Miten jouduin seuraamaan ja tutkimaan ns. Frankfurtin koulukuntaa, marxilaisen filosofian ja samalla työväenliikkeen arvoperinnön sosiaalipsykologista ulottuvuutta korostanutta suuntausta, tätä tutkija- ja tiedeyhteisöä?
Ensimmäisen kirjan tältä alueelta lykkäsi 1960-luvun puolivälissä käteeni Aimo Kairamo, Työväen Sivistysliitossa, SDP:n puoluetoimistossa ja Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana ja arvostettuna kolumnistina toiminut Työväen Akatemian kasvatti. Aimo oli kotoisin Nivalasta ja opin tuntemaan hänet jo varhaisina 1960-luvun alun vuosina. Meillä oli perhesiteitäkin; Aimo rakastui siskooni Hilkkaan Työväen Akatemiassa. Hilkka oli hakeutunut aluksi Väinö Voionman opistoon ja sitten edelleen Työväen Akatemiaan minunkin jäkiäni seuraten. Kansanopisto- ja kansankorkeakoulutie muodosti meille 1950- ja 1960-luvun nuorille työväen sivistysliikkeen korostaman "toisen sivistystien". Tämä tausta toi Aimon tuon tuostakin mukaan perhetapahtumiin, aluksi Viitasaaren Ilmolahden Lehtimäen rintamamiestilalla ja edelleen sisarusparvemme yhteisen kesämökkeilyn merkeissä Viitasaaren Kolimalla ja Kuhmoisten vehmaissa järvimaisemissa.
Tehtäviensäkin johdosta Aimo sai luettavakseen ja kirjallisuutta ja ehdotoman ahkera lukumies hän olikin. Hän lainasi minulle kirjauutuuksia ja minä puolestani "Kansajen historiaa" osa kerrallaan luettavaksi. Vaarallinen Vapaus, Frankfurtin Goethe Yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen johtajaksi eliniäkseen 1930-luvun alkupuolella valittn Erich Fromm oli tuon kirjan kirjoittaja. Hän ei ollut kuitenkaan kirjoittanut sitä Saksassa, vaan Saksan juutalaisena joutui 1930-luvun loppupuolella pakenemaan aluksi Sveitsiin ja sieltä edelleen USA:han, jossa hän loi nopeasti uraa psykologina, psykoanalyytikkona ja inhimisen luonteenpiirteistön ja yhteiskunnallisten rakenteiden vuorovaikutuksen tutkijana ja popularisoijana. Vaarallinen vapaus oli hänen ensimmäinen näiden suhteiden kokonaisuutta kuvannut kirjansa.
Kirjan lainatessaan Aimo totesi sen olevan lukemisen arvoinen, mutta varoitteli minua, herkkäuskoista nuorta miestä liiaksi syventymästä hänen mielestään hetteiseen sosiaalipsykologiaan painottuvaan sanomaan. Luin tuon kiinnostavan, mielestäni tällä hetkellä klassikoksi luokiteltavan kirjan, joka kertoo vapauden kaksoisluonteesta; ihminen haluaa kiihkeästi vapautta ja sitten kun hän sitä saa, hän ei osaakaan käyttää sitä vaan sortuu erilaisiin epäproduktiivisiin pakomekanismeihin. Historia on tulvillaan esimerkkejä ihmisen yrityksestä käyttää vapauttaan itseään ja yhteisöään hyödyttävällä tavalla, mutta aina ja yhä uudestaan vapauden rinnalle nousee ihmisen vapautta rajoittavia ja tuhoavia toimintakäytäntöjä. Tämä taloudellisen perusrakenteen ja kulttuuristen erityisrakenteiden välinen vuorovaikus ihmisluonteen analysoinnin muodossa on sosialidemokratialta edelleen tekemättä.
Kun nyt jälkeenpäin katselen Frankfurtin koulukunnan 1930-luvun sosiaalipsykologian laitoksen johtajan tuotantoa, voin sanoa että koko hänen laaja ja suurta suosiota saavutanut tuotantonsa käsittelee ihmisenä olemisen ja vapauden välistä dynamiikkaa. Aimon varoittelulle on olemassa ymmärrettävä syynsä: sosialidemokratia meillä sen enempää Suomessa, pohjolassa kuin muuallakaan Euroopassa ei ole onnistunut syventämään ihmiskäsitystään liikkeen arvoperinnön edellyttämän tietoisuuden suuntaan. Ei ole juurikaan edetty periaateohjelmien, tasa-arvoa, solidaarisuutta, yhdenvertaisuutta tai demokratiaa elämäntapana korostavaa yleistason suhtautumista syvemmälle. Yritystä ei Aimolrta kuitenkaan puuttunut: hän kirjoitti pari-kolme kirjaakin sosialidemokratian periaatteista.
Sosialidemokratiaan voi kasvaa monia teitä, korostetaan. Kun ihmisluonteen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta koskevassa analyysissa ei ole juurikaan edetty tämän pidemmälle, seurauksena on pidättäytyminen sotkeutumisesta "psykologisointiin". Kun vastaavasti porvarillisessa ihmiskäsityksessä syvimmän analyysipohjan muodostaa pääosin Freudin sukupuolisen viettielämään perustuva, sinänsä mitä syvällisin psykoanalyyttinen tutkiskelu, ei silläkään puolella ole oikein ymmärretty, miksi populisteja, diktaattoreita, pelimiehiä ja urheiluhulluja aina nousee valtaan ja miksi mm. työ- ja perhe-elämä elämä kärsivät niin usein jokseenkin alkukantaisesta sortamisesta, kiusaamisesta, tappavasta kilpailusta ja nöyryyttävistä elämänkohtaloista.
Toisaalta Aimo Kairamosta sukeutui mitä rohkein ja analyyttisin lehtimies, joka ei pelännyt mainita poliittisia vaikuttajia nimeltä ja arvostella heitä sarkastisesti. Ei siis ihme etä SDP:n digitaalinen verkkolehti kantaa edelleen "Aimo" -nimeä, vaikka lehden ja puoluetoimiston väessä ei Aimon työkavereita tai tuntijoita enää olekaan.
Tässä suhteessa Aimon ja esimerkiksi minun analysointitapani ehkä poikkesivat toisistaan. Ymmärrän kyllä että luonteenpiirteisiinsä fiksaantunut ihminen ansaitsee tulla kritisoiduksi, koska mitä ilmeisimmin hän ei kuitenkaan tule mielipiteitään ja arvoasetelmiaan muuttamaan. Luonteenpiirteistö on mitä lujimmin ihmisen sisäistä turvallisuutta ankkuroiva turvasatama - siitäkin huolimatta että perusanalyysi ihmisyyden ja kansan kannalta saattaa olla perin juurin epäonnistunut ja rampauttava. Valta, asema, fyysinen tai henkinen ylivoima, alistumine, pelko, "voittamisen tahto" ja välinpitämättömyys voivat korvata eettisesti humanistisempia, sisaruuteen ja veljeyteen perustuvia elämänasenteita. Aina on mielestäni kuitenkin jätettävä tilaa sille tavallisesti pienelle, mutta suurissa murroksissa merkittävälle "heräämisen" mahdollisuudelle, tarttumiselle humanistiseen oljenkorteen, kun mikään muu ei enää auta.
Aimo joutui merkittävänä poliittisena vaikuttajana ja suomalaisten kommunistien kritisoijana tekemisiin myös Neuvostoliiton lähetystön ja sen tekemän "lähetystyön" kanssa. Paasion ja Sorsan kaudella avautui vähitellen myös sosialidemokraateille mahdollisuuksia vuoropuheluun suuren naapurin valtakoneiston kanssa. Kekkosen tulo yli Pitkänsillan ja "vähän sen ylikin" oli niitä avaintekijöitä, jotka mahdollistivat yhteydenpiudon tiivistymisen ja syvenemisen. Aimolta sain ensimmäisen kerran kuulla myös "kotiryssistä", Neuvostoliiton lähetystön piirissä toimivien rakentamista henkilökohtaisista yhteyksistä myös sosialidemokraattisiin vaikuttajiin. Lähellä oli että minäkin olisin joutunut samaan rinkiin, mutta luja päätökseni oli olla kotkaliiton sihteerinä osallistumatta Leninin syntymän satavuotisjuhliin - ja se rikkoi yhteyteni NKP:n verkkoihin kokonaan.
Minkälainen vaikutus näillä yhteyksillä oli Aimon henkiseen ja poliittiseen asennoitumiseen? Hän piti näitä kontakteja tärkeinä ja kun minut valittiin 1973 Sosialistisen Kasvatuksen Internationaalin pääsihteeriksi, Aimo kysyi olinko ollut valintani jälkeen yhteydessä Neuvostoliiton lähetystöön tai sen verkostoihin. En ollut. Jälkeenpäin on selvinnyt miten laaja kotiryssien verkosto ulottui myös sosialidemokraattisiin vaikuttajiin. Kuten tässäkin tapauksessa kävi ilmi, sosialidemokraatit eivät omalla puolellaan millään tavalla kordinoineet kotiryssätoiminnan laajuutta ja sisältöjä omassa toiminnassaan.
Tälainen koordininti olisi saattanut pelastaa Aimonkin joutumasta siihen ristiriitatilanteeseen, jossa hän Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana päätyi erottamaan lehden pakinoitsijan Simpan, Simo Juntusen tästä tehtävästä. Mielestäni tähän liittyy tragiikkaa ja paradoksia siinä mielessä, että Aimo oli pakinoitsijatyyliltään Simpan oppilaita, vahva sarkastinen henkilöhahmojen analysoija. Simppa oli demokraattisen sosialismin vahva kannattaja ja piti siksikin tiukan rajan "reaalisosialismiin", jota hän ei sosialismina pitänytkään. Tästä seurasi , että aikaa myöten myös Simppaa ryhdyttiin pitämään "oikeistososialidemokraattina", nimitys joka on muiden kuin sosialidemokraattien itsensä keksimä. Tapahtuman seurauksena Aimo joutui luopumaan päätoimittajan tehtävästä, mutta jatkoi lehden kolumnistina kuolemaansa saakka vuonna 2004.
Jäljestäpäin tulee miettineeksi, olisiko Frankfurtin koulukunnan syvemästä tutkimisesta ollut hyötyä myös niissä vastakkainasetteluissa, joihin Aimo joutui poliittisessa työssään. Olisiko sosialidemokratia onnistunut tunnistamaan jopa samoja pakenemisen ja epäproduktiivisuuden piirteitä sekä neuvostokommunismissa että porvarillisessa kovaotsaisuudessa? Olisiko ollut mahdollista löytää eettisesti kestävä suhtautuminen molempiin suuntiin?
Palkintona olisi ollut oikeastaan tarpeettomaksi osoittautuneen vastakohtaisuuden purkaminen ja sisäisen solidaarisuuden lujittuminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti