Odottavalla kannalla (I)

Minua pidetään luunkovana sosialidemokraattina, järkähtämättömänä liikkeen kannattajana joka on vuosien varrella nähnyt ja kokenut tuulet ja tuiskut. Ei taival sosialidemokraattisen puolueen jäsenenä ja järjestötoimitsijana aina ole ihan niin auvoista ollut kuin miltä ulospäin ehkä näyttää. Kriisejä on ollut monenlaisia, osa ohimeneviä, mutta joukossa on pysyvämpiäkin. Kaikki asiat eivät näytä ottavan ratketakseen edes pidemmällä aikavälillä. On aihetta huoleen ja siksi kirjoitan tästäkin aihepiiristä.

Kuulun niihin kansanvaltaisen työväenliikkeen kannattajiin, jotka imivät aatteen kehykset jo kodin ilmapiiristä. Se ei tarkoita sitä että politiikkaa olisi jauhettu ja päntätty päähän jo lapsesta pitäen. Kyllä kotona yhteiskunnallisista asioista keskusteltiin mutta ei niitä tieten tahtoen lapsiin istutettu. Arvot tulivat elämän kehyksistä, huolenpidosta, rakkaudesta, ristiriitojen ratkomisesta ja jokapäiväisen elämän huolista.

Järjestötoimintaa lasten ja nuorten parissa oli jo lapsuudesta saakka tarjolla, asuttiinhan aivan työväentalon naapurissa. Siellä tapahtui paljon, oltiin urheiluseurassa, Päivän Nuorissa, Nuorissa Kotkissa. Käytiin joskus pyhäkoulussakin ja osallistuttiin koulun raittiustyöhön, pääasiassa kilpakirjoituksiin. Uskonto ja viina olivat kotipiirissä jokseenkin käsittelemättömiä aiheita. Tapakristillisyys ja vähävaraisuuteen liittynyt yksinkertainen elämäntapa pitivät fyysiset ja henkiset huumeet loitolla.

Valmistauduttiin TUL:n liittojuhliin. Joukkoesityksiä harjoiteltiin ja puhuttiin liittojuhlille lähdöstä. Kevään kuluessa kävi selville että kaikkien matkoja ei voida tukea eikä kotonakaan ollut varaa kuin yhden päästämiseen mukaan. Siskoni oli loistava esiintyjä ja hän oli senkin vuoksi etuoikeutettu lähtemään sekä liittojuhlille että urheiluseuran kiertueille laajan pitäjän työväentaloille. Se että en päässyt mukaan kun muut lähtivät, oli yksi niistä nuoren pojan suurista pettymyksistä.

Osallistuttiin lasten toimintaan ja kesällä oli tulossa kotkapiirin leiri Huopanan Vuosjärvelle. Sinne päästiin jo vähän suuremmalla porukalla ja minäkin olin mukana. Kuorma-auton lavalla mentiin ja leiri rakennettiin metsäaukealle vai olisiko ollut pieni rantaniitty tai laitumena oleva aho. Komento oli kovaa, kuri ja järjestys sotilaallista. Leirin johtajalle piti leiriläisten rakentaa kenttävuode ja leirirakenteita vähän samaan malliin kuin muutama vuosi aikaisemmin oliu ollut tapana rintamaolosuhteissa. Yritin välttää huomion kohteeksi joutumista, koska pelkäsin rangaistuksi tulemista joko osaamattomuuteni tai mahdollisten rikkeiden vuoksi. Uusimaahin Kalevi, sittemmin kunnan palopäälikkönäkin toiminut, karkasi leiriltä ja hänen löytämisekseen järjestettiin monta tuntia kestänyt pojan haeskelu. Hän löytyi. Eihän hän olisi osannut sieltä metsien kautta kotiin kirkonkylään kulkeakaan. Muistan että leirin päätyttyä äidiltä pääsi itku, kun hän löysi reppuun pakatut vaihtovaatteet käyttämättöminä, kosteina ja ilmeisesti jo vähän homeisinakin mukaan pakkaamastaan repustani. Nämäkin kokemukset vaikutivat aika paljon siihen, kun myöhemmin olin järjestelemässä lastenleirejä kotkaliikkeessa. Olin saanut aikamoisen rokotuksen sekä kilpailuhenkistä toimintaa että autoritaarisia asenteita vastaan käytännön kokemuksen kautta.

