Mistä hiljaisuus kielii?

Olen  blogikirjoituksissani esittänyt poikkeuksellisen kovaa demokratiakritiikkiä Euroopan Unionia ja sen konsolidoidussa peruskirjassa esitettyjä arvoja kohtaan. Ymmärrän että monet lukevat kannanottojani haluten pysyä anonyymeina, koska niihin yhtyminen merkitsee helposti eristämistä ja joukosta poissulkemista. Se että kommentteja ja kannanottoja ei tule niiltäkään, jotka ovat keskeisesti mukana vastuunotossa ja päätöksenteossa, antaa aiheen olettaa että minullekin on käynyt näin.

Ainoa tapa, jossa todisteisiin perustuen voin puolustella analyysiani, perustuu Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologiaan ja erityisesti siihen, miten Erich Fromm kuvaa kirjassaan "Terve yhteiskunta" (Kirjayhtymä 1971) luvussa kaksi "Voiko yhteiskunta olla sairas - normaaliuden patologia" yleisestä mielipidettä, normaaliutta ja nojautumista enemmistön käsitykseen:

"Petollista yhteisön jäsenten mielenterveyden arvioimisessa on heidän käsitystensä oikeiksi katsominen "enemmistön päätöksen" perusteella. Naiivisti otaksutaan sen, että suurin osa ihmisistä ajatelee tai tuntee samaan tapaan, todistavan nämä ajatukset ja tunteet oikeiksi ja päteviksi. Missään ei erehdytä pahemmin. Enemmistön sana ei sellaisenaan merkitse kerrassaan mitään ratkaistaessa mikä on järjellistä ja tervettä. Niin kuin on olemassa kahden ihmisen hulluutta, "folie á deux", on olemassa myös "folie á millions". Pahetta ei tee hyveeksi se, että miljoonat ihmiset harrastavat sitä, erehdyksistä ei tule totuutta vaikka miljoonat uskovat samaan erehdykseen, eikä miljoonien ihmisten samanlainen häiriintyminen myöskään merkitse sitä, että nämä ihmiset olisivat terveitä mieleltään.

Yksilöllisen ja sosiaalisen häiriintymisen välillä on kuitenkin tärkeä ero,. jonka vuoksi meidän on erotettava toisistaan kaksi käsitettä: vajavuustila ja neuroottinen häiriintyneisyys. Jos ihmisen ei onnistu saavuttaa vapautta, omaehtoisuutta ja aitoakykyä ilmaista itseään, hänen voidaan katsoa kärsivän vaikeasta vajavuustilasta, jos edellytettään että vapaus ja omaehtoisuus ovat objektiivisia päämääriä ja jokaisen saavutettavissa. Jos nämä päämäärät jäävät tietyssä yhteiskunnassa väestön valtaosalta saavuttamatta, olemme tekemisissä sosiaalisesti kaavautuneen vajavuuden kanssa. Kukin yksilö kärsii vajavuudesta monien muiden kanssa, hän ei ymmärrä sitä vajavuudeksi eikä tunne turvallisuuttaan uhatuksi siten että hän kokisi olevansa erilainen kuin muut, tietyssä mielessä hyljeksitty. Se minkä hän menettää elämän rikkaudesta ja aidosta onnellisuudesta, korvautuu turvallisuudentunteella joka syntyy kun yksilö tuntee sopivansa muiden ihmisten joukkoon - sellaisina kun hän heidät tuntee. Saattaa itse asiassa olla niin, että juuri tämä vajavuus on hänen kulttuurissaan korotettu hyveeksi, mikä vielä vahvistaa hänen tunnettaan että hän on saavuttanut jotakin arvokasta."
---
Edellä ollut neuroottisuuden ja sosiaalisesti kaavautuneen vajavuuden eron käsittely saattaa antaa vaikutelman, että kaikki sujuu jos vain yhteiskunta suo lääkkeitä sairausoireiden puhkeamisen estämiseksi, jolloin se voi jatkaa toimintaansa olivatpa sen aiheuttamat vajavuudet miten pahoja tahansa. Historia osoittaa kuitenkin, että näin ei ole.

Pitää todella paikkansa, että ihminen näyttää olevan, päinvastoin kuin eläin, melkein rajattoman mukautuvainen, hän voi syödä lähes mitä tahansa, elää melkein millaisessa ilmastossa hyvänsä sopeuttaen itsensä siihen, ja aivan samoin on tuskin olemassa henkisiä elinehtoja joita hän ei voisi kestää ja joiden alaisena hän ei kykenisi jatkaman toimintaansa. Hän voi elää vapaana ja elää orjana; elää rikkaana ylellisyyden keskellä ja melkein nälkäkuoleman partaalla. Hän voi elää soturin elämää, ja hän voi elää rauhassa. On tuskin olemassa mitään henkisiä ehtoja joissa ihminen ei voisi elää, ja ihmiselle voidaan tehdä melkein mitä vain ja käyttää häntä melkein mihin vain. Kaikki tämä näyttäisi oikeuttavan käsityksen, ettei lainkaan ole  olemassa kaikille yhteistä ihmisluontoa, ja se taas merkitsisi todellisuudessa, ettei olisi olemassa mitään lajia "ihminen" paitsi fysiologisesti ja anatomisesti.

Tästä kaikesta todistusaineistosta huolimatta näemme ihmiskunnan historiasta, että olemme jättäneet yhden seikan huomiotta. Yksinvaltiaat ja hallitsevat klikit saattavat kylläkin onnistua pitämään vallassaan ja riistämään kanssaihmisiään, mutta ne eivät voi estää ihmistä reagoimasta tällaiseen epäinhimilliseen kohteluun. Niiden alaisista tulee pelokkaita, epäluuloisia ja yksinäisiä ja, jos ulkoiset syyt eivät pääse vaikuttamaan, niiden valtius luhistuu aikanaan siksi että pelko, epäluuloisuus ja yksinäisyys estää useimpia ihmisiä toimimasta tehokkaasti ja älykkäästi. Kokonaiset kansat tai niiden sisäiset sosiaaliset ryhmät voidaan alistaa ja niitä voidaan riistää pitkiä aikoja, mutta ne reagoivat. Ne reagoivat tulemalla apaattisiksi tai menettämällä älynsä ja aloitekykynsä voimaa ja erityistaitojaan niin paljon, että ne vähitellen muuttuvat kykenemättömuiksi toimimaan tehtävissä, joissa niiden pitäisi palvella herrojaan. Tai reaktiona on sellainen vihan ja tuhoamishalun kasautuminen, että se tekee lopun niistä itsestään, niiden hallitsijoista ja koko järjestelmästä. Voi käydä niin, että ne reagoivat luomalla niin voimakkaan vapaudenkaipuun ja itsenäisyyden, että niiden luovat virikkeet synnyttävät paremman yhteiskunnan. Reaktion laatu riippuu monista tyekijöistä, taloudellisista ja poliittisista seikoista sekä henkisestä ilmapiiristä jossa kansa elää. Mutta millaisia reaktiot sitten ovatkin, on väite että ihminen kykenee elämään melkein millaisissa oloissa hyvänsä vain puoliksi totta; sitä pitää täydentää toisella väitteellä, sillä että jos hän elää luonnolleen vastaisissa oloissa, hän ei voi olla reagoimatta, hänen täytyy joko taantua ja tuhoutua tai sitten hänen täytyy luoda olot jotka paremmin vastaavat hänen tarpeitaan."

(Erich Fromm: Terve yhteiskunta, Kirjayhtymä 1971)

Onko lama tulossa?

Pamahtaako finanssikriisi päälle pian uudelleen?
Asiasta kirjoittaa die Zeit -lehti 9.9. 2018 pääartikkelissaan. Lehti luettelee suuren joukon isoja kansainvälsiä yrityksiä, joilla on kymmenien miljardien velkataakka. Lisäksi on luotu uusia sijoitusinstrumentteja näiden velkojen ympärille, mm. riskin suuruuteen liittyvät muuttuvat korot. Tämä houkuttelee lainaamaan näille velkaislle yrityksille lisää suurten korkotuottojen odotuksessa. Roskalainojen määrä on yli kaksinkertainen vuoteen 2007 verrattuna, jolloin Lehman&Brothersin syöksykierre alkoi. Lisäksi koko ajan puheet korkotason nousemisesta lisääntyvät. Lanka taitaa palaa jo?

Lehti viittaa mm. amerikkalaisen Tesla-sähköauton yhtäkkiä suuriksi - voittamattomiksi? - kasvaneisiin velkaongelmiin ja ilmeiseen luottamuksen romahtamiseen. Die Zeit -lehti viittaa muihinkin suuriin kansainvälisiin yrityksiin, kuten logistiikkajätti Hapag Lloydiin, digitaaliseen palvelualustaan Netflixiin, valmisruokaketju Campbell Soup'iin, muutamia merentakaisia miljardiveloissa olevia yrityksiä mainitakseen.

Ongelmia löytyy Saksastakin. Deutsche Bank, Suomen Pankin sisarpankki Saksassa on suurissa, lähes ylipääsemättömissä vaikeuksissa. Ilmeisesti pääjohtaja Ackermannin kaudella syyllistyttiin liian vahvan uskoon tarjontapolitiikan voimaan. Tätä seuraten DB kasvatti investointiohjelmaansa, josta on muodostunut hirvittvä, ylipääsemätön taakka. Velkaa on niin paljon että minkäänlainen kysyntä ei nykyisen valtavirtaisen talouspolitiikan oloissa pysty ratkaisemaan tätä ongelmaa. Vastuujohtajia vaihdetaan ja etsitään ja tilanteen havaittuaan nämä heittävät pyyhkeen kehään: yritys pelastaa Saksan Pankki tuntuu toivottomalta. Takana on kuitenkin suuria sijoittajia (mm. Kiina ja julkisen alan ammaliitto Ver.di), jotka hallinnossa vaativat edelleen etsimään ratkaisuja omien sijoitustensa tueksi.

Autovalmista Volkswagen on rämpinyt taloudellisessa suossa jo muutaman vuoden, syynä amerikkalaisten testaajien havainto vilpillisten ohjelmien sijoittamisesta volkkarien moottoreihin; nämä antoivat todellisuutta parempia tietoja autojen päästöistä ja ympäristöystävällisyydestä. Amerikkalaisten suut tukittiin maksamalla autojen ostajille vaadittuja korvauksia kymmeniä miljardeja jos ei enemmänkin. Saksalaiset Volkswagen -merkkisen auton omistajat heräsivät kysymään: Miksi ei meillekin? Nyt Volkswagenin osakkeenomistajat ovat heränneet vaatimaan firman johtoa tilille itse asiassa heille kuuluvien miljardien käyttämisestä amerikkalaisten ja ehkä pian saksalaistenkin autonomistajien suun tukkimiseen. Ongelmat saksalaisten ja eräiden muidenkin eurooppalaisten automerkkien kohdalla eivät lopu tähän. Petollisia ohjelmoijia - ylimmän johdon tietäessä ja ilmeisesti myös tukiessa - löytyy muistakin kuin saksalaisista autoista; ilmeisesti  italialaisista ja myös ranskalaisista autoista.

Autoteollisuus on Saksan insinööritaidon ja osaamisen ydintä. Siitä maksetaan ja se näkyy eliittimerkkien Mercedes Benzin, Audin, BMV:n ja Volkswagenin hinnassa. Näistä autoista maksetaan ehkä yhtä kolmasosaa korkeampaa hintaa kuin muista vastaavantasoisista autoista. Tutkimukset paljastavat, että laatuerot verrattuna japanilaisiin tai korealaisiin autoihin eivät ole ollenkaan tätä luokkaa. Kysymys on todella pienistä eroista materiaalien ja valmistustekniikan suhteen. Hintaerot ovat ylimitoitettuja ja se luo painetta pudottaa hintoja. Se on puolestaan pahinta mahdollista myrkkyä saksalaisille autonvalmistajille nykyoloissa.

Saksalaiset perinteiset tavarataloketjut ovat joutuneetvaikeuksiin, kirjoittaa saksalainen Der Spiegel numerossaan 14/31.3. 2018. Tuli kanadalainen liikemies ja osti pari suomalaisillekin mm. Hampurista tuttua keskeistä ketjua (Galeria Kaufhof, Karstadt)  ja yhdisti ne kanadalaiseen tavarataloketjuunsa. Vaihdettiin markkinointikonseptia suuren rahan toivossa ja ryhdyttiin tuomaan Saksaan amerikkalaisia luxustuotteita. Nuukat saksalaiset eivät tähän vastanneet ryntäämällä uudelleen tavarataloihin amerikkalaisen unelman perään, vaan laittoivat kukkaronsa nyörit entistä tiukemmalle. On seurannut hirvittäviä saneerausohjelmia, kun lähes puolet entisestä henkilökunnasta aiotaan heittää pihalle. Ammattiliitot ja ketjujen vaikutusvaltaiset yhteistoimintaelimet ovat heränneet ja kauppasodan ainekset tavaratalomarkkinoilla ovat valmiina.

Tilannetta ei helpota suuren skaalan kauppasota liityen kansainvälisen vapaakauppaan. Sen lähtölaukaus on USA:n presidentin Trumpin "Oma suu ensiksi" (minun muotoiluni) tullirajoitusten muodossa jo annettu. Se vaikeuttaa kysynnän ylläitämistä entisestään. Amerikkalainen unelma saattaa piankin muuttua entistä pahemmaksi painajaiseksi.

Saksankaan  talous ei ole niin hyvissä kantimissa kuin annetaan ymmärtää. Vuosien säätökuurit ovat ajaneet julkiset palvelut pahaan kierteeseen. Palkat näyttäisivät nousevan Saksassa hyvinkin, mutta yksityistetyt palveluntarjoajat siirtävät korotukset nopeasti palvelun hintaan, jolloin yhä useampi sosiaali- ja terveyspalvelujen tarvitsija putoaa palvelujen ulkopuolelle. Euroopan Unionin määrällinen elvytys yhtyneenä Saksan keskeiseen ja ja teknistä osaamista hyödyntävään asemaan näkyy edelleen mm. vientiteollisuuden tuomina voittoina ja liittovaltion ylijäämäisenä budjettina. Samaan aikaan muualla ERU:n jäsenvaltioissa kamppaillaan alijäämien kanssa eivätkä näkymät siksikään vaikuta yhteismarkkinoiden osalta valoisilta. Eksogeeninen talousajattelu - Saksan vahvan konsrvatiivirintaman austerismia aiheuttava ajatusfiksaatio - tuottaa pitkällä tähtäimellä lisää ongelmia. EKP:n määrällinen, eksogeenisen talousajattelun vastainen mutta vain yritysmaailmalle suunnattu elvytys on tulossa päätökseen ja se aiheuttaa epävarmuutta. Korkopolitiikka on ilmeisesti myös muuttumassa ja lainat ovat tulevina vuosina siksi kallimpia kuin nyt. EKP:n valtioilta pankkien kautta ostamat velkakirjalainat ovat olleet ilmeisen hyvä business myös välikäsinä toimineille - sekin tulolähde on kuivumassa. Velkakirjoilola on kuitenkin määräaikansa, jolloin ne on lunastettava takaisin - jos ei uudelleen potkaista lakien muodostaman aisan yli.

Euroopan Unioni ja EKP ei ole onnistunut ratkaisemaan maanosaa vaivaavia suuria ongelmia. Yhä ilmeisemmältä näyttää, että Saksa ei suostu kasvattamaan EU:n budjettia Ranskan presidentti Macronin edellyttämällä tavalla. Ranskan velkataakka on raskas ja ilmeisesti Macron toivoo EU:n budjettia kasvattamalla voivansa hoitaa myös keskeistä osaa Ranskan ja samalla koko Etelä-Euroopan julkisen sektorin velkataakasta. Taustalla mököttää kuitenkin Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus, jonka mukaan Euroopan Unioni ei saa ottaa mitään vastuuta jäsenmaidensa taloudellisista sitoumuksista. Tämä muotoilu tarkoittaa todellisuudessa jälkikeynesiläisen, liberaalin, antisyklisen ja endogeenisen rahapolitiikan kieltämistä. Berliinin muurin murtuessa liittokansleri Kohl ja Saksan kristillisdemokraatit pelkäsivät DDR-tyyppisen sosialismin kaappaavan koko Euroopan Unionin vahvan valtion ja julkisen sektorin kautta tapahtuvan autorisoidun toiminnan muodossa. Koko Unionin talous- ja rahapolitiikkaa muurattiin tältä osin yksipuolisesti kiinni. Syntyi ehdottoman autoritaarinen, uusliberaaleja markkina-arvoja korostava ja niille alisteinen eurooppalainen talousjärjestelmä. Tämän muurin yli ei ole lupa yhdelläkään jäsenmaalla astua, ei edes ajatella tätä mahdollisuutta. Paradoksi on, että se rakenteeltaan ja suhteessa moniarvoiseen poliittiseen demokratiaan muodostaa DDR:ssä käytössä olleen Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen tyyppisen rakenteen, jossa kaikki poliittiset voimat ovat alisteisia yhdelle suurelle idealle. Proletariaatin diktatuurin ja uusliberalismin väliin mahtuu pohjoismaisittain ajatellen kuitenkin vielä yksi vaihtoehto...

Markkinat eivät ole tie tasaisen kysynnän ja ostovoiman lisäämiseen - ne tarvitsevat sitä voidakseen toimia. Yksisilmäinen valtavirtainen talousajattelu on luonut yksisilmäisen kreikkalaisen mytologian mukaisen taloushirviön, joka vaatii vuosittain ja yhä voimakkaammin ihmisuhreja läpipääsemättömään talouslabyrinttiinsa. Ihmisuhreja? Kyllä, köyhyyden, osattomuuden, hoidotta jäämisen ja kaiken elämän polarisoitumisen muodossa. Ei noustu uuteen historialliseen vaiheeseen, vaan ollaan vaarassa luisua takaisin keskiaikaan ellei sitten peräti syvemmälle esihistoriaan.

Kysymys kuuluu: onko prinsessa Eurooppa tuhoutumassa vai löytyykö vielä voima joka sen voisi pelastaa? Monipuoluejärjestelmässä ja edellytetyn samasuuntaisuuden kollektiivisessa sokeudessa sen löytäminen voi olla äärimmäisen vaikeaa. Kuten toisen maailmansodan loppuhetket osoittavat, vasta todellisen tuhoutumisen kynnyksellä yhtäkkiä herätään: me emme tietäneet... Tuo tietoisuus voisi olla se yhteinen voima joka palauttaisi maanosan uuteen ajattelutapaan, aluksi toipilaaksi ja jatkossa dynaamiseksi, demokraattiseksi ja maailmalle esimerkkiä näyttäväksi voimaksi.

Aimo - ja annos sosiaalipsykologiaa

Miten jouduin seuraamaan ja tutkimaan ns. Frankfurtin koulukuntaa, marxilaisen filosofian ja samalla työväenliikkeen arvoperinnön sosiaalipsykologista ulottuvuutta korostanutta suuntausta,  tätä tutkija- ja tiedeyhteisöä?

Ensimmäisen kirjan tältä alueelta lykkäsi 1960-luvun puolivälissä käteeni Aimo Kairamo, Työväen Sivistysliitossa, SDP:n puoluetoimistossa ja Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana ja arvostettuna kolumnistina toiminut Työväen Akatemian kasvatti. Aimo oli kotoisin Nivalasta ja opin tuntemaan hänet jo varhaisina 1960-luvun alun vuosina. Meillä oli perhesiteitäkin; Aimo rakastui siskooni Hilkkaan Työväen Akatemiassa. Hilkka oli hakeutunut aluksi Väinö Voionman opistoon ja sitten edelleen Työväen Akatemiaan minunkin jäkiäni seuraten. Kansanopisto- ja kansankorkeakoulutie muodosti meille 1950- ja 1960-luvun nuorille työväen sivistysliikkeen korostaman "toisen sivistystien". Tämä tausta toi Aimon tuon tuostakin mukaan perhetapahtumiin, aluksi Viitasaaren Ilmolahden Lehtimäen rintamamiestilalla ja edelleen sisarusparvemme yhteisen kesämökkeilyn merkeissä Viitasaaren Kolimalla ja Kuhmoisten vehmaissa järvimaisemissa.

Tehtäviensäkin johdosta Aimo sai luettavakseen ja kirjallisuutta ja ehdotoman ahkera lukumies hän olikin. Hän lainasi minulle kirjauutuuksia ja minä puolestani "Kansajen historiaa" osa kerrallaan luettavaksi. Vaarallinen Vapaus, Frankfurtin Goethe Yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen johtajaksi  eliniäkseen 1930-luvun alkupuolella  valittn Erich Fromm oli tuon kirjan kirjoittaja. Hän ei ollut kuitenkaan kirjoittanut sitä Saksassa, vaan Saksan juutalaisena joutui 1930-luvun loppupuolella pakenemaan aluksi Sveitsiin ja sieltä edelleen USA:han, jossa hän loi nopeasti uraa psykologina, psykoanalyytikkona ja inhimisen luonteenpiirteistön ja yhteiskunnallisten rakenteiden vuorovaikutuksen tutkijana ja popularisoijana. Vaarallinen vapaus oli hänen ensimmäinen näiden suhteiden kokonaisuutta kuvannut kirjansa.

Kirjan lainatessaan Aimo totesi sen olevan lukemisen arvoinen, mutta varoitteli minua, herkkäuskoista nuorta miestä liiaksi syventymästä hänen mielestään hetteiseen sosiaalipsykologiaan  painottuvaan sanomaan. Luin tuon kiinnostavan, mielestäni tällä hetkellä klassikoksi luokiteltavan kirjan, joka kertoo vapauden kaksoisluonteesta; ihminen haluaa kiihkeästi vapautta ja sitten kun hän sitä saa, hän ei osaakaan käyttää sitä vaan sortuu erilaisiin epäproduktiivisiin pakomekanismeihin. Historia on tulvillaan esimerkkejä ihmisen yrityksestä käyttää vapauttaan itseään ja yhteisöään hyödyttävällä tavalla, mutta aina ja yhä uudestaan vapauden rinnalle nousee ihmisen vapautta rajoittavia ja tuhoavia toimintakäytäntöjä. Tämä taloudellisen perusrakenteen ja kulttuuristen erityisrakenteiden välinen vuorovaikus ihmisluonteen analysoinnin muodossa on sosialidemokratialta edelleen tekemättä.

Kun nyt jälkeenpäin katselen Frankfurtin koulukunnan 1930-luvun sosiaalipsykologian laitoksen johtajan tuotantoa, voin sanoa että koko hänen laaja ja suurta suosiota saavutanut tuotantonsa käsittelee ihmisenä olemisen ja vapauden välistä dynamiikkaa. Aimon varoittelulle on olemassa ymmärrettävä syynsä: sosialidemokratia meillä sen enempää Suomessa, pohjolassa kuin muuallakaan Euroopassa ei ole onnistunut syventämään ihmiskäsitystään liikkeen arvoperinnön edellyttämän tietoisuuden suuntaan. Ei ole juurikaan edetty periaateohjelmien, tasa-arvoa, solidaarisuutta, yhdenvertaisuutta tai demokratiaa elämäntapana korostavaa yleistason suhtautumista syvemmälle. Yritystä ei Aimolrta kuitenkaan puuttunut: hän kirjoitti pari-kolme kirjaakin sosialidemokratian periaatteista.

Sosialidemokratiaan voi kasvaa monia teitä, korostetaan. Kun ihmisluonteen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta koskevassa analyysissa ei ole juurikaan edetty tämän pidemmälle, seurauksena on pidättäytyminen sotkeutumisesta "psykologisointiin". Kun vastaavasti porvarillisessa ihmiskäsityksessä syvimmän analyysipohjan muodostaa pääosin Freudin sukupuolisen viettielämään perustuva, sinänsä mitä syvällisin psykoanalyyttinen tutkiskelu, ei silläkään puolella ole oikein ymmärretty, miksi populisteja, diktaattoreita, pelimiehiä ja urheiluhulluja  aina nousee valtaan ja miksi mm. työ- ja perhe-elämä elämä kärsivät niin usein jokseenkin alkukantaisesta sortamisesta, kiusaamisesta, tappavasta kilpailusta ja nöyryyttävistä elämänkohtaloista.

Toisaalta Aimo Kairamosta sukeutui mitä rohkein ja analyyttisin lehtimies, joka ei pelännyt mainita poliittisia vaikuttajia nimeltä ja arvostella heitä sarkastisesti. Ei siis ihme etä SDP:n digitaalinen verkkolehti kantaa edelleen "Aimo" -nimeä, vaikka lehden ja puoluetoimiston väessä ei Aimon työkavereita tai tuntijoita enää olekaan.

Tässä suhteessa Aimon ja esimerkiksi minun analysointitapani ehkä poikkesivat toisistaan. Ymmärrän kyllä että luonteenpiirteisiinsä fiksaantunut ihminen ansaitsee tulla kritisoiduksi, koska mitä ilmeisimmin hän ei kuitenkaan tule mielipiteitään ja arvoasetelmiaan muuttamaan. Luonteenpiirteistö on mitä lujimmin ihmisen sisäistä turvallisuutta ankkuroiva turvasatama - siitäkin huolimatta että perusanalyysi ihmisyyden ja kansan kannalta saattaa olla perin juurin epäonnistunut ja  rampauttava. Valta, asema, fyysinen tai henkinen ylivoima, alistumine, pelko,   "voittamisen tahto" ja välinpitämättömyys voivat korvata eettisesti humanistisempia, sisaruuteen ja veljeyteen  perustuvia elämänasenteita. Aina on mielestäni kuitenkin jätettävä tilaa sille tavallisesti pienelle, mutta suurissa murroksissa merkittävälle "heräämisen" mahdollisuudelle, tarttumiselle humanistiseen oljenkorteen, kun mikään muu ei enää auta.

Aimo joutui merkittävänä poliittisena vaikuttajana ja suomalaisten kommunistien kritisoijana tekemisiin myös Neuvostoliiton lähetystön ja sen tekemän "lähetystyön" kanssa. Paasion ja Sorsan kaudella avautui vähitellen myös sosialidemokraateille mahdollisuuksia vuoropuheluun suuren naapurin valtakoneiston kanssa. Kekkosen tulo yli Pitkänsillan ja "vähän sen ylikin" oli niitä avaintekijöitä, jotka mahdollistivat yhteydenpiudon tiivistymisen ja syvenemisen.  Aimolta sain ensimmäisen kerran kuulla myös "kotiryssistä", Neuvostoliiton lähetystön piirissä toimivien rakentamista henkilökohtaisista yhteyksistä myös sosialidemokraattisiin vaikuttajiin. Lähellä oli että minäkin olisin joutunut samaan  rinkiin, mutta luja päätökseni oli olla kotkaliiton sihteerinä osallistumatta Leninin syntymän satavuotisjuhliin - ja se rikkoi yhteyteni NKP:n verkkoihin kokonaan.

Minkälainen vaikutus näillä yhteyksillä oli Aimon henkiseen ja poliittiseen asennoitumiseen? Hän piti näitä kontakteja tärkeinä ja kun minut valittiin 1973 Sosialistisen Kasvatuksen Internationaalin pääsihteeriksi, Aimo kysyi olinko ollut valintani jälkeen yhteydessä Neuvostoliiton lähetystöön tai sen verkostoihin. En ollut. Jälkeenpäin on selvinnyt miten laaja kotiryssien verkosto ulottui myös sosialidemokraattisiin vaikuttajiin. Kuten tässäkin tapauksessa kävi ilmi, sosialidemokraatit eivät omalla puolellaan millään tavalla kordinoineet kotiryssätoiminnan laajuutta ja sisältöjä omassa toiminnassaan.

Tälainen koordininti olisi saattanut pelastaa Aimonkin joutumasta siihen ristiriitatilanteeseen, jossa hän Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana päätyi erottamaan lehden pakinoitsijan Simpan, Simo Juntusen  tästä tehtävästä. Mielestäni tähän liittyy tragiikkaa ja paradoksia siinä mielessä, että Aimo oli pakinoitsijatyyliltään Simpan oppilaita, vahva sarkastinen henkilöhahmojen analysoija. Simppa oli demokraattisen sosialismin vahva kannattaja ja piti siksikin tiukan rajan "reaalisosialismiin", jota hän ei sosialismina pitänytkään. Tästä seurasi , että aikaa myöten myös Simppaa ryhdyttiin pitämään "oikeistososialidemokraattina", nimitys joka on muiden kuin sosialidemokraattien itsensä keksimä. Tapahtuman seurauksena Aimo joutui luopumaan päätoimittajan tehtävästä, mutta jatkoi lehden kolumnistina kuolemaansa saakka vuonna 2004.

Jäljestäpäin tulee miettineeksi, olisiko Frankfurtin koulukunnan syvemästä tutkimisesta ollut hyötyä myös niissä vastakkainasetteluissa, joihin Aimo joutui poliittisessa työssään. Olisiko sosialidemokratia onnistunut tunnistamaan jopa samoja pakenemisen ja epäproduktiivisuuden piirteitä sekä neuvostokommunismissa että porvarillisessa kovaotsaisuudessa? Olisiko ollut mahdollista löytää eettisesti kestävä suhtautuminen molempiin suuntiin?

Palkintona olisi ollut oikeastaan tarpeettomaksi osoittautuneen vastakohtaisuuden purkaminen ja sisäisen solidaarisuuden lujittuminen.

Määrällisestä elvytyksestä ja sen tehokkuudesta

Euroopan Keskuspankin sivuilta löytyy tietoja EKP:n määrällisestä elvytyksestä. 

Kokonaiselvytyksen määrä kuukausitasolla Valuuttaunioniin kuuluville maille on 30 mrd:n luokkaa; Suomen kuukausittainen osuus on 555 miljoonaa euroa, mikä tekee vuoden 2018 alusta 12 x 555 = 6,66 mrd euroa; tästä osa menee suoraan yrityksille.

Koko elvytyskaudella vuoden 2014 lopulta vuoden 2018 loppuun määrällistä elvytystä Suomelle on kertynyt 47 267 0005 euroa eli 47,267 mrd euroa; Suomen kerroin koko potista on ollut arvioni mukaan n. 1,85 % vaikka Suomen väkiluku koko Euroopan Unionin väestöstä on n. 1%; ero johtuu siitä että kaikki EU-maat eivät kuulu Valuuttaunioniin ja lisäksi esimerkiksi Kreikka ei ole saanut määrällistä elvytystä kuin aivan loppuvaiheessa vuoden 2017 lopulta. Osa tästä elvytyksestä on mennyt suoraan pankeille ja yritysmaailmalle, pieni osa bondeina tuntemattomiin kohteisiin.

Luvut ovat arvioita, koska esimerkiksi Suomen Pankin sivuilta ei löydy yksiselitteistä kuvausta Suomen saamasta määrällisestä elvytyksestä. EKP:n sivuilla on paljon datatietoa, mutta on osattava itse etsiä olennainen tästä tietomassasta.  Luvut ovat suuntaa antavia. Ne tarjoavat joka tapauksessa pohjaa EKP:n Suomeen kohdistuneen määrällisen elvytyksen kokonaismäärästä ja siihen, mitä tällä elvytyksellä on saatu aikaan - ja mitä sillä olisi voitu saada aikaan toisella tavalla suunnattuna.

Kysymys kuuluu, miten tämä valtava summa on näkynyt Suomen valtion budjetissa? Se on näkynyt velanoton vähenemisenä, joskaan ei loppumisena. Se on näkynyt suurena kasvuna Tekesin, Finveran ja Sitran budjeteissa, joista tuetaan yritystoimintaa.

Millä kaikilla tavoilla se on näkynyt,  siitä ei ole julkista selvitystä. Määrällinen elvytys on ymmärtääkseni  'virrannut' budjetin läpi velkakirjojen myyntinä pankkilaitosten kautta EKP:n taseisiin ja toisaalta lisävelkakirjojen liikkeellelaskuna. Taloudellinen nousukausi on perustunut tähän suureen impulssiin - hallituksen tai valtionvarainministerin toimista määrällisen elvytyksen alueella on vaiettu mitä huolellisimmin.

Todellinen työttömyys lienee edelleen n. 400 000 laskien mukaan mös ne työsuhteet, joissa ei tule toimeen, työttömyyteen liittyvässä koulutuksessa ja työharjoittelussa olevat sekä piilotyöttömät jotka eivät ole missään kirjoissa. Nyt teen seuraavassa laskelman siitä, paljonko tämän joukon oikea työllistäminen esimerkiksi julkisen sektorin tehtäviin, kansalaisjärjestöihin, omatoimiseen yrittämiseen ja vastaaviin tulisi maksamaan. Otan tähän laskelmaan mukaan pääoman kierron, joka tavallisesti unohdetaan laskuista kokonaan. Sen mukaan yksi kuukausipalkka kiertää vuodessa noin kymmenen kukkaron kautta edellyttäen että n. 80 % palkkatulosta käytetään välittömästi seuraavan kuukauden aikana kulutukseen. Työttömien kohdalla tarve kuluttaa ja käyttää uutta ostovoimaa on erityisen suuri ymmärrettävistä syistä.

Yhden ihmisen palkkakulut lienevät sivukuluineen n. 50 000 euroa ja se raha muodostuu siis vuoden aikana laskennallisesrti 10 henkilön palkoiksi joko julkisella tai yksityisellä sektorilla. Julkisella sektorilla verotus lisää omalta osaltaan kierron tehokkuutta.
100 henkilön palkkakulut olisivat siten n. 500 000 euroa
1000 henkilön palkkakulut olisivat 5 miljoonaa euroa
10 000 henkilön palkkakulut olisivat 50 miljoonaa euroa
100 000 henkilön palkkakulut olisivat 500 miljoonaa  eli 0,5 mrd euroa
400 000 henkilön palkkakulut olisivat olettamallani kiertovauhdilla 2 mrd euroa vuodessa.

Neljän vuoden palkkakulut olisivat siten työttömien koko joukolle 8 mrd euroa. Oletukseni mukaan tämän suuruinen määrällinen elvytys työpaikkoihin olisi poistanut työttömyyden kokonaan. Mukaan olisi todennäköisesti mahtunut helposti myös pakolaisina maahantulleiden joukko. Työtä olisi ollut helposti kehitettävissä, tarvitsevathan nämä ihmiset myös infrasruktuuria joka olisi asuntojen, teiden, infrastruktuurin, palvelusten ja muiden toimintaulottuvuuksien muodossa myös rakennettava. Suomi olisi saanut valtavan kehitysimpulssin. Nyt kurjuudessa elävät olisivat päässeet uuden elämän alkuun. Me olisimme voineet antaa maailmalle myönteisen ja mitä rohkaisevimman viestin: ongelmat voidaan poistaa, resursseista ei ole pulaa. Kun hyvän kierre saadaan aikaan, se myös itse puskuroi pitkäksi aikaa taantumia vastaan.

Siis noin yhdellä neljäsosalla Suomelle tulleesta määrällisestä elvytyksestä olisi voitu poistaa työttömyys ja pakolaisuuteen liittyvä taloudellinen ongelma kokonaan. Jos toinen mokoma olisi käytetty infrastruktuuriin, olisi senkin jälkeen vielä ollut 30 mrd käytettävissä muihin tarkoituksiin. Tämä olisi toteutunut yhdellä tärkeällä ehdolla. Määrällisen elvytyksen olisi tullut kohdistua kokonaan demokraattisille valtioille markkinoiden sijasta. Yritykset olisivat saaneet odotusarvoisesti ja vamuudella oman luonnollisen roolinsa niille tyypillisten palvelusten tuottajana, kaupassa, teollisuudessa ja palveluissa.

Mitä haluan sanoa tällä laskelmalla? Mielestäni se osoittaa, miten tehotonta määrällinen elvyttäminen markkinarakenteiden kautta on. Mitään muuta estettä julkisen sektorin kautta tapahtuvalle elvyttämiselle ei ole kuin ideologisesti tehty rajaus Euroopan Unionin peruskirjoissa markkinarakenteiden kautta tapahtuvan toiminnan suuntaan.

Työttömien massa on edelleen joukossamme. Pakolaiskysymystå ei ole hoidettu. Julkinen sektori kärvistelee supistusten ja toteuttamista odottavien hankkeiden epämääräisessä maailmassa.

Väärä ideologinen valinta - usko markkinoiden kaikkivoipaisuuteen  sekatalouden sijasta - jättää jälkeensä mittaamattoman määrän sekasortoa ja kurjuutta. Väärällä tavalla käytetty pääoma on muodostumassa koko sukupolven tragediaksi.
PS 28.8. 2018


Kuinka paljon dataa julkaistaan? EKP:n sivuilta löytyi tällainenkin, määrällisestä elvytyksestä julkaistuun dataan liityvä dokumentti. Huomiota kiinnittää Suomen selvästi muita niukempi tiedotuslinja:
"The majority of euro area countries (Belgium, Germany, Estonia, Greece, France, Italy, Latvia, Lithuania, Luxembourg, the Netherlands, Austria, Slovenia and Slovakia) are releasing to the general public the full detail of the “main items”, while the remaining countries (Ireland, Spain, Cyprus, Malta and Portugal) release more than 90% of that data set. Only Finland releases less than 70% of the observations related to Table 2A and 4A of Annex II of the ECB Guideline. It is important to note
that some of these observations cannot be released to the general public due to statistical confidentiality constraints."

Lojaaliuden ansa

Olla lojaali, toimia lojaalisti, kunnioittaa tehtyjä päätöksiä; tärkeä periaate jolle annamme arvoa ja jota demokratiassa ja parlamentarismissa edellytetään seurattavan. Onko näin - vai liittyykö tähänkin jokin ansa tai vaara, jonka suhteen tulee olla tarkkana?

Rationaalinen, omiin arvoihin ja analyysin perustuva lojaalisuus on vahva voima. Se yhdistää meidät tiukan paikan tullen. Luja vakaumus arvojemme kestävyyteen ja vakaalla kannalla pysyminen, sitä kutsutaan solidaarisuudeksi. Se kestää myös muutaman harha-askeleen, erehdyksen, satunnaisen epäonnistuneen analyysinkin, kunhan sitten erehdys huomataan - ja tunnustetaan. Kukaan ei ole täydellinen. Arvojemme ja asenteidemme suhde lopulliseen tavoitteeseen on aina suhteellinen ja se on ymmärrettävä. Kuuta osoittava sormi ei ole kuu vaan sormi. Oman pyrkimyksemme ja lopullisen tavoitteen välillä on parhaimmillaankin suuria aukkoja, se meidän on tunnustettava.

Demokratia elämäntapana nojaa oman tilanteemme ja tavoitteidemme suhteellisuuden ymmärtämiseen. Kaikesta huolimatta aatteellinen perustamme voi olla rationaalinen ja järkevä. Se on kuitenkin aina asetettava vuoropuhelun ja kommunikaation kovaan kouluun - muuten ei perusta kestä. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi sekin perustua irrationaalille, järjettömälle ja tavoitteisiin nähden kontraproduktiiviselle pohjalle. Kysymys on silloin autoritaarisista, alistavista ja alistuneista asenteista, omien ahnehtivien intohimojen - kuten rajoittamattoman hamuamisen - tai jopa väkivaltaan ja materiaaliseen voimaan perustuvan nujertamisen kunnioittamisesta. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi muuttua myös ansaksi, jos ei ymmärretä sen ehdotonta vaatimusta kanssaihmisen ja koko yhteisön yhteisten ja jakamattomien oikeuksien kunnioittamisesta.

Oman elinaikani yksi merkittävin irrationaali väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden ilmentymä oli Suomen kommunistisen liikkeen solidaarisuus ja lojaalisuus Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi kutsuttua poliittista liikettä, Neuvostoliiton Kommunistista Puoluetta Kommunistista Internationaalia kohtaan. Taustalla oli usko yhdenvertaisuuteen perustuvan, lopullista tavoitetta eli kommunismia kohden pyrkivän sosialistisen yhteiskunnan suuresta kunnioituksesta ja sen herättämästä toivosta. Se tuntui vastaavan oikealla tavalla niihin odotuksiin, joita köyhä ja omistamaton kansanosa mielessään ja alitajunnassaan oli vaalinut.

Neuvostokommunismi sai kauniin ja ehyen arvopohjansa seuralaiseksi Neuvostoliiton, "kansojen sulatusuunin" mukana vahvoja, koko yhteiskuntaluonnetta suuntaavia eiproduktiivisia, yli sukupolvien vaikuttavia  asenteita ja ratkaisumalleja, jotka koituivat vilpittömän ja aitoon pyrkimykseen perustuvan uuden yhteiskunnan kohtaloksi. Tsaari-Venäjän vahvat autoritaariset asenteet ja toimintarakenteet eivät olleet niin vain poispyyhkäistävissä, vaan ne tulivat myös rakenteilla olevan "sosialismin" toimintatavoiksi ja ratkaisumalleiksi. Jo Lenin taisteli rationaalisen ja irrationaalin autoriteetin vedenjakajalla ja erityisesti Josef Stalinin kaudella vaatimus lojaalisuudesta korostui järjettömiin, irrationaaleihin mittoihin.

Kansainvälinen sosialidemokratia oivalsi pian, että yhden, autoritaarisia toimintamalleja ja asenteita suosivan puolueen varaan ei sosialismia voida rakentaa. Työväenliike jakautui, sosialidemokraatit alkoivat puhua omata lähestymistavastaan "demokraattisena sosialismina" korostaen demokratian, parlamentarismin ja demokraattisen elämäntavan ja sosiaalisten suhteiden suurta merkitystä. Suomen Kommunistinen puolue ja myös koko kansandemokraattinen liike pysyi vaikeinakin aikoina - ajattelen tässä esimerkiksi 1930-luvun Stalinin vainoja ja kansanmurhaan verrattavaa likvidointiaaltoa - solidaarisena ja lojaalina "kommunistiselle aatteelle". Sosiaalipsykologiseen analyysiin kykenemätön porvarillinen rintama piti tätä neuvostotyyppistä, autoritaarista järjestelmää Marxin kommunististen periaatteiden mukaisena yhteiskuintamallina. Seurauksena oli kommunismi-käsitteen kielteinen ja edelleen voimassaoleva arvovaraus.

Myös sosialidemokraatit olivat taipuvaisia pitämään Leninin ja Stalinin luomaa rakennetta aitona kommunismina. Tämä johti osin myös siihen, että osa sosialidemokratiaa oli valmis antamaan kielteisen arvovarauksen koko Karl Marxin teorialle. Työväenliikkeen arvoperintöön ja teoreettiseen analyysiin syvemmin perehtyneet näkivät ristiriidan neuvostojärjestelmän ja työväenliikkeen pohjimmiltaan humanistisen arvoperinnön välillä. Pohjoismainen sosialidemokratia onnistui jopa kehittämään vaihtoehtoisen mallin, joka vieläkin tunnetaan kansanvaltaisena hyvinvointivaltiona. Kaikkialla sosialidemokratia ei kestänyt, vaan väärä lojaalisuus sai yliotteen ja mm. DDR:ssä sosialidemokratia alistui Oto Grotewohlin johdolla sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED) vallan alaiseksi apuvoimaksi.

Miten tämä autoritaarisuus ilmeni aatteellisessa keskustelussa? Neuvostoliiton vahva poliittinen koneisto julisti oman lähestymistapansa ainoaksi oikeaksi ja siihen kriittisesti suhtautuvia sosialidemokraatteja ryhdyttiin pilkkaamaan revisionisteiksi ja reformisteiksi. Paradoksaalista on, että revisio (revision = nähdä uudelleen, nähdä toisin) reformi (reform = muovata uudelleen, uudistaa) ovat sosialidemokraatisen sosialismikäsityksen pysyviä rakenteellisia arvoja. Ei voida ajatella sellaista sosiaalidemokraattista yhteiskuntaa jossa uudelleen näkeminen, uudelleenarviointi ja tähän perustuva rakenteiden uudelleen muokkaaminen ei olisi mahdollista. Neuvostokommunismi tuli samalla näiden pilkkanimitysten muodossa sulkeneeksi itseltään tien jatkuvaan uudistumisen ja vahvisti samalla autoritaarista, irrationaalia lojaalisuutta.

Neuvostoliiton johtamasta järjestelmästä tuli kuitenkin vahva kansainvälinen voima, joka johti mm. Saksan jakaantumiseen lähes viideksikymmeneksi vuodeksi Saksan Liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan, DDR:ään. Kun sitten seurasi autoritaarisen, yksinvaltaisen, neuvostotyyppisen "sosialismin" romahtaminen ja Berliinin muurin murtuminen, Saksa yhdistyi ja ryhdyttiin rakentamaan tulevaa kehitystä "läntisten arvojen" varaan.

Samaan ajankohtaan sattuu myös Euroopan Unionin rakenteiden uusiminen. Keskeiset periaatteet lyötiin lukkoon jo 1990-luvun alussa. Ne vahvistettiin kuuluisassa Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin myös Lissabonion sopimuksessa. Historiallista taustaa vasten on ymmärettävää että vahvat kapitalistiset arvot ja asenteet olivat mukana Europan Unionin uutta ilmettä luotaessa. Neuvostotyyppinen kommunismi piti ehdottomasti sulkea pois vaihtoehtojen joukosta. Konkreettisen muodon se on sitten saanut Euroopan Unionion peruskirjoissa, joissa ensisijainen valta annetaan markkinoille ja demokraattinen valtio suljetaan arvopohjaisesti pois sekä periaatteellisena lähestymistapana että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa. Sosiaalisessa markkinataloudessakin vain markkina toimii, sosiaalisuus laahaa rampana perässä.

Miten lojaalisuuden kannalta sosialidemokratian tulisi suhtautua Euroopan Unionin markkinaehtoisiin rakenteisiin ja peruskirjojen tältä pohjalta toteutettuun politiikkaan? Hiljaisuus keskustelussa antaa ymmärtää, että sosialidemokratia on vähintäänkin lojaali
jos ei vallan solidaarinen Euroopan Unionia kohtaan. Onko sosialidemokratia nyt sortunut väärään, autoritaariseen ja irrationaaliin lojaalisuuteen suhteessa Euroopan Unioniin?

Vielä suhteessa työväenliikkeen arvoperinnön epäproduktiivisiin vääristymiin sosialidemokratia oli mitä johdonmukaisimmin Karl Marxin lanseeraaman maksimin kannalla: jokainen tarkistus on tarkistettava. Kehitys kulkee vastakohtien kautta kohden uusia, toivottavasti kehittyneempiä yhteiskunnallisia mutoja. Yhteiskunta on rakennettava kansanvallan, monipuoluejärjestelmän ja näiden luovuttamatoman oikeuden, suvereenin poliittisen vastuunoton varaan.

Europan Unioni on peruskirjoissaan läntisen arvokäsityksen voiton jälkeen lähtenyt luomaan tiukasti markkinoihin tukeutuvaa, koko manteretta koskevaa yhteiskuntajärjestelmää. Suuri paradoksi on, että asettaessaan 1900-luvun historiallisten kokemusten valossa demokraattisen valtion pysyvästi ja peruskirjojen mukaan peruuttamattomasti alisteiseksi markkinoille on syyllistytty  sisällöllisesti samaan virheeseen, jonka autoritaarinen Neuvostoliitto teki suhteessa pääomaan, yksityiseen yrittämiseen ja omistusoikeuteen.

Tiedossa on että koko Eurooppa kantaa mukanaan raskasta historiallista taakkaa, joka ilmenee asenteissa ja luonteenpiirteissä. Pahojen epäonnistumisten jälkeen yritetään tehdä korjausliikkeitä, mutta sukupolvien vaihtuessa yhä uudelleen palataan irrationaaleihin, demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta järjettömiin ja turhauttaviin ratkaisuihin. Suhteessa kansaan ja kansoihin se näkyy väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden vaatimuksena. Kansalaisten toimintatavassa se näkyy väärän lojaalisuuden sietämisenä, hyväksymisenä ja ajan kuluessa ilmeisesti myös aktiivisena hyväksymisenä asenteissa ja luonteenpiirteistössä.

Olisiko jotakin tehtävä?

Ulos veljeyden vankilasta

Mielipidetiedustelut näyttäisivät osoittavan sosialidemokratian, kansanvaltaan, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja demokratiaan elämäntapana toimintansa rakentavan liikkeen olevan voimissaan. Optimismia varjostaa kuitenkin tarkemmin määrittelemätön epävarmuuden tunne. Mitkä ovat liikkeen konkreettiset vaihtoehdot tästä eteenpäin? Sosialidemokratian mahdollisuudet Suomessa ja Euroopassa?

Läntinen maailma, Euroopan Unioni niiden mukana ja jopa poliittisessa keskiössä, vakuuttaa rakentavansa toimintansa demokratian varaan. Puhutaan läntisestä arvoyhteisöstä ja sen lujasta päättäväisyydestä puolustaa demokratiaa, tarvittaessa vaikka asevoimin arvopohjaltaan eiproduktiivisiksi luokiteltuja valtioita, kulttuureita ja kansanliikkeitä vastaan. Tälle lähestymistavalle halutaan vakautta ja uskotaan sen toteutuvan demokratiaan kuuluvan vapauden kautta. Vapauden jonka keskeiseksi soveltamismuodoksi on EU:ssa valittu neljä vapautta: ihmisten vapaa liikkuvuus, tavaroiden vapaa liikkuvuus, palveluiden vapaa liikkuvuus ja pääoman vapaa liikkuvuus. Meidän Euroopan Unionissa oletetaan uskovan, että näitä periaatteita toteuttavat parhaiten markkinat. Siksi Euroopan Unionin peruskirjoissa markkinoille on annettu ensisijainen rooli.

Euroopan Unionihan syntyi Rooman sopimuksella Hiili- ja teräsyhteisönä, jota on sitten täydennetty Amsterdamin, Nizzan ja Lissabonin sopimuksilla. 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa tapahtui Euroopan Unionissa muutos, jossa rauha ja yhteistyö korvattiin kaupallisella kilpailulla. Tämä muutos näkyy emeritusprofessori John Weeksin mukaan Perussopimuksen artiklassa 2, sen kolmannessa kappaleessa: siinä korostetaan voimakkaasti kilpailevaa sosiaalista markkinataloutta. Sopimus velvoittaa kaikki jäsenmaat aivan tietyn tyyppiseen taloudelliseen organisaatioon, josta sopimuksessa käytetään nimitystä "markkinatalous". EU:n perussopimuksen muissa osissa täsmennetään, että "markkinatalous" on synonyymi kapitalismille.

John Weeks korostaa, että yhdenkään merkittävän maan perustuslakiin - Kiinaa lukuunottamatta - ei ole kirjattu tällaista ideologista sitoutumista. Hän päättelee, että koska tätä ilmaisua on käytetty nimenomaan sisämarkkinoiden yhteydessä, ilmaisu "voimakkaasti kilpaileva" tarkoittaa nimenomaan kaupallista kilpailua.

Euroopan Unioni, joka sekin alunperin luotiin rauhan ja demokratian linnakkeeksi, kuvaa yhteisessä, lopulta konsensuksella hyväksytyssä konsolidoidussa peruskirjassaan toimintatapaansa seuraavasti:

125 artikla (aiempi EY-sopimuksen 103 artikla)
1. Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi. Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.

Sosialidemokratian ja liberaalin porvariston arvopohja on perustunut markkinatalouden ja sosiaalista, taloudellista ja sivistyksellistä turvaa luovan valtion vuoropuheluun, "sekatalouteen" jossa valtio korvaa markkinoiden puutteita markkinoiden toisaalta purkaessa puutteellisesti toimivan talouden aiheuttamia umpikujia. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on perustunut juuri vahvan ja kansanvaltaisen valtion, "kansankodin" periaatteelle. Dynaamisen lisän tähän ajatteluun toi aikanaan poliittisesti liberaali  John Maynard Keynes antisyklisellä talouspoliitisella teoriallaan.

Yksinvaltainen ja autorisoitu valtio johtaa sen kaltaisiin umpikujiin, joita ns. "reaalisosialismi" 1900-luvulla edusti. Markkinoille annettu ehdoton valta johtaa puolestaan tuloerojen kasvuun ja syvän varallisuuspolarisaation aiheutamaan vastakkainasetteluun, ympäristöongelmiin ja rajattoman kilpailun tuloksena myös valtioiden ja yritysten vastakkainasetteluun - ja pahimmillaan sotaan. Kansanvaltainen hyvinvointivaltio edustaa tässä suhteessa kultaista keskitietä - mikäli sellaiseen mahdollisuus annetaan.

Kun tarkastelee Euroopan Unionin peruskirjaa, siinä esitettyjä arvoja ja niiden henkeä sekä tältä pohjalta toteutettavaa politiikkaa, ei voi päätyä muuhun lopputulemaan kuin siihen, että Euroopan Unionissa valtiolta on otettu pois sen tehtävä yhteisiin päätöksiin perustuvan hyvinvoinnin luojana ja samalla mahdollisuus antisyklisesti ohjailla pääomavirtoja markkinoiden puutteellisen sosiaalisen ymmärryksen aiheuttamien puutteiden korjaajana ja YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen periaatteiden toteuttajana.

Sosialidemokratialle tämä on kohtalonkysymys. Jos valtio ei ole keskeisenä autoriteettina käytettävissä liikkeen periaatteiden toteuttamisessa, on vain varsin rajallisia mahdollisuuksia  tavoitteiden mukaisen oikeudenmukaisen kansankodin rakentamiseen. Sitoutuminen Euroopan Unionin peruskirjoissa vahvistettujen periaatteiden toteuttamiseen merkitsee sitä, että sosialidemokratialta on otettu pois sen keskeiset välineet arvopohjansa mukaisen politiikan toteuttamiseen. Kun moniarvoiseksi tarkoitetussa yhteisössä niinkin keskeinen liike kuin  sosialidemokratia kastroidaan perustavaa laatua olevissa asiakirjoissa poliittisesti ja vaihtoehtoinen politiikka estetään, herää vakava kysymys: onko Euroopan Unioni pohjimmiltaan demokraattinen yhteisö? Ja edelleen: tarkoittaako nojaaminen "läntisen arvoyhteisöön" sosialidemokratian poissulkemista poliittisena liikkeenä?

Mielestäni nämä äärimmäisen vakavat kysymykset on vihdoinkin  esitettävä avoimesti. Sosialidemokratia ei merkitse oikeudenmukaisuutta ainoastaan yhdessä maassa ja Euroopan Unionin oloissa se ei olisi mahdollistakaan. Voiton demokraattisissa vaaleissa tulisi merkitä sitä, että liikkeen arvopohjaan kuuluva toimintamahdollisuuksien arsenaali on kokonaan käytettävissä.         
Euroopan Unionin oloissa asianlaita ei ole näin.

Tämä yhteiskunnallinen tilanne varjostaa koko eurooppalaista ilmapiiriä ja tietenkin erityisesti sosialidemokratiaa. Onko käynyt niin, että liikkeen sitoutuminen kansainvälisyyteen ja toiminnan universaaleihin periaatteisiin on hämärtynyt Euroopan Unioniin liityttäessä ja sen politiikan arvopohjan muuttuessa autorisoiduksi markkina-alisteiseksi, uusliberaaliksi poliitiseksi ohjelmaksi? Hämmästyttävällä tavalla eurooppalainen sosialidemokratia joko vaikenee tästä ristiriidasta tietoisesti tai sitten se on henkisesti sillä tavalla vieraantunut arvopohjastaan, että yhteiskunnallisesti oikeita kysymyksiä ei osata esittää eikä luoda lujaa, omaan arvopohjaan perustuvaa strategiaa vapautumiseksi markkina-alisteisesta veljeyden vankilasta.

Kun nyt taas kerran lähestytään tärkeitä vaaleja, tämä suunnattoman suuri ongelma olisi osattava sanoa ääneen. Omasta puolestani sanon sen seuraavalla tavalla: sosialidemokratian on luotava ohjelma vapautumiselle eurooppalaisesta, markkina-alisteisesta veljeyden vankilasta ja sille on hankittava laaja, enemmistöön perustuva tuki Euroopan ja jatkossa myös maailman pelastamiseksi ja kuntouttamiseksi yksipuolisen markkinaorientaation  rampauttavilta, kontraproduktiivisilta vaikutuksilta. Eurooppa voi olla myös toisenlainen - sellainen kuin miksi se alunperin 1950-luvun alussa tarkoitettiin.

Osakesäästäminen ja uudet rahoitusinstrumentit

Valtion budjetin yhteydessä valtionvarainministeri Orpo on väläytellyt osakesäästämisen edistämistä julkisin eli valtion toimenpitein. Henkilökohtaisen osaketilin perustaminen, tulojen verotettavan osuuden siirtäminen osaketilille ja sijoituksiin. Verotus tapahtuisi vasta sitten, kun osakkeita asetettaisiin uudelleen myyntiin oman kuluksen tarpeisiin. Tällöin myös valtio saisi verotuloja, mahdollisesti myös tavallisesti vuosittain tehtävässä osakkeille maksettavan osingon verotuksen yhteydessä.

Myönnettävä on, että ehdotus on uusia uria aukova siinä mielessä, että. valtio ryhtyisi odotusarvoisesti uudella tasolla tukemaan globalisoituvaa yritystoimintaa arvellen samalla edistävänsä myös omassa maassa tapahtuvaa yksityistä hyvinvointia.

Yritysten menestyminen on kuitenkin kiinni onnistuneista sijoituksista ja yleisestä ostovoiman vahvistumisesta. Esitys pitää tästä syystä sisällään suuria riskejä: yritys saattaa epäonnistua sijoitustoiminnassaan; sijoittajalla ei ole muodollista eikä varsinkaan todellista osuutta päätöksentekoon; yritysten hallinto on käytännössä suljettu ja päätöksenteko on tiukasti suurten omistajian sisäpiirin hallinnassa; yritysten sijoitukset eivät kohdistu rationaalisesti kaikkein välttämättömimpään eikä varsinkaan sijoittajien kotimaahan tai tarpeisiin. Puhutaan allokoinnin, suuntaamisen ongelmasta. Kaikein suurin ongelma on tätä toimintaa tukevan valtion rahoituspohjan muuttuminen varmoista verotuloista epävarmoihin sijoitusodotuksiin. Se merkitsisi yhteisen hyvinvoinnin lopullista heittämistä romukoppaan, hyvinvointivaltion varman rahoituspohjan katoamista.

Osakesijoittaminen ja uusien rahoitusinstrumenttien luominen ei ole kuitenkaan lähtökohtana huono ajatus. Uusia rahoitusinstrumentteja tarvitaan ja erityisesti niitä tarvitsee valtio ja kunta, verotusoikeudella varustetut julkiset yhteisöt itse. Siksi valtionvarainministerin hengeltään uusliberaalia esitystä olisi kehitettävä suuntaan, joka karsisi sen kontraproduktiivisia vaikutuksia ja muodostaisi samalla uutta pohjaa "rationaaliselle allokoinnille" eli uusien voimavarojen hankkimiseen suoraan tarpeelliseksi todettuihin ja yhteisesti päätettäviin hankkeisiin. Miten tämä olisi toteutettavissa?

Huomiota kiinnittää se, että osakesäästämistä ei ole juurikaan kehitetty suoraan julkisen sektorin hankkeita ja projekteja tukevaan suuntaan. Verotusoikeudella varustetulle julkiselle yhteisölle joilla on paljon omaisuuspohjaa  osakepohjaisen yhteisen säästämisen pitäisi olla täysin luonnollinen, uusi yhteisen hankeiden rahoittamisen muoto. Tämä olisi erittäin tärkeää juuri Euroopan Unionin markkinaehtoisen rahapolitiikan vuoksi, koska se on suunnattu pelkästään yritysten, markkinoiden tukemiseen yhteisen sektorin rahoituspohjan varmistamisen sijasta.

Jo Jaqcues Delors puhui bondeista, velkakirjamuotoisesta yhteisen sektorin tukemisesta. Tämä visio ja alustavan  tuen saaminen mm. Helmut Kohlilta tälle ajatukselle  johti siihen, että Delors oli Euroopan Komission puheenjohtajana valmis tukemaan perusteilla olevaa Euroopan Valuuttaunionia. Kehitys kuitenkin vei toiseen suuntaan ja yhteisen sektorin osakepohjainen säästäminen Valuuttaunionin toimin kiellettiin peruskirjoissa. Tämä muodostaa edelleen suurimman yksittäisen uhkatekijän koko Euroopan Unionin voimistumiselle ja kuntoutumiselle Euroopan kansalaisten yhteisten asioiden hoitajana.

Osakesäästäminen yhteisiin hankkeisiin, projekteihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin olisi mahdollistettava valtionvarainministeri Orvon kaavailemalla tavalla mahdollistamalla osakesijoittaminen myös  julkisen sektorin, valtion ja kuntien yhteisiin hankkeisiin. Kunnat voisivat itse tältä osin toimia pankkeina ja mahdollistaa määräaikaisiin velkakirjoihin tai osakkeisiin perustuvan säästämisen ainakin osittain sellaisilla veroeduilla joita Orpo on valtion budjetin yhteydessä kaavaillut. Suuntautuminen yhteisten hankkeiden toteuttamiseen on perusteltua julkisen sektorin rahoitusvajeen ja kehittämistarpeiden kannalta.

Julkisen sektorin omiin hankkeisiin suuntautuminen osin perusteltua silloin, kun verotusoikeudella varustettu yhteisö haluaa suunnata resursseja omiin, välttämättömiin hankkeisiinsa. Se kykenee myös vastaamaan omilla resursseillaan siitä, että sijoittaminen on turvallista. Esimerkiksi viiden prosentin osuuden sijoittaminen verotuloista julkisia hankkeita edistäviin rahastoihin toimisi samalla tavalla kuin työeläkerahastojen kannustava esimerkki on osoittanut. Osakesäästämisen mahdollistaminen julkisiin hankkeisiin loisi pitkällä tähtäimellä uusia ja vahvoja rahoitusinstrumentteja.

Tätä lähestymistapaa ei pitäisi olla vaikea ymmärtää. Se että tätä mahdollisuutta ei ole ryhdytty käyttämään, kuvaa hyvin ajan oikeistolaistunutta henkeä. Eivät edes kaikki varakkaat tai älykkäät osaa toimia oman onnensa seppinä, suurista massoista puhumattakaan. Yhteisen hyvinvoinnin tarkoituksena on huolehtia siitä, että kukaan ei putoa tyhjyyteen kun epäonni tai omien toimien odottamattomat seuraukset kohtaavat. Siksi esimerkiksi julkiseen työllisyyteen, kansalaisjärjestökentän voimistamiseen, luovan kulttuurin kehittämiseen ja uusiin sosiaalisiin tarpeisiin tarvitaan uusia rahoitusinstrumentteja.

Ilmasto- ja ympäristöongelmien uhkaavaan lisääntymiseen viitaten voisi sanoa: Yksityiseen intressiin perustuva osakesäästämisen kehittäminen eli "Minun jälkeeni vedenpaisumus" -ajattelu ei riitä lähtökohdaksi. Yhteinen intressi, yhteinen turvallisuus, suunniteltu ja yhteisesti päätetty tärkeiden tarpeiden ryydyttäminen sopii siihen mitä erinomaisimmin.