemmin muistelmissani – kommunistit alkoivat syyttää isääni osallisuudesta luvattomien aseiden piilottamiseen. Rauhan miehenä isäni oli jo sodassa lääkintämiehenä eikä meille kotiin koskaan tuotu minkäänlaisia aseita. Tarpeelliset tainnutukset teurastettaessakin tehtiin yksinkertaisesti kirveen nakalla, se oli tapana siihen aikaan. Isääni kohdistuneet syytökset ja leimaaminen osoittautuivat ennen pitkää aiheettomiksi, mutta tämä koko sosialidemokraatien johtamaa työväenyhdistystä uhannut vastakkainasettelu puhalsi puhdin pois isäni aatteellisesta toiminnasta. Hyvää toveruutta ja solidaarisuutta ei tiukan paikan tullen löytynyt mistään. Tämäkin muistikuva on tärkeää kirjata talteen, koska vastaavanlaisia sattumuksia ovat varmasti muutkin joutuneet kokemaan.

Kaikesta huolimatta toiminta työväentalon ympärillä jätti nuoren pojan ja nuorukaisen mieleen ajatuksen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden oleellisesta merkityksestä olojen parantamiseen. Olin kahdeksanlapsisen katraan vanhin ja kun isäni sairastui sepelvaltimotukkeumaan 1950-luvun puolivälissä, jouduin mitä ottamaan vastuuta muutama vuosi aikaisemmin rintamamiestilalle siirtyneen perheen toimeentulosta. Alkoi rankka nuoruuden taistelu hengissäpysymisestä ja edes joinkinlaisen turvan tuomisesta perheeseen. Sen hajottamisestakin oli jo kunnassa ehditty puhua, mutta me päätimme pysyä yhdessä – ja kumma kyllä selvisimme. Raivasimme peltoa, rakensimme rakennuksia, kävimme metsätöissä, tienasimme hankintakaupoilla ja metsäajossa sen verran toimeentuloa että puheet perheen hajottamisesta jäivät sikseen.

Jo 18-vuotiaana liityin Ilmolahden Sos.-dem. Työväenyhdistykseen vakuuttunena siitä että asutus- ja rintamamiestiloilla elävän uuden köyhälistön asemaan oli saatava parannuksia. Maaltapako oli alkamassa, lautoja lyötiin aika uusienkin rakennusten ikkunoihin. Väkeä – nuoria enimmäkseen – muutti Ruotsiin leveämmän leivän perässä. Meidänkin perhe kasvoi kohden nuoruutta ja aikuisuutta. Minä olin saanut ainoana käydä keskikoulun ja katsottiin että minulla olisi mahdollisuuksia hankkia elantoni muuallakin. Armeijan jälkeen ja isäni kehotuksesta hakeuduin Työväen Akatemiaan ja sieltä edelleen järjestöelämään.

Hyppäsin syrjäkylän rintamamiestilalta nopeaa vauhtia valtakunnalliseen toimintaan. Sosialidemokraattinen liike vetäisi minut mukaansa ja sai minusta aktiivisen ja jatkuvasti uutta opiskelevan toimijan. Tehtävät olivat mielenkiintoisia ja jo 1960-luvun alkupuolella toimin järjestöohjaajana Nuorten Kotkain Keskusliitossa ja sittemmin muissakin ”sosialistisen kasvatuksen” tehtävissä aina kansainvälisen keskusjärjestön pääsihteerin tehtäviä myöten. Olin ensimmäinen päätoiminen kansainvälisen sosialidemokraattisen järjestön pääsihteeri, kun minut valittiin 1970-luvun alkupuolella IFM-SEI:n, Sosialistisen Kasvatuksen Internationaalin pääsihteeriksi.

Sitä ennenkin oli tapahtunut jo paljon, ensimmäinen suuri poliittinen ristiriitakin oli tullut koettua. Se koski nuorisojärjestöjen valtionapua 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Uutta nuorisotyölakia valmisteltiin ja opetusministeriö ehdotti järjestön muuhun talouteen suhteutettua prosenttiperiaatetta valtakunnallisten nuorisojärjestöjen valtionavun pohjaksi. Asia kannattaa kuva siksikin, koska sen heijastukset näkyvät niin vahvasti tämän päivän Suomessa.

Yhteiskunnallinen tilanne oli tuohon aikaan vähän toisenlainen kuin nykyään. Kommunistiset järjestöt toimivat vilkkaasti yli maan rajojen ja saivat tukea ainakin kansainväliseen toimintaansa sosialistiselta blokilta. Partiolaiset olivat hakeutuneet kirkon suojelukseen – Kirkon Nuorisotyön Keskus otti tuohon aikaan partiotoiminnan virallisesti ainoaksi hyväksytyksi toimintamuodokseen. Sosialidemokraatit kelpasivat kirkkovaltuustoon mutta sosialidemokratian arvot ja ajatukset eivät saaneet tulla näkyviin kirkon kasvatustyössä. Partioliike oli tuohon aikaan paitsi tietynlainen varhaisnuorisotoiminnan esikuva myös johdonmukainen malli hierarkisesta, muodollisten tasojen (merkkisuoritusten) kautta tapahtuvasta, valtionkirkon tukemasta kasvamisesta  kohden järjestön arvojen mukaista valmiutta yhteiskunnalliseen vastuunottoon.

Johdin tuolloin pääsihteerinä kotkaliikettä, joka oli siihen saakka aika pitkälle rakentunut samansuuntaisten periaatteiden pohjalle. Siniset järjestöpuserot, merkkisuoritukset ja kilpailut kuuluivat kotkaliikkeenkin toimintaperiaatteisiin. Partion sijasta käyttiin nimitystä vartio ja tutkimuksen perustuvana esikuvana olivat Helangon poikasakit. Voitaisiin sanoa että kotkaliikkeen kovimmat kilpailijat, pioneerit ja partio olivat taloudellisesti vahvemman suojeluksessa. Niiden taustalla oli resursseja joilla omien voimavarojen suuri osuus voitiin helposti osoittaa. Kotkaliike eli sen sijaan heiveröisten jäsenmaksujen ja paikallisesti kuntien nuorisotyön vähäisten tukien varassa. Oli olemassa vaara että kotkaliikkeen avustusosuudet jäisivät huomattavasti jälkeen siitä mitä samanikäisten parissa tekevät toiset järjestöt saisivat. Oli löydettävä muitakin perusteita kuin vain taloudellisia moniarvoisen nuorisokasvatustyön pohjaksi. Samaan aikaan oli tiukasti torjuttava erilainen kuittitehtailu – sehän nousi tietenkin yhtenä vaihtoehtona keskusteluissa esille.

Samantyyppinen kasvatuskäytäntö sävytti kotkaliikettä kautta Euroopan – oltiin vielä vahvasti sidoksissa militaristisiin kasvatusihanteisiin. Poikkeuksen tässä suhteessa teki Ruotsi, jossa Unga Örnar järjestö oli syntynyt työväen sivistysliikkeen yhteyteen ja jossa kasvatustyön pohjana oli Torsten Husénin aikuiskasvatustyöhön pohjautuva ryhmädynamiikka ja osanottajien yhdenvertaisuus. Ruotsalainen sosialidemokratia oli jo 1930-luvulta lähtien ollut hyvin omaleimaista kansankoti-ihanteineen. Sille oli tyypillistä myös aatteellinen omavaraisuus, mikä leimaa ruotsalaista sosialidemokratiaa tänäkin päivänä. ”Ökad jämlikhet” (lisääntyvä tasa-arvo) ja ”skapande fostran” (luova kasvatus) olivat niitä ihanteita jotka kasvoivat tuosta maaperästä ja tuottivat käytännön kasvatusmallin, joka perustui sisäistetylle kasvulle yhteisöön, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon. Muotojen suhteen ei siellä oltu sitoutuneita kognitiiviseen tasolta toiselle nousemiseen eikä semimilitaristisiin maneereihin, oltiinpahan vain yhdessä, opittiin järjestötoiminnan, yhteiskunnan ja demokratian alkeita tätä varten koottujen opintoaineistojen ja kiinnostavan toiminnan avulla. Tuo malli omaksuttiin nopeaa vauhtia myös 1960-luvun kotkaliikkeessä.

Ruotsalainen sosialidemokratia näki järjestöpohjaisen toiminnan suuren merkityksen demokratiaan kasvattajana. Sitä pidettiin vähintään yhtä tärkeänä asiana kuin äänestystä ja vaaleihin osallistumista – kysymyksessä oli tulevaisuuden vastuunkantajien kasvattaminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Tästä syystä kansalaisjärjestöjen katsottiin muodostavan elintärkeän väylän kasvamiselle vastuunottoon. Aatteellisen kasvatustyön tuli tuottaa kokeneita, toiminnassa karaistuneita, kansalaiskuntoa omaavia uusia, tietoisia toimijoita. Kansalaisjärjestöjen toiminnan tukeminen tulisi olla yhteiskunnan itsestäänselvä velvollisuus. Niillä oli selkeä yhteiskunnallinen, demokratiaa vahvistava tehtävä.

Kun Nuorten Kotkain Keskusliiton pääsihteerinä ja aktiivisesti pohjoismaiseen yhteistyöhön osallistuvana opin ruotsin sosialidemokraattisen työväenliikkeen kasvatustyöhön liittyvän dynamiikan, en voinut ymmärtää sitä että jo olemassaoleville taloudellisille resursseille kasvatusarvoista piittaamatta – ellei sellaisena pidetä taloudellisten voimavarojen omistamista itseään – annettaisiin nuoriso- ja lapsitoiminnan tukemisessa aivan keskeinen painoarvo. Avasimme kotkaliikkeessä keskustelua tästä asiasta ja aika monet ymmärsivätkin että nyt ollaan nuorisotyötä koskevan lainsäädännön kehittämisessä lähtemässä hakoteille.

Monet keskeisessä asemassa olevat sosialidemokraatit luottivat kuitenkin jostakin syystä siihen että myös sosialidemokraatit pärjäisivät tässä talouden kilpalaulannassa ainakin kohtuullisesti. Työväen Sivistysliitto joutui osin vastaanpanematta vastaavanhenkisen aikuiskasvatuslainsäädännön alaisuuteen ja sitä seurasivat kasvatus- ja nuorisotyötä tekevät järjestöt. Kotkaliikkeen vastaanhangoittelu ei herättänyt sosialidemokraattisen johdon piirissä myötätuntoa. Tosin SDP:n järjestöpäällikkö Valde Nevalainen ainoana ymmärsi syntyvän tilanteen täysin, mutta eivät hänenkään resurssinsa riittäneet kääntämään louhikkoon laskevaa yhteiskunnallista kelkkaa. Nuorijärjestöja alkoi kaatua: ensin meni Ammattikoululaisten liitto, sitten radikaaleja otteita esittänyt Teiniliitto.

Järjestöpohjainen kansalaiskasvatus on ajautunut vähitellen osallistamisen kannalta siihen heikkouden tilaan jossa me sen tänä päivänä näämme. Jäljelle on jäänyt kirkon verovaroilla tukema partiotyö ja tietenkin kovaan kilpailuun suuntautunut urheiluseurojen toiminta. Tästä suomalaisessa mallista ei sosialidemokraattisen arvokehityksen kannalta voi mairittelevaa arvosanaa antaa. Näköpiirissä ei ole sellaista yhteiskunnallista muutostilannetta, jossa osallistava ja vastuunkantoon ohjaaja kansalaistoiminta saisi sille kuuluvaa arvostusta. Vähän huvittavanakin yksityiskohtana mainitsen, että vietämme Pertti Paasion kanssa – hän näki vinoutuvan asioiden kulun alusta saakka – 1960-luvun nuorisityölainsäädännön epäonnistumisen muistotapaamisia.

Olen tässä näinkin pitkään yrittänyt kuvata niitä tekijöitä, jotka ovat omalta osaltaan olleet viemässä pohjaa pois osallistavalta kansalaistoiminnalta. Parempaan analyysiin olisi ollut aineksia juuri pohjoismaisen yhteistoiminnan kannalta jo 1960-luvulla, mutta ei tällä puolen Pohjanlahtea riittänyt henkisiä resursseja, yhteiskunnallista tietoisuutta eikä poliittista voimaakaan mielestäni edistyksellisempien vaihtoehtojen eteenpäinviemiseen.

Kun olin oikeastaan koko työurani tekemisissä järjestöpohjaisen toiminnan kanssa, on minusta tietenkin surullista ja turhauttavaa se että rakastamani liike ei osallistamisen kehittämisessä yltänyt sille tasolle, jonka liikkeen arvoperintö dynaamiseti ymmärrettynä tarjoaa. Tämän päivän sosialidemokratia on eilisen lapsi ja tietoisuus päättävästä osallistavan rakenteen tuottamisesta puuttuu. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin 1970-luvulta lähtien jolloin päästiin luomaan hyvinvointivaltion kansanvaltaisia rakenteita. Surullisena todisteena tietoisuutemme vajavaisuudesta on huoleton välinpitämättömyys kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta, mikä näkyy äänestysprosenttien alhaisuutena, populististen liikkeiden hyppäyksenomaisina nousina ja laskuina sekä tietenkin konservatiivisen, puritaanisuutta – siis säästämistä ja toimentulosta tinkimistä suosittavan - kilpailuyhteiskunnan hegemoniana.

Saattaa olla että muutostä tässä suhteessa ei minun elinaikanani tapahdu. Mutta odotan sitä siitä huolimatta.