Kopautus pöydän alta...

Ihmisen vapauttaminen orjuuteen verrattavissa olevasta sorrosta ja henkisestä holhouksenlaisuudesta – tämä oli muodostuva viime vuosisadan alkuvaiheissa syntyneen sosialidemokratian suureksi yhteiskunnalliseksi tehtäväksi.

Ajatus ihmisen toiminnallisesta vapauttamisesta perustuu radikaaliin humanistiseen ajatteluun. Olla radikaali tarkoittaa asian ytimeen menemistä. Tämä juuri, ydin on ihminen itse. Tässä kiteytyi työväenliikkeen arvoperinnön keskeiseksi sanotun visionäärin, Karl Marxin suuri ja pysyvä visio, joka jatkuvasti kiehtoo ja elähdyttää tämänkin päivän pohdiskelijaa.

Ihmiselle on suotu ainutkertainen ja poikkeuksellinen biologinen ominaisuus. Sille on ominaista tietoisuus omasta olemassaolostaan, ei pelkästään hetkeen sidotusta vaan myös mennyttä ja ja tulevaa hahmottavasta. Tietoisuus, kyky sellaisten abstraktioiden kuin puheen, kirjoituksen, tietojärjestelmien tai musiikin tuottamiseen. Ja kun tämä sanotaan ihmisestä, silloin ei tarkoiteta vain yksilöä vaan periaatteessa koko ihmislajia ihonväriin, sukupuoleen, alkuperään tai jopa ikään ja ajankohtaan katsomatta. Näin on aina ollut ja tämän potentiaalin, ristiriitoja ja kehitystä aiheuttavan vapautensa kanssa ihminen tulee elämään tästäkin eteenpäin.

Juuri tähän kosmiseen, ihmistä ulkopuolelta tarkastelevaan havaintoon perustuu visio tulevaisuudesta, jossa ihminen pääsee toteuttamaan näitä ainutkertaisia ominaisuuksiaan. Se vaatii tuolle mahdollisuudelle otollisia aineellisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita. Niistä tärkein on ihmisen ainutkertaisuuden tunnistaminen ja ponnistelu tuon mahdollisuuden rakenteelliseksi toteuttamiseksi. Tätä pyrkimystä kutsutaan myös yhteiskunnalliseksi aatteeksi ja askeleita sen totetttamiseksi politiikaksi.

Kun puhutaan ihmisen toiminnallisesta vapauttamisesta, niin silloin ollaankin tekemisessä myös työn ja omana aikanamme toteutuvan työelämän kanssa. Kun työväenliike katselee työelämää ja pyrki tekemään siihen parannuksia, taustalla on aina visio ihmisestä ja hänen potentiaalisten mahdollisuuksiensa toteuttamisesta.

Ajatus työn vapauttamisesta ei ole alunperin Karl Marxin keksintöä – tuo ajatus tulee toiselta suurelta visionääriltä, Charles Fourierilta. Kysymys ihmisen vapauttamisesta koski tietenkin myös naista ja Fourier oli ensimmäisiä, joka nosti naisen vapauttamisen yleiseen keskusteluun - tämä juuri vietetyn kansainvälisen naistenpäivän johdosta todettakoon. Marx ja Fourier kohtasivat toisensa Marxin Pariisin pakovuosien aikoina vuodesta 1843 eteenpäin. ”Tehdä yhtä tänään, huomenna toista, olla metsästäjä aamulla, kalastaja päivällä, karjankasvattaja iltapäivällä, ruoan jälkeen kritisoida, ilman että ryhtyy metsästäjäksi, kalastajaksi, karjankasvattajaksi tai kriittiseksi kriitikoksi.” Tämä Fourierilta omaksuttu ajatus on tietenkin helppo asettaa naurunalaiseksi, ellei sen taustalla olisi pysyvä pyrkimys ihmisen vapauttamisesta palkkatyön orjuudesta ja omaehtoisuuden mahdollistamisesta. Tuolle tavoitteelle ei ole asettu toteutumispäivää, kysymys on ihmisen ikuisesta ja luovuttamattomasta oikeudesta pyrkiä tuohon tavoitteeseen ja toteuttaa itsessään piilevät mahdollisuudet. Syntyvä työväenliike sitoutui tuohon työtä, rakkauden ohella ihmisen keskeistä toiminnallista ulottuvuutta koskevan vision toteuttamiseen.

Kapitalistisen yhteiskunnan ajautuminen tilaan, jollaisena me sen tänä päivänä läntisessä maailmassa näemme, ei ole työväenliikkeen arvoperinnettä edes jossakin määrin opiskelleelle mikään uusi, yllättävä tai poikkeuksellinen historiallinen tilanne. Tosin tuota taloudellisfilosofista tietoa ei kouluissamme vieläkään saa, vaan yliopilaskirjoituksiinkin se taitaa pitää kaivaa muualta. Pääomakeskeisen, markkinoiden keskittymiseen ja pääomien kasautumiseen perustuva, loppujen lopuksi kapitalismin itsensä sodanomaisella kilpailulla tuhoava historiallinen kehitys näkyy mitä selvimmin Marxin ajattelussa, sen vastakohtien kautta tapahtuvassa kehityksessä kohden korkeampia, ihmisen kannalta otollisempia muotoja.

Keskusteluun työn vapauttamisesta tulee työväenliikkeen arvoperintöön nojaavan liikkeen olla aina valmis. Se on liikkeen hengissäsäilymisen elinehto, näin julisti Ruotsin SAP:n 1960-80-lukujen puoluejohtaja Olof Palmekin äskettäin näytetyssä tv-dokumentissa.

Kun suomalainen sosialidemokratia ja ammattiyhdistysliike väittää, että ihmisen oikeuksien kannalta kannalta välttämättömin perustein luotava palkkarahasto tai sosiaalisen turvallisuuden aktiiviväestölle mahdollistava yhteiskuntatakuu ei ole mahdollinen, liike toimii tässä kohden vastoin sitä keskeistä periaatetta joka nosti sosialidemokratian mahtavaksi yhteiskuntaa muuttavaksi ja rakentavaksi voimaksi. Kysymys ei ole pelkästään voimavarojen kartuttamisesta kohden välttämättömänä edessä häämöttävää muutosta, vaan myös suhteesta liikkeen alkuperäiseen, radikaaliin ihmiskäsitykseen. Se mikä ei näytä olevan mahdollista tänään, voi olla toteutuva realiteetti jo huomenna. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana otettu kanta estää nuoremmalta sossialidemokraattien sukupolvelta siten pääsyn aatteen syvimmille lähteille ja on jo nyt jättänyt ikävän kovettuman, arven liikkeen uljaaseen profiiliin. 

Entinen sosialidemokraatisen työväenyhdistyksen puhenjohtaja kopautti edellisessä kokouksessa virheelliseksi osoittautuneen päätöksen pöydän alta uudelleen keskusteluun ja tarkistettavaksi. Jokainen tarkistus on tarkistettava – sehän on yksi liikkeen maksimeista, kansanvaltaisista perusajatuksista.

Kun liike alkaa toimia vastoin omaksumiaan periaatteita, voidaan tietenkin kysyä, kannattaako siinä ylipäätään olla enää mukana. Rafael Paasio totesi 1960-luvun alun vaikeina ja uhkaavina vuosina, että liikkeessä on oltava mukana silloinkin kun se lyö päätään seinään – vai oliko se sillä kertaa Karjalan mäntyyn...