Isääni kohdistunut uhkailu muodostui myös omalla tavallaan kasvattavaksi kokemukseksi.

Työväenyhdistyksen aatteellinen yhtenäisyys oli heti sodan jälkeen joutunut koetukselle, kun kommunistisesta liikkeestä tuli hävityn sodan jälkeen sallittu ja liike alkoi koota voimiaan näkyvään toimintaan. Isäni ei lakannut ihmettelemästi sitä miten parhaat kaverit olivat yhtäkkiä aatteellisesti rintamalinjan eri puolilla. Työväentalon luotettu vahtimestari osoittautui Moskovan kaaderikoulun käyneeksi kommunistiksi, tosin hiljaiseksi mutta hyviä julisteita maaalaavaksi vaikuttajaksi. Hänen tyttärensä toimi meidän ohjaajanamme talon lapsitoiminnassa.

Sodan jälkeen isäni joutui aktiivina työväenyhdistyksen jäsenenä ja sosialidemokraattina kommunistien vihanpidon ja vainoamisen kohteeksi. Tämä tapahtui osin senkin vuoksi että hänellä oli hyvät keskusteluyhteydet sahanomistajaan, työnantajaan, joka piti isääni mielenkiintoisena keskustelukumppanina sahan työntekijöiden ja työväenliikkeen puolelta. Taitavana keskustelijana ja sosiaalisena demokraatina isäni eli siinä uskossa että asioista voitiin olla eri mieltä mutta henkilökohtaisiin suhteisiin se ei saanut vaikuttaa.

Sahanomistaja sotkeutui sitten pitäjän porvarillisen kerman kanssa asekätkentäjuttuun. Erinäisten sattumusten vuoksi – olen kirjoittanut niistä tarkemmin muistelmissani – kommunistit alkoivat syyttää isääni osallisuudesta luvattomien aseiden piilottamiseen. Rauhan miehenä isäni oli jo sodassa lääkintämiehenä eikä meille kotiin koskaan tuotu minkäänlaisia aseita. Tarpeelliset tainnutukset teurastettaessakin tehtiin yksinkertaisesti kirveen nakalla, se oli tapana siihen aikaan. Isääni kohdistuneet syytökset ja leimaaminen osoittautuivat ennen pitkää aiheettomiksi, mutta tämä koko sosialidemokraatien johtamaa työväenyhdistystä uhannut vastakkainasettelu puhalsi puhdin pois isäni aatteellisesta toiminnasta. Hyvää toveruutta ja solidaarisuutta ei tiukan paikan tullen löytynyt mistään. Tämäkin muistikuva on tärkeää kirjata talteen, koska vastaavanlaisia sattumuksia ovat varmasti muutkin joutuneet kokemaan.

Kaikesta huolimatta toiminta työväentalon ympärillä jätti nuoren pojan ja nuorukaisen mieleen ajatuksen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden oleellisesta merkityksestä olojen parantamiseen. Olin kahdeksanlapsisen katraan vanhin ja kun isäni sairastui sepelvaltimotukkeumaan 1950-luvun puolivälissä, jouduin mitä ottamaan vastuuta muutama vuosi aikaisemmin rintamamiestilalle siirtyneen perheen toimeentulosta. Alkoi rankka nuoruuden taistelu hengissäpysymisestä ja edes joinkinlaisen turvan tuomisesta perheeseen. Sen hajottamisestakin oli jo kunnassa ehditty puhua, mutta me päätimme pysyä yhdessä – ja kumma kyllä selvisimme. Raivasimme peltoa, rakensimme rakennuksia, kävimme metsätöissä, tienasimme hankintakaupoilla ja metsäajossa sen verran toimeentuloa että puheet perheen hajottamisesta jäivät sikseen.

Jo 18-vuotiaana liityin Ilmolahden Sos.-dem. Työväenyhdistykseen vakuuttunena siitä että asutus- ja rintamamiestiloilla elävän uuden köyhälistön asemaan oli saatava parannuksia. Maaltapako oli alkamassa, lautoja lyötiin aika uusienkin rakennusten ikkunoihin. Väkeä – nuoria enimmäkseen – muutti Ruotsiin leveämmän leivän perässä. Meidänkin perhe kasvoi kohden nuoruutta ja aikuisuutta. Minä olin saanut ainoana käydä keskikoulun ja katsottiin että minulla olisi mahdollisuuksia hankkia elantoni muuallakin. Armeijan jälkeen ja isäni kehotuksesta hakeuduin Työväen Akatemiaan ja sieltä edelleen järjestöelämään.

Hyppäsin syrjäkylän rintamamiestilalta nopeaa vauhtia valtakunnalliseen toimintaan. Sosialidemokraattinen liike vetäisi minut mukaansa ja sai minusta aktiivisen ja jatkuvasti uutta opiskelevan toimijan. Tehtävät olivat mielenkiintoisia ja jo 1960-luvun alkupuolella toimin järjestöohjaajana Nuorten Kotkain Keskusliitossa ja sittemmin muissakin ”sosialistisen kasvatuksen” tehtävissä aina kansainvälisen keskusjärjestön pääsihteerin tehtäviä myöten. Olin ensimmäinen päätoiminen kansainvälisen sosialidemokraattisen järjestön pääsihteeri, kun minut valittiin 1970-luvun alkupuolella IFM-SEI:n, Sosialistisen Kasvatuksen Internationaalin pääsihteeriksi.

Sitä ennenkin oli tapahtunut jo paljon, ensimmäinen suuri poliittinen ristiriitakin oli tullut koettua. Se koski nuorisojärjestöjen valtionapua 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Uutta nuorisotyölakia valmisteltiin ja opetusministeriö ehdotti järjestön muuhun talouteen suhteutettua prosenttiperiaatetta valtakunnallisten nuorisojärjestöjen valtionavun pohjaksi. Asia kannattaa kuva siksikin, koska sen heijastukset näkyvät niin vahvasti tämän päivän Suomessa.

Yhteiskunnallinen tilanne oli tuohon aikaan vähän toisenlainen kuin nykyään. Kommunistiset järjestöt toimivat vilkkaasti yli maan rajojen ja saivat tukea ainakin kansainväliseen toimintaansa sosialistiselta blokilta. Partiolaiset olivat hakeutuneet kirkon suojelukseen – Kirkon Nuorisotyön Keskus otti tuohon aikaan partiotoiminnan virallisesti ainoaksi hyväksytyksi toimintamuodokseen. Sosialidemokraatit kelpasivat kirkkovaltuustoon mutta sosialidemokratian arvot ja ajatukset eivät saaneet tulla näkyviin kirkon kasvatustyössä. Partioliike oli tuohon aikaan paitsi tietynlainen varhaisnuorisotoiminnan esikuva myös johdonmukainen malli hierarkisesta, muodollisten tasojen (merkkisuoritusten) kautta tapahtuvasta, valtionkirkon tukemasta kasvamisesta  kohden järjestön arvojen mukaista valmiutta yhteiskunnalliseen vastuunottoon.

