Piñata

Piñata

Julkaisen tänään Seppo Ylisen kirjoituksen hänen luvallaan; siinä hän näkee yhteyksiä Väli-Amerikkalaisen Piñata-leikin ja Suomen hallituksen politiikan välillä.

"Nykyisen hallituksen toimien vaikutuksia seuratessani niissä on alkanut näkyä jotakin aikaisemmin kokemaani. Ehkä juuri Suomen 100-vuotisjuhlat laukaisivat jonkinlaisen déjà-vu tuttuuden.

Se tuttuus ulottuu kehitysyhteistyökauteeni Väli-Amerikassa vuosikymmeniä sitten. Sikäläinen lasten syntymäpäiväjuhlan suosituin numero oli piñata (pinjata). Se on makeisia täynnä oleva saviruukku, jota lapset vuorollaan silmät sidottuina yrittävät osua kepillä, samalla kun sitä oksan yli liikutellaan köyden varassa ylös ja alas.

Mutta piñatalla on toinen ja paljon rujompi poliittinen banaanitasavallan merkityssisältö.

Se kuvaa sitä korruptiivista vallankäyttöä ja lahjontaa, mitä poliittinen eliitti, elinkeinoelämä, virkakoneisto, poliisi, kunnat, kirkko ja koko järjestelmä ylläpitävät. Lain pitkä käsi on amputoitu. Räikeisiinkään väärinkäytöksiin on turha hakea oikeutta. Tavallisten ihmisten oikeusturva ja luottamus viranomaisiin on olematon.

Piñata on se yleinen kirosana, mitä kansalaiset ja mahdollinen media käyttää tästä kulttuurista, missä valtaa ja omaisuuksia varastetaan, annetaan sukulaisille, liikekumppaneille, kaverikapitalisteille ja poliittisesti tärkeille tukijoille. Lait sorvataan, jotta varallisuutta ja veroja voidaan vältellä ja piilottaa. Se mikä on vielä jotenkin julkista ja yhteiskunnan vastuulla – kaikki on kaupan.

Kuinka paljon tästä ”banaanitasavallan” poliittisesta kulttuurista (markkina – tai uusliberalismista) on kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana mallintunut suomalaiseen poliittiseen elämään, on arvolähteisen tulkinnan paikka.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden tietoinen kasvattaminen; pienituloisilta ja yhteiskunnan tukia tarvitsevilta ihmisiltä välttämättömän toimeentulon leikkaukset ja näin saatujen säästöjen ohjaaminen varakkaiden veronalennuksiin on jo sisällään luonut ainutlaatuisen kotimaisen veroparatiisijärjestelmän.

Kansalaisten luottamus yhteiskunnan instituutioihin on tutkimusten mukaan sitä heikompaa niiden ihmisten joukossa, jotka eniten juuri tarvitsisivat näitä yhteiskunnan palveluksia ja tulonsiirtoja (prof. Juho Saaren johtamat tutkimukset).

Meillä on vielä ammattiyhdistysliike puolustamassa kasvun hedelmien jakautumista myös tuotannon tekijöille ja kansalaisten oikeuksia turvaava perustuslaki oikeistohallituksen lakihankkeitten vyörytystä vastaan.

Ohuesti näyttää tällä hetkellä pitävän kiinni 100 – vuotias Suomi itsenäisyyden iskulauseestaan ”yhdessä”.

Muu käytännön budjetti- ja työmarkkinapolitiikka onkin Suomen bisnesmiesten ja - naisten nykyhallitukselta pelkkää funktionaalisen tulonjaon (työtulot/pääomatulot), tulonsiirtojen ja varallisuuden jaon piñataa ylimmälle tulonsaajien kymmenykselle ja rikkaimmalle yhdelle prosentille. Samalla kaikki on kaupan terveydenhuollosta ja hoivasta aina rautateihin."

Ahteriin ammuttu?

SPD - Saksan sosialidemokraattinen puolue - pitää puoluepäiviään Berliinissä 7-9-.12. 2017. Takana ovat surkeasti meneet liittopäivävaalit, puolueen puheenjohtaja Martin Schulz pitää tulosta katkerana tappiona ja pyytää puoluepäiville tulleilta kokousedustajilta ja sosialidemokratiaa vaaleissa äänestäneiltä huonosta tuloksesta anteeksi. Anteeksi hän saakin, hänet valitaan ensimmäisen kokouspäivän iltana jatkamaan SPD:n puheenjohtajana 81,9 prosentin kannatuksella.

Berliiin tunnuseläin on karhu. Tällä kertaa se sopii myös SPD:n tunnukseksi; puolue on äärioikeiston vaalivoiton jälkeen kuin ahteriin ammuttu karhu, vihainen ja tuskainen. Nyt on vihdoin lähdettävä etsimään uutta tietä, kansanvaltaan uskovan ja heikomman puolella olevan toisen suuren kansanpuolueen on saatava uudelleen yhteys tavalliseen ihmiseen, työpaikoille, äänestäjien laajoihin joukkoihin.

Martin Schulz pitää oivallisen, analyyttisen ja vaikuttavan, lähes puolitoista tuntia kestävän puheen. Schulzin kokemus politiikassa ei tule ainoastaan pienestä kotikaupungista ja  Saksan liittopäiviltä, vaan Euroopan Unionista jossa hän toimi pitkään parlamentaarikkona, myös koko parlamentin puheenjohtajana. Vielä syyskuun 2017 liittopäiville valmistauduttaessa Matin Schulz puhui - vaikuttavasti tosin silloinkin - oikeudenmukaisuudesta ja sen toteuttamisen välttämättömyydestä myös Saksassa. Tarpeen se on eriarvoisuuden kasvamisen myötä Saksassakin, vaikka se nauttii korkeasta teknologisesta osaamisestaan ja suorastaan valtavasta vientiylijäämästä, sisämarkkinoilla tosin muun Euroopan Unionin jäsenmaiden kustannuksella. Globaalisti Saksa on myös voittajien puolella, mutta taloudellinen polarisoituminen ja eriarvoistuminen jäytää edelleen yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Tällä kertaa Martin Schulz puhuu kuitenkin painokkaasti Euroopan Unionista. Vaalien voittaminen Saksassa ei enää riitä, Unionin lainsäädäntö ja rakenteet vaikuttavat vahvasti myös Euroopan ydinalueella olevaan Saksaan. Schulz puhuu markkinoiden herruutta vastaan ja sosiaalisuuden, solidaarisuuden puolesta. Euroopan Unionin on muututtava, sen on tehtävä "paradigman muutos" kuten hienostelevasti asia ilmaistaan. Euroopan Unionin toimintatapa on väärä, se tuottaa eriarvoisuutta ja turvattomuutta jota sosialidemokratia ei voi sietää. Martin Schulz näkee muutoksen mahdollisuuden syvemmässä integraatiossa, federalistisen Euroopan toteuttamisessa. Jo niinkin pian kuin vuonna 2025 olisi päästävä toteuttamaan syvenevä, federalistinen integraatio.

Tavoite on niin tärkeä, että Martin Schulz osoittaa ovea ulos Euroopan Unionista niille, jotka eivät federalismiin suostu. Asian olisi voinut ehkä ilmaista toisinkin päin: syvenevä integraatio on sosialidemokratialle mahdollinen vain, jos federaation perustuslaki täyttää jo lähtökohdissaan kansanvaltaisen valtioiden liiton tärkeät periaatteet. Markkinoiden ylivaltaan perustuva Unioni ei enää riitä. Pelkkä markkinamekanismi pitää sisällään itsetuhoisia elementtejä paitsi polarisoitumisen, myös itse toiminnan dynamiikan kannalta. Markkinat eivät luo ostovoimaa; ne tarvitsevat sitä rohjetakseen investoida. Senkin ne tekevät yritysintressistä eikä yhteiskuntavastuusta lähtien.

Saksassa on totuttu federalismiin liittovaltion muodossa: kaksi kamaria, poliittisesti valitut liittopäivät ja alueellista intressiä edustava liittoneuvosto. Ratkaisut perustuvat konsensukseen poliittisen tahdon ja alueellisten intressien välillä.

Puoluepäivien keskustelu käy kiivaana: voidaanko suostua "KroKoDiiliin" eli yhteiseen hallitukseen kristillisdemokraattien kanssa? Puoluejohdon mielestä se on mahdollista, mutta muutoksen on tapahduttava - ja sen on tapahduttava myös ja nimenomaan Saksan suhtautumisessa Euroopan Unioniin.

Äärioikeistolaisten voimien vahvistuminen on nimenomaan seurausta siitä, että Eurooppapolitiikka ei ole tuonut turvallisuutta ja oikeudenmukaisuutta saksalaistenkaan elämään. Puolue on liian pitkään uskonut kilpailukykypolitiikkaan, jonka symboliksi nousi Gerhard Schröderin liittokanslerikaudella kuuluisa Harz IV sopeuttamusohjelma. Se leikkasi ankarasti sosiaaliturvaa ja laittoi ihmiset vastuuseen sosiaalisesta hyvinvoinnistan viimeiseen ropoon saakka ennenkuin yhteiskunnan tukea voidaan edellyttää. Nyt tämä tie on SPD:n mielestä kuljettu loppuun ja tulokset ovat nähtävillä.

Suostuuko CDU neuvottelemaan hallitusyhteistyötä näin ankarien sisältöehtojen puitteissa? Euroopan Unioni on konservatiivisen arvomaailman - äärimmäisen lahjakkaan ja vuosia kestäneen porvarillisen ponnistelun ja soveltamisen tulosta. Luopuminen pöytähopeista ei tunnu kovin todennäköiseltä; se merkitsisi käsien nostamista ja suostumista sosialidemokraattishenkiseen uudistustyöhön ja valtiovallan käyttöön.

Markkinat ja niiden äänitorvena toimiva saksalainen lehdistö ärähti jo samana päivänä Schulzin puheen sisällön tultua julkisuuteen. Kommentaattorit pitivät Schulzin puhetta sekä naivina että mielettömänä; tällainen muutos federalistiseen ja sosiaaliseen suuntaan ei ole mahdollista. Kielenkäyttö oli kovaa ja - kuten die Weltin kommentaattorilla - sekä Schulzia, kokouspaikkaa että sosialidemokratiaa avoimesti halveksivaa. "Hikinen puheenjohtaja paasaa epämääräiselle joukolle keskustan ulkopuolella olevassa autiossa hallissa."

Konservatiivien virallinen asenne käydyissä hallitusneuvotteluissa oli äärioikeistolaista AfD-puoluetta kohtaan kriittinen. Nyt Saksan lehdistö puoluepäivien tuloksen kuultuaan pelaa täysillä äärioikeiston pussiin. Uskaltaako CDU käydä rakentavia neuvotteluja SPD:n kanssa radikaaleista uudistuksista suhteessa eurooppapolitiikkaan? Virkaa tekevä liittokansleri Angela Merkel on jo ilmaissut epäilyksensä tällaista Euroopan Unionia kohtaan asetettua tavoitetta vastaan. Onko historian akkuna avautumassa muutokselle sosiaalisuuden ja solidaarisuuden suuntaan, onnistutaanko pysäyttämään syrjäytyminen ja taloudellinen polarisaatio?¨

Kenttäväki ei - ainakaan vielä - puhu suurilla kirjaimilla uudesta federatiivisesta "Euroopan Yhdysvalloista"; äänenpainot varsinkin nuorsosialistien (Juso) joukossa ovat KroKoDiiliä vastaan. T-paidoissa on suurta koalitiota vastustavia tunnuslauseita. Sosialidemokratian sisällöt tuskin kelpaavat oikeistolle, sisällötön yhteishallitukseen meno ei sovi ilmeisesti valtaosalle SPD:n jäsenkuntaa.

Onko suostuttu pelaamaan liian pitkään vastakarvaa "läntisen arvoyhteisön" markkinamekanismia ja sen ylivaltaa suosivassa Euroopan Unionissa? Jos yritys muutokseen nyt epäonnistuu, vastassa on yhä agressiivisempi ja avoimemmin oman käden oikeutta ja väkivaltaa käyttävä äärioikeisto. Syksyn Der Spiegelissä ollaan aidosti huolissaan ulkomaalaistaustaiseen väestöön suuntautuvasta vihasta ja agressiosta - samaan tapaan kuin mitä tapahtui 1930-luvun Saksassa suhteessa juutalaisiin ja työväenliikkeeseen. Ranskan esimerkki osoittaa, että perinteiset poliittiset voimat on helposti - käden käänteessä -  sivuutettavissa. 

Eurooppa on rakennettava uudelleen

Itävallan Attac: Me haluamme rakentaa Euroopan uudelleen

Kirja, jonka esipuheen tässä omana käännöksenäni julkaisen, ilmestyi jo vuonna 2009. Se edustaa kaikkein johdonmukaisinta, vaihtoehtoista Eurooppaa tavoittelevaa keskustelua, jonka puutteesta tätä teemaa käsittelevä lähes aneeminen  ilmapiirimme kärsii. Kirjan rohkeisiin ajatuksiin palaan todennäköisesti vielä jatkossakin. Uskon sen antavan sysäyksiä uudenlaiselle lähestymistavalle tänäänkin.

"Globaalien kriisien keskellä – finanssikriisi, pakolaiskriisi, elintarvikekriisi, tulonjakokriisi, ilmasto- ja energiakriisi, kriisit suhteessa kaikkiin naapureihin, demokratiakriisi - Euroopan Unioni on ajautunut legitimaatiokriisiin, mitä ei voida pitää sattumana. Ihmisten luottamus eurooppalaisiin instituutioihin on kapealla pohjalla ja demokratia vaje on pysyvä, jatkuva ilmiö. Luottamus Euroopan keskeisiin sopimuksiin on jo niitä tehtäessä ollut ristiriitoja herättävää, ja tämä luottamus on yksipuolisen politiikan seurauksena edelleen jyrkkenemässä.

Kansalaisten heikko luottamus on ymmärrettävää: Eurooppa ei ole suojannut kansalaisiaaan globalisaatiolta. Finanssimarkkinoiden sääntöjen purkaminen ja sokea pääomaliikenteen liberalisointi aiheuttivat taloutta näkevin silmin katselevien joutumisen mukaan finanssikriisiin. EU on syypää ilmasto- ja energiakriisiin käyttäessään resursseja olennaisesti enemmän kuin muut talousalueet. EU:n maanviljelys- ja kauppapolitiikka ovat kärjistäneet maailman nälänhätäongelmaa.

Euroopan Unioni edustaa globalisaatiota; se on WTO:n, maailman kauppajärjestön rahoittajana sen vetäviä voimia. Sen jäsenvaltiot kuuluvat voimakasäänisimpiin toimijoihin maailmanpankissa WB:ssä ja kansainvälisessä valuuttarahastossa IMF:ssä. On nähtävä historiallisena virheenä se että ne tekivät kilpailusta keskeisen arvoperiaatteen EU:ssa – niin sekä sisäänpäin että ulkosuhteissa. Sen sijasta että se olisi käyttänyt poliittista ja taloudellista painoarvoaan eurooppalaisen ja globaalien standardien asettamiseen, Euroopan Unioni ajaa ja vahvistaa sisämarkkinoilla ja globaalisti sijaintipaikkakilpailua, joka kasvattaa edelleen kuilua köyhien ja yhä rikkaampien välillä ja antaa kilpailukyvylle etusijan ennen elämälle välttämätöntä ekologisointia.

Sen sijasta että Euroopan Unioni nostaisi ihmisten Perustarpeet ja elintärkeät edut politiikan keskipisteeseen, pakottaa se eteenpäin maltitonta tuotanto- ja kulutusmallia, jonka riippuvaisuus raaka-aineista ja energiasta kasvaa vuosi vuodelta. ”Tehdään edelleen näin” -politiikallaan tulee EU:sta muodostumaan vakava vaara maailmanrauhalle.

'Lissabonin ”uudistussopimus” ei anna globaaleihin kysymyksiin ja haasteisiin mitään vastauksia. Se vain sementoi uusliberaalin ideologian ja häivyttää aikaisemmat ”rauhanprojektit” ja nostaa varustautumisen ja sotilaallisten valmiuden ulkomaanjoukkojen suuntaan, joiden avulla se haluaa varmistaa pääsyn resursseihin – ennenkaikkea energiaan – ja markkinoille globaalissa etelässä. Lissabonin sopimus vahvistaa NATOa ja heikentää YK:ta, samanaikaisesti se jättää demokratiaongelman ytimen koskemattomaksi: EU-parlamentti ei saa uudenkaan sopimuksen mukaan tehdä lakialoitteita eikä olla mukana päättämässä sellaisella tärkeällä politiikka-alueella kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Kansalliset hallitukset ovat yhä edelleen vaikutusvaltaisia lainsäätäjiä Brysselissä – se on ivaa vallanjaon periaatteille yhteisessä Euroopasssa.

Kansalaiset joutuvat yhtäällä työntekijöinä, yrittäjinä, kuluttajina vastakkainasetteluun tulevien sukupolvien kanssa ja toisaalta yhä enemmän ulossuljetuiksi päätöksentekoprosesseista: olennaisissa kysymyksissä – tulonjako, geenitekniikka, atomienergia – joutuvat he säännönmukaisesti yliajetuiksi, samalla kun taloudelliset eliitit nauttivat heidän lobyilleen myönnetyistä vaikuttamismahdollisuuksista päätöksentekoon. Kansallisten eliittien vuorovaikutuksessa suljettujen ovien takana jäävät demokraattiset enemmistöjt säännönmukaisesti sivuutetuiksi, tien oheen. Brysselin porukkapelissä pakotetaan läpi asioita, joita nämä eivät kykenisi omissa maissaan läpiviemään. Tuorein esimerkki (vuodelta 2009) koskee postilaitoksia: vaikka 77 prosenttia kansalaisista haluaisi säilyttää julkiset postilaitokset, liberalisoi EU Itävallan yhden äänen enemmistöllä postimarkkinat. Nyt Itävalta tulkisee että EU pakottaa sen luopumaan postilaitoksen monopolista, vaikka se itse oli ratkaisevasti vaikuttamassa tähän päätökseen.

Meidän mielestämme Eurooppa tarvitsee enemmän demokratiaa ja uuden tavoitteellisen suuunnan! Tämä ei koske ainoastaan parempaa Euroopan ymmärtämistä, vaan myös Euroopan muokkaamista demokraattisemmaksi. Se ei tarkoita Euroopan tekemistä kilpailukykyisimmäksi talousalueeksi maailmassa, enemmänkin siitä on tehtävä sosiaalisesti ja ekologisesti maltillinen talopusalue, jonka hyvinvointi ei lepää resurssien ja globaalin etelän ihmisten riistämisen varassa.

Euroopan tavoitteiden ja tulevaan suuntautumisen tulee olla laajan julkisen keskustelun kohteena. Panoksena tähän keskusteluun esitämme tässä yhteenvedon meidän konkreettisista ajatuksistamme ja visioistamme sosiaalisemman, ekologisemman, rauhanomaisemman, solidaarisemman ja ennenkaikkea demokraattisemman Euroopan Unionin aikaansaamiseksi:

• Meidän elämisenarvoinen Eurooppamme ei lepää etusijan antamisella ”taloudellisille perusvapauksille”, vaan painotuksen asettamisella valikoimalle poliittisia, taloudellisia, sosiaalsia ja kultturellsia ihmiusoikeuksia.
• Meidän demokraattinen Eurooppamme rakentuu mahdollisimman monien ihmisten osallistumiselle, se antaa tehokkaita kansanvallan välineitä heidän käyttöönsä, välineitä joiden avulla he vopivat osallistua yhteiselon muovaamiseen ja päätöksentekoon Euroopassa.
• Meidän ekologinen Eurooppamme ei pyri olemaan kilpailukykyisin vaan tulemaan globaalisti maltilliseksi. Se sanoo Ei geenitekniikalle ja ydinenergian käytölle ja tekee Euroopan energian tuonnista riippumattomaksi. Se asettaa etusijalle pienimuotoisen, biologisen maanviljelyksen, joka tulee toimeen vähemmillä koneilla ja mineraaliöljyllä ja tuottaa ravintoiaineita alueellisesti.
• Meidän sosiaalinen Eurooppamme varmistaa taloudellisen turvallisuuden ja sosiaalisen mukanottamisen kaikille kansalaisille. Se asettaa rajat eriarvoisuudelle ja irroittaa johdonmukaisesti toimeentuloa ansiotyöstä. Se tarjoaa. Se tarjoaa laajan spektrin julkisten palvelujen tarjontaa ja samalla suuren määrän järkeviä työpaikkoja.
• Meidän sosiaalinen Eurooppamme edistää alueellista integraatioprosessia globaalissa etelässä ja rakentaa kauppa- ja investointisuhteita kolmansiin maihin perustuen yhteistyöhön, ihmisoikeuksien toteuttamiseen ja maltilliseen kehitykseen.
• Meidän rauhanomainen Eurooppamme velvoittaa itsensä yksipuoliseen aseistariisuntaan ja kieltäytymiseen päällekarkauspolitiikasta. Se painottaa globaalin järjestyksenpidon monopolin antamista demokratisoidulle Yhdistyneille Kansakunnille. Joka osallistuu hyökkäyssotaan ilman YK:n mandaaattia, ei voi enää olla Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen.

Nykyisten voimassa olevien sopimusten pohjalta ei ole mahdollista rakentaa parempaa Eurooppaa. Kansalaiset tulee sitouttasa uudenlaisen Euroopan rakentamiseen. Attac ehdottaa uuden, suoraan demokratiaan perustuvan konventin perustamista. Sen tehtävänä on työstää uusi EU-sopimus joka asetetaan kansalaisten hyväksyttäväksi."

(Esipuhe Itävallan Attacin kirjasta ”Me rakennamme Euroopan uudelleen”, kirjoittajina Christian Felber, Martin Rümmele, Alexandra Strickner, Petra Ziegler, käännös IR)

Eurooppa ja keynesiläisyys

EUROOPPAA YHDENNETTIIN USKOSSA KEYNESILÄISYYDEN KESTÄVYYTEEN

Maailma, jossa EU:a alettiin luomaan oli taloudeltaan keynesiläinen. Talous oli politiikalle alisteinen vielä 70-luvuvun puoliväliin, jolloin monetarismi, uusliberalismi tai uusklassinen teoria alkoivat vallata alaa. Keynesiläisyys ja hyvinvointivaltio perinteisessä mielessä oli Suomessakin mennyttä 80-luvun puoliväliväliin tultaessa. Euroopan ja Suomenkin sosialidemokraateissa säilyi kuitenkin usko hyvinvointivaltioon ja poliittisen johtamisen edellytyksiin vahvana vaikka aika oli jo kulkenut näiden edellytysten ohi. Uuden Kansainvälisen Talousjärjestyksen (UKTJ) kaatuminen YK:ssa ja Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) sekä Maailmanpankin (WB) roolien muutokset avustajista ”rakennesopeuttajiksi” 80-luvun alussa, ikään kuin merkitsivät sitä, että keynesiläinen talouden sykli on päättynyt, jonka olisi pitänyt herättää poliittinen päätöksentekomme hyvinvoinnin menneestä huumasta.
Suomessa vuonna -94 kansa saatiin uskomaan siihen, mihin olisi voinut uskottavasti uskoa vuonna -74. Meillehän luvattiin päätöksenteossa ”läheisyysperiaatetta”, SOTE-palveluissa puuttumattomuutta, Pohjoismaisen hyvinvoinnin levittämistä Eurooppaan, vapaata kauppaa ja hyvinvoinnin kasvua. Mitä todellisuudessa saimme, ”rakennesopeuttavan”, taloudellista- ja sosiaalista eriarvoisuutta lisäävän, globalisaatioon ja vapaisiin markkinoihin perustuvan sekä uskon inflaatiottomaan talouteen eurooppalaisina ja suomalaisina. Tämän kaiken tuli edistää ”dynaamisuudessaan” taloudellista kasvua ja hyvinvointia. Ei ole ihme, että EU on suurissa vaikeuksissa ja Euroalue vielä suuremmissa. Ns ”yhdentyvä Eurooppa” on alkanut hajaantua, pontimina kansalliset tyytymättömyydet.
Kapitalismi on taloutta eteenpäin tyrkkäävä järjestelmä, johon voi varauksetta lukea Kiinankin. Markkinaliberalismi, joka pyrkii suitsimaan yhteiskuntien roolia, on sitä vastoin noussut jo 80-luvun puolivälistä esteeksi maailmantalouden kasvulle ja ennen kaikkea hyvinvoinnin jakaantumiselle, joka on se kasvun varsinainen jarru, tarjontatalouden klassinen ongelma. Eurooppaa tämä ”ongelmallinen markkinaliberalismi” on piinannut jo sukupolven ajan kun ”kehityksen” on annettu laahustaa yritysvetoisesti, lisäämällä tarjonnan edellytyksiä poistamalla ”yhteiskunnallista byrokratiaa” ja lisäämällä yksityistä ”byrokratiaa” sen kaikilla osa-alueilla.
Taloushistoriassa markkinaliberalismilla tai klassisella teorialla ei ole maailmantaloudessa empiiristä (kokemusperäistä) näyttöä onnistumisista, sitävastoin keynesiläisellä teorialla on, Toisen Maailmasodan jälkeinen aika 70-luvun puoliväliin. Keynesiläisyyden keskeisin ”kuohitsija” oli epäilemättä Milton Friedman monetarismeineen/uusliberalismeineen, joka loi manifestin niille, jotka tunsivat liikaa veroja maksavansa, tukevansa julkista kulutusta vaikka empiria osoitti selkeästi Keynesin olleen oikeassa, julkista- ja yksityistä kysyntää tarvittiin kasvun moottoreina. Keynesiläinen kapitalismi luotti siis kysynnän voimaan kun taas monetaristinen tai klassinen toria on painottanut tarjontaa, jolta edelleenkin onnistumisen näytöt globaalissa taloudessa puuttuvat.
Jälki- tai uuskeynesiläisistä tutkimuksesta valtaosa painottaa europpalaista eheyttä ja osa näkee kansallisen tason toteuttavan Keynesin alkuperäistä ajattelua parhaiten, siis jonkinlaista protektionismia, että kansakunnat voivat omien tarpeidensa mukaan rakentaa ”tullimuureja”. Näinhän toimivat lukuisat maat USA:sta alkaen. Eurooppalaisista maistakin parhaiten ovat pärjänneet euron ulkopuolella olevat omine raha- ja finanssipolitikkoineen ja maailmalla ne maat, jotka ovat irtautuneet IMF:n ”rakennesopeutuksista”.
Suomen historian jossittelua on kysymys, oliko 1973 Kekkonen vai Tuomioja oikeassa kun EEC päätös tehtiin? Vuonna -94 eivät kuitenkaan oikeassa olleet ne, jotka meidät unioniin veivät, puutteellisin ymmärryksin maailmantaloudessa tapahtuneisiin muutoksiin sitten 70-luvun. Miten tästä eteenpäin, voidaanko virhe (EU ja euro) korjata vai tulisiko päättäjien pyörtää päätöksensä ja palata kansallisen Keynesin linjoille ja hakea vastausta esim. demarien vuoden -52 ohjelmasta, ”itsenäinen kansa yhteistyön maailma”, joka hyllytettiin markkinaliberaaliin, monetaristiseen maailmaan siirryttäessä 80-luvulla.
Hannu Ikonen
Vastavalkea vpj
Sisilia Ispica

Historiallinen hetki lähestyy

SOTE-uudistusta on nyt tehty ainakin kahdeksan vuotta; sosialidemokraattien ministeri Huovisen johtama esitys kaatui perustuslakivaliokunnassa kuntien itsemääräämisoikeutta koskevaan kriittisen kantaan. Silloisessa mielestäni kaikkein lähimpänä onnistumista olleessa esityksessä kaavailtiin sosiaali- ja terveydenhuollon alueellisia ratkaisuja nykyisten yliopistosairaaloiden alueellisen hallinnon pohjalta. Ei käynyt päinsä että kunnallista päätösvaltaa viedään alueellisiin rakenteisiin, joissa muutkin alueen kunnat ovat päätöksenteossa mukana.

Maakuntauudistus näyttää vievän kunnilta koko sosiaali- ja terveydenhoidon tehtäväkentän maakuntahallinnolle, jota vasta ollaan perustamassa. Taloutta koskevaa päätösvaltaa - veronkanto-oikeudesta puhumattakaan  - sille ei ole tulossa. Koko maakuntahallinto on tiukassa hallituksen hallinnassa nykyisine ja tulevine säästötavoitteineen. Siihen on uuden maakuntahallinnon sopeuduttava.

Kädenvääntö julkisen ja yksityisen palvelutarjonnan välillä toteutettavasta pakollisesta vapaasta valinnasta on pitkittynyt. Alueiden välinen kilpailu on saanut kunnat ja maakuntaa pienemmät alueet varpailleen, ollaanhan palveluja keskittämässä suurempiin yksiköihin. Etulyönti on puoli voittoa, sanotaan.

Niinpä Länsi-Pohjan kunnat päättivbät palvelujen tuottamisesta yhdessä kansainvälisen toimijan Mehiläisen kanssa. Lisäksi pieni Siikalatvan kunta perustaa yhdessä Mehiläisen kanssa kunnallisen sairaalapalvelyyksikön Ouluun. Varkaidesta ja Iisalmesta kuuluu samanlaisia ääniä. Kun julkinen sektori joka tapauksessa vastaa siitä että palveluja on tuotettava, joutuvat kaupungit ja kunnat maksumiehiksi myös yksityistetyn sairaalatoiminnan osalta.

Palvelut pelaavat, se on selvä - mutta mikä tulee olemaan hinta? Puheet 3-4 miljardin säästöistä kustannusten kasvua hillitsevällä aikajanalla eivät näytä toteutuvan. Päinvastoin ne tulevat nousemaan, etenkin nyt kun "piikki on auki" kustannusten suhteen. Jos kustannukset ylittyvät 6-7 miljardilla, kuten on väitetty, merkitsee se 3 miljardin säästöjen sijasta  ehkä kymmenen miljardin kustannusten ylitystä.

Mitä tämä merkitsee toimeenpannun, Eurooppan Unionin austeristista politiikkaa seurailevan  kilpailukykysopimuksen kannalta? Se merkitsee sitä, että tehdyt supistukset eivät riitä alkuunkaan, vaan edessä on uusi ja entistä hurjempi yritys kuluja leikkaamalla pudottaa julkisen velan osuutta Maatsrichtin sopimuksen vaatimiin rajoihin.

Budjetin loppusummien leikkaaminen nostaa jo sellaisenaan velkojen prosentuaalista osuutta Ojalan laskuopin ja kansakoulussa opitun päässälaskutaidon mukaan. Euroopan Unionin mallioppilas, sen ytimessä austeristiseen politiikkaan taipunut pieni Suomi joutuun nyt itse Komissiolle annetun valvonnan, ohjeistuksen ja sanktioiden alaiseksi.

Nämä ovat huonoja uutisia sata vuotta täyttävän itsenäisen Suomen juhlinnan kynnyksellä. Sata vuotta sitten päästiin karkuun Venäjän ja sittemmin syntyneen Neuvostoliiton karhua. Nyt on tulossa läntiseen arvoyhteisöön nojautuva, autoritaarinen ja austeristinen susi vastaan. Itsenäiseen talous- ja rahapolitiikkaan ei ole sen enempää muodollista kuin todellistakaan mahdollisuutta.

Kotimaisissa eduskuntavaaleissa näitä peruskysymyksiä ei ratkaista - ne tulevat annettuina ja konsensuksella aikanaan hyväksyttyinä Euroopan Unionin ja sen komission tarkasti ohjelmoituina toimenpiteinä eteen - kävipä vaaleissa kuinka hyvänsä.

Jos Euroopan Unionin ytimessä yhdessä Saksan ja Alankomaiden kanssa suuntaa liputtava Suomi joutuu jo pelkästään pirun irtipäästäneen SOTE-valmistelun seurauksena europpalaiseen mutasarjaan, mitä tämä merkitsee meille jo juurtuneen yhteisen hyvinvoinnin ja siihen yhdistettyjen myönteisten kokemusten kannalta?

Veikkaukseni on, että tätä ei kestä sen enempää Suomi kuin Euroopan Unionikaan. Konservatiivisiin ja uusliberaaleihin strategioihin ja ratkaisumalleihin perustuva Euroopan Unioni hajoaa - ellei historian siipien havinaa ymmärretä ja tehdä aidosti Euroopan Unionin ytimeen ulottuvaa korjausliikettä.

Se korjausliike edellyttäisi Euroopan Unionin ja Euroopan  Keskuspankin perusasiakirjojen avaamista ja antisyklisen, keynesiläisen talous- ja rahapolitiikan mahdollistamista demokratiaan perustuville valtiokoneistoille  ja julkisen sektorin yhteisöille.

Muutokset eivät ole sanallisesti suuria, mutta periaatteena niillä on valtava dynaamisuutta lisäävä merkitys. Tämä on välttämättä tehtävä yksiulotteisen ja Euroopan siipirikkoiseksi tekevän markkinaehtoisuuden sijaan. Muuten Eurooppa muumioituu, eriarvoistuu, pirstoutuu ja palaa kansallisten vastakkainasettelujen aikakauteen.

Lapsi ja pesuvesi

Euroopan Unionin konsolidoidun sopimuksen toisinto määrittelee ne keskeiset periaatteet joilla Euroopan komissio ja koko Euroopan Unioni toimii suhteessa jäsenvaltioihin, niiden hallintoon ja julkisoikeudellisiin yhteisöihin. Tämä on kaikkein keskeisin lähtökohta, joka rajaa Euroopan Unionin toiminnan tiukasti markkinaehtoiseksi yhteisöksi ja sulkee samalla hallitusten ja julkisoikeudellisten yhteisöjen itsenäiset, kansanvaltaisten rakenteiden kautta tapahtuvat elvytys- ja muut oma-aloitteiset rahapoliittiset toimet keinovalikoiman ulkopuolelle.

Euroopan talousalueen suuntautuminen markkinatalouden periaatteiden mukaisesti on määritelty konsolisoidun perussopoimuksen 119. artiklan toisessa momentissa:

"Sen ohella tähän toimintaa sisältyy perussopimuksissa määrätyin edellytyksin ja niissä määrättyjä menettelyjä noudattaen yhteinen raha, euro, sekä sellaisen yhtenäisen rahapolitiikan ja sellaisen yhtenäisen valuuttapolitiikan määritteleminen ja harjoittaminen, joiden ensisijaisena tavoitteena on pitää yllä hintatason vakautta, ja mainittua tavoitetta kuitenkaan rajoittamatta tukea yleistä talouspolitiikkaa unionissa vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatteen mukaisesti."

Talouspolitiikkaa koskevan luvun kohdalla todetaan artiklassa nro 120 seuraavasti:

" Jäsenvaltiot ja unioni toimivat 119 artiklassa määrättyjen periaatteiden mukaisesti noudattaen voimavarojen tehokasta kohdentamista suosivan, vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatetta."

Artiklassa 121, sen 3. momentissa komissiolle annetaan laajat valvonta- ja toimenpidevaltuudet markkinatalouden periaatteiden seuraamisesta:

"Turvatakseen jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviimmän yhteensovittamisen ja niiden taloudellisen suorituskyvyn jatkuvan lähentymisen neuvosto valvoo komission antamien kertomusten perusteella jokaisen jäsenvaltion sekä unionin taloudellista kehitystä sekä sitä, onko niiden talouspolitiikka 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista, ja suorittaa säännöllisesti kokonaisarvion."

"Turvatakseen jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviimmän yhteensovittamisen ja niiden taloudellisen suorituskyvyn jatkuvan lähentymisen neuvosto valvoo komission antamien kertomusten perusteella jokaisen jäsenvaltion sekä unionin taloudellista kehitystä sekä sitä, onko niiden talouspolitiikka 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista, ja suorittaa säännöllisesti kokonaisarvion."

"Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten, jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia."

Nyt avautumassa oleva pankkilainsäädäntö, joka mahdollistaa pankin perustamisen kunnalle tai maakunnalle, lienee sen sijaan merkitystä saman artiklan toisella momentilla:

"Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten, jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia."

Onko esimerkiksi maakuntaa, kaupunkia tai kuntaa koskevan joukkovelkakirjan tai ”bondin” liikkeellelaskeminen oman maakunta/kuntapankin kautta mahdollista?

Artiklassa 124 kuitenkin kielletään erityisoikeuksien antaminen kokonaan jäsenvaltioiden hallinnolle, julkisoikeudellisille laitoksille tai yrityksille:

"Kaikki toimenpiteet, joilla unionin toimielimille, elimille tai laitoksille, jäsenvaltioiden keskushallinnoille, alueellisille, paikallisille tai muille viranomaisille, muille julkisoikeudellisille laitoksille tai julkisille yrityksille annetaan erityisoikeuksia rahoituslaitoksissa, ovat kiellettyjä, jos ne eivät perustu toiminnan vakauden valvontaan liittyviin seikkoihin."

Artiklassa 125 kielletään antisyklinen, "keynesiläinen" talous- ja rahapolitiikkaa tiukoin sanakääntein:

"Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi. Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi."

Tämän kappalen viimeiseen lauseeseen sisältyy ilmeisesti sentyyppisen lainan antaminen Kreikalle, jossa Suomi sai Kreikalta takuut Kreikan kriisin ollessa kaikkein kuumimmillaan. 

"Artikla 126 sisältää laajan kirjon komissiolle annettuja valtuuksia valvontaan ja sanktioihin. Rahapolitiikkaa koskevassa artiklassa 130 määritellään Euroopan Keskuspankin suvereeni asema: "Käyttäessään sille perussopimuksilla ja EKPJ:n ja EKP:n perussäännöllä annettuja valtuuksiaan tai suorittaessaan niillä sille annettuja tehtäviään ja velvollisuuksiaan Euroopan keskuspankki tai kansallinen keskuspankki taikka Euroopan keskuspankin tai kansallisen keskuspankin päätöksentekoelimen jäsen ei pyydä eikä ota ohjeita unionin toimielimiltä, elimiltä tai laitoksilta, jäsenvaltioiden hallituksilta eikä miltään muultakaan taholta. Unionin toimielimet, elimet ja laitokset sekä jäsenvaltioiden hallitukset sitoutuvat kunnioittamaan tätä periaatetta ja pidättymään yrityksistä vaikuttaa Euroopan keskuspankin tai kansallisten keskuspankkien äätöksentekoelinten jäseniin heidän suorittaessaan tehtäviään."

Kun olen blogikirjoituksissani kiinnittänyt paljon huomiota Euroopan Unionin ja sen komission ja neuvostojen ehdottomaan autoriteettiin ja autoritaariseen asemaan, ovat kirjoitukseni perustuneet Euroopan Unionin konsolidoidun sopimuksen artiklojen tulkintaan. Kysymys ei ole tällöin minun mielepiteestäni vaan faktasta, tosiasiasta, jonka mukaan Unionion ja sen rahaliiton jäsenmaan on elettävä ja toimittava. Nämä perussäännöt sulkevat ehdottomasti pois sellaisen pohjoismaisen., kansanvaltaisen talous- ja rahapolitiikan harjoittamisen, jolla hyvinvointivaltiona tuntemamme rakenne voidaan toteuttaa.   

Euroopan Unionin perussopimus on siis moniarvoisen, pluralistisen lähestymistavan kannalta muotopuoli, koska se sulkee kansanvaltaisten rakenteiden kautta toteutettavan politiikan ehdottomasti pois toimintamahdollisuuksien joukosta. Sopimus konsolisoitiin tilanteessa jossa Neuvotoliiton johtama, marxismileninismiin perustunut blokki oli hajoamassa, DDR romahti Berliinin muurin murtumiseen ja haluttiin luoda yhteisö, jossa neuvostotyyppinen "sosialismi" ei missään tapauksessa voi uudelleen toteutua. Samalla tultiin sulkeneeksi rahapoliittinen tie myös siltä kansankotimallilta, jota pohjoismainen, yhteisen sektorin vahvistamiseen   perustuva hyvinvointivaltio edustaa. Kuten vuoden 2014 lopulla alkanut massiivinen määrällinen elvytys (QE) osoittaa, markkinapohjaisina ratkaisuna kaikki rahapoliittiset keinot ovat käytössä. Niiden tehosta Euroopan Unionin syntyperiaatteiden voimistamiseksi ei ole toistaiseksi näyttöä. 

Lapsi, demokratia, rauha ja yhteinen, kaikkia koskeva hyvinvointi lensi siis tämän vastakkainasettelun pesuveden mukana.

Ulvotaan susien mukana?

Kilpailukykysopimus - miten se istuu hyvinvointivaltion maailmankuvaan?

Suomessa on voimassa hallituksen esittämä, työmarkkinajärjestöjen hallituksen kanssa sopima ja eduskunnan hyväksymä kilpailukykysopimus. Sopimus vuosille 2017-18 sisältää koko joukon toimenpiteitä, joiden uskotaan ja toivotaan parantavan Suomen kilpailukykyä etenkin vientiteollisuudessa ja muutenkin parantavan pärjäämistä globaalissa kilpailussa. Mitä kilpalukyky tarkoittaa toimintaperiaatteena ja millaisiin arvoihin se perustuu?

Kilpailukyky tarkoittaa kaiketi sitä, että maa - tässä tapauksessa Suomi - kykenee tarjoamaan tuotteitaan sellaisilla ehdoilla, että jossakin toisessa kansantaloudessa tuotetulla ostovoimalla halutaan hankkia nimenomaan Suomessa tuotettuja ja suomalaisia työllistävien yritysten tuotteita. Kysymys ei ole ainoastaan hinnasta, vaan myös laadusta. Laatu on puolestaan kytköksissä osaamisen ja tätä kautta koulutukseen, innovatiivisuuteen ja jopa kansallisiin luonteenpiirteisiin ja asennoitumistapaan. Suomalaiset ovat aloitekykyisiä mörököllejä - tiukan paikan tullen osataan ja tehdään - mutta välttämättä tästä sinänsä merkittävästä luonteenpiirteestä ei itse kovin suurta numeroa näytetä tekevän.

Osallistuminen vuorovaikutteisesti tähän kilpailuun tarkoittaa tietenkin myös sitä, että meilläkin kyetään ostovoimaa nostamaan niin että voimme hankkia ulmomaisia tuotteita. Kauppataseeemme osoittaa, että rahassa mitattuna olemme ostaneet ulkomailta viime vuosina enemmän kuin mitä olemme sinne vieneet. Kauppatase pitäisi saada vähintäänkin tasapainoon, mieluummin voiton puolelle.

Euroopan keskeisenä maana Saksa on onnistunut kilpailukyvyssään erinomaisesti. Euroopan Unionin sisällä - siis sisämarkkinoilla - Saksa on aivan ylivoimainen kilpailukyvyssään. Kaikki Saksan kauppapataseen voitot eivät kerry tietenkään Euroopasta, mutta tase sisämarkkinoilla on vahvasti kallellaan Saksan hyväksi ja muiden tappioksi. Saksassa tätä ei pidetä ollenkaan pahana, eurooppalaisessa katsannossa toivottaisiin maan kuitenkin kiinnittävän huomiota myös muun Euroopan pärjäämiseen. Niin pitkällä eurooppalaisessa ajattelussa ei sentään olla, vaikka yhteismarkkinoista puhutaankin.

Kilpailuykykykatsannossa kaikki muut maat ovat siis kilpailijoitamme ja meidän on kyettävä tuottamaan parempia tuotteita ja lisäksi muita maita edullisemmin. Tosiasia on että markkinoista käydään raivokasta kilpailua eikä etusijan saamisessa aina keinoja kaihdeta. Palkat, verot, logistiset kustannukset, autoimatisointi, raaka-aineiden hinnat ja monet muutkin tekijät ovat koko ajan vaakakupissa ja pohdinnan kohteena. Jos kilpailun ehdot eivät kotimaassa miellytä, maata voidaan helposti vaihtaa. Kilpailu on tässä suhteessa ankaraa. Karl Marx kuvasi kilpailua "ahneiden sodaksi"; tämä sotaa lähentelevä asennoituminen näkyy vihamielisissä asenteissa ja viholliskuvissa: kauppaa ja kaupan ehtoja käytetään aseena myös politiikan ja valtioiden välisten suhteiden muilla alueilla.

Kilpailukyvyn sosiaalipsykoplogia nostaa esiin luonteenpiirteitä ja asennoitumistapoja, joita ei ole taidettu tarkemmin kuvata ainakaan peruskoulun alkuperäisissä kasvatustavoitteissa. Tunnemme kyllä hyvin narsistisen menestyjän, autoritaarisen ja kaikkivoipaisen johtajan; tiedämme että keinoja ei kilpailussa kaihdeta; jos ei ihan suoranaista fyysistä väkivaltaa harjoiteta, niin rakenteellista, aineellisiin ja siten myös fyysisiin olosuhteisiin vaikuttavaa kylläkin. Keskeistä on omistaminen, se että oman ja yrityksen tasegrafiikka osoittaa koilliseen. Kilpailussa pitää olla tunteet taka-alalla, tarvittaessa kylmä ja välinpitämätön. Sosiaalipsykologian keskeinen opettajani Erich Fromm, Frankfurtin koulukunnan kuuluisa jäsen pitää tätä kaupallisesti kaavautunutta asennoitumistapaa ja luonteenpiirrettä elottoman rakastamisena, yhteiskunnallisesti nekrofiilinä asennoitumistapana. Kilpailukyvyn takana on itse asiassa kokonainen patteri epäproduktiivisia asennoitumistapoja, joiden kuvaaminen ja eritteleminen lyhyen blogikirjoituksen yhteydessä ei ole mahdollista.

On siis tarpeellista muistaa että "kilpailukyky" on arvopohjaisesti latautunut henkinen tila, joka ei palvele biofiilistä, yhteen hiileen puhaltamisen periaatetta. Jos tätä ei tiedosteta, yhä sulkeutuneemmat, natonalistiset ja pelkkää "yritysvastuuta" korostavat toimintatavat nousevat päällimmäisiksi. Jo nyt näyttää siltä, että yhteiseksi rauhan, demokratian ja yhteistoiminnan linnakkeeksi tarkoitettu Euroopan Unioni osoittaa hajoamisen merkkejä.

Työväenliikkeen arvoperinnössä kansainvälinen solidaarisuus on yksi keskeisimpiä käsitteitä. "Internationalessa", kansainvälisessä työväenmarsissa luvataan, että kun toimimme tässä solidaarisuuden hengessä, niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään". Kilpailukyvyn rinnalle tarvitaan siis välttämättä myös toinen lähestymistapa, josta voitaisiin käyttää nimitystä "yhteistyökyky". Se perustuu kuitenkin toisenlaisiin arvoihin, joita ovat demokratia elämäntapana, tasa-arvon ja yhtäläisten oikeuksien kunnioittaminen ja yhteisen taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen perustan johdonmukainen luominen tälle lähestymistavalle.

Euroopan Unionissa se tarkoittaisi Unionin keskeisten, peruskirjoissa määriteltyjen arvojen uudelleen määrittelemistä ja vähintäänkin tasapainoittamista. Ei ole oikein, että koko mantereen yhteisöstä rakennetaan markkina-alisteinen koneisto, joka kilpailun hengessä katselee muuta maailmaa voitettavana vastustajana ja kilpailijana, pahimmillaan vihollisena jota vastaan on sotilaallisesti varustauduttava ja linnoittauduttava. Olemme jo nyt kohtalokkaan pitkällä tällä epäproduktiivisella, koko mantereen ihmiskeskeistä ja demokraattista sivistysperinnettä vahingoittavalla tiellä. Pidän suurena vahinkona ja onnettomuutena sitä, että tällainen orwellimainen  "eläinten vallankumous" meille niin tärkeässä eurooppalaisessa yhteistyössä on päässyt tapahtumaan.

Kilpailukyvyn periaate ja sen välittömät sovellutukset vuosien 2017-18 suomalaiseen kansantalouteen eivät edistä yhtenäisemmän, levollisemman ja tulevaisuuden uskoa lisäävän Euroopan tai maailman rakentamista. Koetan ymmärtää, että joskus on pakko "ulvoa susien mukana"  pelkän itsesuojeluvaistonkin  varassa. Pitkän tähtäimen toimintaperiaatteeksi siitä ei kuitenkaan ole sosialidemokraateille, ammattiyhdistysliikkeelle eikä koko kansalle.