Euroopan parlamentissa ja ministerineuvostoissa alkaa vastakkainasettelun aika olla todellakin ohi. Kun italialainen Tajani valittiin 17.1. 2017 Euroopan parlamentin puheenjohtajaksi, oikeistovoimilla on värisuora Euroopan Unionin keskeisisä hallintotehtävissä, niin poliittisten päättäjien kuin keskeisten virkamiestenkin puolella. Suomikin on antanut tähän merkittävän panoksen.
Euroopan Komissiossa on toteutettu meille kunnallishallinnosta tuttua periaatetta, jonka mukaan kaikki poliitiset voimat ovat edustettuina toimeenpanossa. Tämä näkyy komissaarien paikkajaossa ja myös Euroopan parlamentissa siten, että toinen suuri ryhmittymä, sosialistit ja demokraatit ovat konsensus-periaatteella saaneet parlamentin puheenjohtajan paikan. Ainakin symbolisesti tämä on edustanut eurooppalaista käsitystä parlamentarismista.
Nyt paikkansa jättänyt puheenjohtaja Martin Schulz edustaa - kuulemma yhtenä harvoista - Saksassa eurooppalaista ajattelua ja parlamentaariseen käytäntöön perustuen tuki yhteisiä päätöksiä. Niiden sisältö ja läpivienti vaati yhdenvertaisuuden ja sosiaalisen turvallisuuden rinnalla markkinoiden toimintaperiaatteiden pitkällemenevää hyväksymistä. Julkisivu vaikutti ehyeltä, mutta jo ensimmäiset kommentit myöhään vaalipäivän iltana antoivat ymmärtää, että Schulzin vaatimuksia ei pidetty kaikilta osin hyväksyttävinä ja että hänen lähestymistapansa ei sopinut konservatiivien hegemoniaa vaalivaan toimintakäytäntöön.
Vastakkainasettelun aika toimeenpanossa on ohi tavalla, joka tarkoittaa konservatiivisten oikeistovoimien yksiselitteistä vastuuta toteutettavasta politiikasta. Konsensuksen sijalle on vuosien mittaan noussut yhä selvemmin markkina-ehtoisuus ja rakenneratkaisuissa jopa markkina-alisteisuus. Sellainen hyvinvointivaltio joka on tyypillistä pohjoismaissa, ei sovi tähän ajattelutapaan ollenkaan. Rakenneratkaisut ovat siten 1980-luvun lopun olleet valtion, yhteisen sektorin kautta tapahtuvaa toimintaa poissulkevia ja jopa syrjiviä. Kysymyksessä on puhdas konservatiiviseen markkinaideaan perustuva ideologinen toimintamalli. Uskotaan että kun jokainen riistää toinen toistaan, kaikki lopulta tulevat onnellisiksi.
Tämän pitkälle viedyn ideologisen virityksen rinnalla Euroopan Unioni näyttäytyy kyvyttömänä ratkaisemaan suuria taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia. Myöskään toiveet siitä, että markkinat toisivat kaikille hyvinvointia, eivät näytä toteutuvan. Markkinoiden eettiseen käyttäytymiskoodiin ei kuulu yhteiskuntavastuu. Yritysvastuun periaatteet ovat suurten kansanjoukkojen kannalta kaupallisia, oman voiton tavoittelua ja mahdollisuuksien avautuessa kylmää ja avointa riistoa suosivia.
Historian lehti on juuri nyt kääntymässä, kun USA:ssa valitaan presidentiksi mies, joka on itse ollut omakohtaisesti kehittämässä yritystoimintaansa agressiivisesti kaupallisia arvoja soveltaen. Hänen kritiikkinsä Euroopan Unionia, Kiinaa ja ja mm. vapaakauppasopimuksia kohtaan ei lähde yhdenvertaisuuden korostamisesta vaan nykyistäkin itsekkäämmästä omaan lautaseen tuijottamisesta, jota 'My country first' suoraviivaisesti symboloi. Venäjän suvaitseminen edustaa tietynlaista poikkeusta linjasta, mikä viittaa siihen että toisella suurvallalla on käytettävissään keinoja jotka voivat äkkiä pudottaa Yhdysvaltain tulevan presidentin maailman hylkiöiden joukkoon. Muuten eivät luopuminen pakotteista tai puheet jonkinasteisesta liennytyksestä taida olla ymmärrettävissä.
Suomen konservatiivinen hallitus on ollut Euroopan Unionin ytimessä ajamassa tätä yhä kärjistyneempää yksiulotteista linjaa. Katainen, Vapaavuori ja monet muut oikeistovaikuttajat ovat saaneet keskeisiä asemia virkamiehinä ja muodostavat tehokkaan tulpan sosiaalisesti oikeudenmukaisempien rakenteiden ja ohjelmien toteuttamiselle. Tässä suhteessa heille lankeaa historiallisesti suuri, yli Suomen rajojen ja koko Eurooppaan ulottuva vastuu. Euroopan Unioni on lähellä pirstoutuimista jo tähän saakka harjoitetun yksiulotteisen politiikan seurauksena. Kun vaaleilla ei ole nähtävissä olevassa tulevaisuudessa odotettavissa mitään olennaisia mahdollisuuksia muutokseen vahvasti sementoitujen perusrakenteiden osalta, muutos voi tapahtua vain sosiaalisen oikeudenmukaisuuden heräämisen - tai sitten äärimmäisen väkivaltaisen ja tuhosuuntaisen murroksen kautta.
Tässä suhteessa Euroopan parlamentin puheenjohtajan vaalin tulos ei osoita heräämisen merkkejä. Vastakkainasettelun aika näyttää Euroopan Unionin keskeisissä elimissä olevan ohi - mutta niin on myös suhde pluralismiin, moniarvoisuuteen. Varoittavat äänet ovat vielä liian heikkoja ja herääminen saattaa - taas kerran - tapahtua liian myöhään.
Lisäpäivitys 5.3. 2017
Iltasamonien toimittaja Jan Hurri kertoo tunnetun sosialidemokraatin Pekka Krpisen vastailmestyneestä kirjasta, jossa hän arvostelee Euroopan Rahaliittoon tapahtunutta liittymistä pelkällä eduskunnan päätökselle ja ilman asianmukaista avaavaa ja syventävää periaatekeskustelua.
Kirjoitin asiasta Facebooksivullani:"Mielestäni Korpinen näkee yhtenä ensimmäisistä julkisuudessa esiinnousevista sosialidemokraateista Euroopan Unionin rakenteiden ideologisen vääristyneisyyden ja sen aiheuttaman uhkan Suomelle ja muille euromaille - lukuunottamatta Saksaa joka käärii potin omaan valtion kassaansa ja havittelee taas kerran suurvalta-asemaa. Ero eurosta johtaisi todennäköisesti rajuun inflaatioon ja luottoluokituslaitosten estottomaan simputukseen, joka söisi nopeasti kansallisen pääoman työeläkerahastoja myöten.
Pohjoismainen rahaliitto hyvinvointivaltiota tukevin rahapoliittisen perustein olisi Korpisenkin mainitsema varteenotettava vaihtoehto.
Edes eurokokemusta omaava SPD:n liittokansleriehdokas Martin Schulz ei ole kiihkeästä ja melkein kuumeisesta vaalikampanjastaan huolimatta tehnyt juuri mitään ehdotuksia Euroopan Unionin tilanteen parantamiseksi ja EU:n muodostamasta arvouhkasta yhteiselle eurooppalaiselle hyvinvoinnille."
keskiviikko 18. tammikuuta 2017
tiistai 17. tammikuuta 2017
Uuden arvopohjan moottori
Maailmantilanne näyttää olevan muuttumassa nyt, kun perjantaina 20.1. 2017 USA:n uusi presidentti vannoo virkavalansa ja ryhtyy tositoimiin. Ennenkin on kuultu tuossa maassa inhottavaa tekstiä virkaansa aloittavien presidenttien suusta, mutta aikaa myöten sekä puheet että teot ovat pehmenneet. Aina ne ovat kuitenkin muodostaneet uhan paitsi omalle maalleen, myös koko ihmiskunnalle.
Uusi presidenti Trump haluaa pistää turhakkeena pitämänsä NATOn uuteen asentoon. Mikäli sitä ylipäätään lainkaan tarvitaan, ainakin Euroopan pitää maksaa itse oma puolustuksensa; ilmeisesti myös asenteiden pitää muuttua suhteessa Venäjään ja pakotteiden tulee ilmeisesti väistyä eurooppalaisen ja amerikkalaisen politiikan välineinä. Trump näkee Britannian eron EU:sta askeleena kohden uutta maailmanjärjestystä, jossa hajoava EU näyttelee vain epämääräistä, USA:n kannalta toisarvoista roolia. Läntinen arvoyhteisö on puhunut - saa nähdä kuinka äkkiä ja millä tavalla uuteen paradigmaan Euroopassa, Suomessa ja eurooppalaisessa politiikassa ruvetaan suhtautumaan.
Millaisen hasteen tämä muodostaa Euroopalle ja täällä harjoitettavalle politiikalle? Ensimmäiset vakavat äänenpainot - viimeksi Suomen tasavallan presidentin ilmaisemana - puhuvat eurooppalaisen sotilaallisen puolustusyhteistyön voimistamisen puolesta. Sen verran eurooppalaista ilmapiiriä on jo opittu tuntemaan, että tämä saattaa hyvinkin olla se tapa, jolla muuttuvaan maailmantilanteeseen pyritään vastaamaan. Sen avulla ei kuitenkaan ainakaan nopealla aikataululla pystytä todellisuudessa poistamaan sitä Europpan Unioniin suuntautuvaa sisäistä kritiikkiä, joka kumpuaa lisääntyvästä sosiaalisesta ja taloudellisesta turvattomuudesta, kansojen ja kansalaisten voimavarojen polarisoitumisesta yhtäällä hyvin menestyviin ja toisaalla heikossa asemassa oleviin. Jos ääni ja henkilö perustetta demokratiaan sovellettaisiin, olisi varmaankin ylivoimainen enemmistö valmis kiihkeästi satsaamaan kokonaan muualle, kuten kansallisten talouksien elvyttämiseen.
Onko siis sotilaallinen varustautuminen tässä uudessa tilanteessa se ensisijainen tehtävä, johon voimavaroja on suunnattava? Kun tapanani on tässä blogissa katsella asiaa myös suomalaisen ja eurooppalaisen sosialidemokratian lähtökohdista, väittäisin että tässä henkisessä tilassa Eurooppa ei ole kykenevä puolustamaan niitä yhteisiksi nimitettyjä arvoja, joiden varaan yksin voi koko maanosaa koskeva sotilaallinen varustautuminen ja mahdollinen militantti yhteistyö asevoimineen perustua.
Syynä tähän mielestäni tarpeettoman heikkoon tilaan on Euroopan Unionion oma rakenne, joka pohjautui 1980-luvun lopulta lähtien ns.olemassaolevan sosialismin voittamiseen ja ehdottomaan nujertamiseen. Tässä on ilmeisesti onnistuttu, mutta samalla onnistuttiin ajamaan nurkkaan myös pohjoismainen, skandinaavinen ihme, pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka rakentui - näin voidaan hyvällä syyllä sanoa - sosialismin demokraattisen lähestymistavan toteuttamiseen monipuoluejärjestelmineen ja avoimen, kansanvaltaisen hyvinvointijärjestelmän rakentamiseen ruotsalaisen Ernst Wigforsin kansankotiajattelun pohjalle.
Historiallinen akkuna avautui Suomessakin 1960- ja 70 luvuilla siten,että monia keskeisiä yhteisen hyvinvoinnin rakenteita kyettiin luomaan. Niiden hyvän puskuroinnin varaan on siten vuosia voitu rakentaa toisenlaisesta ajattelutavasta lähtevää mallia, jota voisi takavuosien brändityöryhmän mukaan kutsua kapitalistiseksi, kilpailuun ja yksityisen aloitteeseen perustuvaksi hyvinvointijärjestelmäksi. Pohjosmaista mallia ei Euroopan Unioni tunnista eivätkä sen rakenteet tue kansanvaltaisen valtion varaan rakentuvaa hyvinvointia.
Rautaesiripun takainen taantumuksellinen ja autoritaarinen malli on eurooppalaisessa ajattelussa vaihtumassa kaupallisiin ja perusasenteeltaan välinpitämättömiin taloudellisiin rakenteisiin. Tämä muodostaa Euroopan Unionille ennennäkemättömän uhkatekijän, joka uudessa maailmantilanteessa saattaa tehdä lopun rauhan ja demokratian periaatteilla aloitetulle, hiili- ja teräsunionina alkaneelle yhteystyölle Euroopassa. Minun mielestäni tätä perintöä ei ole vaalittu eikä kunnioitettu, vaan tilalle ovat tunkeneet yhteistä turvallisuutta ja rauhaa uhkaavat arvot ja asenteet.
Samalla kun ilmaisen tässä nämä saatanalliset säkeet, olen näkevinäni historiallisen asennemuutoksen ikkunan avautuvan myös Euroopan Unionin kohdalla. Nyt on alkamassa aika, jolloin Unionin perusrakenteita on muutettava suuntaan, joka mahdollistaa nopean ja voimakkaan yhteisen turvallisuuden lisäämisen. Parhaiten se onnistuu muuttamalla yhteisön poliittisia ja taloudellisia perusrakenteita siten, että perinteisen pohjoismaisen hyvinvointimallin mukainen rakennustyö voidaan käynnistää koko Euroopassa. Nyt ei ole aika jäädä tuleen makaamaan ja inttäen odottamaan viennin kasvua tai kilpailukyvyn paranemista. Euroopan Unionin rehabilitointi ja kuntouttaminen on saatava käyntiin. Vahvojen voimien on kyettävä puhumaan samalla katsekorkeudella Saksalle, Ranskalle, Britannialle ja viime kädesä kaikille Unionin jäsenmaille paradigman muutoksen välttämättömyydestä.
Se voima, jolla on omasta kokemuksestaan, aatteellisesta lähtökohdastaan ja arvopohjastaan johtuen myös mahdollisuus tämän muutoksen moottoriksi, on sosialidemokratia.
Uusi presidenti Trump haluaa pistää turhakkeena pitämänsä NATOn uuteen asentoon. Mikäli sitä ylipäätään lainkaan tarvitaan, ainakin Euroopan pitää maksaa itse oma puolustuksensa; ilmeisesti myös asenteiden pitää muuttua suhteessa Venäjään ja pakotteiden tulee ilmeisesti väistyä eurooppalaisen ja amerikkalaisen politiikan välineinä. Trump näkee Britannian eron EU:sta askeleena kohden uutta maailmanjärjestystä, jossa hajoava EU näyttelee vain epämääräistä, USA:n kannalta toisarvoista roolia. Läntinen arvoyhteisö on puhunut - saa nähdä kuinka äkkiä ja millä tavalla uuteen paradigmaan Euroopassa, Suomessa ja eurooppalaisessa politiikassa ruvetaan suhtautumaan.
Millaisen hasteen tämä muodostaa Euroopalle ja täällä harjoitettavalle politiikalle? Ensimmäiset vakavat äänenpainot - viimeksi Suomen tasavallan presidentin ilmaisemana - puhuvat eurooppalaisen sotilaallisen puolustusyhteistyön voimistamisen puolesta. Sen verran eurooppalaista ilmapiiriä on jo opittu tuntemaan, että tämä saattaa hyvinkin olla se tapa, jolla muuttuvaan maailmantilanteeseen pyritään vastaamaan. Sen avulla ei kuitenkaan ainakaan nopealla aikataululla pystytä todellisuudessa poistamaan sitä Europpan Unioniin suuntautuvaa sisäistä kritiikkiä, joka kumpuaa lisääntyvästä sosiaalisesta ja taloudellisesta turvattomuudesta, kansojen ja kansalaisten voimavarojen polarisoitumisesta yhtäällä hyvin menestyviin ja toisaalla heikossa asemassa oleviin. Jos ääni ja henkilö perustetta demokratiaan sovellettaisiin, olisi varmaankin ylivoimainen enemmistö valmis kiihkeästi satsaamaan kokonaan muualle, kuten kansallisten talouksien elvyttämiseen.
Onko siis sotilaallinen varustautuminen tässä uudessa tilanteessa se ensisijainen tehtävä, johon voimavaroja on suunnattava? Kun tapanani on tässä blogissa katsella asiaa myös suomalaisen ja eurooppalaisen sosialidemokratian lähtökohdista, väittäisin että tässä henkisessä tilassa Eurooppa ei ole kykenevä puolustamaan niitä yhteisiksi nimitettyjä arvoja, joiden varaan yksin voi koko maanosaa koskeva sotilaallinen varustautuminen ja mahdollinen militantti yhteistyö asevoimineen perustua.
Syynä tähän mielestäni tarpeettoman heikkoon tilaan on Euroopan Unionion oma rakenne, joka pohjautui 1980-luvun lopulta lähtien ns.olemassaolevan sosialismin voittamiseen ja ehdottomaan nujertamiseen. Tässä on ilmeisesti onnistuttu, mutta samalla onnistuttiin ajamaan nurkkaan myös pohjoismainen, skandinaavinen ihme, pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka rakentui - näin voidaan hyvällä syyllä sanoa - sosialismin demokraattisen lähestymistavan toteuttamiseen monipuoluejärjestelmineen ja avoimen, kansanvaltaisen hyvinvointijärjestelmän rakentamiseen ruotsalaisen Ernst Wigforsin kansankotiajattelun pohjalle.
Historiallinen akkuna avautui Suomessakin 1960- ja 70 luvuilla siten,että monia keskeisiä yhteisen hyvinvoinnin rakenteita kyettiin luomaan. Niiden hyvän puskuroinnin varaan on siten vuosia voitu rakentaa toisenlaisesta ajattelutavasta lähtevää mallia, jota voisi takavuosien brändityöryhmän mukaan kutsua kapitalistiseksi, kilpailuun ja yksityisen aloitteeseen perustuvaksi hyvinvointijärjestelmäksi. Pohjosmaista mallia ei Euroopan Unioni tunnista eivätkä sen rakenteet tue kansanvaltaisen valtion varaan rakentuvaa hyvinvointia.
Rautaesiripun takainen taantumuksellinen ja autoritaarinen malli on eurooppalaisessa ajattelussa vaihtumassa kaupallisiin ja perusasenteeltaan välinpitämättömiin taloudellisiin rakenteisiin. Tämä muodostaa Euroopan Unionille ennennäkemättömän uhkatekijän, joka uudessa maailmantilanteessa saattaa tehdä lopun rauhan ja demokratian periaatteilla aloitetulle, hiili- ja teräsunionina alkaneelle yhteystyölle Euroopassa. Minun mielestäni tätä perintöä ei ole vaalittu eikä kunnioitettu, vaan tilalle ovat tunkeneet yhteistä turvallisuutta ja rauhaa uhkaavat arvot ja asenteet.
Samalla kun ilmaisen tässä nämä saatanalliset säkeet, olen näkevinäni historiallisen asennemuutoksen ikkunan avautuvan myös Euroopan Unionin kohdalla. Nyt on alkamassa aika, jolloin Unionin perusrakenteita on muutettava suuntaan, joka mahdollistaa nopean ja voimakkaan yhteisen turvallisuuden lisäämisen. Parhaiten se onnistuu muuttamalla yhteisön poliittisia ja taloudellisia perusrakenteita siten, että perinteisen pohjoismaisen hyvinvointimallin mukainen rakennustyö voidaan käynnistää koko Euroopassa. Nyt ei ole aika jäädä tuleen makaamaan ja inttäen odottamaan viennin kasvua tai kilpailukyvyn paranemista. Euroopan Unionin rehabilitointi ja kuntouttaminen on saatava käyntiin. Vahvojen voimien on kyettävä puhumaan samalla katsekorkeudella Saksalle, Ranskalle, Britannialle ja viime kädesä kaikille Unionin jäsenmaille paradigman muutoksen välttämättömyydestä.
Se voima, jolla on omasta kokemuksestaan, aatteellisesta lähtökohdastaan ja arvopohjastaan johtuen myös mahdollisuus tämän muutoksen moottoriksi, on sosialidemokratia.
Tunnisteet:
arvot ja asenteet,
Eurooppa,
Sosialidemokratia
torstai 5. tammikuuta 2017
Tutkittu tieto ja feminismi sosialidemokratian periaatteina
Kiinnittäisin vielä huomiota Sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelmaluonnoksessa pariin kohtaan, joissa sanavalinnat lähtevät omalle ajallemme tunnusomaisista mutta arvopohjaltaan vaikeasti perusteltavista ilmaisuista.
Ohjelmaluonnoksen sivulla 2, riveillä 14-17 sanotaan:"Sosialidemokratiassa pidetään tärkeänä, että yhteiskunnallinen päätöksenteko perustuu tutkitulle tiedolle ja asiantuntijoiden arvioille. Aatteellisuuden ja tosiasioiden tulee ohjata tavoitteita ja toimintaa. Sosialidemokratia syntyy ihanteiden ja realismin liitosta."
Työväenliikkeen - ja sosialidemokratian sen keskeisenä perinnön kantajana - arvot perustuvat materialistiseen historiankäsitykseen, jonka perustana on ihmisen oma kokemus elämästään ja elinolosuhteistaan. Sen mukaan "Olla radikaali tarkoittaa menemistä asioiden juuriin. Asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse". Karl Marxin toisen maksimin - elämää ohjaavan periaatteen - kerrotaan olleen lausahdus "Jokainen tarkistus on tarkistettava". Lähtökohtaisesti tieteellinen tieto on tässä suhteessa ylätason idealistisesta arvostuksesta kuin ihmisen kokemuksesta lähtevä. Kuka varmistaa tieteellisen tiedon pätevyyden - varsinkin jos se on ristiriidassa ihmisen arkikokemuksen kanssa? Väheksymättä tieteen ja siihen perustuvan tiedon merkitystä Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelman soisi tässä suhteessa pysyttelevän humanistisessa, ihmiskeskeisessä perustassa kuin vannovan arvopohjaltaan relativistisen, alati muuttuvan ja vaikeasti tarkistettavan tieteellisen totuuden nimiin.
"Sosialidemokratia on humanistinen, feministinen ja antirasistinen liike, jonka politiikassa ja toiminnassa kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia."
Ohjelman kirjoittaneet eivät näytä erottavan syvällä sosialidemokratian ytimessä olevaa matriarkaalista arvoperintöä 1960-luvulta lähtien muotiin tulleen feminismin sisällöistä. Asian havainnollistamiseksi nostan tässä esiin apostoli Paavalin kirjeen korinttolaisille. Matriarkaalisen arvoperinnön keskeistä sisältöä edustaa hänen kirjoittamansa "Rakkauden korkea veisu", jonka sisältö on tarkoitettu ennenkaikkea yhteiskunnalliseksi ohjeeksi ja pitää tässä mielessä sisällään myös sosialidemokraattisen 'ehdottoman rakkauden' suuren periaatteen: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii."
(1. Kor. 13:4-7)
Apostoli Paavali ei kuitenkaan ollut feministi. Hän kirjoitti:"Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia/ alamaisia, niin kuin lakikin sanoo. Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa. … Tämä mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä" (1.Kor.14:34-38).
Sosialidemokratian käsitys naisesta yhteiskunnallisena toimijana on alusta saakka perustunut ihmisten yhdenvertaisuuteen ja tässä suhteessa feminismi ei ole ollut arvopahjana sosialidemokratiaa havahduttamassa. Kun siis sosialidemokratia päättää periaateohjelmasta, tulisi sen pitää sisällään tämä toveruuden, ihmisten yhdenvertaisuuden ja demokratiakäsityksemme olennainen arvoperusta. Lähtökohtana on siis ihmisen biologisesta tunnepohjasta, äiidinrakkaudesta kumpuava ja sosialidemokratian politiikassa rationaalisia muotoja saava arvoperusta.
Olen toisessa yhteydessä kirjoittanut tästä Karl Marxin aikalaisen J.J. Bachofenin "äidin oikeudesta", jonka Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm on kirjoituksisaan nostanut yleiseen tietoisuuteen. Matriarkaalisuuden 'ehdottoman rakkauden' periaate on yksi niitä harvoja elementtejä, jotka tulevat työväenliikkeen ja sosialidemokratian arvoperinteeseen ns. marxilaisen filosofian ulkopuolelta.
Pieni lisäkaneetti: arvopohjasta puhuttaessa niistä ei periaateohjelmassa tulisi kirjoittaa imperfektissä, menneessä ajassa...
Ohjelmaluonnoksen sivulla 2, riveillä 14-17 sanotaan:"Sosialidemokratiassa pidetään tärkeänä, että yhteiskunnallinen päätöksenteko perustuu tutkitulle tiedolle ja asiantuntijoiden arvioille. Aatteellisuuden ja tosiasioiden tulee ohjata tavoitteita ja toimintaa. Sosialidemokratia syntyy ihanteiden ja realismin liitosta."
Työväenliikkeen - ja sosialidemokratian sen keskeisenä perinnön kantajana - arvot perustuvat materialistiseen historiankäsitykseen, jonka perustana on ihmisen oma kokemus elämästään ja elinolosuhteistaan. Sen mukaan "Olla radikaali tarkoittaa menemistä asioiden juuriin. Asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse". Karl Marxin toisen maksimin - elämää ohjaavan periaatteen - kerrotaan olleen lausahdus "Jokainen tarkistus on tarkistettava". Lähtökohtaisesti tieteellinen tieto on tässä suhteessa ylätason idealistisesta arvostuksesta kuin ihmisen kokemuksesta lähtevä. Kuka varmistaa tieteellisen tiedon pätevyyden - varsinkin jos se on ristiriidassa ihmisen arkikokemuksen kanssa? Väheksymättä tieteen ja siihen perustuvan tiedon merkitystä Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelman soisi tässä suhteessa pysyttelevän humanistisessa, ihmiskeskeisessä perustassa kuin vannovan arvopohjaltaan relativistisen, alati muuttuvan ja vaikeasti tarkistettavan tieteellisen totuuden nimiin.
"Sosialidemokratia on humanistinen, feministinen ja antirasistinen liike, jonka politiikassa ja toiminnassa kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia."
Ohjelman kirjoittaneet eivät näytä erottavan syvällä sosialidemokratian ytimessä olevaa matriarkaalista arvoperintöä 1960-luvulta lähtien muotiin tulleen feminismin sisällöistä. Asian havainnollistamiseksi nostan tässä esiin apostoli Paavalin kirjeen korinttolaisille. Matriarkaalisen arvoperinnön keskeistä sisältöä edustaa hänen kirjoittamansa "Rakkauden korkea veisu", jonka sisältö on tarkoitettu ennenkaikkea yhteiskunnalliseksi ohjeeksi ja pitää tässä mielessä sisällään myös sosialidemokraattisen 'ehdottoman rakkauden' suuren periaatteen: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii."
(1. Kor. 13:4-7)
Apostoli Paavali ei kuitenkaan ollut feministi. Hän kirjoitti:"Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia/ alamaisia, niin kuin lakikin sanoo. Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa. … Tämä mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä" (1.Kor.14:34-38).
Sosialidemokratian käsitys naisesta yhteiskunnallisena toimijana on alusta saakka perustunut ihmisten yhdenvertaisuuteen ja tässä suhteessa feminismi ei ole ollut arvopahjana sosialidemokratiaa havahduttamassa. Kun siis sosialidemokratia päättää periaateohjelmasta, tulisi sen pitää sisällään tämä toveruuden, ihmisten yhdenvertaisuuden ja demokratiakäsityksemme olennainen arvoperusta. Lähtökohtana on siis ihmisen biologisesta tunnepohjasta, äiidinrakkaudesta kumpuava ja sosialidemokratian politiikassa rationaalisia muotoja saava arvoperusta.
Olen toisessa yhteydessä kirjoittanut tästä Karl Marxin aikalaisen J.J. Bachofenin "äidin oikeudesta", jonka Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm on kirjoituksisaan nostanut yleiseen tietoisuuteen. Matriarkaalisuuden 'ehdottoman rakkauden' periaate on yksi niitä harvoja elementtejä, jotka tulevat työväenliikkeen ja sosialidemokratian arvoperinteeseen ns. marxilaisen filosofian ulkopuolelta.
Pieni lisäkaneetti: arvopohjasta puhuttaessa niistä ei periaateohjelmassa tulisi kirjoittaa imperfektissä, menneessä ajassa...
Tunnisteet:
arvot ja asenteet,
demokratia elämäntapana,
Sosialidemokratia
maanantai 2. tammikuuta 2017
Poliitisesta dementiasta
Ikäihmisenä joutuu välillä miettimään, että mistä ja milloin dementia mahdollisesti alkaa. Vai onko se alkanut jo? Asiat - varsinkaan juuri työstetyt - eivät tahdo pysyä muistissa. Joutuu etsimään avaimia, kortteja, käsineitä ja puhelimia. Muuta miettiessä niitä tulee laitettua paikkoihin, joista ei osaa ensimmäisenä etsiä. Vielä oudompaa on, että joskus etsii niin vimmatusti - ja löytääkin tavaran sieltä missä sen pitääkin olla...
Itseään on siis tarkkailtava, mutta niin on muitakin. Useimmat meistä yrittävät paitsi tarkkailla mahdollisesti alkavaa muistihäiriötä, samalla myös etsiä keinoja mielen ja muistin pitämiseksi virkeinä. On kuitenkin alueita, joilla jo nuoruudesta ja kypsästä iästä, aikuisuudesta lähtien yritetään pidättäytyä aktiivisesta toiminnasta, muistamisesta ja sisältöjen työstämisestä. Yhteiskunnallisten asioiden käsittely, analysointi ja ilmaiseminen tuntuu olevan yksi näistä alueista.
Minullakin on monia tuttuja kavereita ja ystäviä, jotka tietoisesti kieltäytyvät yhteiskunnallisten asioiden käsittelemisestä tai niistä keskustelemisesta. Politiikka ei kiinnosta. Siitä tulee vain riitaa. En ymmärrä politiikkaa. Herrat hoitakoot!
Ei oman poliittisen mielipiteen esittäminen ole välttämätöntä. Ihmisellä on oikeus suojautua, jättää kertomatta syvimmät ajatuksensa, opetella vaikenemaan. Meillä on jo vuodesta 1907 ollut yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, mikä tarkoittaa oikeuta oman yhteiskunnallisen mielipiteen pitämistä omana tietonaan. Toisaalta mielipiteen muodostus ja mielipiteen ilmaiseminen on oikeutena taattu sekin. Suurten tavoitteiden ja päämäärien ympärille on oikeus järjestäytyä, kokoontua ja viedä asioita laillisin keinoin eteenpäin.
Vaikenemisen veli on ilmaisuvapauden häiritseminen, estäminen ja torjuminenkin omalla tavallaan. Kun ammattiyhdistysliikettä haukutaan ja vaiennetaan, otetaan samalla kantaa ilmaisuvapautta vastaan ja yhteiskunnallisen dementian, ilmaisemattomuuden ja sisällöllisen kuihtumisen puolesta.
Meidän perheessämme on aina keskusteltu yhteiskunnallisista kysymyksistä. Nykyään lapsenlapsetkin tulevat käymään ja ottavat tärkeinä pitämiään asioita yhdessä pohdittavaksi. Käy ilmi, että nuorimmallakin aikuistuvalla sukupolvella on kiihkeä halu yrittää ratkaista omaan elämänpiiriinsä liittyviä kysymyksiä. Miksi läksyt on luettava? Mitä alkaisin opiskelemaan? Miten suuntautua elämässä? Onko mahdollista saada töitä? Onko omalla aktiivisuudella merkitystä? Missä asioissa saa olla aktiivinen ja missä ei?
Tasavallan presidenttikin näyttää puuttuneen tähän teemaan omassa uudenvuoden puheessaan. Jäin miettimään esimerkiksi tätä kohtaa puheessa:"Kauniissa maailmassa ajatellaan kauniisti, ja se on oikein. Jos maailma olisikin aina vain kaunis. Perustuslakimme antaa vahvan suojan yksilön perusoikeuksille. Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet? "
Onko siis tarkoitus puuttua yksilön suojaan ja ilmaisuvapauteen? Missä mittakaavassa, miten edistäen, miten sanktioiden? Kun nykyoloissa tuntuu siltä, että nuorempi sukupolvi joutuu tietoisesti varjelemaan identiteettiään ja pitäytymään julkisista mielipiteistä. Niiden esittämisestä saattaa seurata ankaria rangaistuksia mm. työelämässä. Suomalaisessa kansanlaulussa sanotaan:"Pitää olla, pitää olla uskollinen, nöyrä." Työnantajat - ja jatkossa ilmeisesti myös - turvallisuudesta vastaavat tahot - seuraavat entistä tiiviimmin sitä, mitä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa julkaistaan. Ettei vain ryhdyttäisi edistämään ajattelemattomuutta, vaikenemista ja toimimattomuutta? Tällä tiellä ollaan jo nyt aika pitkällä.
Mielipiteen ilmaisemattomuudella on seurauksia. Keskustelutaidot ja ratkaisumallit rapistuvat. Tämä suukuolema vaikutttaa myös ympäristöön, puolisoon ja lapsiin. Keskustellessa sensijaan oppii myös löytämään useampia tapoja lähestyä asiasisältöä. Keskustelukumppanilta oppii ja parhaimmillaan itsekin kykenee välittämään ajateltavaa ja uusia ulottuvuuksia.
'Maan hiljaisilta' saattaa kuitenkin joskus karata se oma todellinen mielipide, kun porukoissa, uimahallin pesuhuoneessa, olutlasin äärellä tai satunnaisissa tilaisuuksissa keskustelua käydään. Usein se yllättää jyrkkyydellään, synkkää vihaa sisältävillä ratkaisumalleillaan ja jopa rumalla, julkaisukelvottomalla kielenkäytöllään. Kun ei kykene ilmaisemaan itseään sanoin, alkavat muut, epäproduktiiviset ratkaisutavat nousta vaihtoehdoiksi: sellaisia ovat täysi alistuminen, täysi kanssaihmisen alistaminen, väkivaltaan turvautuminen, sulkeutuminen omien ajatusten maailmaan, turvan hakeminen omistamisesta, etuilemisesta, ahneudesta ja 'pärjäämisestä' kovassa kilpailussa. Joskus annetaan nyrkinkin puhua.
Ilmaisemisessa ja ilmaisemattomuudessa pätee yksi yhteinen sääntö, josta vedantakulttuurin mukaan voisi sanoa:'Mahadeva vastaa'. Mitä enemmän harjoittaa ilmaisutaitoja, sitä vahvemmiksi ne kehittyvät. Mitä vähemmän näitä elämän meille tarjoamia välineitä, pohtimista, kirjottamista, puhumista tai käden taitoja harjoittaa, sitä vähemmän ne kehittyvät, jäävät ikäänkuin sikiöasteelle, ´saivariksi' kuten kansankielellä on tapana asia ilmaista. Kysymys on meille ihmisenä tarjotusta mahdollisuudesta, sen käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä.
Sosiaalinen media on tuonut mukanaan uusia piirteitä ilmaisemiseen. Jopa valtion laitoksilla - mm. KELAlla on paljon tarttumakohtia, informaatiota ja vuoropuhelua tarjoava sosiaalisen median välineistö virallisilla sivuillaan käytettävissä. Poliittiseen toimintaankin facebook-sivut, blogit ja twitterit ovat tulleet vauhdilla mukaan. Alexander Stubb otti vauhtia twitteristä, Sipilä on antanut tunteittensa purkautua blogissaan. Lieneeköhän tässä yksi syy siihen etteivät esimerkiksi sosialidemokraattien keskeiset toimijat ilmaise itseään juurikaan sosiaalisessa mediassa muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - Tuomioja on yksi heistä. Mistä vaikeneminen kertoo?
Mokaamisen pelko, haukutuksi joutuminen tai lahkoontuminen saattavat olla tällaisia syitä. Muitakin syitä paljastuu: tykätään ja peukutetaan, mutta rajataan se keskeisiin vaikuttajiin; jätetään tykkäämättä jos kannanilmaus tulee väärältä henkilöltä; rajataan oma aktiviteetti vain harmittomiin syntymäpäiviin ja muihin elämän käännekohtiin. Ei osallistuta keskusteluun edes niistä keskeisistä asioista, joihin itse ollaan vaikuttamassa. Vedetään linjaa olemalla hiljaa lähestymistavoista, jotka ovat ristiriidassa oman lähestymistavan kanssa. Demokraattisissa prosesseissa kuten keskustelussa periaateohjelmista, suhtautumisesta suuriin linjakysymyksiin kuten kilpailuun, sosiaaliseen ulottuvuuteen, valtion tehtävään suhteessa kansalaisiin, eurooppapolitiikkaan tällä on paljon merkitystä. Vaitioleminen pitää yllä kyvyttömyyttä ilmaisuun, tekee tilaa autoritaarisille, väkivaltaisille, omistushaluisille ja muille epäproduktiivisille asennoitumistavoille. Produktiiviset, uusiin vaihtoehtoihin suuntautuvat näköalat jäävät avautumatta.
Puhuminen poliittisen dementian vaarasta ei taida sittenkään olla ihan tuulesta temmattu keskustelunaihe.
(Jatkuu)
Itseään on siis tarkkailtava, mutta niin on muitakin. Useimmat meistä yrittävät paitsi tarkkailla mahdollisesti alkavaa muistihäiriötä, samalla myös etsiä keinoja mielen ja muistin pitämiseksi virkeinä. On kuitenkin alueita, joilla jo nuoruudesta ja kypsästä iästä, aikuisuudesta lähtien yritetään pidättäytyä aktiivisesta toiminnasta, muistamisesta ja sisältöjen työstämisestä. Yhteiskunnallisten asioiden käsittely, analysointi ja ilmaiseminen tuntuu olevan yksi näistä alueista.
Minullakin on monia tuttuja kavereita ja ystäviä, jotka tietoisesti kieltäytyvät yhteiskunnallisten asioiden käsittelemisestä tai niistä keskustelemisesta. Politiikka ei kiinnosta. Siitä tulee vain riitaa. En ymmärrä politiikkaa. Herrat hoitakoot!
Ei oman poliittisen mielipiteen esittäminen ole välttämätöntä. Ihmisellä on oikeus suojautua, jättää kertomatta syvimmät ajatuksensa, opetella vaikenemaan. Meillä on jo vuodesta 1907 ollut yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, mikä tarkoittaa oikeuta oman yhteiskunnallisen mielipiteen pitämistä omana tietonaan. Toisaalta mielipiteen muodostus ja mielipiteen ilmaiseminen on oikeutena taattu sekin. Suurten tavoitteiden ja päämäärien ympärille on oikeus järjestäytyä, kokoontua ja viedä asioita laillisin keinoin eteenpäin.
Vaikenemisen veli on ilmaisuvapauden häiritseminen, estäminen ja torjuminenkin omalla tavallaan. Kun ammattiyhdistysliikettä haukutaan ja vaiennetaan, otetaan samalla kantaa ilmaisuvapautta vastaan ja yhteiskunnallisen dementian, ilmaisemattomuuden ja sisällöllisen kuihtumisen puolesta.
Meidän perheessämme on aina keskusteltu yhteiskunnallisista kysymyksistä. Nykyään lapsenlapsetkin tulevat käymään ja ottavat tärkeinä pitämiään asioita yhdessä pohdittavaksi. Käy ilmi, että nuorimmallakin aikuistuvalla sukupolvella on kiihkeä halu yrittää ratkaista omaan elämänpiiriinsä liittyviä kysymyksiä. Miksi läksyt on luettava? Mitä alkaisin opiskelemaan? Miten suuntautua elämässä? Onko mahdollista saada töitä? Onko omalla aktiivisuudella merkitystä? Missä asioissa saa olla aktiivinen ja missä ei?
Tasavallan presidenttikin näyttää puuttuneen tähän teemaan omassa uudenvuoden puheessaan. Jäin miettimään esimerkiksi tätä kohtaa puheessa:"Kauniissa maailmassa ajatellaan kauniisti, ja se on oikein. Jos maailma olisikin aina vain kaunis. Perustuslakimme antaa vahvan suojan yksilön perusoikeuksille. Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet? "
Onko siis tarkoitus puuttua yksilön suojaan ja ilmaisuvapauteen? Missä mittakaavassa, miten edistäen, miten sanktioiden? Kun nykyoloissa tuntuu siltä, että nuorempi sukupolvi joutuu tietoisesti varjelemaan identiteettiään ja pitäytymään julkisista mielipiteistä. Niiden esittämisestä saattaa seurata ankaria rangaistuksia mm. työelämässä. Suomalaisessa kansanlaulussa sanotaan:"Pitää olla, pitää olla uskollinen, nöyrä." Työnantajat - ja jatkossa ilmeisesti myös - turvallisuudesta vastaavat tahot - seuraavat entistä tiiviimmin sitä, mitä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa julkaistaan. Ettei vain ryhdyttäisi edistämään ajattelemattomuutta, vaikenemista ja toimimattomuutta? Tällä tiellä ollaan jo nyt aika pitkällä.
Mielipiteen ilmaisemattomuudella on seurauksia. Keskustelutaidot ja ratkaisumallit rapistuvat. Tämä suukuolema vaikutttaa myös ympäristöön, puolisoon ja lapsiin. Keskustellessa sensijaan oppii myös löytämään useampia tapoja lähestyä asiasisältöä. Keskustelukumppanilta oppii ja parhaimmillaan itsekin kykenee välittämään ajateltavaa ja uusia ulottuvuuksia.
'Maan hiljaisilta' saattaa kuitenkin joskus karata se oma todellinen mielipide, kun porukoissa, uimahallin pesuhuoneessa, olutlasin äärellä tai satunnaisissa tilaisuuksissa keskustelua käydään. Usein se yllättää jyrkkyydellään, synkkää vihaa sisältävillä ratkaisumalleillaan ja jopa rumalla, julkaisukelvottomalla kielenkäytöllään. Kun ei kykene ilmaisemaan itseään sanoin, alkavat muut, epäproduktiiviset ratkaisutavat nousta vaihtoehdoiksi: sellaisia ovat täysi alistuminen, täysi kanssaihmisen alistaminen, väkivaltaan turvautuminen, sulkeutuminen omien ajatusten maailmaan, turvan hakeminen omistamisesta, etuilemisesta, ahneudesta ja 'pärjäämisestä' kovassa kilpailussa. Joskus annetaan nyrkinkin puhua.
Ilmaisemisessa ja ilmaisemattomuudessa pätee yksi yhteinen sääntö, josta vedantakulttuurin mukaan voisi sanoa:'Mahadeva vastaa'. Mitä enemmän harjoittaa ilmaisutaitoja, sitä vahvemmiksi ne kehittyvät. Mitä vähemmän näitä elämän meille tarjoamia välineitä, pohtimista, kirjottamista, puhumista tai käden taitoja harjoittaa, sitä vähemmän ne kehittyvät, jäävät ikäänkuin sikiöasteelle, ´saivariksi' kuten kansankielellä on tapana asia ilmaista. Kysymys on meille ihmisenä tarjotusta mahdollisuudesta, sen käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä.
Sosiaalinen media on tuonut mukanaan uusia piirteitä ilmaisemiseen. Jopa valtion laitoksilla - mm. KELAlla on paljon tarttumakohtia, informaatiota ja vuoropuhelua tarjoava sosiaalisen median välineistö virallisilla sivuillaan käytettävissä. Poliittiseen toimintaankin facebook-sivut, blogit ja twitterit ovat tulleet vauhdilla mukaan. Alexander Stubb otti vauhtia twitteristä, Sipilä on antanut tunteittensa purkautua blogissaan. Lieneeköhän tässä yksi syy siihen etteivät esimerkiksi sosialidemokraattien keskeiset toimijat ilmaise itseään juurikaan sosiaalisessa mediassa muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - Tuomioja on yksi heistä. Mistä vaikeneminen kertoo?
Mokaamisen pelko, haukutuksi joutuminen tai lahkoontuminen saattavat olla tällaisia syitä. Muitakin syitä paljastuu: tykätään ja peukutetaan, mutta rajataan se keskeisiin vaikuttajiin; jätetään tykkäämättä jos kannanilmaus tulee väärältä henkilöltä; rajataan oma aktiviteetti vain harmittomiin syntymäpäiviin ja muihin elämän käännekohtiin. Ei osallistuta keskusteluun edes niistä keskeisistä asioista, joihin itse ollaan vaikuttamassa. Vedetään linjaa olemalla hiljaa lähestymistavoista, jotka ovat ristiriidassa oman lähestymistavan kanssa. Demokraattisissa prosesseissa kuten keskustelussa periaateohjelmista, suhtautumisesta suuriin linjakysymyksiin kuten kilpailuun, sosiaaliseen ulottuvuuteen, valtion tehtävään suhteessa kansalaisiin, eurooppapolitiikkaan tällä on paljon merkitystä. Vaitioleminen pitää yllä kyvyttömyyttä ilmaisuun, tekee tilaa autoritaarisille, väkivaltaisille, omistushaluisille ja muille epäproduktiivisille asennoitumistavoille. Produktiiviset, uusiin vaihtoehtoihin suuntautuvat näköalat jäävät avautumatta.
Puhuminen poliittisen dementian vaarasta ei taida sittenkään olla ihan tuulesta temmattu keskustelunaihe.
(Jatkuu)
Tunnisteet:
arvot ja asenteet,
demokratia elämäntapana,
produktiivisuus,
vapaus
sunnuntai 25. joulukuuta 2016
Hetken ma heilua jaksoin...
Aloitetaan - vuoden vaihteen autoriteetteja seuraten - mahtavasti: Kansalaiset!
Joulukuussa, alkaen itsenäisyyspäivästämme ja jatkuen joulunpyhien yli vuodenvaihteeseen, olemme kuulleet valtionkirkkomme ja myös katolisen kirkon rauhansanomaa radioista, televisioista ja muista tietotusvälineistä. Kaikkialla on korostettu rauhan ja rakkauden sanomaa. Kansalaisia kaikkialla maailmassa on kehotettu antamaan tilaa rakkaudelle, inhimillisyydelle ja järjelle. Juuri äsken, ennen tämän kirjoituksen aloittamista, Paavi Fransiscus antoi Vatikaanin aukiolta joulupäivän julituksessaan ihmisille heidän tekemänsä synnit anteeksi. Sanoma oli vaikuttava ja uskon sen olleen monille kirkkoon ja sen sanomaan vilpittömästi uskoville myös helpottava, vapauttava ja mielenrauhaa vahvistava viesti.
Vuodenvaihteen jälkeen tämä kristillisten kirkkojen ekumeeninnen sanoma saa vaistyä syrjään, ja otamme yllemme toisen asun, toisen ilmeen ja uuden roolin: alamme puhua taloudesta, markkinoiden menestymisestä, viennin edistämisen välttämättömyydestä, Olemme taas huolissamme rauhasta maailmassa ja pidämme tärkeänä varustautua puolustamaan jopa sotilaallisesti läntisiä arvoja, demokratiaa. Vuoden vaihde alkaa kovalla kilpailukoetuksella, kun seuraamme Val di Fiemmen kovia kilpailuja siitä, kuka on maailman paras hiihtäjä miehissä ja naisissa. Katseeemme kohdistuvat idoleihin ja heidän juhlimiseensa, ilmeisesti jopa palvontaan. Näin siitäkin huolimatta, että Jumala varoitti Moosesta ja juutalaisten heimoa epäjumalanpalvonnasta, 'idolatriasta'.
Sallikaa minun sanoa, että mitä ilmeisimmin olette maallisisssa askareissanne ja maailman tilanteen tarkstelussa tulleet heittäneeksi kokonaan sivuun ja unohtaneet sen, mitä joulun ja uudenvuoden sanomissa ja niihin hiljentyessänne toivoitte itseltänne ja maailmalta. Kilpailu, menestymisen uho ja raivokas, eläimellisiin vaistoihin perustautuva reviirien puolustaminen on taas vallannut mielenne.
Kysymys ei ole hetken tapahtumasta eikä pelkästään tästä päivästä. Vaaleissa olette tukeneet voimia, jotka uskovat markkinoiden ja kilpailun kaikkivoipaisuuteen. Näytätte uskovan että menestymisestä taloudellisessa kilpailussa. Sinullekin tippuu pöydältä murusia jonka varaan voi tulevaisuuden rakentaa. Muistatko vaalitilanteen lähes kymmenen vuotta sitten, jolloin tapahtui porvarillinen 'toivon vallankumous' ja konservatiivit ottivat päälleen työläisen haalarit? Piti alkaa uusi edistyksellinen aikakausi, jolloin Sari Sairaanhoitajat ja muut pienillä palkoilla työtä tekevät saavat vihdoinkin oikeutta arvokkaalle ja uhrautuvalle työlleen. Uuden dynaamisen vaiheen suomalaisessa yhteiskunnassa ja jopa koko Euroopassa piti olevan alkamassa.
Ei ole alkanut, ei sinnepäinkään. Yhteisen hyvvinvoinnin ylläpitämisen sijasta on hyvinvointivaltio joutunut jatkuvan silpomisen ja leikkausten kohteeksi. Optiota vientivetoisesta, markkinoihin perustuvasta hyvinvoinnista on tuettu miljardeilla samaan aikaan kun kaikkein heikoimmassa ja puolustuskyvyttömimmässä asemassa olevilta on jatkuvasti leikattu.
Kierre alaspäin on koskenut nimenomaan yhteistä hyvinvointia ja sen varmistamista. Pörsseissä on samaan aikaan koottu valtavia voittoja ja ero rikkaimman kymmeneksen ja köyhän enemmistön välillä on koko ajan kasvanut. Rakenteelliset ehdot tähän politiikkaan tulevat nykyään yhä suuremmassa määrin Euroopan Unionista, Euroopan komissiolta ja sen aloitteesta. Suomen hallitus - se jota olette äänestyspäätöksillänne olleet tukemassa - on toiminut tässä Euroopan Unionin konservatiivisen, markkinaehtoisen ja markkinoille alisteisen politiikan aktiivisena, jopa ylilyöntejä harrastava toteuttajana. Kansalainen! Demokratia on puhunut. Sinä itse olet yhtenä omilla päätöksilläsi ollut aikaansaamassa tätä ilmeiseen syöksyyn johtavaa kierrettä. Olet antanut vallan voimille, jotka tekevät näitä yhteistä hyvinvointia yhä selkeämmin vaarantavia virheellisiä ohjausliikkeitä.
Puhutko vielä pohjoismaisesta hyvinvoinnista ja kaipaatko maailmalla liikkuessasi takaisin turvalliseeen ja hyvinvoivaan Suomeen? Hyvinvointi ja turvallisuus ei koske enää läheskään kaikkia. On turvattomia, suuria ryhmiä, jotka kokevat elämisensä ja tulevaisuutensa uhanalaiseksi. Kysymys on työttömistä, nuoresta sukupolvesta ja lisääntyvässä määrin myös suurten ikäluokkien edustajista, jotka olivat toisen maailmansodan jälkeen rakentamassa hyvinvointi-Suomea. Toivoa ei ole Suomen Pankin laman taittumista lupailevista ulostuloista huolimatta odotettavissa. Luvattu puolentoista prosentin kasvu ei jakaudu tasaisesti, vaan kansalaisten joukossa on suuri enemmistö, jonka tulotaso ja ostovoima putoavat. Sari Sairaanhoitajaltakin leikataan julkisella puolella puolet lomarahasta kiitoksena pienellä palkalla tehdystä työstä. Työttömät, opiskelijat ja eläkeläiset eivät saa muuta kuin lisää menetyksiä. Kaiken lisäksi valtionvarainministeri varoittaa jo uusista tulevista leikkauksista. Markkinauskovaiset sanovat tämän johtuvan siitä, että ei jo aikaisemmin leikattu riittävästi.
Poliittisen opposition mahdollisuudet muutokseen ovat kaukana ja todellisuudessa lähes olemattomat. Päätöksiä kasvun ja kehityksen reunaehdoista ei tehdä enää kotimaassa - suuret linjat talouteen tulevat Euroopan Unionilta. Oletko kuullut puhuttavan hankintalaista? Esitys SOTE-uudistuksista, maakuntahallinnosta ja 'vapaasta valinnasta' on kantautnut kaiketi jotain Sinunkin korviisi? Muistatko kuinka kävi ns. Vanhushoitolain ja sen henkilömitoituksen? Kaikki nämä todistavat että oikeistoenemmistöisessä valtiossa ja yhteishallitukseen mentäessä vähemmistöryhmä ei saa muuta kuin kurat silmilleen. Alistummeko porvarillisen enemmistön markkinauskoon ja siihen uskovien luonteenpiirteistön sinnikkääseen ja irrationaaliin odotukseen, että ehkä kuitenkin vielä muutos on taloudessa tulossa? Sitä ei ole tulossa.
Suurin oppositiopuolue SDP valmistautuu puoluekokoukseensa. Nyt väännetään kättä paitsi puoluejohdosta, myös periaateohjelman sisällöstä. Asioiden kulkua suhteellisen pitkään seuranneena olen pessimistinen. Kun puolue jättää periaateohjelmassaan avoimeksi suhtautumisen eurooppalaiseen yhteistyöhön ja näyttää uskovan sosiaalisen ulottuvuuden toteutumiseen Unionin nykyisten peruskirjojen ja sääntöjen valossa, on usko yhteisen hyvinvoinnin säilymisestä koetuksella. Nykyisissä oloissa myöskään vaalituloksella eduskuntavaaleissa ei ole kuin marginaalinen merkitys politiikan suunnan muuttamiseksi. Yhä suurempi - keskeinen - osa rakenteistä tulee Euroopan Unionin perustuslaillisista rakenteista ja niiden sovellutuksista. Niihin vaikuttaminen tavalla joka johtaisi muutokseen on mitä epätodennäköisintä.
Krisitillisen lähimmäisenrakkauden periaate on ratkaisemattomassa ristiriidassa sovellettavan yhteiskuntapolitiikan kanssa paitsi Suomessa, myös Euroopassa ja - jos pääomasta kirjoittaneesen Pikettyyn on uskomista - koko maailmassa. Oma lähestymistapani on ollut perinteinen sosialidemokraattinen ja toivorikas luottamus sen vuosikymmenten aikana aikaansaamiin kansanvaltaisiin ja transparenteihin hyvinvoitirakenteisiin. Historiallinen ikkuna avautui 1960-70-luvulla hetkeksi jolloin valtaosa noista rakenteista saatiin aikaan. Euroopan Unioni ja maailma ei tunnista tätä hyvinvointivaltiota, vaan unelmoi kapitalistisesta, ihmisen ulottumissa olevien markkinoiden varaan rakentuvasta menestyksestä.
Karismaattinen ja omaperäinen laulajatähti Irwin Goodman ja hänen legendaarinen sanoittajansa Vexi Salmi kirjoittivat jo ennen liittymistämme Euroopan Unioniin laulun, jonka kertosäkeessä pantiin rukkaset naulaan ja pensselit santaan, sillä "eihän tässä muukaan auta". Tuon laulun sanat näyttävät olevan tämän päivän maailmassa enemmän totta kuin vielä laulua julkaistaessa, olihan silloin mahdollisuus vielä poliittiseen vaihtoehtoiseen vaikuttamieen omassa maassa. Veljeyden ja logiikan rautaisten lakien Euroopassa sitä mahdollisuutta ei ole. Ei ainakaan ilman järisytttävää muutosta.
Tämä saattaa jäädä viimeiseksi poliittista analyysia käsitteleväksi blogikirjoituksekseni. Saattaa olla että ajan kuluessa asenteet ja arvot muutuvat, jolloin voin herätä ja tulla mukaan aktiiviseen toimintaan. Siihen saakka noudatan tiikerin logiikkaa: kannattaa hyökätä vain kun saalis on lähellä. Nyt se ei ole lähellä.
Päätän tämän toistaiseksi viimeisen poliitista analyysia edustavan blogikirjoitukseni Eino Leinon 'Elegiaa' lainaten: "Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin..."
Joulukuussa, alkaen itsenäisyyspäivästämme ja jatkuen joulunpyhien yli vuodenvaihteeseen, olemme kuulleet valtionkirkkomme ja myös katolisen kirkon rauhansanomaa radioista, televisioista ja muista tietotusvälineistä. Kaikkialla on korostettu rauhan ja rakkauden sanomaa. Kansalaisia kaikkialla maailmassa on kehotettu antamaan tilaa rakkaudelle, inhimillisyydelle ja järjelle. Juuri äsken, ennen tämän kirjoituksen aloittamista, Paavi Fransiscus antoi Vatikaanin aukiolta joulupäivän julituksessaan ihmisille heidän tekemänsä synnit anteeksi. Sanoma oli vaikuttava ja uskon sen olleen monille kirkkoon ja sen sanomaan vilpittömästi uskoville myös helpottava, vapauttava ja mielenrauhaa vahvistava viesti.
Vuodenvaihteen jälkeen tämä kristillisten kirkkojen ekumeeninnen sanoma saa vaistyä syrjään, ja otamme yllemme toisen asun, toisen ilmeen ja uuden roolin: alamme puhua taloudesta, markkinoiden menestymisestä, viennin edistämisen välttämättömyydestä, Olemme taas huolissamme rauhasta maailmassa ja pidämme tärkeänä varustautua puolustamaan jopa sotilaallisesti läntisiä arvoja, demokratiaa. Vuoden vaihde alkaa kovalla kilpailukoetuksella, kun seuraamme Val di Fiemmen kovia kilpailuja siitä, kuka on maailman paras hiihtäjä miehissä ja naisissa. Katseeemme kohdistuvat idoleihin ja heidän juhlimiseensa, ilmeisesti jopa palvontaan. Näin siitäkin huolimatta, että Jumala varoitti Moosesta ja juutalaisten heimoa epäjumalanpalvonnasta, 'idolatriasta'.
Sallikaa minun sanoa, että mitä ilmeisimmin olette maallisisssa askareissanne ja maailman tilanteen tarkstelussa tulleet heittäneeksi kokonaan sivuun ja unohtaneet sen, mitä joulun ja uudenvuoden sanomissa ja niihin hiljentyessänne toivoitte itseltänne ja maailmalta. Kilpailu, menestymisen uho ja raivokas, eläimellisiin vaistoihin perustautuva reviirien puolustaminen on taas vallannut mielenne.
Kysymys ei ole hetken tapahtumasta eikä pelkästään tästä päivästä. Vaaleissa olette tukeneet voimia, jotka uskovat markkinoiden ja kilpailun kaikkivoipaisuuteen. Näytätte uskovan että menestymisestä taloudellisessa kilpailussa. Sinullekin tippuu pöydältä murusia jonka varaan voi tulevaisuuden rakentaa. Muistatko vaalitilanteen lähes kymmenen vuotta sitten, jolloin tapahtui porvarillinen 'toivon vallankumous' ja konservatiivit ottivat päälleen työläisen haalarit? Piti alkaa uusi edistyksellinen aikakausi, jolloin Sari Sairaanhoitajat ja muut pienillä palkoilla työtä tekevät saavat vihdoinkin oikeutta arvokkaalle ja uhrautuvalle työlleen. Uuden dynaamisen vaiheen suomalaisessa yhteiskunnassa ja jopa koko Euroopassa piti olevan alkamassa.
Ei ole alkanut, ei sinnepäinkään. Yhteisen hyvvinvoinnin ylläpitämisen sijasta on hyvinvointivaltio joutunut jatkuvan silpomisen ja leikkausten kohteeksi. Optiota vientivetoisesta, markkinoihin perustuvasta hyvinvoinnista on tuettu miljardeilla samaan aikaan kun kaikkein heikoimmassa ja puolustuskyvyttömimmässä asemassa olevilta on jatkuvasti leikattu.
Kierre alaspäin on koskenut nimenomaan yhteistä hyvinvointia ja sen varmistamista. Pörsseissä on samaan aikaan koottu valtavia voittoja ja ero rikkaimman kymmeneksen ja köyhän enemmistön välillä on koko ajan kasvanut. Rakenteelliset ehdot tähän politiikkaan tulevat nykyään yhä suuremmassa määrin Euroopan Unionista, Euroopan komissiolta ja sen aloitteesta. Suomen hallitus - se jota olette äänestyspäätöksillänne olleet tukemassa - on toiminut tässä Euroopan Unionin konservatiivisen, markkinaehtoisen ja markkinoille alisteisen politiikan aktiivisena, jopa ylilyöntejä harrastava toteuttajana. Kansalainen! Demokratia on puhunut. Sinä itse olet yhtenä omilla päätöksilläsi ollut aikaansaamassa tätä ilmeiseen syöksyyn johtavaa kierrettä. Olet antanut vallan voimille, jotka tekevät näitä yhteistä hyvinvointia yhä selkeämmin vaarantavia virheellisiä ohjausliikkeitä.
Puhutko vielä pohjoismaisesta hyvinvoinnista ja kaipaatko maailmalla liikkuessasi takaisin turvalliseeen ja hyvinvoivaan Suomeen? Hyvinvointi ja turvallisuus ei koske enää läheskään kaikkia. On turvattomia, suuria ryhmiä, jotka kokevat elämisensä ja tulevaisuutensa uhanalaiseksi. Kysymys on työttömistä, nuoresta sukupolvesta ja lisääntyvässä määrin myös suurten ikäluokkien edustajista, jotka olivat toisen maailmansodan jälkeen rakentamassa hyvinvointi-Suomea. Toivoa ei ole Suomen Pankin laman taittumista lupailevista ulostuloista huolimatta odotettavissa. Luvattu puolentoista prosentin kasvu ei jakaudu tasaisesti, vaan kansalaisten joukossa on suuri enemmistö, jonka tulotaso ja ostovoima putoavat. Sari Sairaanhoitajaltakin leikataan julkisella puolella puolet lomarahasta kiitoksena pienellä palkalla tehdystä työstä. Työttömät, opiskelijat ja eläkeläiset eivät saa muuta kuin lisää menetyksiä. Kaiken lisäksi valtionvarainministeri varoittaa jo uusista tulevista leikkauksista. Markkinauskovaiset sanovat tämän johtuvan siitä, että ei jo aikaisemmin leikattu riittävästi.
Poliittisen opposition mahdollisuudet muutokseen ovat kaukana ja todellisuudessa lähes olemattomat. Päätöksiä kasvun ja kehityksen reunaehdoista ei tehdä enää kotimaassa - suuret linjat talouteen tulevat Euroopan Unionilta. Oletko kuullut puhuttavan hankintalaista? Esitys SOTE-uudistuksista, maakuntahallinnosta ja 'vapaasta valinnasta' on kantautnut kaiketi jotain Sinunkin korviisi? Muistatko kuinka kävi ns. Vanhushoitolain ja sen henkilömitoituksen? Kaikki nämä todistavat että oikeistoenemmistöisessä valtiossa ja yhteishallitukseen mentäessä vähemmistöryhmä ei saa muuta kuin kurat silmilleen. Alistummeko porvarillisen enemmistön markkinauskoon ja siihen uskovien luonteenpiirteistön sinnikkääseen ja irrationaaliin odotukseen, että ehkä kuitenkin vielä muutos on taloudessa tulossa? Sitä ei ole tulossa.
Suurin oppositiopuolue SDP valmistautuu puoluekokoukseensa. Nyt väännetään kättä paitsi puoluejohdosta, myös periaateohjelman sisällöstä. Asioiden kulkua suhteellisen pitkään seuranneena olen pessimistinen. Kun puolue jättää periaateohjelmassaan avoimeksi suhtautumisen eurooppalaiseen yhteistyöhön ja näyttää uskovan sosiaalisen ulottuvuuden toteutumiseen Unionin nykyisten peruskirjojen ja sääntöjen valossa, on usko yhteisen hyvinvoinnin säilymisestä koetuksella. Nykyisissä oloissa myöskään vaalituloksella eduskuntavaaleissa ei ole kuin marginaalinen merkitys politiikan suunnan muuttamiseksi. Yhä suurempi - keskeinen - osa rakenteistä tulee Euroopan Unionin perustuslaillisista rakenteista ja niiden sovellutuksista. Niihin vaikuttaminen tavalla joka johtaisi muutokseen on mitä epätodennäköisintä.
Krisitillisen lähimmäisenrakkauden periaate on ratkaisemattomassa ristiriidassa sovellettavan yhteiskuntapolitiikan kanssa paitsi Suomessa, myös Euroopassa ja - jos pääomasta kirjoittaneesen Pikettyyn on uskomista - koko maailmassa. Oma lähestymistapani on ollut perinteinen sosialidemokraattinen ja toivorikas luottamus sen vuosikymmenten aikana aikaansaamiin kansanvaltaisiin ja transparenteihin hyvinvoitirakenteisiin. Historiallinen ikkuna avautui 1960-70-luvulla hetkeksi jolloin valtaosa noista rakenteista saatiin aikaan. Euroopan Unioni ja maailma ei tunnista tätä hyvinvointivaltiota, vaan unelmoi kapitalistisesta, ihmisen ulottumissa olevien markkinoiden varaan rakentuvasta menestyksestä.
Karismaattinen ja omaperäinen laulajatähti Irwin Goodman ja hänen legendaarinen sanoittajansa Vexi Salmi kirjoittivat jo ennen liittymistämme Euroopan Unioniin laulun, jonka kertosäkeessä pantiin rukkaset naulaan ja pensselit santaan, sillä "eihän tässä muukaan auta". Tuon laulun sanat näyttävät olevan tämän päivän maailmassa enemmän totta kuin vielä laulua julkaistaessa, olihan silloin mahdollisuus vielä poliittiseen vaihtoehtoiseen vaikuttamieen omassa maassa. Veljeyden ja logiikan rautaisten lakien Euroopassa sitä mahdollisuutta ei ole. Ei ainakaan ilman järisytttävää muutosta.
Tämä saattaa jäädä viimeiseksi poliittista analyysia käsitteleväksi blogikirjoituksekseni. Saattaa olla että ajan kuluessa asenteet ja arvot muutuvat, jolloin voin herätä ja tulla mukaan aktiiviseen toimintaan. Siihen saakka noudatan tiikerin logiikkaa: kannattaa hyökätä vain kun saalis on lähellä. Nyt se ei ole lähellä.
Päätän tämän toistaiseksi viimeisen poliitista analyysia edustavan blogikirjoitukseni Eino Leinon 'Elegiaa' lainaten: "Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin..."
Tunnisteet:
demokratia elämäntapana,
Eurooppa,
hyvinvointivaltio,
Sosialidemokratia
tiistai 20. joulukuuta 2016
Saksa - vastentahtoinen ylivaltias?
Onko Saksa vastentahtoinen, omaan lautaseensa tuijottava Euroopan ylivaltias?
Friedrich Ebert Stiftung julkaisi 16.12. 2016 keskusteluvideon, jossa tästä teemasta käytiin keskustelua Social Europe -lehden päätoimittajan Henning Meyerin johdolla. Keskustelussa oli mukana europarlamentaarikot Perenche Berès Ranskasta, Tanja Fajon Sloveniasta ja Javi Lopez Espanjasta sekä Friedrich Ebert Säätiön johtaja Uwe Optenhögel. Siis mikä on Saksan rooli Euroopassa?
Perenche Berès (Ranska): Mikä on Saksan rooli EU:ssa ja miten se on kehittynyt? Saksa ehkä puskee liian voimakkaasti omaa agendaansa. Näyttää siltä että Euroopan Unionista on tullut uusliberalismin suuri sankari. Samaan aikaan Brexit Briteissä ja Trump USA:ssa osoittavat että harjoitettu politiikka ei ole tuonut odotettua hyvinvointia. Myös Saksassa nationalistiset ja populistiset voimat nostavat päätään. Tämän pitäisi antaa Saksalle pohdittavaa. Liittokansleri Merkelinkin asema on ollut viimeaikoina hieman epävakaa ja mikä huolestuttavinta, Euroopan vakaussopimus ei näytä tuottavan toivottua tulosta.
Tanja Fajon (Slovenia): Rva Merkelin kanta pakolaiskysymyksessä herätti meissä paljon sympatiaa, koska jouduimme toteamaan solidarisuuden ja yhteistyön puutteen Euroopan maiden välillä. Jos Merkel olisi epäonnistunut Saksassa pakolaispolitiikassaan, sillä olisi ollut seurauksia koko muulle Euroopalle. Saksa on muutenkin onnistunut maahanmuuttajien integraatiossa paremmin kuin esimerkiksi Slovenia. Saksan merkitys on erityisen suuri Slovenialle, koska se yhtenä ensimmäisten joukossa havaitsi Slovenian itsenäistymistarpeet. Tunnustamme Saksan merkittävän roolin, joskus vahvemman, ja joskus heikomman. Mutta olemme myös tyytymättömiä toisaalta siihen, että kaikki asiat kiertävät Saksan kautta ja ylipäätään suurten valtioiden rooli nousee musertavan voimakkaaksi suhteessa pieniin jäsenmaihin.
Javi Lopez (Espanja): Saksan keskeinen asema ja vahva liberaali talous on toiminut moottorina koko Euroopalle. Euroalueella ei ole kuitenkaan tehty kaikkea sitä mitä olisi pitänyt ja seuraukset ovat nähtävissä.
Henning Meyer (Social Europe): Onko Saksa satunnainen maailmanvalta?
Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Toinen ilmaisu mitä Saksasta varsinkin taloustieteilijät käyttävät, on 'vastentahtoinen ylivalta' (hegemooni). Aikaisemmin Saksa miellettiin pienten valtioiden puolestapuhujana, mutta sitten 1990-luvun alun Saksa on kiinnostunut ennenkaikkea omista eduistaan. Tällä vuosituhannella Saksa on noussut kaiketi ilman tietoista pyrkimystä johtavaksi taloudelliseksi voimaksi Euroopassa. Saksa olisi tietenkin toivonut muulta Euroopalta vahvempaa tukea, mutta seurauksena onkin ollut Brexitin kaltaiset tapahtumat. Vahva asema tuo myös vastuuta. Täytyy kertoa aikeistaan, täytyy perustella tekemisiään ja kertoa motiiveistaan. Tässä rva Merkel on epäonnistunut ja tämä koskee erityisesti pakolaiskriisiä. Moraalisessa mielessä hän oli varmasti oikeassa, mutta eurooppalaisessa katsantokannassa hän epäonnistui. Saksan on siis kyettävä informoimaan aikeistaan ja tarkoitusperistään paremmin. Euroalueen politiikassa Saksa on ollut väärässä. Saksa on ollut austerity-politiikan moottori ja tulokset viimeisen kahdeksan vuoden ajalta ovat heikkoja. Kreikalla on nyt enemmän velkoja kuin oli kriisin alkaessa ja siksi Saksan olisikin pitänyt ajaa ekspansiivisempaa politiikkaa. Tässä mielessä Saksa on vastuussa euroon liittyvissä ongelmissa.
Henning Meyer (Social Europe): Minunkin mielestäni Saksan politiikka on ollut tuhoisaa ja kysynkin, olisiko Saksan pitänyt olla avoimempi talous- ja rahapoliittisille vaihtoehdoille?
Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Mielestäni kyllä, sillä Ranska ja Italia ovat tehneet aloitteita ekspansiivisemman talouspoliittisen vaihtoehdon puolesta. Tosin esimerkiksi Espanja on ollut tässä suhteessa pidättyvämpi. Tämähän ei olisi merkinnyt luopumista budjettikurista, mutta olisi täydentänyt sitä voimakkaalla investointiohjelmalla. Saksa on kuitenkin pysäyttänyt tämän vaihtoehtoisen politiikkalinjauksen.
Henning Meyer (Social Europe): Onko Saksa ollut sanelija vai onko se nähty yhteistoimintahaluisena?
Perenche Berès (Ranska): Kun Hollande valittiin presidentiksi, hän on vuodesta 2012 lähtien ajanut pankkiunionia ja vahvempaa investointipolitiikkaa. Saksa on puolestaan ajanut vakaussopimusta. Tässä on kaksi erilaista poliittista näkemystä vastakkain: toisella puolen Reiniä uskotaan poliittisiin päätöksiin ja toisella puolen yhteiskunnalliseen liikkeeseen. Tämä kärjistyy Maastrichtin sopimuksen keinotekoisissa budjettirajoissa. Saksalla on oma vientivetoinen strategiansa ja siihen liittyvä oma sisäinen ohjauksensa. Tämä ei ole hyväksi koko Euroopan Unionille, koska kaikki eivät voi hyötyä yhtä aikaa vientivetoisesta talouspolitiikasta. Tavallaan Saksa tunnustaa tämän investointeihin suuntautuneilla Eurooppa-aloitteillaan kuten investointi- ja vakaussopimuksella, mutta päätetyissä poliittisisa rajoissa se ei toimi.
Henning Meyer (Social Europe): Saksa siis rakentaa sääntöjen pohjalle ja oman vientivetoisen strategiansa varaan. Eurooppalaisesta rahapoliittisesta tasapainosta ei Saksassa ole kuitenkaan suostuttu keskustelemaan. Onko siis Saksan lähestymistapa liian kapeaa omaan lautaseen tuijottamista ja jos on, niin miten tämä voidaan ratkaista?
Tanja Fajon (Slovenia): Yhdyn täysin siihen mitä on sanottu Saksan keskittymisestä omiin etuihinsa ja mehän koimme kaikki tämän Kreikan vakauskriisin ja kiristyspolitiikan yhteydessä. Tästä ovat kärsinet muutkin euromaat tavallaan. Euroopan Komission asema on tällä hetkellä äärimmäisen heikko - valtiot ovat ne jotka sanelevat politiikan suunnan. Eli pitää soittaa Berliiniin ennenkuin asiat lähtevät liikkeelle. Pakolaiskriisistä voidaan sanoa, että vaikka Saksassa Merkel sanoi että kaikki pakolaiset ovat tervetulleita, niin tosiasiassa ryhdyttiin rakentamaan sääntöjä ja ehtoja joilla pakolaisvirtaa ruvettiin rajaamaan ja kääntämään jopa takaisin. Juuri pakolaispolitiikassa näkyy se että me emme ajattele eurooppalaisesti vaan pysyttäydymme tiukasta kansallisissa oletetuissa intresseissä. Eurooppa tarvitsee isompaa taloudellista kapasiteettia näiden asioiden hoitamiseen.
Henning Meyer (Social Europe): Onko Saksan politiikka myös Espanjan mielestä liian kapeasti omaan etuun tuijottavaa?
Javi Lopez (Espanja): Siltä näyttää minunkin mielestäni. Erityisesti rahapolitiikassa on epäonnistuttu, koska investointeja ei nykyisissä kehyksissä saada liikkeelle. On siis Saksan ja muiden välinen luottamuspula, pohjoisen ja etelän vastakohtaisuus, myös lännen ja idän välinen luottamuspula on aivan ilmeinen. Kaikissa näissä asioissa Saksalla on keskeinen rooli suunnan näyttämisessä.
Henning Meyer (Social Europe): Diagnoosi siis näyttää olevan, että Saksa on kiinnittänyt suurena ja keskeisenä maana huomiota enemmän omiin etuihinsa kuin koko Euroopan tasapainoiseen kehittämiseen. Ovatko Saksan poliitikot tietoisia tästä?
Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Eivät ole. Tosiasiassa saksalaiset poliitikot ovat enemmän provinssisuuntautuneita kuin parikymmentä vuotta sitten. Tämä selittyy kovalla poliittisella kilpailulla oman alueen asioiden eteenpäinviemisessä. Saksassa ei vaaleja voiteta eurooppapolitiikalla, keskeistä ovat kansalaisia lähellä olevat hintoihin, palkkoihin ja omiin rakenteisiin liittyvät kysymykset. Eurooppapolitiikka on Saksassakin nykyään osa sisäpolitiikkaa. Jos poliitikolla ei ole käsitystä Saksan asemasta Euroopassa eikä globaalisena vaikuttajana, päädytään juuri käsittelemättömiin suuriin vastakkainasetteluihin. Saksalaiset poliitikot - myöskään sosialidemokraatit jotka ovat mukana hallituksessa - eivät ole kertoneet kansalle kuinka paljon Saksa on hyötynyt tästä tilanteesta. Tähän saakka Saksa on koko ajan hyötynyt eurosta ja euroalueesta. Saksa ottaa tässä ison riskin, koska koko pajatso saattaa räjähtää. Meillä saksalaisilla on siis todellinen kommunikaatio-ongelma omien kansalaistemme suuntaan. Oli mukavaa kertoa kansalle, että me suojaamme teitä töpeksiviltä kreikkalaisilta. Tämähän ei pidä paikkaansa, koska köyhät kreikkalaiset kustantavat osaltaan saksalaista hyvinointia.
Henning Meyer (Social Europe): Mitä voitaisiin tehdä tälle tilanteelle, jotta eurooppalainen moottori saataisiin käyntiin?
Perenche Berès (France):Ranskassa tilanne suhteessa eurooppalaiseen keskusteluun on sama kuin Saksassakin. Kaikki eurooppalaiset valtiot näyttävät olevan pulassa, miten vastata globalisaation mukanan tuomiin kriiseihin. Ilmeisesti uusia lähtökohtia on etsittävä sekä kansallisilla että Euroopan Unionin tasoilla. Euroopan Unionilla ei ole riittävästi resursseja, ei henkilökuntaa eikä määrärahoja näiden suurten ongelmien hoitamiseen. Kun kansallisella tasolla ei Euroopan ongelmia osata käsitellä, vaarana on todellakin euron henkiinjäämisen vaarantuminen.
Tanja Fajon (Slovenia): Saksan tehtävä on jatkossakin pitää Euroopan Unioni vahvana. Jotta selviäisimme tässä vastakohtaisuuksien ristiriidassa ja jotta löytäisimme uudelleen eurooppalaisen solidaarisuuden, tarvitsemme vahvaa Saksaa. Minun unelmani on että Euroopan mantereella ei syttyisi sotaa. Nationalismin nousu ja keskinäiset vastakkainasettelut saattavat johtaa suureen turvallisuuden järkkymiseen. Turvallisuuden ohella tarvitaan taloudellista tasapainoa ja yhteistä vaurautta. On kerrottava myös hyviä uutisia Euroopasta. Olemme varakas mantere, mutta varallisuuden jakautuminen on väärä. Jos ihmiset kokevat turvallisuuta ja voivat elää arvokkaasti, heille on paljon helpompi kertoa eurooppalaisista ongelmista, tavoitteista ja käytännön suunnitelmista.
Javi Lopez (Spain): Monissa Euroopan Unionin maissa (mm. Saksassa ja Ranskassa) on vaalit ja muutos voi alkaa koska tahansa. Euroopan Unionin on käytävä laajempaa keskustelua koko maailman kanssa. Me voisimme olla avoimen ja suvaitsevan yhteiskunnan suuria puolustajia. Jos me emme puolusta näitä keskeisiä arvoja, kuka niitä sitten puolustaa?
Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Saksan on tietenkin aloitettava keskustelu näistä kysymyksistä kotimaassa, mutta lisää kommunikaatiota tarvitaan myös Berliinin ja Brysselin välillä. Olen kuitenkin optimistinen, koska kansalaiset kuitenkin tietävät joskus paljon enemmän kuin heidän johtajansa. Meidän suuri vaaramme on että me kuolemme ylisäädeltyyn yhteiskuntaan, mikä on samalla myös suuri saksalainen ongelma. Myös pohjoismaissa on totuttu tiukkaan säätelyyn, mutta monissa Euroopan Unionin maissa on täysin toisenlainen kulttuuri ja niiden yhteiskunta toimii joka tapauksessa. Kahden prosentin inflaatiorajalla tai prosentin kasvurajalla ei ole mitään tieteellistä perustaa, ne ovat täysin keinotekoisia rajoja. Kun saksalainen on sisäistänyt nämä todennäköisesti tyhmät ja ongelmia aiheuttavat raja-arvot, niistä olisi päästävä eroon.
Friedrich Ebert Stiftung julkaisi 16.12. 2016 keskusteluvideon, jossa tästä teemasta käytiin keskustelua Social Europe -lehden päätoimittajan Henning Meyerin johdolla. Keskustelussa oli mukana europarlamentaarikot Perenche Berès Ranskasta, Tanja Fajon Sloveniasta ja Javi Lopez Espanjasta sekä Friedrich Ebert Säätiön johtaja Uwe Optenhögel. Siis mikä on Saksan rooli Euroopassa?
Perenche Berès (Ranska): Mikä on Saksan rooli EU:ssa ja miten se on kehittynyt? Saksa ehkä puskee liian voimakkaasti omaa agendaansa. Näyttää siltä että Euroopan Unionista on tullut uusliberalismin suuri sankari. Samaan aikaan Brexit Briteissä ja Trump USA:ssa osoittavat että harjoitettu politiikka ei ole tuonut odotettua hyvinvointia. Myös Saksassa nationalistiset ja populistiset voimat nostavat päätään. Tämän pitäisi antaa Saksalle pohdittavaa. Liittokansleri Merkelinkin asema on ollut viimeaikoina hieman epävakaa ja mikä huolestuttavinta, Euroopan vakaussopimus ei näytä tuottavan toivottua tulosta.
Tanja Fajon (Slovenia): Rva Merkelin kanta pakolaiskysymyksessä herätti meissä paljon sympatiaa, koska jouduimme toteamaan solidarisuuden ja yhteistyön puutteen Euroopan maiden välillä. Jos Merkel olisi epäonnistunut Saksassa pakolaispolitiikassaan, sillä olisi ollut seurauksia koko muulle Euroopalle. Saksa on muutenkin onnistunut maahanmuuttajien integraatiossa paremmin kuin esimerkiksi Slovenia. Saksan merkitys on erityisen suuri Slovenialle, koska se yhtenä ensimmäisten joukossa havaitsi Slovenian itsenäistymistarpeet. Tunnustamme Saksan merkittävän roolin, joskus vahvemman, ja joskus heikomman. Mutta olemme myös tyytymättömiä toisaalta siihen, että kaikki asiat kiertävät Saksan kautta ja ylipäätään suurten valtioiden rooli nousee musertavan voimakkaaksi suhteessa pieniin jäsenmaihin.
Javi Lopez (Espanja): Saksan keskeinen asema ja vahva liberaali talous on toiminut moottorina koko Euroopalle. Euroalueella ei ole kuitenkaan tehty kaikkea sitä mitä olisi pitänyt ja seuraukset ovat nähtävissä.
Henning Meyer (Social Europe): Onko Saksa satunnainen maailmanvalta?
Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Toinen ilmaisu mitä Saksasta varsinkin taloustieteilijät käyttävät, on 'vastentahtoinen ylivalta' (hegemooni). Aikaisemmin Saksa miellettiin pienten valtioiden puolestapuhujana, mutta sitten 1990-luvun alun Saksa on kiinnostunut ennenkaikkea omista eduistaan. Tällä vuosituhannella Saksa on noussut kaiketi ilman tietoista pyrkimystä johtavaksi taloudelliseksi voimaksi Euroopassa. Saksa olisi tietenkin toivonut muulta Euroopalta vahvempaa tukea, mutta seurauksena onkin ollut Brexitin kaltaiset tapahtumat. Vahva asema tuo myös vastuuta. Täytyy kertoa aikeistaan, täytyy perustella tekemisiään ja kertoa motiiveistaan. Tässä rva Merkel on epäonnistunut ja tämä koskee erityisesti pakolaiskriisiä. Moraalisessa mielessä hän oli varmasti oikeassa, mutta eurooppalaisessa katsantokannassa hän epäonnistui. Saksan on siis kyettävä informoimaan aikeistaan ja tarkoitusperistään paremmin. Euroalueen politiikassa Saksa on ollut väärässä. Saksa on ollut austerity-politiikan moottori ja tulokset viimeisen kahdeksan vuoden ajalta ovat heikkoja. Kreikalla on nyt enemmän velkoja kuin oli kriisin alkaessa ja siksi Saksan olisikin pitänyt ajaa ekspansiivisempaa politiikkaa. Tässä mielessä Saksa on vastuussa euroon liittyvissä ongelmissa.
Henning Meyer (Social Europe): Minunkin mielestäni Saksan politiikka on ollut tuhoisaa ja kysynkin, olisiko Saksan pitänyt olla avoimempi talous- ja rahapoliittisille vaihtoehdoille?
Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Mielestäni kyllä, sillä Ranska ja Italia ovat tehneet aloitteita ekspansiivisemman talouspoliittisen vaihtoehdon puolesta. Tosin esimerkiksi Espanja on ollut tässä suhteessa pidättyvämpi. Tämähän ei olisi merkinnyt luopumista budjettikurista, mutta olisi täydentänyt sitä voimakkaalla investointiohjelmalla. Saksa on kuitenkin pysäyttänyt tämän vaihtoehtoisen politiikkalinjauksen.
Henning Meyer (Social Europe): Onko Saksa ollut sanelija vai onko se nähty yhteistoimintahaluisena?
Perenche Berès (Ranska): Kun Hollande valittiin presidentiksi, hän on vuodesta 2012 lähtien ajanut pankkiunionia ja vahvempaa investointipolitiikkaa. Saksa on puolestaan ajanut vakaussopimusta. Tässä on kaksi erilaista poliittista näkemystä vastakkain: toisella puolen Reiniä uskotaan poliittisiin päätöksiin ja toisella puolen yhteiskunnalliseen liikkeeseen. Tämä kärjistyy Maastrichtin sopimuksen keinotekoisissa budjettirajoissa. Saksalla on oma vientivetoinen strategiansa ja siihen liittyvä oma sisäinen ohjauksensa. Tämä ei ole hyväksi koko Euroopan Unionille, koska kaikki eivät voi hyötyä yhtä aikaa vientivetoisesta talouspolitiikasta. Tavallaan Saksa tunnustaa tämän investointeihin suuntautuneilla Eurooppa-aloitteillaan kuten investointi- ja vakaussopimuksella, mutta päätetyissä poliittisisa rajoissa se ei toimi.
Henning Meyer (Social Europe): Saksa siis rakentaa sääntöjen pohjalle ja oman vientivetoisen strategiansa varaan. Eurooppalaisesta rahapoliittisesta tasapainosta ei Saksassa ole kuitenkaan suostuttu keskustelemaan. Onko siis Saksan lähestymistapa liian kapeaa omaan lautaseen tuijottamista ja jos on, niin miten tämä voidaan ratkaista?
Tanja Fajon (Slovenia): Yhdyn täysin siihen mitä on sanottu Saksan keskittymisestä omiin etuihinsa ja mehän koimme kaikki tämän Kreikan vakauskriisin ja kiristyspolitiikan yhteydessä. Tästä ovat kärsinet muutkin euromaat tavallaan. Euroopan Komission asema on tällä hetkellä äärimmäisen heikko - valtiot ovat ne jotka sanelevat politiikan suunnan. Eli pitää soittaa Berliiniin ennenkuin asiat lähtevät liikkeelle. Pakolaiskriisistä voidaan sanoa, että vaikka Saksassa Merkel sanoi että kaikki pakolaiset ovat tervetulleita, niin tosiasiassa ryhdyttiin rakentamaan sääntöjä ja ehtoja joilla pakolaisvirtaa ruvettiin rajaamaan ja kääntämään jopa takaisin. Juuri pakolaispolitiikassa näkyy se että me emme ajattele eurooppalaisesti vaan pysyttäydymme tiukasta kansallisissa oletetuissa intresseissä. Eurooppa tarvitsee isompaa taloudellista kapasiteettia näiden asioiden hoitamiseen.
Henning Meyer (Social Europe): Onko Saksan politiikka myös Espanjan mielestä liian kapeasti omaan etuun tuijottavaa?
Javi Lopez (Espanja): Siltä näyttää minunkin mielestäni. Erityisesti rahapolitiikassa on epäonnistuttu, koska investointeja ei nykyisissä kehyksissä saada liikkeelle. On siis Saksan ja muiden välinen luottamuspula, pohjoisen ja etelän vastakohtaisuus, myös lännen ja idän välinen luottamuspula on aivan ilmeinen. Kaikissa näissä asioissa Saksalla on keskeinen rooli suunnan näyttämisessä.
Henning Meyer (Social Europe): Diagnoosi siis näyttää olevan, että Saksa on kiinnittänyt suurena ja keskeisenä maana huomiota enemmän omiin etuihinsa kuin koko Euroopan tasapainoiseen kehittämiseen. Ovatko Saksan poliitikot tietoisia tästä?
Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Eivät ole. Tosiasiassa saksalaiset poliitikot ovat enemmän provinssisuuntautuneita kuin parikymmentä vuotta sitten. Tämä selittyy kovalla poliittisella kilpailulla oman alueen asioiden eteenpäinviemisessä. Saksassa ei vaaleja voiteta eurooppapolitiikalla, keskeistä ovat kansalaisia lähellä olevat hintoihin, palkkoihin ja omiin rakenteisiin liittyvät kysymykset. Eurooppapolitiikka on Saksassakin nykyään osa sisäpolitiikkaa. Jos poliitikolla ei ole käsitystä Saksan asemasta Euroopassa eikä globaalisena vaikuttajana, päädytään juuri käsittelemättömiin suuriin vastakkainasetteluihin. Saksalaiset poliitikot - myöskään sosialidemokraatit jotka ovat mukana hallituksessa - eivät ole kertoneet kansalle kuinka paljon Saksa on hyötynyt tästä tilanteesta. Tähän saakka Saksa on koko ajan hyötynyt eurosta ja euroalueesta. Saksa ottaa tässä ison riskin, koska koko pajatso saattaa räjähtää. Meillä saksalaisilla on siis todellinen kommunikaatio-ongelma omien kansalaistemme suuntaan. Oli mukavaa kertoa kansalle, että me suojaamme teitä töpeksiviltä kreikkalaisilta. Tämähän ei pidä paikkaansa, koska köyhät kreikkalaiset kustantavat osaltaan saksalaista hyvinointia.
Henning Meyer (Social Europe): Mitä voitaisiin tehdä tälle tilanteelle, jotta eurooppalainen moottori saataisiin käyntiin?
Perenche Berès (France):Ranskassa tilanne suhteessa eurooppalaiseen keskusteluun on sama kuin Saksassakin. Kaikki eurooppalaiset valtiot näyttävät olevan pulassa, miten vastata globalisaation mukanan tuomiin kriiseihin. Ilmeisesti uusia lähtökohtia on etsittävä sekä kansallisilla että Euroopan Unionin tasoilla. Euroopan Unionilla ei ole riittävästi resursseja, ei henkilökuntaa eikä määrärahoja näiden suurten ongelmien hoitamiseen. Kun kansallisella tasolla ei Euroopan ongelmia osata käsitellä, vaarana on todellakin euron henkiinjäämisen vaarantuminen.
Tanja Fajon (Slovenia): Saksan tehtävä on jatkossakin pitää Euroopan Unioni vahvana. Jotta selviäisimme tässä vastakohtaisuuksien ristiriidassa ja jotta löytäisimme uudelleen eurooppalaisen solidaarisuuden, tarvitsemme vahvaa Saksaa. Minun unelmani on että Euroopan mantereella ei syttyisi sotaa. Nationalismin nousu ja keskinäiset vastakkainasettelut saattavat johtaa suureen turvallisuuden järkkymiseen. Turvallisuuden ohella tarvitaan taloudellista tasapainoa ja yhteistä vaurautta. On kerrottava myös hyviä uutisia Euroopasta. Olemme varakas mantere, mutta varallisuuden jakautuminen on väärä. Jos ihmiset kokevat turvallisuuta ja voivat elää arvokkaasti, heille on paljon helpompi kertoa eurooppalaisista ongelmista, tavoitteista ja käytännön suunnitelmista.
Javi Lopez (Spain): Monissa Euroopan Unionin maissa (mm. Saksassa ja Ranskassa) on vaalit ja muutos voi alkaa koska tahansa. Euroopan Unionin on käytävä laajempaa keskustelua koko maailman kanssa. Me voisimme olla avoimen ja suvaitsevan yhteiskunnan suuria puolustajia. Jos me emme puolusta näitä keskeisiä arvoja, kuka niitä sitten puolustaa?
Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Saksan on tietenkin aloitettava keskustelu näistä kysymyksistä kotimaassa, mutta lisää kommunikaatiota tarvitaan myös Berliinin ja Brysselin välillä. Olen kuitenkin optimistinen, koska kansalaiset kuitenkin tietävät joskus paljon enemmän kuin heidän johtajansa. Meidän suuri vaaramme on että me kuolemme ylisäädeltyyn yhteiskuntaan, mikä on samalla myös suuri saksalainen ongelma. Myös pohjoismaissa on totuttu tiukkaan säätelyyn, mutta monissa Euroopan Unionin maissa on täysin toisenlainen kulttuuri ja niiden yhteiskunta toimii joka tapauksessa. Kahden prosentin inflaatiorajalla tai prosentin kasvurajalla ei ole mitään tieteellistä perustaa, ne ovat täysin keinotekoisia rajoja. Kun saksalainen on sisäistänyt nämä todennäköisesti tyhmät ja ongelmia aiheuttavat raja-arvot, niistä olisi päästävä eroon.
sunnuntai 18. joulukuuta 2016
Edistyksellisestä kommunitarismista
Justin Reynolds kirjoittaa 16.12. 2016 Social Europe -verkkolehdessä: Uudelleensyntynyt sosialidemokratia 'edistyksellisenä kommunitarismina'; tämä essee on siinä määrin uusia uria aukova ja historiallista jännitettä omaava, että päätin kääntää sen tähän yhteiskunnallisia arvoja ja sosiaalisia suhteita pohdiskelevaan blogiini.
Uusi autoritaarisuuden aalto, joka pyyhkii yli liberaalien demokratioiden, oikeuttaa vertailut 1930-lukuun. Nyt kuten silloinkin, valitsijat kohtaavat monenkirjavan joukon vaikeuksia; pysyvän työn vähyyden, romahtamassa olevat hyvinvointijärjestelmät, lisääntyvän eriarvoisuuden ja nopeasti tapahtuvat muuttoliikkeet.
Ja nyt kuten silloinkin, on vähän uskoa hallitusten kykyyn vastata noihin kysymyksiin, jotka näkevät ne eliitin silmin 'luovana tuhona' (vrt. Matti Apunen lauantaiaamun 17.12. 2016 tv 1:n -lähetyksessä) tai luottavat yhteisöjen kykyyn ylläpitää solidaarisuutta ja uskottavuutta. Tämä heikkeneminen on jättänyt tilaa nationalistisille oikeistovoimille ja heidän julmille suunnitelmilleen protektionistisesta valtiosta ja suljetuista rajoista.
Mutta lähempi kohtalokkaan sotaa edeltävän ajan tutkiskelu paljastaa sekä mahdollisuuksia että vaaroja. Nuo myrskyisät vuodet, jolloin fasismi kukoisti, antoivat muodon ja hetken poliittiselle ideologialle, joka tuki sodanjälkeen käyntiin lähtenyttä rauhanomaista vaurastumista: sosialidemokratialle. Sen ymmärtäminen miten sosialidemokratia eteni ja miksi se osoittautui menestyksekkääksi, voi auttaa tämän päivän edistyksellisiä voimia ajan haasteiden kohtaamisessa.
Fasismia ja sosialidemokratiaa on tavallisesti pidetty jyrkästi erilaisina ideologioina, mutta molemmat lähtivät liikkeelle pienistä sosialististen älykköjen piireistä yrittäen vastata myöhäisen 1800-luvun ja aikaisen 1900-luvun epävakaisiin sosiaalisiin olosuhteisiin. Tässä suhteessa fasismi on sosialidemokratian synkkämielinen kaksonen.
Haihtui ilmaan
Noina vuosina teollisen kapitalismin moottorit tuottivat ennalta-arvaamattoman määrän hyvinvointia ja 'kolossaalisen' yhteiskunnallisen epäsuhdan. Laajat urbaanit väestöryhmät, jotka oli kiskottu irti vanhoista maalaisyhteisöistä työtä etsiessään vedettiin nyt mukaan jatkuvan muutoksen pyörteeseen, jossa kaikki mikä oli pysyvää, haihtui - Marxin ikimuistoista ilmaisua käyttääksemme - ilmaan.
Kun katsomme järjestystä ja turvallisuutta luoviin poliitikkoihin, heitä katseltiin tyytyväisinä. Liberaalit luottivat hyvinvointia luoviin voimiin ja itsestään korjaantuviin markkinoihin, ja sosialistit pitivät kiinni marxilaisesta ortodoksiasta jonka mukaan kapitalismi oli tuomittu tuhoutumaan omiin sisäisiin vastakohtiinsa. Vasemmiston olennaisin tehtävä oli olla sitoutumatta korjaamattomana pidettyyn järjestelmään ja valmistella köyhälistöä edessä olevaan lopulliseen kriisiin. Liberaalien ja sosialistien katsantokannat suhteessa kapitalismiin olivat jyrkästi erilaisia, mutta ne jakoivat kuitenkin keskenään yhteisen vastahakoisuuden käyttää poliittista voimaa markkinoiden hallintaan.
Revisionistiset sosialistit kärsimättöminä marxilaiseen passiivisuuteen ja rappeutuneeseen liberalismiin, puhuivat kansallisen sosialismin puolesta, patrioottisen kommunitarismin puolesta joka ulottuisi ohi työväenluokan pienyrittäjiin, taiteilijoihin, maanviljelijöihin ja ammatillisesti itsenäisiin.
Heille kansallistunne oli ainoa voima joka kykeni yhdistämään näennäisesti risitiriitaiset yhteiskunnalliset ryhmät. Kansallishengen tuli ruumiillistua karismaattisessa johtajassa, joka oli valmis käyttämään valtion voimaa saadakseen kapitalismin työhön kaikkien luokkien puolesta ja rakentaakseen suojelevan hyvinvointijärjestelmän. Siinä ei siedettäisi kyltymättömiä markkinoita tai moniarvoista kansanvaltaa; liberalistisen sairauden ilmaukset tuli hoitaa fasistisen valtion voimin.
Valtio on kaikki
Ensimmäistä maailmansotaa seuranneet perättäiset kriisit ja taantuma loivat olosuhteet, jotka mahdollistivat kansallissosialisteille nousun valtaan Italiassa ja Saksassa. Molemmat noudattivat hyökkäävää talouspolitiikkaa, luoden työllistämisohjelmia, protektionismia, palkan ja hintojen raamittamista ja julkista rahalaitosten kontrollia. Verotuksen kautta tapahtunut uudelleenjako ja vahvat julkiset palvelut rakensivat siltoja taloudellisen eriarvoisuuden ylitse. Yhteiskunnallista yhtenäisyyttä ruokittiin vetoamalla kansallisiin myytteihin - vanhan Rooman kunnostamiseen tai puhtaaseen saksalaisuuteen yhdistyneenä kaikenkattavaan valtioon, jossa ei ollut kansalaisia, oli vain toimijoita. Mussolinin sanoin:"Fasisteille kaikki on valtiota, eikä ole mitään ihmistä tai henkeä koskevaa valtion ulkopuolella."
Ennenkuin ne saivat yhteyden toisiinsa, molemmat hallitukset olivat menestyksekkäitä omilla tahoillaan. Heidän talouspolitiikkansa, ratsastaen globaalin talouden nousukauden varassa, varmisti täystyöllisyyden, ja keskittymisen valtioon omistamisen sijasta. Se viittasi keskitien olemassaoloon rajoittamattomien markkinoiden ja stalinistisen kansallistamisen välillä. Hyvinvointiohjelmat olivat äärimmäisen suosittuja ja häpeämätön kansallisen kohtalon julistaminen antoi monille yhteenkuuluvaisuuden ja elämän tarkoituksellisuuden tunteen.
Fasismi osoitti kuinka kesytetty kapitalismi ja sosiaalinen eheys voitiin sovittaa yhteen, tosin hirvittävällä hinnalla: autoritarisuudella, rasismilla, joukkomurhilla ja katastrofaaliseen sotaan kulminoituneella militarismilla. Onneksi, Euroopan demokratian vuoksi oli olemassa toinenkin tie.
Edistyksellinen 'kommunitaarisuus' kasvoi samassa revisionistisessa pyörremyrskyssä joka tuotti kansallissosialismin. Eduard Bernstein, Carlo Roselli ja muut torjuivat marxilaisen kohtalonuskon - Bernsteinin mukaan kysymys oli tietynlaisesta 'kalvinilaisuudesta ilman Jumalaa' ja hän kiirehti vasemmistolaisia taistelemaan poliittisesta vallasta rakentaen perinteiden varaan toimivia poliittisia ja taloudellisia laitoksia edistyksellisten tavoitteiden puolesta.
Kuten kansallissosialistit, nämä 'sosiaaliset demokraatit' vaatimalla vaativat että valtion tuli toimia kaikkien hyväksi, ei ainoastaan vallankumouksellisen proletariaatin, kehittäen enemmän yksityistä sektoria sääteleviä kuin sitä eliminoivia mekanismeja. He hyväksyivät kansallisen tietoisuuden merkityksen, joka oli voimakas, joskin häilyvä yhteiskunnallisen solidaarisuuden tahtotila, mutta he vastustivat ehdottomasti autoritaarisuutta: demokratia elämänmuotona oli olennaista kestävien ja oikeudenmukaisten yhteisöllisten siteiden syntymiselle. Näille demokraattisille revisionisteille sosialidemokratia ei ollut liberalismin kieltämistä, vaan sen täyttymys, valistuksen aikakauden periaatteiden toteuttamista, jotka voitiin täysin toteuttaa ainoastaan yhteistoiminnan avulla.
Tukholman syndrooma
He epäonnistuivat - traagisin seurauksin - saksalaisten ja italialaisten vertaistensa vakuuttamisessa tällaisesta uudistusohjelmasta, mutta uusi ideologia löysi mahdollisuuden toteuttaa itseään Euroopan reunamailla. Yksinäisenä mantereen suurten sosialistipuolueiden joukossa Ruotsin Sosialidemokraattinen Työväepuolue SAP omaksui ja toteutti kunnianhimoisen sosialidemokraattisen ohjelman. SAP toteutti tarmokkaan taloudellisen strategian joka oli suunnattu kaikille sosiaaliryhmille ja loi pohjan Ruotsin kattavalle hyvinvointivaltiolle. Ja he saivat vaalikopeissa tukea ohjelmalleen, vedoten Ruotsiin esimerkkinä 'kansankodista' joka on omistettu yhteiselle hyvälle. Kuten pääministeri Albin Hansson asian määritteli:
"Hyvä koti ei hyväksy etuoikeutettuja tai syrjääntyönnettyjä jäseniä, ei ketään suosikkeja tai lapsipuolia. Hyvässä kodissa vallitsee tasa-arvo, huomioonottaminen, yhteistyö ja avunanto."
Ruotsin sosialidemokratian menestys antoi aavistuksia Euroopan sodanjälkeisestä kehityksestä, jossa autoritaarisuuden sijasta demokraattinen yhteisöllisyys, 'kommunitarismi' varmisti yhteiskunnallisen harmonian, vaurauden ja rauhan.
Katuva demokraattisen kontrollin vaatimuksen tunnustaminen yli demonisten markkinavoimien motivoi kansainvälisten instituutioiden pystyttämistä ja aloitteita tarkistaa ja kanavoida kapitalismia, mukaanlukien Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön, Bretton Woodin rahataloutta koskevien reunaehtojen ja Marshall-suunnitelman. Sosialidemokratiasta tuli uusi puhdasoppisuuden muoto, valtavirta sekä oikeistolle että vasemmistolle tavoitteena tarmokas taloudellinen strategia voideltuna vahvalla hyvinvointijärjestelmällä.
Valaistunut solidaarisuus
Parhaimmillaan luokkarajat ylittävä solidaaarisuus teki mahdolliseksi sosialidemokratian jota luonnehti yhteinen viehtymys parempaan tulevaisuuteen, joka ei vedonnut ainoastaan etnisesti yhtenäisiin ryhmiin. Jälkikäteen 1950- ja 1960-lukua tarkastellessa tuon ajan vesileimana oli vahva luottamus kehitykseen: valtion vahva voima taloudellisten syklien hallitsemiseen, hyvät julkiset palvelut, ja lupaus uudesta teknologiasta.
Meidän 21. vuosisata osoittaa monia rauhattomuuden merkkejä, joista yksi on sodanjälkeisen toivon menettäminen, jonka mukaan yhteinen toiminta voi saada tulevaisuuden paremmaksi kaikille, usko valaistuneen solidaarisuuden mahdollisuuteen. Populistinen oikeisto on - aivan oikein - huomannut vielä elävän menneisyyden nostalgian, mutta tehnyt sen konservatiivisessa hengessä. Sitä luonnehtivat patriarkaaliset rakenteet sekä rodullinen ja uskonnollinen samanlaisuus. Lähempi tarkastelu edellyttää kuitenkin toisenlaista tulkintaa: kyse on edistyksellisestä halusta turvallisuuteen ja toiveikkuuteen sodanjälkeisen sosialidemokratian hengessä.
Britanniassa on voimissaan omituinen 'riistämisen nostalgia' joka näkyy 1940-luvun ilmiöiden kaltaisena ja saa ilmaisuja tv-ohjelmissa. Toisaalta vuoden 2012 olympialaisten avausseremonia edustaa toista suuntausta, joka viittaa moderniin kaipaukseen jaetusta toivosta joka edelsi hyvinvointivaltion syntymistä.
Kaikenkattava tuki Iso-Britannian rautateiden uudelleenkansallistamiselle tai suuri kirjastojen ja postitoimistojen suosio viittaa jatkuvaan toiveeseen hyvistä julkisista palveluista. Jatkuva raivo pankkeja kohtaan ilmaisee halua taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen. Samaa osoittaa mieltymys moderniin arkkitehtuuriin ja sodanjälkeiseen sosiaaliseen asuntotuotantoon. Paluu 1950-luvulle ei tarkoita paluuta staattiselle esikaupunkialueelle, vaan toivontäyteistä uutta Britannian vuosikymmenen festivaalia...
Tämä suosittu menneiden aikojen visionääristen sosiaalisten projektien kaipuu antaa aiheen uskoa että tämän päivän vasemmisto voi kehittää edistyksellistä kommunitarismia 21. vuosisadalla sovittamalla se tämän päivän haasteisiin - kuten taloudelliseen jakoon, automaatioon, ilmastomuutokseen - suorasukaisen yhteisen yrittämisen mahdollisuuksiin.
Kohdatessaan nämä vaatimukset vasemmisto valmistautuu löytämään uudelleen sosialidemokratian syntymisessä esiinnousseen näkemyksen: usko demokraattisen valtion mahdollisuuksiin käyttää voimavarojaan kaikkien hyväksi. Ja kuitenkin näyttäytyvät tämän päivän edistykselliset voimat oudon passiivisina, varovaisina valtion mahdollisuuksiin nähden globalisoituneessa maailmassa, peläten että kommunitarismi olisi aina jotakin taantumuksellista, sisältäen erottavan vetoomuksen tunnepohjaiseen nationalismiin.
Mutta jo lähtökohtaisesti vastakohtana fasismille sosialidemokratia on aina taistellut solidaarisuuden yhteisten arvojen, ei erottavien etnisten asenteiden puolesta, vedoten yhteiseen paremman tulevaisuuden kaipuuseen, ei menneisyyteen paluun puolesta. Tähän kaipuuseen on tartuttava ja se on toteutettava.
(Justin Reynolds on kirjoittaja ja muotoilija Suffolkista, Englannista. Hän on myös "Skepoinen skotti" -lehden avustava toimittaja; käännös englannista IR)
Jälkikommentti 20.12. 2016
Myöhään illalla 19.12. 2016 Suomen aikaa n. klo 22.15 alkoi Saksasta tulla informaatiota, jonka mukaan suuri kuorma-auto oli ajanut Berliinissä joulumarkkinoilla väkijoukkoon. Aamun uutiset kertoivat ainakin 12 ihmisen kuolleen ja yli viidenkymmenen loukkaantuneen. Kun tarkastelee tätä terroritekoa edelläolevan artikkelin valossa ja suhteuttaa tapahtunutta Euroopan Unionin tämänhetkiseen politiikkaan ja sen perustalta syntyneisiin poliittisiin reaktioihin, voi vain pelätä 'sosialidemokratian synkkäsävyisen kaksosen', fasistisen, militaristisen ja autoritaarisen ajattelutavan vahvistumista. Kun tähän lisätään vielä perussuomalaisten 'vahva valtio ilman sosialismia', siis autoritaarinen, ulkomaalaisvihamielinen ja riistävä, äärioikeistolainen yhteiskuntatilanteen tulkinta, voidaan vain todeta sosialidemokratian tehtävän vaativan edelleen vahvaa mielenlujuutta ja lujaa, asennetta.
Miksi pakolaiskysymystä ei hoidettu ottamalla heidät nuorena, elämänhaluisena ja uutta tulevaisuutta etsivänä voimana vastaan? Rajojen kiinni pistäminen, takaisin lähettäminen, heidän toivonsa sammuttaminen aiheuttaa juuri tällaisia hirvittäviä onnettomuuksia. Koko yhteiskunnassa olisi ryhdyttävä toteuttamaan 'Kivijärven mallia', jossa on tällaisena vaikeanakin aikana osattu pistää kaupunkiin tulleet pakolaiset töihin ja annettu heille mahdollisuus tulevaisuuteen, perheiden perustamiseen ja itsensä toteuttamiseen. Kivijärvi uhmasi hallitusta - ja voitti.
Nyt olisi rohjettava olla tottelematon, sinnikäs ja tärkeiden yhteiskunnallisten tehtävien toteuttamiseksi uusia rahoitusmalleja luova. Euroopan Komission pelotteluun ei pidä alistua eikä varsinkaan jyrkentää Unionin johdossa olevaa autoritaarista ja tuhoisiin, epäproduktiivisiin tilanteisiin johtavaa politiikkaa - kuten Suomi näyttää toistuvasti tekevän.
Uusi autoritaarisuuden aalto, joka pyyhkii yli liberaalien demokratioiden, oikeuttaa vertailut 1930-lukuun. Nyt kuten silloinkin, valitsijat kohtaavat monenkirjavan joukon vaikeuksia; pysyvän työn vähyyden, romahtamassa olevat hyvinvointijärjestelmät, lisääntyvän eriarvoisuuden ja nopeasti tapahtuvat muuttoliikkeet.
Ja nyt kuten silloinkin, on vähän uskoa hallitusten kykyyn vastata noihin kysymyksiin, jotka näkevät ne eliitin silmin 'luovana tuhona' (vrt. Matti Apunen lauantaiaamun 17.12. 2016 tv 1:n -lähetyksessä) tai luottavat yhteisöjen kykyyn ylläpitää solidaarisuutta ja uskottavuutta. Tämä heikkeneminen on jättänyt tilaa nationalistisille oikeistovoimille ja heidän julmille suunnitelmilleen protektionistisesta valtiosta ja suljetuista rajoista.
Mutta lähempi kohtalokkaan sotaa edeltävän ajan tutkiskelu paljastaa sekä mahdollisuuksia että vaaroja. Nuo myrskyisät vuodet, jolloin fasismi kukoisti, antoivat muodon ja hetken poliittiselle ideologialle, joka tuki sodanjälkeen käyntiin lähtenyttä rauhanomaista vaurastumista: sosialidemokratialle. Sen ymmärtäminen miten sosialidemokratia eteni ja miksi se osoittautui menestyksekkääksi, voi auttaa tämän päivän edistyksellisiä voimia ajan haasteiden kohtaamisessa.
Fasismia ja sosialidemokratiaa on tavallisesti pidetty jyrkästi erilaisina ideologioina, mutta molemmat lähtivät liikkeelle pienistä sosialististen älykköjen piireistä yrittäen vastata myöhäisen 1800-luvun ja aikaisen 1900-luvun epävakaisiin sosiaalisiin olosuhteisiin. Tässä suhteessa fasismi on sosialidemokratian synkkämielinen kaksonen.
Haihtui ilmaan
Noina vuosina teollisen kapitalismin moottorit tuottivat ennalta-arvaamattoman määrän hyvinvointia ja 'kolossaalisen' yhteiskunnallisen epäsuhdan. Laajat urbaanit väestöryhmät, jotka oli kiskottu irti vanhoista maalaisyhteisöistä työtä etsiessään vedettiin nyt mukaan jatkuvan muutoksen pyörteeseen, jossa kaikki mikä oli pysyvää, haihtui - Marxin ikimuistoista ilmaisua käyttääksemme - ilmaan.
Kun katsomme järjestystä ja turvallisuutta luoviin poliitikkoihin, heitä katseltiin tyytyväisinä. Liberaalit luottivat hyvinvointia luoviin voimiin ja itsestään korjaantuviin markkinoihin, ja sosialistit pitivät kiinni marxilaisesta ortodoksiasta jonka mukaan kapitalismi oli tuomittu tuhoutumaan omiin sisäisiin vastakohtiinsa. Vasemmiston olennaisin tehtävä oli olla sitoutumatta korjaamattomana pidettyyn järjestelmään ja valmistella köyhälistöä edessä olevaan lopulliseen kriisiin. Liberaalien ja sosialistien katsantokannat suhteessa kapitalismiin olivat jyrkästi erilaisia, mutta ne jakoivat kuitenkin keskenään yhteisen vastahakoisuuden käyttää poliittista voimaa markkinoiden hallintaan.
Revisionistiset sosialistit kärsimättöminä marxilaiseen passiivisuuteen ja rappeutuneeseen liberalismiin, puhuivat kansallisen sosialismin puolesta, patrioottisen kommunitarismin puolesta joka ulottuisi ohi työväenluokan pienyrittäjiin, taiteilijoihin, maanviljelijöihin ja ammatillisesti itsenäisiin.
Heille kansallistunne oli ainoa voima joka kykeni yhdistämään näennäisesti risitiriitaiset yhteiskunnalliset ryhmät. Kansallishengen tuli ruumiillistua karismaattisessa johtajassa, joka oli valmis käyttämään valtion voimaa saadakseen kapitalismin työhön kaikkien luokkien puolesta ja rakentaakseen suojelevan hyvinvointijärjestelmän. Siinä ei siedettäisi kyltymättömiä markkinoita tai moniarvoista kansanvaltaa; liberalistisen sairauden ilmaukset tuli hoitaa fasistisen valtion voimin.
Valtio on kaikki
Ensimmäistä maailmansotaa seuranneet perättäiset kriisit ja taantuma loivat olosuhteet, jotka mahdollistivat kansallissosialisteille nousun valtaan Italiassa ja Saksassa. Molemmat noudattivat hyökkäävää talouspolitiikkaa, luoden työllistämisohjelmia, protektionismia, palkan ja hintojen raamittamista ja julkista rahalaitosten kontrollia. Verotuksen kautta tapahtunut uudelleenjako ja vahvat julkiset palvelut rakensivat siltoja taloudellisen eriarvoisuuden ylitse. Yhteiskunnallista yhtenäisyyttä ruokittiin vetoamalla kansallisiin myytteihin - vanhan Rooman kunnostamiseen tai puhtaaseen saksalaisuuteen yhdistyneenä kaikenkattavaan valtioon, jossa ei ollut kansalaisia, oli vain toimijoita. Mussolinin sanoin:"Fasisteille kaikki on valtiota, eikä ole mitään ihmistä tai henkeä koskevaa valtion ulkopuolella."
Ennenkuin ne saivat yhteyden toisiinsa, molemmat hallitukset olivat menestyksekkäitä omilla tahoillaan. Heidän talouspolitiikkansa, ratsastaen globaalin talouden nousukauden varassa, varmisti täystyöllisyyden, ja keskittymisen valtioon omistamisen sijasta. Se viittasi keskitien olemassaoloon rajoittamattomien markkinoiden ja stalinistisen kansallistamisen välillä. Hyvinvointiohjelmat olivat äärimmäisen suosittuja ja häpeämätön kansallisen kohtalon julistaminen antoi monille yhteenkuuluvaisuuden ja elämän tarkoituksellisuuden tunteen.
Fasismi osoitti kuinka kesytetty kapitalismi ja sosiaalinen eheys voitiin sovittaa yhteen, tosin hirvittävällä hinnalla: autoritarisuudella, rasismilla, joukkomurhilla ja katastrofaaliseen sotaan kulminoituneella militarismilla. Onneksi, Euroopan demokratian vuoksi oli olemassa toinenkin tie.
Edistyksellinen 'kommunitaarisuus' kasvoi samassa revisionistisessa pyörremyrskyssä joka tuotti kansallissosialismin. Eduard Bernstein, Carlo Roselli ja muut torjuivat marxilaisen kohtalonuskon - Bernsteinin mukaan kysymys oli tietynlaisesta 'kalvinilaisuudesta ilman Jumalaa' ja hän kiirehti vasemmistolaisia taistelemaan poliittisesta vallasta rakentaen perinteiden varaan toimivia poliittisia ja taloudellisia laitoksia edistyksellisten tavoitteiden puolesta.
Kuten kansallissosialistit, nämä 'sosiaaliset demokraatit' vaatimalla vaativat että valtion tuli toimia kaikkien hyväksi, ei ainoastaan vallankumouksellisen proletariaatin, kehittäen enemmän yksityistä sektoria sääteleviä kuin sitä eliminoivia mekanismeja. He hyväksyivät kansallisen tietoisuuden merkityksen, joka oli voimakas, joskin häilyvä yhteiskunnallisen solidaarisuuden tahtotila, mutta he vastustivat ehdottomasti autoritaarisuutta: demokratia elämänmuotona oli olennaista kestävien ja oikeudenmukaisten yhteisöllisten siteiden syntymiselle. Näille demokraattisille revisionisteille sosialidemokratia ei ollut liberalismin kieltämistä, vaan sen täyttymys, valistuksen aikakauden periaatteiden toteuttamista, jotka voitiin täysin toteuttaa ainoastaan yhteistoiminnan avulla.
Tukholman syndrooma
He epäonnistuivat - traagisin seurauksin - saksalaisten ja italialaisten vertaistensa vakuuttamisessa tällaisesta uudistusohjelmasta, mutta uusi ideologia löysi mahdollisuuden toteuttaa itseään Euroopan reunamailla. Yksinäisenä mantereen suurten sosialistipuolueiden joukossa Ruotsin Sosialidemokraattinen Työväepuolue SAP omaksui ja toteutti kunnianhimoisen sosialidemokraattisen ohjelman. SAP toteutti tarmokkaan taloudellisen strategian joka oli suunnattu kaikille sosiaaliryhmille ja loi pohjan Ruotsin kattavalle hyvinvointivaltiolle. Ja he saivat vaalikopeissa tukea ohjelmalleen, vedoten Ruotsiin esimerkkinä 'kansankodista' joka on omistettu yhteiselle hyvälle. Kuten pääministeri Albin Hansson asian määritteli:
"Hyvä koti ei hyväksy etuoikeutettuja tai syrjääntyönnettyjä jäseniä, ei ketään suosikkeja tai lapsipuolia. Hyvässä kodissa vallitsee tasa-arvo, huomioonottaminen, yhteistyö ja avunanto."
Ruotsin sosialidemokratian menestys antoi aavistuksia Euroopan sodanjälkeisestä kehityksestä, jossa autoritaarisuuden sijasta demokraattinen yhteisöllisyys, 'kommunitarismi' varmisti yhteiskunnallisen harmonian, vaurauden ja rauhan.
Katuva demokraattisen kontrollin vaatimuksen tunnustaminen yli demonisten markkinavoimien motivoi kansainvälisten instituutioiden pystyttämistä ja aloitteita tarkistaa ja kanavoida kapitalismia, mukaanlukien Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön, Bretton Woodin rahataloutta koskevien reunaehtojen ja Marshall-suunnitelman. Sosialidemokratiasta tuli uusi puhdasoppisuuden muoto, valtavirta sekä oikeistolle että vasemmistolle tavoitteena tarmokas taloudellinen strategia voideltuna vahvalla hyvinvointijärjestelmällä.
Valaistunut solidaarisuus
Parhaimmillaan luokkarajat ylittävä solidaaarisuus teki mahdolliseksi sosialidemokratian jota luonnehti yhteinen viehtymys parempaan tulevaisuuteen, joka ei vedonnut ainoastaan etnisesti yhtenäisiin ryhmiin. Jälkikäteen 1950- ja 1960-lukua tarkastellessa tuon ajan vesileimana oli vahva luottamus kehitykseen: valtion vahva voima taloudellisten syklien hallitsemiseen, hyvät julkiset palvelut, ja lupaus uudesta teknologiasta.
Meidän 21. vuosisata osoittaa monia rauhattomuuden merkkejä, joista yksi on sodanjälkeisen toivon menettäminen, jonka mukaan yhteinen toiminta voi saada tulevaisuuden paremmaksi kaikille, usko valaistuneen solidaarisuuden mahdollisuuteen. Populistinen oikeisto on - aivan oikein - huomannut vielä elävän menneisyyden nostalgian, mutta tehnyt sen konservatiivisessa hengessä. Sitä luonnehtivat patriarkaaliset rakenteet sekä rodullinen ja uskonnollinen samanlaisuus. Lähempi tarkastelu edellyttää kuitenkin toisenlaista tulkintaa: kyse on edistyksellisestä halusta turvallisuuteen ja toiveikkuuteen sodanjälkeisen sosialidemokratian hengessä.
Britanniassa on voimissaan omituinen 'riistämisen nostalgia' joka näkyy 1940-luvun ilmiöiden kaltaisena ja saa ilmaisuja tv-ohjelmissa. Toisaalta vuoden 2012 olympialaisten avausseremonia edustaa toista suuntausta, joka viittaa moderniin kaipaukseen jaetusta toivosta joka edelsi hyvinvointivaltion syntymistä.
Kaikenkattava tuki Iso-Britannian rautateiden uudelleenkansallistamiselle tai suuri kirjastojen ja postitoimistojen suosio viittaa jatkuvaan toiveeseen hyvistä julkisista palveluista. Jatkuva raivo pankkeja kohtaan ilmaisee halua taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen. Samaa osoittaa mieltymys moderniin arkkitehtuuriin ja sodanjälkeiseen sosiaaliseen asuntotuotantoon. Paluu 1950-luvulle ei tarkoita paluuta staattiselle esikaupunkialueelle, vaan toivontäyteistä uutta Britannian vuosikymmenen festivaalia...
Tämä suosittu menneiden aikojen visionääristen sosiaalisten projektien kaipuu antaa aiheen uskoa että tämän päivän vasemmisto voi kehittää edistyksellistä kommunitarismia 21. vuosisadalla sovittamalla se tämän päivän haasteisiin - kuten taloudelliseen jakoon, automaatioon, ilmastomuutokseen - suorasukaisen yhteisen yrittämisen mahdollisuuksiin.
Kohdatessaan nämä vaatimukset vasemmisto valmistautuu löytämään uudelleen sosialidemokratian syntymisessä esiinnousseen näkemyksen: usko demokraattisen valtion mahdollisuuksiin käyttää voimavarojaan kaikkien hyväksi. Ja kuitenkin näyttäytyvät tämän päivän edistykselliset voimat oudon passiivisina, varovaisina valtion mahdollisuuksiin nähden globalisoituneessa maailmassa, peläten että kommunitarismi olisi aina jotakin taantumuksellista, sisältäen erottavan vetoomuksen tunnepohjaiseen nationalismiin.
Mutta jo lähtökohtaisesti vastakohtana fasismille sosialidemokratia on aina taistellut solidaarisuuden yhteisten arvojen, ei erottavien etnisten asenteiden puolesta, vedoten yhteiseen paremman tulevaisuuden kaipuuseen, ei menneisyyteen paluun puolesta. Tähän kaipuuseen on tartuttava ja se on toteutettava.
(Justin Reynolds on kirjoittaja ja muotoilija Suffolkista, Englannista. Hän on myös "Skepoinen skotti" -lehden avustava toimittaja; käännös englannista IR)
Jälkikommentti 20.12. 2016
Myöhään illalla 19.12. 2016 Suomen aikaa n. klo 22.15 alkoi Saksasta tulla informaatiota, jonka mukaan suuri kuorma-auto oli ajanut Berliinissä joulumarkkinoilla väkijoukkoon. Aamun uutiset kertoivat ainakin 12 ihmisen kuolleen ja yli viidenkymmenen loukkaantuneen. Kun tarkastelee tätä terroritekoa edelläolevan artikkelin valossa ja suhteuttaa tapahtunutta Euroopan Unionin tämänhetkiseen politiikkaan ja sen perustalta syntyneisiin poliittisiin reaktioihin, voi vain pelätä 'sosialidemokratian synkkäsävyisen kaksosen', fasistisen, militaristisen ja autoritaarisen ajattelutavan vahvistumista. Kun tähän lisätään vielä perussuomalaisten 'vahva valtio ilman sosialismia', siis autoritaarinen, ulkomaalaisvihamielinen ja riistävä, äärioikeistolainen yhteiskuntatilanteen tulkinta, voidaan vain todeta sosialidemokratian tehtävän vaativan edelleen vahvaa mielenlujuutta ja lujaa, asennetta.
Miksi pakolaiskysymystä ei hoidettu ottamalla heidät nuorena, elämänhaluisena ja uutta tulevaisuutta etsivänä voimana vastaan? Rajojen kiinni pistäminen, takaisin lähettäminen, heidän toivonsa sammuttaminen aiheuttaa juuri tällaisia hirvittäviä onnettomuuksia. Koko yhteiskunnassa olisi ryhdyttävä toteuttamaan 'Kivijärven mallia', jossa on tällaisena vaikeanakin aikana osattu pistää kaupunkiin tulleet pakolaiset töihin ja annettu heille mahdollisuus tulevaisuuteen, perheiden perustamiseen ja itsensä toteuttamiseen. Kivijärvi uhmasi hallitusta - ja voitti.
Nyt olisi rohjettava olla tottelematon, sinnikäs ja tärkeiden yhteiskunnallisten tehtävien toteuttamiseksi uusia rahoitusmalleja luova. Euroopan Komission pelotteluun ei pidä alistua eikä varsinkaan jyrkentää Unionin johdossa olevaa autoritaarista ja tuhoisiin, epäproduktiivisiin tilanteisiin johtavaa politiikkaa - kuten Suomi näyttää toistuvasti tekevän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)