Olla lojaali, toimia lojaalisti, kunnioittaa tehtyjä päätöksiä; tärkeä periaate jolle annamme arvoa ja jota demokratiassa ja parlamentarismissa edellytetään seurattavan. Onko näin - vai liittyykö tähänkin jokin ansa tai vaara, jonka suhteen tulee olla tarkkana?
Rationaalinen, omiin arvoihin ja analyysin perustuva lojaalisuus on vahva voima. Se yhdistää meidät tiukan paikan tullen. Luja vakaumus arvojemme kestävyyteen ja vakaalla kannalla pysyminen, sitä kutsutaan solidaarisuudeksi. Se kestää myös muutaman harha-askeleen, erehdyksen, satunnaisen epäonnistuneen analyysinkin, kunhan sitten erehdys huomataan - ja tunnustetaan. Kukaan ei ole täydellinen. Arvojemme ja asenteidemme suhde lopulliseen tavoitteeseen on aina suhteellinen ja se on ymmärrettävä. Kuuta osoittava sormi ei ole kuu vaan sormi. Oman pyrkimyksemme ja lopullisen tavoitteen välillä on parhaimmillaankin suuria aukkoja, se meidän on tunnustettava.
Demokratia elämäntapana nojaa oman tilanteemme ja tavoitteidemme suhteellisuuden ymmärtämiseen. Kaikesta huolimatta aatteellinen perustamme voi olla rationaalinen ja järkevä. Se on kuitenkin aina asetettava vuoropuhelun ja kommunikaation kovaan kouluun - muuten ei perusta kestä. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi sekin perustua irrationaalille, järjettömälle ja tavoitteisiin nähden kontraproduktiiviselle pohjalle. Kysymys on silloin autoritaarisista, alistavista ja alistuneista asenteista, omien ahnehtivien intohimojen - kuten rajoittamattoman hamuamisen - tai jopa väkivaltaan ja materiaaliseen voimaan perustuvan nujertamisen kunnioittamisesta. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi muuttua myös ansaksi, jos ei ymmärretä sen ehdotonta vaatimusta kanssaihmisen ja koko yhteisön yhteisten ja jakamattomien oikeuksien kunnioittamisesta.
Oman elinaikani yksi merkittävin irrationaali väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden ilmentymä oli Suomen kommunistisen liikkeen solidaarisuus ja lojaalisuus Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi kutsuttua poliittista liikettä, Neuvostoliiton Kommunistista Puoluetta Kommunistista Internationaalia kohtaan. Taustalla oli usko yhdenvertaisuuteen perustuvan, lopullista tavoitetta eli kommunismia kohden pyrkivän sosialistisen yhteiskunnan suuresta kunnioituksesta ja sen herättämästä toivosta. Se tuntui vastaavan oikealla tavalla niihin odotuksiin, joita köyhä ja omistamaton kansanosa mielessään ja alitajunnassaan oli vaalinut.
Neuvostokommunismi sai kauniin ja ehyen arvopohjansa seuralaiseksi Neuvostoliiton, "kansojen sulatusuunin" mukana vahvoja, koko yhteiskuntaluonnetta suuntaavia eiproduktiivisia, yli sukupolvien vaikuttavia asenteita ja ratkaisumalleja, jotka koituivat vilpittömän ja aitoon pyrkimykseen perustuvan uuden yhteiskunnan kohtaloksi. Tsaari-Venäjän vahvat autoritaariset asenteet ja toimintarakenteet eivät olleet niin vain poispyyhkäistävissä, vaan ne tulivat myös rakenteilla olevan "sosialismin" toimintatavoiksi ja ratkaisumalleiksi. Jo Lenin taisteli rationaalisen ja irrationaalin autoriteetin vedenjakajalla ja erityisesti Josef Stalinin kaudella vaatimus lojaalisuudesta korostui järjettömiin, irrationaaleihin mittoihin.
