Poliitisesta dementiasta

Ikäihmisenä joutuu välillä miettimään, että mistä ja milloin dementia mahdollisesti alkaa. Vai onko se alkanut jo? Asiat - varsinkaan juuri työstetyt - eivät tahdo pysyä muistissa. Joutuu etsimään avaimia, kortteja, käsineitä ja puhelimia. Muuta miettiessä niitä tulee laitettua paikkoihin, joista ei osaa ensimmäisenä etsiä. Vielä oudompaa on, että joskus etsii niin vimmatusti - ja löytääkin tavaran sieltä missä sen pitääkin olla...

Itseään on siis tarkkailtava, mutta niin on muitakin. Useimmat meistä yrittävät paitsi tarkkailla mahdollisesti alkavaa muistihäiriötä, samalla myös etsiä keinoja mielen ja muistin pitämiseksi virkeinä. On kuitenkin alueita, joilla jo nuoruudesta ja kypsästä iästä, aikuisuudesta lähtien yritetään pidättäytyä aktiivisesta toiminnasta, muistamisesta ja sisältöjen työstämisestä. Yhteiskunnallisten asioiden käsittely, analysointi ja ilmaiseminen tuntuu olevan yksi näistä alueista.

Minullakin on monia tuttuja kavereita ja ystäviä, jotka tietoisesti kieltäytyvät yhteiskunnallisten asioiden käsittelemisestä tai niistä keskustelemisesta. Politiikka ei kiinnosta. Siitä tulee vain riitaa. En ymmärrä politiikkaa. Herrat hoitakoot!

Ei oman poliittisen mielipiteen esittäminen ole välttämätöntä. Ihmisellä on oikeus suojautua, jättää kertomatta syvimmät ajatuksensa, opetella vaikenemaan. Meillä on jo vuodesta 1907 ollut yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, mikä tarkoittaa oikeuta oman yhteiskunnallisen mielipiteen pitämistä omana tietonaan. Toisaalta mielipiteen muodostus ja mielipiteen ilmaiseminen  on oikeutena taattu sekin. Suurten tavoitteiden ja päämäärien ympärille on oikeus järjestäytyä, kokoontua ja viedä asioita laillisin keinoin eteenpäin.

Vaikenemisen veli on ilmaisuvapauden häiritseminen, estäminen ja torjuminenkin omalla tavallaan. Kun ammattiyhdistysliikettä haukutaan ja vaiennetaan, otetaan samalla kantaa ilmaisuvapautta vastaan ja yhteiskunnallisen dementian, ilmaisemattomuuden ja sisällöllisen kuihtumisen puolesta.

Meidän perheessämme on aina keskusteltu yhteiskunnallisista kysymyksistä. Nykyään lapsenlapsetkin tulevat käymään ja ottavat tärkeinä pitämiään asioita yhdessä pohdittavaksi. Käy ilmi, että nuorimmallakin aikuistuvalla sukupolvella on kiihkeä halu yrittää ratkaista omaan elämänpiiriinsä liittyviä kysymyksiä. Miksi läksyt on luettava? Mitä alkaisin opiskelemaan? Miten suuntautua elämässä? Onko mahdollista saada töitä? Onko omalla aktiivisuudella merkitystä? Missä asioissa saa olla aktiivinen ja missä ei?

Tasavallan presidenttikin näyttää puuttuneen tähän teemaan omassa uudenvuoden puheessaan. Jäin miettimään esimerkiksi tätä kohtaa puheessa:"Kauniissa maailmassa ajatellaan kauniisti, ja se on oikein. Jos maailma olisikin aina vain kaunis. Perustuslakimme antaa vahvan suojan yksilön perusoikeuksille. Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet? "

Onko siis tarkoitus puuttua yksilön suojaan ja ilmaisuvapauteen? Missä mittakaavassa, miten edistäen, miten sanktioiden? Kun nykyoloissa tuntuu siltä, että nuorempi sukupolvi joutuu tietoisesti varjelemaan identiteettiään ja pitäytymään julkisista mielipiteistä. Niiden esittämisestä saattaa seurata ankaria rangaistuksia mm. työelämässä. Suomalaisessa kansanlaulussa sanotaan:"Pitää olla, pitää olla uskollinen, nöyrä." Työnantajat - ja jatkossa ilmeisesti myös - turvallisuudesta vastaavat tahot - seuraavat entistä tiiviimmin sitä, mitä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa julkaistaan. Ettei vain ryhdyttäisi edistämään ajattelemattomuutta, vaikenemista ja toimimattomuutta? Tällä tiellä ollaan jo nyt aika pitkällä.

Mielipiteen ilmaisemattomuudella on seurauksia. Keskustelutaidot ja ratkaisumallit rapistuvat. Tämä suukuolema vaikutttaa myös ympäristöön, puolisoon ja lapsiin. Keskustellessa sensijaan oppii myös löytämään useampia tapoja lähestyä asiasisältöä. Keskustelukumppanilta oppii ja parhaimmillaan itsekin kykenee välittämään ajateltavaa ja uusia ulottuvuuksia.

'Maan hiljaisilta' saattaa kuitenkin joskus karata se oma todellinen mielipide, kun porukoissa, uimahallin pesuhuoneessa, olutlasin äärellä tai satunnaisissa tilaisuuksissa  keskustelua käydään. Usein se yllättää jyrkkyydellään, synkkää vihaa sisältävillä ratkaisumalleillaan ja jopa rumalla, julkaisukelvottomalla kielenkäytöllään. Kun ei kykene ilmaisemaan itseään sanoin, alkavat muut, epäproduktiiviset ratkaisutavat nousta vaihtoehdoiksi: sellaisia ovat täysi alistuminen, täysi kanssaihmisen alistaminen, väkivaltaan turvautuminen, sulkeutuminen omien ajatusten maailmaan, turvan hakeminen omistamisesta, etuilemisesta, ahneudesta ja 'pärjäämisestä' kovassa kilpailussa. Joskus annetaan nyrkinkin puhua.

Ilmaisemisessa ja ilmaisemattomuudessa pätee yksi yhteinen sääntö, josta vedantakulttuurin mukaan voisi sanoa:'Mahadeva vastaa'. Mitä enemmän harjoittaa ilmaisutaitoja, sitä vahvemmiksi ne kehittyvät. Mitä vähemmän näitä elämän meille tarjoamia välineitä, pohtimista, kirjottamista, puhumista tai käden taitoja harjoittaa, sitä vähemmän ne kehittyvät, jäävät ikäänkuin sikiöasteelle, ´saivariksi' kuten kansankielellä on tapana asia ilmaista. Kysymys on meille ihmisenä tarjotusta mahdollisuudesta, sen käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä.

Sosiaalinen media on tuonut mukanaan uusia piirteitä ilmaisemiseen. Jopa valtion laitoksilla - mm. KELAlla on paljon tarttumakohtia, informaatiota ja vuoropuhelua tarjoava sosiaalisen median välineistö virallisilla sivuillaan käytettävissä. Poliittiseen toimintaankin facebook-sivut, blogit  ja twitterit ovat tulleet vauhdilla mukaan. Alexander Stubb otti vauhtia twitteristä, Sipilä on antanut tunteittensa purkautua blogissaan. Lieneeköhän tässä yksi syy siihen etteivät esimerkiksi sosialidemokraattien keskeiset toimijat ilmaise itseään juurikaan sosiaalisessa mediassa muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - Tuomioja on yksi heistä. Mistä vaikeneminen kertoo?

Mokaamisen pelko, haukutuksi joutuminen tai lahkoontuminen saattavat olla tällaisia syitä. Muitakin syitä paljastuu: tykätään ja peukutetaan, mutta rajataan se keskeisiin vaikuttajiin; jätetään tykkäämättä jos kannanilmaus tulee väärältä henkilöltä; rajataan oma aktiviteetti vain harmittomiin syntymäpäiviin ja muihin elämän käännekohtiin. Ei osallistuta keskusteluun edes niistä keskeisistä asioista, joihin itse ollaan vaikuttamassa. Vedetään linjaa olemalla hiljaa lähestymistavoista, jotka ovat ristiriidassa oman lähestymistavan kanssa. Demokraattisissa prosesseissa kuten keskustelussa periaateohjelmista, suhtautumisesta suuriin linjakysymyksiin kuten kilpailuun, sosiaaliseen ulottuvuuteen, valtion tehtävään suhteessa kansalaisiin, eurooppapolitiikkaan tällä on paljon merkitystä. Vaitioleminen pitää yllä kyvyttömyyttä ilmaisuun, tekee tilaa autoritaarisille, väkivaltaisille, omistushaluisille ja muille epäproduktiivisille asennoitumistavoille. Produktiiviset, uusiin vaihtoehtoihin suuntautuvat näköalat jäävät avautumatta.

Puhuminen poliittisen dementian vaarasta ei taida sittenkään olla ihan tuulesta temmattu keskustelunaihe.




(Jatkuu)