Johdin tuolloin pääsihteerinä kotkaliikettä, joka oli siihen saakka aika pitkälle rakentunut samansuuntaisten periaatteiden pohjalle. Siniset järjestöpuserot, merkkisuoritukset ja kilpailut kuuluivat kotkaliikkeenkin toimintaperiaatteisiin. Partion sijasta käyttiin nimitystä vartio ja tutkimuksen perustuvana esikuvana olivat Helangon poikasakit. Voitaisiin sanoa että kotkaliikkeen kovimmat kilpailijat, pioneerit ja partio olivat taloudellisesti vahvemman suojeluksessa. Niiden taustalla oli resursseja joilla omien voimavarojen suuri osuus voitiin helposti osoittaa. Kotkaliike eli sen sijaan heiveröisten jäsenmaksujen ja paikallisesti kuntien nuorisotyön vähäisten tukien varassa. Oli olemassa vaara että kotkaliikkeen avustusosuudet jäisivät huomattavasti jälkeen siitä mitä samanikäisten parissa tekevät toiset järjestöt saisivat. Oli löydettävä muitakin perusteita kuin vain taloudellisia moniarvoisen nuorisokasvatustyön pohjaksi. Samaan aikaan oli tiukasti torjuttava erilainen kuittitehtailu – sehän nousi tietenkin yhtenä vaihtoehtona keskusteluissa esille.

Samantyyppinen kasvatuskäytäntö sävytti kotkaliikettä kautta Euroopan – oltiin vielä vahvasti sidoksissa militaristisiin kasvatusihanteisiin. Poikkeuksen tässä suhteessa teki Ruotsi, jossa Unga Örnar järjestö oli syntynyt työväen sivistysliikkeen yhteyteen ja jossa kasvatustyön pohjana oli Torsten Husénin aikuiskasvatustyöhön pohjautuva ryhmädynamiikka ja osanottajien yhdenvertaisuus. Ruotsalainen sosialidemokratia oli jo 1930-luvulta lähtien ollut hyvin omaleimaista kansankoti-ihanteineen. Sille oli tyypillistä myös aatteellinen omavaraisuus, mikä leimaa ruotsalaista sosialidemokratiaa tänäkin päivänä. ”Ökad jämlikhet” (lisääntyvä tasa-arvo) ja ”skapande fostran” (luova kasvatus) olivat niitä ihanteita jotka kasvoivat tuosta maaperästä ja tuottivat käytännön kasvatusmallin, joka perustui sisäistetylle kasvulle yhteisöön, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon. Muotojen suhteen ei siellä oltu sitoutuneita kognitiiviseen tasolta toiselle nousemiseen eikä semimilitaristisiin maneereihin, oltiinpahan vain yhdessä, opittiin järjestötoiminnan, yhteiskunnan ja demokratian alkeita tätä varten koottujen opintoaineistojen ja kiinnostavan toiminnan avulla. Tuo malli omaksuttiin nopeaa vauhtia myös 1960-luvun kotkaliikkeessä.

Ruotsalainen sosialidemokratia näki järjestöpohjaisen toiminnan suuren merkityksen demokratiaan kasvattajana. Sitä pidettiin vähintään yhtä tärkeänä asiana kuin äänestystä ja vaaleihin osallistumista – kysymyksessä oli tulevaisuuden vastuunkantajien kasvattaminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Tästä syystä kansalaisjärjestöjen katsottiin muodostavan elintärkeän väylän kasvamiselle vastuunottoon. Aatteellisen kasvatustyön tuli tuottaa kokeneita, toiminnassa karaistuneita, kansalaiskuntoa omaavia uusia, tietoisia toimijoita. Kansalaisjärjestöjen toiminnan tukeminen tulisi olla yhteiskunnan itsestäänselvä velvollisuus. Niillä oli selkeä yhteiskunnallinen, demokratiaa vahvistava tehtävä.

Kun Nuorten Kotkain Keskusliiton pääsihteerinä ja aktiivisesti pohjoismaiseen yhteistyöhön osallistuvana opin ruotsin sosialidemokraattisen työväenliikkeen kasvatustyöhön liittyvän dynamiikan, en voinut ymmärtää sitä että jo olemassaoleville taloudellisille resursseille kasvatusarvoista piittaamatta – ellei sellaisena pidetä taloudellisten voimavarojen omistamista itseään – annettaisiin nuoriso- ja lapsitoiminnan tukemisessa aivan keskeinen painoarvo. Avasimme kotkaliikkeessä keskustelua tästä asiasta ja aika monet ymmärsivätkin että nyt ollaan nuorisotyötä koskevan lainsäädännön kehittämisessä lähtemässä hakoteille.

Monet keskeisessä asemassa olevat sosialidemokraatit luottivat kuitenkin jostakin syystä siihen että myös sosialidemokraatit pärjäisivät tässä talouden kilpalaulannassa ainakin kohtuullisesti. Työväen Sivistysliitto joutui osin vastaanpanematta vastaavanhenkisen aikuiskasvatuslainsäädännön alaisuuteen ja sitä seurasivat kasvatus- ja nuorisotyötä tekevät järjestöt. Kotkaliikkeen vastaanhangoittelu ei herättänyt sosialidemokraattisen johdon piirissä myötätuntoa. Tosin SDP:n järjestöpäällikkö Valde Nevalainen ainoana ymmärsi syntyvän tilanteen täysin, mutta eivät hänenkään resurssinsa riittäneet kääntämään louhikkoon laskevaa yhteiskunnallista kelkkaa. Nuorijärjestöja alkoi kaatua: ensin meni Ammattikoululaisten liitto, sitten radikaaleja otteita esittänyt Teiniliitto.

Järjestöpohjainen kansalaiskasvatus on ajautunut vähitellen osallistamisen kannalta siihen heikkouden tilaan jossa me sen tänä päivänä näämme. Jäljelle on jäänyt kirkon verovaroilla tukema partiotyö ja tietenkin kovaan kilpailuun suuntautunut urheiluseurojen toiminta. Tästä suomalaisessa mallista ei sosialidemokraattisen arvokehityksen kannalta voi mairittelevaa arvosanaa antaa. Näköpiirissä ei ole sellaista yhteiskunnallista muutostilannetta, jossa osallistava ja vastuunkantoon ohjaaja kansalaistoiminta saisi sille kuuluvaa arvostusta. Vähän huvittavanakin yksityiskohtana mainitsen, että vietämme Pertti Paasion kanssa – hän näki vinoutuvan asioiden kulun alusta saakka – 1960-luvun nuorisityölainsäädännön epäonnistumisen muistotapaamisia.

Olen tässä näinkin pitkään yrittänyt kuvata niitä tekijöitä, jotka ovat omalta osaltaan olleet viemässä pohjaa pois osallistavalta kansalaistoiminnalta. Parempaan analyysiin olisi ollut aineksia juuri pohjoismaisen yhteistoiminnan kannalta jo 1960-luvulla, mutta ei tällä puolen Pohjanlahtea riittänyt henkisiä resursseja, yhteiskunnallista tietoisuutta eikä poliittista voimaakaan mielestäni edistyksellisempien vaihtoehtojen eteenpäinviemiseen.

Kun olin oikeastaan koko työurani tekemisissä järjestöpohjaisen toiminnan kanssa, on minusta tietenkin surullista ja turhauttavaa se että rakastamani liike ei osallistamisen kehittämisessä yltänyt sille tasolle, jonka liikkeen arvoperintö dynaamiseti ymmärrettynä tarjoaa. Tämän päivän sosialidemokratia on eilisen lapsi ja tietoisuus päättävästä osallistavan rakenteen tuottamisesta puuttuu. Asiat olisivat voineet mennä toisinkin 1970-luvulta lähtien jolloin päästiin luomaan hyvinvointivaltion kansanvaltaisia rakenteita. Surullisena todisteena tietoisuutemme vajavaisuudesta on huoleton välinpitämättömyys kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta, mikä näkyy äänestysprosenttien alhaisuutena, populististen liikkeiden hyppäyksenomaisina nousina ja laskuina sekä tietenkin konservatiivisen, puritaanisuutta – siis säästämistä ja toimentulosta tinkimistä suosittavan - kilpailuyhteiskunnan hegemoniana.

Saattaa olla että muutostä tässä suhteessa ei minun elinaikanani tapahdu. Mutta odotan sitä siitä huolimatta.