Kansainvälinen sosialidemokratia oivalsi pian, että yhden, autoritaarisia toimintamalleja ja asenteita suosivan puolueen varaan ei sosialismia voida rakentaa. Työväenliike jakautui, sosialidemokraatit alkoivat puhua omata lähestymistavastaan "demokraattisena sosialismina" korostaen demokratian, parlamentarismin ja demokraattisen elämäntavan ja sosiaalisten suhteiden suurta merkitystä. Suomen Kommunistinen puolue ja myös koko kansandemokraattinen liike pysyi vaikeinakin aikoina - ajattelen tässä esimerkiksi 1930-luvun Stalinin vainoja ja kansanmurhaan verrattavaa likvidointiaaltoa - solidaarisena ja lojaalina "kommunistiselle aatteelle". Sosiaalipsykologiseen analyysiin kykenemätön porvarillinen rintama piti tätä neuvostotyyppistä, autoritaarista järjestelmää Marxin kommunististen periaatteiden mukaisena yhteiskuintamallina. Seurauksena oli kommunismi-käsitteen kielteinen ja edelleen voimassaoleva arvovaraus.
Myös sosialidemokraatit olivat taipuvaisia pitämään Leninin ja Stalinin luomaa rakennetta aitona kommunismina. Tämä johti osin myös siihen, että osa sosialidemokratiaa oli valmis antamaan kielteisen arvovarauksen koko Karl Marxin teorialle. Työväenliikkeen arvoperintöön ja teoreettiseen analyysiin syvemmin perehtyneet näkivät ristiriidan neuvostojärjestelmän ja työväenliikkeen pohjimmiltaan humanistisen arvoperinnön välillä. Pohjoismainen sosialidemokratia onnistui jopa kehittämään vaihtoehtoisen mallin, joka vieläkin tunnetaan kansanvaltaisena hyvinvointivaltiona. Kaikkialla sosialidemokratia ei kestänyt, vaan väärä lojaalisuus sai yliotteen ja mm. DDR:ssä sosialidemokratia alistui Oto Grotewohlin johdolla sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED) vallan alaiseksi apuvoimaksi.
Miten tämä autoritaarisuus ilmeni aatteellisessa keskustelussa? Neuvostoliiton vahva poliittinen koneisto julisti oman lähestymistapansa ainoaksi oikeaksi ja siihen kriittisesti suhtautuvia sosialidemokraatteja ryhdyttiin pilkkaamaan revisionisteiksi ja reformisteiksi. Paradoksaalista on, että revisio (revision = nähdä uudelleen, nähdä toisin) reformi (reform = muovata uudelleen, uudistaa) ovat sosialidemokraatisen sosialismikäsityksen pysyviä rakenteellisia arvoja. Ei voida ajatella sellaista sosiaalidemokraattista yhteiskuntaa jossa uudelleen näkeminen, uudelleenarviointi ja tähän perustuva rakenteiden uudelleen muokkaaminen ei olisi mahdollista. Neuvostokommunismi tuli samalla näiden pilkkanimitysten muodossa sulkeneeksi itseltään tien jatkuvaan uudistumisen ja vahvisti samalla autoritaarista, irrationaalia lojaalisuutta.
Neuvostoliiton johtamasta järjestelmästä tuli kuitenkin vahva kansainvälinen voima, joka johti mm. Saksan jakaantumiseen lähes viideksikymmeneksi vuodeksi Saksan Liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan, DDR:ään. Kun sitten seurasi autoritaarisen, yksinvaltaisen, neuvostotyyppisen "sosialismin" romahtaminen ja Berliinin muurin murtuminen, Saksa yhdistyi ja ryhdyttiin rakentamaan tulevaa kehitystä "läntisten arvojen" varaan.
Samaan ajankohtaan sattuu myös Euroopan Unionin rakenteiden uusiminen. Keskeiset periaatteet lyötiin lukkoon jo 1990-luvun alussa. Ne vahvistettiin kuuluisassa Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin myös Lissabonion sopimuksessa. Historiallista taustaa vasten on ymmärettävää että vahvat kapitalistiset arvot ja asenteet olivat mukana Europan Unionin uutta ilmettä luotaessa. Neuvostotyyppinen kommunismi piti ehdottomasti sulkea pois vaihtoehtojen joukosta. Konkreettisen muodon se on sitten saanut Euroopan Unionion peruskirjoissa, joissa ensisijainen valta annetaan markkinoille ja demokraattinen valtio suljetaan arvopohjaisesti pois sekä periaatteellisena lähestymistapana että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa. Sosiaalisessa markkinataloudessakin vain markkina toimii, sosiaalisuus laahaa rampana perässä.
Miten lojaalisuuden kannalta sosialidemokratian tulisi suhtautua Euroopan Unionin markkinaehtoisiin rakenteisiin ja peruskirjojen tältä pohjalta toteutettuun politiikkaan? Hiljaisuus keskustelussa antaa ymmärtää, että sosialidemokratia on vähintäänkin lojaali
jos ei vallan solidaarinen Euroopan Unionia kohtaan. Onko sosialidemokratia nyt sortunut väärään, autoritaariseen ja irrationaaliin lojaalisuuteen suhteessa Euroopan Unioniin?
Vielä suhteessa työväenliikkeen arvoperinnön epäproduktiivisiin vääristymiin sosialidemokratia oli mitä johdonmukaisimmin Karl Marxin lanseeraaman maksimin kannalla: jokainen tarkistus on tarkistettava. Kehitys kulkee vastakohtien kautta kohden uusia, toivottavasti kehittyneempiä yhteiskunnallisia mutoja. Yhteiskunta on rakennettava kansanvallan, monipuoluejärjestelmän ja näiden luovuttamatoman oikeuden, suvereenin poliittisen vastuunoton varaan.
Europan Unioni on peruskirjoissaan läntisen arvokäsityksen voiton jälkeen lähtenyt luomaan tiukasti markkinoihin tukeutuvaa, koko manteretta koskevaa yhteiskuntajärjestelmää. Suuri paradoksi on, että asettaessaan 1900-luvun historiallisten kokemusten valossa demokraattisen valtion pysyvästi ja peruskirjojen mukaan peruuttamattomasti alisteiseksi markkinoille on syyllistytty sisällöllisesti samaan virheeseen, jonka autoritaarinen Neuvostoliitto teki suhteessa pääomaan, yksityiseen yrittämiseen ja omistusoikeuteen.
Tiedossa on että koko Eurooppa kantaa mukanaan raskasta historiallista taakkaa, joka ilmenee asenteissa ja luonteenpiirteissä. Pahojen epäonnistumisten jälkeen yritetään tehdä korjausliikkeitä, mutta sukupolvien vaihtuessa yhä uudelleen palataan irrationaaleihin, demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta järjettömiin ja turhauttaviin ratkaisuihin. Suhteessa kansaan ja kansoihin se näkyy väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden vaatimuksena. Kansalaisten toimintatavassa se näkyy väärän lojaalisuuden sietämisenä, hyväksymisenä ja ajan kuluessa ilmeisesti myös aktiivisena hyväksymisenä asenteissa ja luonteenpiirteistössä.
Olisiko jotakin tehtävä?
Rationaalinen, omiin arvoihin ja analyysin perustuva lojaalisuus on vahva voima. Se yhdistää meidät tiukan paikan tullen. Luja vakaumus arvojemme kestävyyteen ja vakaalla kannalla pysyminen, sitä kutsutaan solidaarisuudeksi. Se kestää myös muutaman harha-askeleen, erehdyksen, satunnaisen epäonnistuneen analyysinkin, kunhan sitten erehdys huomataan - ja tunnustetaan. Kukaan ei ole täydellinen. Arvojemme ja asenteidemme suhde lopulliseen tavoitteeseen on aina suhteellinen ja se on ymmärrettävä. Kuuta osoittava sormi ei ole kuu vaan sormi. Oman pyrkimyksemme ja lopullisen tavoitteen välillä on parhaimmillaankin suuria aukkoja, se meidän on tunnustettava.
Demokratia elämäntapana nojaa oman tilanteemme ja tavoitteidemme suhteellisuuden ymmärtämiseen. Kaikesta huolimatta aatteellinen perustamme voi olla rationaalinen ja järkevä. Se on kuitenkin aina asetettava vuoropuhelun ja kommunikaation kovaan kouluun - muuten ei perusta kestä. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi sekin perustua irrationaalille, järjettömälle ja tavoitteisiin nähden kontraproduktiiviselle pohjalle. Kysymys on silloin autoritaarisista, alistavista ja alistuneista asenteista, omien ahnehtivien intohimojen - kuten rajoittamattoman hamuamisen - tai jopa väkivaltaan ja materiaaliseen voimaan perustuvan nujertamisen kunnioittamisesta. Lojaalisuus ja solidaarisuus voi muuttua myös ansaksi, jos ei ymmärretä sen ehdotonta vaatimusta kanssaihmisen ja koko yhteisön yhteisten ja jakamattomien oikeuksien kunnioittamisesta.
Oman elinaikani yksi merkittävin irrationaali väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden ilmentymä oli Suomen kommunistisen liikkeen solidaarisuus ja lojaalisuus Neuvostoliiton marxismi-leninismiksi kutsuttua poliittista liikettä, Neuvostoliiton Kommunistista Puoluetta Kommunistista Internationaalia kohtaan. Taustalla oli usko yhdenvertaisuuteen perustuvan, lopullista tavoitetta eli kommunismia kohden pyrkivän sosialistisen yhteiskunnan suuresta kunnioituksesta ja sen herättämästä toivosta. Se tuntui vastaavan oikealla tavalla niihin odotuksiin, joita köyhä ja omistamaton kansanosa mielessään ja alitajunnassaan oli vaalinut.
Neuvostokommunismi sai kauniin ja ehyen arvopohjansa seuralaiseksi Neuvostoliiton, "kansojen sulatusuunin" mukana vahvoja, koko yhteiskuntaluonnetta suuntaavia eiproduktiivisia, yli sukupolvien vaikuttavia asenteita ja ratkaisumalleja, jotka koituivat vilpittömän ja aitoon pyrkimykseen perustuvan uuden yhteiskunnan kohtaloksi. Tsaari-Venäjän vahvat autoritaariset asenteet ja toimintarakenteet eivät olleet niin vain poispyyhkäistävissä, vaan ne tulivat myös rakenteilla olevan "sosialismin" toimintatavoiksi ja ratkaisumalleiksi. Jo Lenin taisteli rationaalisen ja irrationaalin autoriteetin vedenjakajalla ja erityisesti Josef Stalinin kaudella vaatimus lojaalisuudesta korostui järjettömiin, irrationaaleihin mittoihin.
Kansainvälinen sosialidemokratia oivalsi pian, että yhden, autoritaarisia toimintamalleja ja asenteita suosivan puolueen varaan ei sosialismia voida rakentaa. Työväenliike jakautui, sosialidemokraatit alkoivat puhua omata lähestymistavastaan "demokraattisena sosialismina" korostaen demokratian, parlamentarismin ja demokraattisen elämäntavan ja sosiaalisten suhteiden suurta merkitystä. Suomen Kommunistinen puolue ja myös koko kansandemokraattinen liike pysyi vaikeinakin aikoina - ajattelen tässä esimerkiksi 1930-luvun Stalinin vainoja ja kansanmurhaan verrattavaa likvidointiaaltoa - solidaarisena ja lojaalina "kommunistiselle aatteelle". Sosiaalipsykologiseen analyysiin kykenemätön porvarillinen rintama piti tätä neuvostotyyppistä, autoritaarista järjestelmää Marxin kommunististen periaatteiden mukaisena yhteiskuintamallina. Seurauksena oli kommunismi-käsitteen kielteinen ja edelleen voimassaoleva arvovaraus.
Myös sosialidemokraatit olivat taipuvaisia pitämään Leninin ja Stalinin luomaa rakennetta aitona kommunismina. Tämä johti osin myös siihen, että osa sosialidemokratiaa oli valmis antamaan kielteisen arvovarauksen koko Karl Marxin teorialle. Työväenliikkeen arvoperintöön ja teoreettiseen analyysiin syvemmin perehtyneet näkivät ristiriidan neuvostojärjestelmän ja työväenliikkeen pohjimmiltaan humanistisen arvoperinnön välillä. Pohjoismainen sosialidemokratia onnistui jopa kehittämään vaihtoehtoisen mallin, joka vieläkin tunnetaan kansanvaltaisena hyvinvointivaltiona. Kaikkialla sosialidemokratia ei kestänyt, vaan väärä lojaalisuus sai yliotteen ja mm. DDR:ssä sosialidemokratia alistui Oto Grotewohlin johdolla sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED) vallan alaiseksi apuvoimaksi.
Miten tämä autoritaarisuus ilmeni aatteellisessa keskustelussa? Neuvostoliiton vahva poliittinen koneisto julisti oman lähestymistapansa ainoaksi oikeaksi ja siihen kriittisesti suhtautuvia sosialidemokraatteja ryhdyttiin pilkkaamaan revisionisteiksi ja reformisteiksi. Paradoksaalista on, että revisio (revision = nähdä uudelleen, nähdä toisin) reformi (reform = muovata uudelleen, uudistaa) ovat sosialidemokraatisen sosialismikäsityksen pysyviä rakenteellisia arvoja. Ei voida ajatella sellaista sosiaalidemokraattista yhteiskuntaa jossa uudelleen näkeminen, uudelleenarviointi ja tähän perustuva rakenteiden uudelleen muokkaaminen ei olisi mahdollista. Neuvostokommunismi tuli samalla näiden pilkkanimitysten muodossa sulkeneeksi itseltään tien jatkuvaan uudistumisen ja vahvisti samalla autoritaarista, irrationaalia lojaalisuutta.
Neuvostoliiton johtamasta järjestelmästä tuli kuitenkin vahva kansainvälinen voima, joka johti mm. Saksan jakaantumiseen lähes viideksikymmeneksi vuodeksi Saksan Liittotasavaltaan ja Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan, DDR:ään. Kun sitten seurasi autoritaarisen, yksinvaltaisen, neuvostotyyppisen "sosialismin" romahtaminen ja Berliinin muurin murtuminen, Saksa yhdistyi ja ryhdyttiin rakentamaan tulevaa kehitystä "läntisten arvojen" varaan.
Samaan ajankohtaan sattuu myös Euroopan Unionin rakenteiden uusiminen. Keskeiset periaatteet lyötiin lukkoon jo 1990-luvun alussa. Ne vahvistettiin kuuluisassa Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin myös Lissabonion sopimuksessa. Historiallista taustaa vasten on ymmärettävää että vahvat kapitalistiset arvot ja asenteet olivat mukana Europan Unionin uutta ilmettä luotaessa. Neuvostotyyppinen kommunismi piti ehdottomasti sulkea pois vaihtoehtojen joukosta. Konkreettisen muodon se on sitten saanut Euroopan Unionion peruskirjoissa, joissa ensisijainen valta annetaan markkinoille ja demokraattinen valtio suljetaan arvopohjaisesti pois sekä periaatteellisena lähestymistapana että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa. Sosiaalisessa markkinataloudessakin vain markkina toimii, sosiaalisuus laahaa rampana perässä.
Miten lojaalisuuden kannalta sosialidemokratian tulisi suhtautua Euroopan Unionin markkinaehtoisiin rakenteisiin ja peruskirjojen tältä pohjalta toteutettuun politiikkaan? Hiljaisuus keskustelussa antaa ymmärtää, että sosialidemokratia on vähintäänkin lojaali
jos ei vallan solidaarinen Euroopan Unionia kohtaan. Onko sosialidemokratia nyt sortunut väärään, autoritaariseen ja irrationaaliin lojaalisuuteen suhteessa Euroopan Unioniin?
Vielä suhteessa työväenliikkeen arvoperinnön epäproduktiivisiin vääristymiin sosialidemokratia oli mitä johdonmukaisimmin Karl Marxin lanseeraaman maksimin kannalla: jokainen tarkistus on tarkistettava. Kehitys kulkee vastakohtien kautta kohden uusia, toivottavasti kehittyneempiä yhteiskunnallisia mutoja. Yhteiskunta on rakennettava kansanvallan, monipuoluejärjestelmän ja näiden luovuttamatoman oikeuden, suvereenin poliittisen vastuunoton varaan.
Europan Unioni on peruskirjoissaan läntisen arvokäsityksen voiton jälkeen lähtenyt luomaan tiukasti markkinoihin tukeutuvaa, koko manteretta koskevaa yhteiskuntajärjestelmää. Suuri paradoksi on, että asettaessaan 1900-luvun historiallisten kokemusten valossa demokraattisen valtion pysyvästi ja peruskirjojen mukaan peruuttamattomasti alisteiseksi markkinoille on syyllistytty sisällöllisesti samaan virheeseen, jonka autoritaarinen Neuvostoliitto teki suhteessa pääomaan, yksityiseen yrittämiseen ja omistusoikeuteen.
Tiedossa on että koko Eurooppa kantaa mukanaan raskasta historiallista taakkaa, joka ilmenee asenteissa ja luonteenpiirteissä. Pahojen epäonnistumisten jälkeen yritetään tehdä korjausliikkeitä, mutta sukupolvien vaihtuessa yhä uudelleen palataan irrationaaleihin, demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta järjettömiin ja turhauttaviin ratkaisuihin. Suhteessa kansaan ja kansoihin se näkyy väärän lojaalisuuden ja solidaarisuuden vaatimuksena. Kansalaisten toimintatavassa se näkyy väärän lojaalisuuden sietämisenä, hyväksymisenä ja ajan kuluessa ilmeisesti myös aktiivisena hyväksymisenä asenteissa ja luonteenpiirteistössä.
Olisiko jotakin tehtävä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti