Miten ja milloin luovuuden käsite alkoi kielenkäytössämme yleistyä? Minulla on sellainen mielikuva, että vielä 1950-luvulla tällaisesta ulottuvuudesta ei paljoakaan puhuttu, vaikka kyllä se kaiketi jonkinlaisena sisäänrakennettuna ominaisuutena lahjakkuudessa nähtiinkin.
Sanan ”Skapandet” (luovuuus) taisin ensimmäisen kerran kohdata kääntäessäni 1960-luvun alussa esteettiseen kasvatukseen tähtäävää Ruotsin kotkaliikkeen aineistoa. ”Skapande lek” sai suomenkieliseksi nimekseen ”Luova leikki”. Tuossa aineistossa kuvattiin mahdollisuuksia hahmottaa uudella tavalla värien, muotojen ja materiaalien maailmaa. Se oli askel uuteen suuntaan sodanjälkeisistä hierarkisista arvoasetelmista. Tuo monistamalla tehty kirjanen on edelleenkin kirjahyllyssäni.
Edelläkävijöinä Suomessakin oli Työväen Sivistysliitto, jonka pääsihteeri kouluneuvos Arvi Hautamäki luennoi väsymättä kasvatuksesta omaehtoisuuteen, omaehtoisesta sivistystyöstä. Nuorten Kotkain Keskusliiton puheenjohtajana ollessaan hän lanseerasi ajatuksen ”kasvamaan saattamisesta”.
Sitä seurasi sitten 1960-luvun arvokumous, jonka myötä maailmankuva alkoi saada uusia, myös luovuuteen viittaavia piirteitä. Autoritaariset asenteet joutuivat lähes naurunalaisiksi Arvo Salon ”Lapualaisoopperan” myötä. Järjestöpuserot vaihtuivat usein t-paitoihin, joihin painettiin uusia tunnuksia. Kotkaliikkeen kotkankuvan korvasi yhteispohjoismainen ”pienten piiri” joka pian otettiin myös kansainvälisen järjestön tunnusmerkiksi. Se olikin tarpeen, koska Euroopan ulkopuolisissa maissa kotka ja haukka miellettiin uhkaaviksi symboleiksi. Ne veivät kanat tarhasta ja karitsoita tai jopa aikuisiakin elikkoja lammastkatraasta.
Englannissa oli koko sodanjälkeisen ajan vaikuttanut, alunperin Saksan Dresdenistä 1921 liikkeelle lähtenyt vapaan kasvatuksen koulu nimeltään Summerhill. Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle sen ja vapaan kasvatuksen ympärillä käytyyn keskusteluun totean vain, että tämän koulun piirissä erittäin pitkälle viety ajatus omaehtoisuudesta lisäsi omalta osaltaan keskustelua ihmisen uinuvista, käyttämättömistä mahdollisuuksista. Ne oli aktivoitavissa kun tehtiin tilaa omaaehtoiselle kasvamiselle. Juuri lasten keskuudessa tämä luontainen, spontaani, uutta hakeva aktiivisuus näyttäytyy edelleenkin kaikkein puhtaimmillaan. Uuteen leikkiin riennetään juoksemalla, ei kävellen.
Vapaan kasvamisen ja vapaan elämisen mahdollisuus sai muitakin muotoja; Rock-maailmassa ”Woodstock” -tapahtuma nostettiin eräänlaiseksi ikoniksi. Myös amerikkalainen hippiliike, ”kukkaiskansa” toi uusia ajatuksia eurooppalaiseen kasvatus- ja elämänmuotoajatteluun. Sekin oli omiaan vahvistamaan visiota siitä, että ihmisen oli vapaassa ja kansanvaltaisessa yhteiskunnassa voitava kehittää itseään toteuttaakseen piilevät potentiaalinsa. Tämä ajatus taitaa edelleenkin olla humanistisen ajattelutavan peruspilareita. Se näkyi hyvin selvästi myös niissä pitkän tähtäimen ohjelmissa, joita minäkin olin varhaisnuorisojärjestön vastuuhenkilönä kirjallisestikin visioimassa.
Mikä oli sosialidemokratian suhde tähän muutokseen? Sitä voisi luonnehtia innostuneeksi, mikä näkyi 1960-luvun lopun suurenmoisena ohjelmatyönä enteillen hyvinvointivaltion keskeisten ajatusten läpimurtoa pohjoismaisten mallien mukaan Suomessakin. Liikkeelle omaehtoisuus muodosti luonnollisen arvolähtökohdan. Tuo henki oli näkynyt liikkeesä koko sen historian ajan alkaen yleisestä ja yhtäläisestä ääni- ja vaalioikeudesta, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaudesta, kansanvaltaisten periaatteiden tinkimättömästä noudattamisesta yhteisissä järjestöissä ja yhdenvertaisuuden, toveruuden ja tasa-arvon noudattamisena keskinäisessä kanssakäymisessä. Nuo periaatteet nostivat ihmisen arvokeskukseksi entisten, ihmisen ulkopuolella toimivien ja ihmistä kahlitsevien auktoriteettien sijaan. ”Ei muuta johtajaa, ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias”...Kysymys oli ajatusten ja asenteiden suuresta vallankumouksesta. Nuo arvot ovat siivittäneet liikettä, maan vanhinta samalla nimellä toiminutta puoluetta aina näihin päiviin saakka.
Todella merkittävä uusi, omaehtoisuutta tukeva sysäys tuli aika yllättäenkin 1960-luvulla työväenliikkeen arvoperinnöstä ja siellä tehdyistä löydöistä. Karl Marxin taloudellisfilosofiset käsikirjoitukset oli löydetty uudestaan, eivätkä ne enää olleetkaan marxismi-leninismin tarkoitushakuisesti neuvostojärjestelmää tukevaksi tarkoitettua omaisuutta, vaan päin vastoin kyseenalaistivat autoritaarista, byrokraattista ja väkivaltaiseksi osoittautunutta neuvostojärjestelmää. Käsikirjoitukset, erityisesti T.J. Bottomoren ja Erich Frommin englanniksi kääntämä ”Marx' Concept of Man” (Marxin käsitys ihmisestä) asettivat ns. sosialistiselle ajattelulle uusia haasteita. Olihan työväenliikkeessä aina asetuttu työn ja pääoman välisessä ristiriidassa selkeäsanaisesti työn puolelle. Se tarkoitti taistelua palkkatyön parempien ehtojen ja sopimuspolitiikan voimaansaattamisen puolesta poliittisen ja ammatillisen liikkeen yhteisvoimin.
Mutta mikä oli Marxin mukaan työväenliikkeen suhde itse työhön? Käsikirjoitukset nostivat esiin työväenliikkeen arvoperinnön ihmiskeskeisen, ihmisen omaehtoisuutta ja luovuutta korostavan periaatteen poikkeuksellisen perinpohjaisella ja vastaansanomattomalla tavalla. Tavoitteena oli ihmisen vapauttaminen palkkaorjuudesta ja maailman muuttamisesta omaehtoisuuden pohjalta jäsentyväksi. Taustalla on koko ajan mitä vankin usko ihmisen työn vapauttamisen kautta nousevaan luontaiseen aktiivisuuteen, produktiivisuuteen, omaehtoisuuteen ja veljeyteen, sisaruuteen. Työväenliikkeen kaikki toimet voitiin nähdä tähän kokonaistavoitteeseen tähtäävinä osaratkaisuina. Tavoitteelle ei Marx asettanut aikataulua vaikka ennakoikin kapitalistisen maailmanjärjestelmänm ajautuvan murrokseen jonka pohjalta uusi yhteiskunta syntyy. Tämä pätee myös tämän päivän sosialidemokratiaan. Kilpailun ja palkkaorjuuden - tätä nimitystä jokaiseen ulotetusta palkkatyöstä käytettiin - hintana oli vieraantuminen joka saa mitä moininaisimpia henkisiä ja fyysisiä - myös sosiaalisia - muotoja. Tervehtyminen ja kuntoutuminen oli mahdollista ainoastaan vapaan, omaehtoisen työn toteutumisen kautta. Ihmisen mielikuvituksen ja toivon sitkeyttä osoittaa se että toimeentulon hankkiminen satunnaisesti saadusta palkkatyöstä tuottaa sekin ainakin jossakin määrin tyydytystä.
Tässä on korostettava että ei tämä periaatepohja ollut yksin Karl Marxin aikaansaannosta,. Vaikka hän sitä nuoren miehen vauhdikkuudella suvereenisti hahmottikin. Sveitsiläisen J.J. Bachofenin havainnot matriarkaalisen ja patriarkaalisen ajattelutavan eroista vahvistivat suuresti uskoa siihen että demokraattisesti, omaehtoisesti toimiva sosialismi oli luotavissa.
Minun ajattelutapaani tämä lähtökohta on vaikuttanut voimakkaasti vielä nuoruusaikojen jälkeenkin. Kun ammattiyhdistysliikkeessä luennoin sen suhteesta työväenliikkeen arvoperintöön, nousivat ihmisen oikeudet, kansanvalta ja omaehtoisuus väistämättä olennaisiksi ja keskeisiksi teemoiksi. Täytyy myöntää että työkaverit hiljaa ihmettelivät tätä aatteen paloa ja pitivät sitä liian poliittisena. Ammattiosastojen luottamusmiehet useimmiten välittömästi aistivat sanoman autenttisuuden ja vastaanotto oli sen mukaista. Tässä luotiin pohjaa sille, minkälaisille uudistuksille työelämässä pääpaino olisi asetettava.
Olivatko ammattiyhdistysliikkeen suuret saavutukset suhteessa työaikaan, työturvallisuuteen tai sopimusjärjestelmiin nähtävissä osatavoitteina myös omaehtoisuuden, ihmisen vapauttamisen, kuntouttamisen ja uuteen tietoisuuteen nostamisen näkökulmasta? Ilman muuta, työväenliikkeen vuosisatainen ponnistelu oli taistelua omaehtoisuuden ja ihmisen tärkeimmän ominaisuuden, työn ja toiminnan vapauttamisen puolesta: rakkautta ja veljeyttä suhteessa kanssaihmiseen, työtä ja toimintaa itsensä ja yhteisönsä hyväksi. Taustalla on vahva usko siihen, että ihminen on pohjimmiltaan tietoinen, rakastava ja yhteiseksi hyväksi toimiva olento. Jos näin ei olisi, ihmisestä ei olisi koskaan tullut sitä koko maapalloa hallitsevaa lajiolentoa, mitä se tänä päivänä on.
1970-luvun lopulla alkoi työttömyys taas kerran vaivata yhä pahemmin palkkatyöhön ja sen varaan viritettyä yhteiskuntaa. Tehtiin hätätilahallituksia, laskettiin jopa palkkoja, mutta työttömyys ei ottanut hellittääkseen. Milton Friedmannin monetaristiset opit alkoivat kantaa ensimmäisiä hedelmiään eri puolilla maailmaa. Jo senaikainen Euroopan yhteisö oli viritetty aika selkeästi konservatiivisten, monetarististen ja kilpailuun perustuvien arvojen ajajaksi tunnettujen neljän suureksi luonnehditun vapauden pohjalta. Sosialidemokratia oli tässä eräänlaisessa tienhaarassa: lähteäkö mukaan kilpailuun talouskasvusta ja sen kautta oletusarvoisesti saavutettavasta hyvinvoinnista, vaan yrittääkö löytää ratkaisumallia oman arvoperinteen pohjalta?
Kun kysymys oli toimeentulosta yhtenä inhimillisen itsenäisyyden ja edes jonkinasteisen vapauden kulmakivenä, nousi tuolloin keskusteluun ajatuksia kansalaispalkasta, palkkarahastoista ja myös nuorten kohdalla ns. nuorten yhteiskuntatakuusta. Kun oli selvästi nähtävissä itsekkäiden arvojen voimistumista keskellä työttömyyden aiheuttamaa onnettomuutta, näytti minusta siltä että olisi luotava vahvoja yhteiskunnallsia ratkaisuja työeläkerahastojen malliin sosialidemokratian edellyttämän täystyöllisyyden tueksi. Jo silloin puhuttiin palkkarahastoista ja palkansaajarahastoista kokonaisvaltaisena työllistämisen mahdollistajana. Rahastoista ja uusista rahoitusinstrumenteista puhutaan nytkin, tosin niiden sisällön määräävät näinä aikoina konservatiiviset taustavoimat.
Sosialidemokratia ei lähtenyt luomaan uusia, täystyöllisyyden takaavia rahoitusmuotoja eikä täystyöllisyyteen tähtäävää yhteiskunnalista ohjelmaa tätä kautta, vaan 1980-luvun saatossa ryhtyi sitä aktiivisesti vastustamaan. Munat laitettiin kasvupolitiikan koriin, kasvupolitiikan jonka ytimen muodosti yritystoiminnan edellytysten parantaminen ja uusien työpaikkojen luominen yksityiselle sektorille. Suuntana ei siis ollut työn vapauttaminen, vaan työläisen roolin ulottaminen jokaiseen työikäiseen ja työkuntoiseen. Työ on se, joka tekee vapaaksi.
Neuvostoliiton romahtamisesta – ja sen kanssa samaan aikaan sattuneesta pääomien vapauttamisesta aiheutuneesta euforiasta – seurasi 1990-luvun puolivälin lama. Johtuiko sitten valitusta kasvupolitiikasta vaiko yhtäkkisestä Nokian noususta it-alan jättiläiseksi, että seurasi kuitenkin vaikeiden vaiheiden jälkeen hieman seesteisempi aika. Työttömyys ei tosinkovista ja johdonmukaisista ponnisteluista huolimatta silloinkaan hellittänyt. Sen sijaan tuloerot alkoivat kasvaa huimasti. Syntyi kasvava eliitti jonka tulot eivät olleet missään suhteessa tarpeelliseen eikä edes taitoihin. Ehdittiin menettää kokonaisia sukupolvia työttömyyden ankaralle alttarille. Yhdellä jos toisella on on omakohtaisia ja lähipiiriin sijoituneita kokemuksia näistä elämänkohtaloista.
Elämme tänään keskellä konservatiivisen arvomaailman pohjalta rakennettua globaalia kilpailutaloutta, jossa yhteisiä rakenteita ajetaan alas. Syntynyttä sairautta yritetään ajaa alas keinoilla jotka sen ovat aiheuttaneetkin. Homeopatian periaatteita talouteen soveltaen voisi sanoa että pienempikin annos pakkosäästämistä ja kurjuuden lisäämistä riittäisi.
Suhteessa työhön ja toimeentulon sosialidemokratian aatteellinen arvopohja ja käytännössä otettu jalkoterien asento eivät oikein tunnu sopivan yhteen. Kasvupolitiikkaan taivuttaessa on lyöty luukkuja kiinni suhteessa omaehtoisuuteen ja inhimillisen toiminnan vapauttamiseen. Minä toivon tässä suhteessa sosialidemokraattisen politiikan uudelleenarviointia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti