Lehteä kääntämässä?

Hallituksen riihet ja puolivälineuvottelut ajautuivat työntekijäpuolen kannalta joksenkin ristiriitaisiin tunnelmiin.Puolivälineuvottelujen tulosta kai voidaan pitää nykyoloissa kutakuinkin siedettävänä – ainakin siinä mielessä että sen pohjalta ei taideta vielä barrikadeille nousta. Tunnelmaa kuitenkin synkistää hallituksen paketin syntymistä edeltäneet työmarkkinaneuvottelut ja niiden ajautuminen avoimeen ja pysyvältä näyttävään ristiriitaan.

Tämä tarkoittaa SAK:ssa järjestöllisesti sitä, että konsensuksen ja kasvun politiikkaa hillitysti ja eleettömästi edustanut Lauri Lyly sai loppua lähenevän ammattiuyhdistysuransa päätteeksi työnantajapuolelta turpiinsa. SAK:n työ- ja elinkeinojohtaja Matti Tukiainen, työllisyyttä ja kestävää kasvun toimintaa johtava eturivin toimija sai oikein pääministerin suusta kuulla puhuvansa puppua, mitä tulee EK:n johtajan Häkämiehen ja hallituksen kokoomusjohdon suhteisiin ja strategisiin neuvotteluasemiin tässä hektisessä tilanteessa. 

Voi olla, että kronologisesti katsottuna johtaja Tukiainen olikin vailla tarkkaa tietoa kavereiden yhteisistä kaavailuista. Kun kuitenkin mustetaan että vielä kolme kuukautta sitten Häkämies toimi keskeisissä ministeritehtävissä, niin ei voitane välttää ajatusta, että nyt toteutettiin yhhdessä luotua strategiaa yritysten tukien ja veronalennusten osalta. Kun näiden herrojen sanotaan toimivan muutenkin aika yksituumaisesti, voi syntyneiden linjausten katsoa perustuvan selkäydintasolla toimivaan yhteiseeen vakaumukseen. Sen eteenpäinviemisessä ei ilmeisesti tarvitse joka toinen tunti varmistella linjaa ja luottamusta. 

Kansainvälisesä käytännössä tällaisen tiedonsiirron eettinen raja taitaa kulkea kahden vuoden tietämissä. Työnantajapuoli ei siis tarvinnut keskitettyä sopimusta tavoitteidensa läpiviemiseen, kun tavoitetila oli muutenkin tiedossa. MOT.

Tällainen lopputulema jättää syviä haavoja sekä konsensuksen että kasvun kautta rakennetavan yhteisen hyvinvoinnin strategiaan. Tilannetta ammattiyhdistysliikkeen kannalta vaikeuttaa vielä se, että molemmat luokkapohjaiset työväenpuolueet, sosialidemokraatit ja Vasemmistoliitto ovat hallituksessa ja muodollisesti hyväksymässä syntynytttä ratkaisua.

Liittokohtaisten palkkaratkaisuijen tie on kansainvälistyneessä maailmassa suunnattoman vaikea. Työnantaja käyttää neuvottelumateriaalinaan usein konsernipohjaista vertailutietoa eikä uhkailu tuotannon lopettamisella tai siirtämisellä halpalandiaan kokonaan sopimuksettomaan tilaan taida olla tuulesta temmattua, vaan liberaaliin markkinatalouteen perustuva tavoitetila.

Muutenkinyhteisten rakenneratkaisujen aikaansaaminen kymmenillä pelikentillä samaan aikaan on verrattavissa pirstoutuneen posliiniastiaston palasten yhteensovittamiseen.

Kun palkkaa ei tule lisää ja ylätasolla jaetaan optioita ja muutakin rahanarvoista tunnustusta, työntekijäpuolen on lähes mahdotonta koota ajatuksiaan kasvavan katkeruuden ja näköalattomuuden keskellä yhteen. Ammattiliittorakenteen ylätasoltakaan ei tule luottamusta lisäävää viestiä – neuvottelujen tie on kuljettu loppuun. Lähtökohta ei ole todellakaan hyvä toivorikkaalle ja kansallista konsensusta rakentavalle vappupuheelle!

Täytynee taas palata vuoteen 1907 ja silloin perustetun ammatillisen keskusjärjestön tunnuslauseeseen: ”Kootkaamme vähäiset voimamme yhteen”. Tällä kertaa se koskee yhteisiä lähiajan tavoitteita vaikeamman kautta toteutettavissa tulevissa sopimusneuvotteluissa. Mitä ne ovat toimeetulon kannalta keskeisten palkkojen, työajan, myötämääräämisen, luottamusmiesten oikeuksien ja myös paljon puhutun koulutusvapaan osalta – se jää nähtäväksi. Teeikö oltaisi taas kääntämässä historian lehteä?