Demokraatin päätoimittaja Mikko Salmi nosti 14.7. 2016 palstallaan "Salmiakkia" hyvinvointivaltion olemuksen uudella tavalla esille. Dosentti Jari Ehnrootilta on ilmestynyt uusi kirja hyvinvointivaltiosta. Kirja haastaa Salmen mukaan katselemaan hyvinvointivaltiota uudesta näkökulmasta. Nykyinen hyvinvointivaltioajattelu perustuu Ehnrootin mukaan "valheelle vapaudesta". Kysymys ei ole pelkästä hyvinvoinnista sanan vastaanottavassa mielessä (well-being), vaan myös perustan luomisesta toiminnalliselle aktiivisuudelle, ihmisenä olemisen täydelle toteuttamiselle (well-doing). Yksilön vapaus ja oikeudet on sidottava yksilön vastuuseen ja velvollisuuksiin.
Pelkän päätoimittajan referaatin perusteella en ryhdy tietenkään arvostelemaan tai kommentoimaan kirjaa jota en ole itse lukenut. Herätteenä se kylläkin toimii ja palauttaa minun tapauksessani mieleen ajan 1950-luvulla, jolloin liityin jäseneksi Sos.-dem. Puolueeseen. Jäsenyyden tunnuksena sain punaisen jäsenkirjan, johon oli painettu puolueen silloinen vuoden 1952 periaateohjelma. Se oli kuuluisa "Oittisen periaateohjelma" jota voidaan monessa mielessä pitää harvinaisen onnistuneena ja inspiroivana. Periaateohjelmassa puhuttiin "demokratiasta elämänmuotona ja uudistustyön välineenä". En usko liioittelevani kun sanon, että tuo virkahdus muodostui minulle hyvin merkittäväksi lähtökohdaksi yrittäessäni soveltaa demokratiaa omaan elämään ja toimintaan. Yhtenä osoituksena siitä voisi olla vaikka ne blogikirjoitukset, joita olen viime aikoina kirjoittanut tunnisteen "demokratia elämäntapana" alle.
Jo Demokraatin päätoimittajan lyhyen maininnan perusteella voi todeta, että sosialidemokratia ei ole ollut järin aktiivinen Oittisen vuoden 1952 kuvaaman ilmauksen kehittäjänä. Muistan 1980-luvun alkupuolelta tapauksen, kun silloinkin käytiin keskustelua periaateohjelmasta ja demokratiasta elämänmuotona. Yleensä tämä elämäntapaa koskeva ulottuvuus kuitattiin vain sillä, että "sosialidemokratian toteuttamiseen on monta tietä" . Liikkeen kannattajaksi voi päätyä niin marxilaisista, uskonnollisista, tieteellisistä kuin elämän arkisista tilanteistakin lähtien. Yhdistyksen kokouksen laillinen läpivienti riittäköön demokraattisen mielenlaatumme ilmaukseksi - niinkö?
Näinhän toki on, mutta samaan hengenvetoon on todettava, että demokratia elämänmuotona ja uudistustyönvälineenä näyttää sallivan kovin monenlaista elämäntapaa. Jos minkäänlaista analyysia ei tehdä, monet liikkeen olemukselle vieraat, jopa päinvastaiset käytännöt pääsevät hiipimään ja elämään muodollisen demokratian ulkokuoren alla. Epäproduktiivista elämänmuotoa on monta lajia alkaen autoritaarisesta alistumista vaativasta ja sitä noudattavasta, omistavasta ja hamuavasta, väkivaltaisesta ja voimankäyttöön uskovasta aina kaupalliseen ja jopa tuhosuuntaiseen asennoitumiseen. Tässä blogissa ei ole tarkoitus mennä syvemmälle ihmisen puutteellisuuksien tarkasteluun, riittää kun totean vain että nämä kaikki suuntautumistavat elävät piilevinä myös muodollisen demokratian pohjalta toimivissa yhteisöissä. Niiden aktivoituessa tarvitaan syvempää demokratia-analyysia - ja sen kehittäminen vaatii myös aktiivista suhtautumista demokratian olemuksen tutkimiseen ja tunnistamiseen. Kysymys on tässäkin asiassa tiedosta, osaamisesta ja harjoituksesta.
Jos demokratia yhteistoiminnan muotona jää avaamatta, seurauksena on vajavaiseksi jäävä, meidän oloissamme palveluita odottava, vastaanottava suhde hyvinvointivaltioon. Well-being ei todellakaan sellaisenaan riitä. Demokratian tulee olla myös vastaus vapauden ja välttämättömyyden, vastaanottamisen ja vastuunottamisen väliseen jännitteeseen.
Demokratia yhteistoiminnan välineenä haastaa siis ihmistä toiminnallisuuteen, aktivoitumiseen ja yhteisöllisyyteen. Sosialidemokratian käsitys omaehtoisuudesta, luovuudesta ja työn vapauttamisesta tähtää ihmisen itsensä toteuttamiseen, täyteen syntymiseen ihmisenä kaikkine toistaiseksi toteutumattomine mahdollisuuksineen. Elämän tarkoituksena on juuri toteuttaa nämä meissä piilevät voimavarat.
Kirjassaan "Rakkauden vaikea taito" (kirjayhtymä 1977) Frankfurtin Goethe yliopiston 1930-luvun sosiaalipsykologian laitoksen, "Frankfurtin koulun", elinikäiseksi johtaajaksi valittu psykoanalyytikko Erich Fromm kuvaa tätä elämäntaitoa mielestäni mitä parhaiten. Hänen käsitteistössään rakkaus elämää kohtaan on juuri demokratiaa elämänmuotona. Siinä onnistuminen edellyttää kurinalaisuutta, keskittymistä, kärsivällisyyttä ja - jos aikoo tulla mestariksi tässä taidossa - kaiken mahdollisen huomion kiinnittämistä sen harjoittamiseen. Harjoitus tekee mestarin, niinhän sitä sanotaan.
En malta olla siteeraamatta Frommia tässä yhteydessä edelleen. Kirjassaan "Vaarallinen vapaus" (Kirjayhtymä 1962) Fromm toteaa vapaudesta seuraavaa:"Olemme ylpeät siitä, että emme ole minkään ulkoisen auktoriteetin alaisia, että olemme vapaat ilmaisemaan ajatuksemme ja tunteemme ja pidämme selviönä, että tämä vapaus melkein automaattisesti takaa myös yksilöllisyytemme. Meillä oleva oikeus ilmaista ajatuksemme merkitsee kuitenkin jotakin vain siinä tapauksessa, että meillä on omia ajatuksia; vapautuminen ulkoisista auktoriteeteista on voitto vain sikäli kuin sisäiset psykologiset edellytykset ovat sellaiset, että pystymme toteuttamaan yksilöllisyytemme." Fromm puhuu vapauden kahdesta puolesta, vapaudesta jostakin - ja vapaudesta johonkin. Alistuva, autoritäärinen voimattomuus johtaa pakenemiseen ja mukautumiseen. Hyvinvoinnin kohdalla se merkitsee vastaanottavaa tyytymistä olevaan, well-being olotilaan.
Yksi parhaita kohtaamiani osaamisten ja harjoituksen ontologiaa tavoittelevista traditioista löytyy intialaisesta vedantakulttuurista. Patanjalin Joogasutrat käsittelevät perusteellisesti - joidenkin mielestä tyhjentävästi - ihmisenä olemista, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vedantakulttuurin sanoma on tuhansia vuosia vanhaa ja äärimmäisen rikasta; kaiken symboliikan, meditaation, asanoiden, hengitysharjoitusten ja mantrojen tarkoituksena on herättää ihminen täyteen tietoisuuteen mahdollisuuksistaan ja valaistua toimimaan ja käyttämään voimavarojaan - lempeästi, ymmärtävästi mutta ehdottoman päättävästi. Uskon ihmiskeskeisillä kulttuureilla olevan muutenkin paljon annettavaa demokratialle elämänmuotona.
Tässä yhteydessä on mainittava myös tietokirjailija, voimaantumisen teoriaa ja käytäntöä kouluttava Juhani Räsänen, jonka intensiivisenä tavoitteena on ollut jo pari vuosikymmentä saada koulu, opetus ja opiskelu saamaan aivan erityisen, voimaannuttavan sisällön. Uskomattoman syvällisellä tavalla hän avaa tätä ihmiseksi tulemista ja sen varaan rakentuvaa koulutus- ja kasvatusjärjestelmää. En ole muualla tavannut vastaavaa ilmaisujen ja kielellisen kuvauksen kirjoa, jossa tätä täyteen toiminnallisuuteen suuntautuvaa "demokratiaa elämäntapana" äidinkielellämme kuvattaisiin.
Kuinka saada ihmiset liikkeelle? Minkälainen yhteiskunnallinen ja poliittinen ilmapiiri suosii aktiivista, demokraattista elämänmuotoa? Mainitsen vielä omista blogikirjoituksistani tunnisteen osallistaminen , jonka alla pohdiskelen well-doing -ulottuvuuden sisältöä ja mahdollisuuksia.
Vapaan ihmisen elämänmuotoa ei edusta joutilas köllöttely, ei kiihkeä kilpailu tuloksista, asemista tai pärjäämisestä kaupallisessa kilpailussa. Tärkein ja paras motiivi ryhtyä toimimaan ja rakentamaan uutta ja parempaa löytyy lujasta uskosta ihmisyyteen - ja sinnikkäästä harjoituksesta toteuttaa itsessään uinuvat aidot, todelliset mahdollisuudet.
Kysymys on demokratiasta elämänmuotona ja uudistustyön välineenä - syvällisesti ja kokonaisvaltaisesti ymmärrettynä.
sunnuntai 17. heinäkuuta 2016
perjantai 15. heinäkuuta 2016
Ajatuksia eurooppalaisessa ahdingossa
Olemme tänä aamuna 15.7. 2016 heränneet uutisiin Nizzassa kuorma-autolla tehdystä massamurhasta. Kauhisteluun on aihetta - mutta niin on myös yritykseen analysoida sitä, mitä Euroopalle ja maailmalle on tapahtumassa.
Syyllisiä etsitään ja syyllisiä löytyy. Tietokoneaika ja sähköinen viestintä tarjoavat uudenlaisia mahdollisuuksia puuttua potentiaalien terroristien toimintaan. Ihonväri, etninen tausta, uskonto ja mahdollinen aikaisempi rikosrekisteri joutuvat tarkkailun alle. Se mitä kirjoitetaan sosiaalisessa mediassa, työhistoria, poliittinen aktiivisuus, yhteiskuntakriittisyys, varomattomat sanat, vihapuhe, uhkailu ja kaiken tämän peittely neutraalilla käyttäytymisellä julkisuudessa - perusteita otteiden kiristämisen löytyy lukemattomasti. Mikäli olen oikein ymmärtänyt sanktioiden moraalista oikeutusta, niin syyllisiä, myös potentiaalisia syyllisiä tullaan rankaisemaan uusilla investigoinnin ja toimenpiteiden arsenaalilla.
TV1:n jälkiviisaissa asiaa analysoitiin ja yksi kolmesta osanottajasta - ilmeisesti kehitysaputehtävissä kokemusta saanut - kiinnitti huomiota siihen tilanteeseen, missä tuhosuuntainen ratkaisujen etsintä alkaa saada merkitystä. Tunne siitä että on joutunut uhriksi, kokemus siitä että elämää ylläpitävää ulospääsyä tilanteesta ei ole, kääntää osan tällaisista ihmsistä tuhosuuntaiselle tielle. Kun en kykene näissä olosuhteissa hyvään, kykenen ainakin pahaan. Keinoja nekrofiilisten, tuhosuuntaisten toimien toteuttamiselle löytyy niin paljon kuin ihmisiäkin.
Se toinen kysymys, joka eurooppalaisten on tehtävä, koskee omaa käyttäytymistämme, omia asenteitamme, omia ratkaisutapojamme. Eurooppa on koettu sivistyksen ja demokratian, myös hyvinvoinnin ja vähitellen myös turvallisuudenkin mantereeksi, vaikka kehitys ei suoraviivaista ole ollutkaan ja monia suuria - todella suuria - pettymyksiä on koettu täälläkin. Olemmeko tehneet kaikkemme ja tärkeimmät asiat lisäksi oikein, jotta massiivinen tuhosuuntaisuus ei taas kerran lähtisi liikkeelle?
Pakolaisten ja vierastyöläisten asema ei ole ollut häävi sen enempää Ranskassa kuin monissa muissakaan Euroopan maissa. Nyt presidentiksi uudelleen pyrkivä Sarkozy oli jo karkoittamassa edellisellä kaudellaan vierastyöläisiä takaisin omiin entisiin kotimaihinsa. Eurooppalainen populismi on kasvanut tältä samalta asennepohjalta ja viimeksi Iso-Britannia sai kokea tilanteen, jossa irtipäästetty populismi sai aikaan saarivaltion tosiasiallisen eron Euroopan Unionista.
Kirjoitin muutama päivä sitten blogikirjoituksen, jossa arvostelin Euroopan Unionin muotopuolta raha- ja finanssipoliittista rakennetta. Kun valtio, julkiset rakenteet niiden alaisia laitoksia myöten on suljettu elvyttämisen, kriisien hallintaanottamisen ja uusien, myös pakolaisia koskevien infrastruktuuri- ja palvelurakenteiden kehittämisen ulkopuolelle, Eurooppa on käymässä yhä haavoittuvammaksi myös juuri nyt tapahtuneen massamurhan kaltaisissa tilanteissa. "Sosialidemokratialle tyypillinen yhteisen sektorin varaan rakentuva elvyttäminen ei ole Euroopan Unionissa mahdollista kuin varsin rajallisessa määrin keskeisesti hyväksyttävien projektien ja ohjelmien puitteissa. Suuria, varsinkin äkkiä eteen nousevia yhteiskunnallisia ongelmia ei niiden kautta saada hoidetuksi", kirjoitin.
Pohjoismaisen hyvinvointiajattelun mukaan - kiitos naapurimaamme Ruotsin sosialidemokraattien vuosikymmeniä jatkuneen aktiivisen rakenteiden kautta hyvinvointia luovan politiikan - olemme oppineet ymmärtämään, että yhteistä hyvinvointia luodaan solidaarisella, tasa-arvoisella politiikalla ja kohtelemalla jokaista yksilöä universaalina, ihmisoikeuksiin oikeutettuna olentona. Euroopan Unioni ei ole ottanut lähtökohdakseen tätä pohjoismaissa hyvinvointia ja stabiilia kansalaisyhteiskuntaa edistänyttä - toteuttanuttakin - rakennetta, vaan hakee vastauksia sellaisista epäproduktiivisista ratkaisumalleista kuin autoritaarisuus, kurittaminen, äärimmäiseen kilpailuun sopeuttaminen. Mitä vähemmän yhteisiä, tehottomiksi ja lannistaviksi väitettyvjä rakenteita - sitä parempi. Ei maailma tietenkään pohjoismaissakaan valmiiksi ole tullut - mutta nyt saamme maistaa sitä mitä yhteisen hyvinvoinnin vaihtoehtona tarjoiltu markkinaliberalismi meille tarjoaa.
Euroopan Unioni käy taistelua monilla rintamilla ja markkinaratkaisut eivät näy antavan vastausta syntyneisiin ongelmiin. Pitää muistaa että markkinaratkaisujen takana on konservatiivien ja arvoliberaalien yhteiskuntaluonne, jossa autoritaarisuus, omistaminen, omaisuuden ja aseman puolustaminen ovat ikuisia, ehdottomia arvoja. Ikävä vain, että autoritaarinen, kovakorvainen ja narsistinen lähestymistapa saa niin kovin helposti seurakseen väkivaltaan, voimankäyttöön ja jopa tuhosuuntaiseen toimintatapaan kuuluvia ratkaisumalleja. Toivottavasti - vaikka toista pelkään -näin ei käy myös uusia muotoja saavan, epätoivoisen ja tuhosuuntaisen, kaikkia mahdollisia keinoja käyttävän terrorismin kanssa.
Tuhosuuntainen tai muutoin eiproduktiivinen elämäntapa ja siihen liittyvät luonteenpiirteet eivät tietenkään ole vain kärsivien, uhriksi joutuvien nurja valinta. Tällaista kaavautunutta suuntautumista löytyy kaikista yhteiskuntaluokista eikä näitä elämän ylläpitämisen kannalta vääriä valintoja saada kaiketi koskaan ihmisyydestä kitkettyä. Yhteiskunnalliset, ennenkaikkea taloudelliset rakenteet heijastuvat vahvasti yksityisen ihmisen käyttäytymiseen ja mitä ilmeisimmin koko yhteiskuntaluonteeseen, massojen tapaan valita vastauksia ja toimintatapoja. Näin uskon - kysymyksessä on materialistisen historiankäsityksen ydinajatus: yhteiskunnan perusrakenne välittyy monin tavoin kaikkeen kokemaamme ja ohjaa valintojamme aina haistamista, maistamista ja kanssaihmisiin suhtautumista myöten.
Onko sosialidemokratialla mitään annettavaa Euroopalle tilanteessa, jossa myyttiset maahiset, mytologian hirviöt ja tuhosuuntaiset voimat näyttävät saavan yliotteen koko mantereesta? Muistutan vain siitä, että työväenliikkeen - ja sosialidemokratian - arvopohja on taloudellisen vaihtoehdon ohella myös sosiaalipsykologinen. Kun tehdään tilaa produktiivisille, elintilaa ja elinvoimaa mahdollistaville ratkaisuille, ihmisen luonnollinen, elämää ylläpitävä ja ehdottomaan ihmisrakkauteen perustuva elämäntapa voittaa tilaa. Väärät yhteiskunnalliset valinnat herättävät maahiset ja yksisilmäiset hirviöt henkiin. Tässä mielessä kalevalaisella ja kreikkalaisella mytologialla on varoituksen sana sanottavana.
Saapa siis nähdä, onko Euroopan poliittisella eliitillä ja vallanpitäjillä jotain uutta ja ratkaisevaa sanottavana yhä kurjemmaksi käyvään ilmapiiriin. Aikaisemmin vastaus on ollut se, että entistä linjaa luvataan jatkaa - lääkeannosta vain suurennetaan. Osataanko yhdistää terrorin kierre vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilaan? Jaksetaanko uskoa siihen, että yhteinen hyvinvointi ja oikeudenmukaisesti jaettu vauraus voi luoda myös vakautta ja rauhaa mantereelle? Demokratian lupaus on tarjota vaihtoehtoja. Demokratia kätkeee sisälleen myös ajatuksen siitä, että vaihtoehdoilla on myös merkitystä.
Syyllisiä etsitään ja syyllisiä löytyy. Tietokoneaika ja sähköinen viestintä tarjoavat uudenlaisia mahdollisuuksia puuttua potentiaalien terroristien toimintaan. Ihonväri, etninen tausta, uskonto ja mahdollinen aikaisempi rikosrekisteri joutuvat tarkkailun alle. Se mitä kirjoitetaan sosiaalisessa mediassa, työhistoria, poliittinen aktiivisuus, yhteiskuntakriittisyys, varomattomat sanat, vihapuhe, uhkailu ja kaiken tämän peittely neutraalilla käyttäytymisellä julkisuudessa - perusteita otteiden kiristämisen löytyy lukemattomasti. Mikäli olen oikein ymmärtänyt sanktioiden moraalista oikeutusta, niin syyllisiä, myös potentiaalisia syyllisiä tullaan rankaisemaan uusilla investigoinnin ja toimenpiteiden arsenaalilla.
TV1:n jälkiviisaissa asiaa analysoitiin ja yksi kolmesta osanottajasta - ilmeisesti kehitysaputehtävissä kokemusta saanut - kiinnitti huomiota siihen tilanteeseen, missä tuhosuuntainen ratkaisujen etsintä alkaa saada merkitystä. Tunne siitä että on joutunut uhriksi, kokemus siitä että elämää ylläpitävää ulospääsyä tilanteesta ei ole, kääntää osan tällaisista ihmsistä tuhosuuntaiselle tielle. Kun en kykene näissä olosuhteissa hyvään, kykenen ainakin pahaan. Keinoja nekrofiilisten, tuhosuuntaisten toimien toteuttamiselle löytyy niin paljon kuin ihmisiäkin.
Se toinen kysymys, joka eurooppalaisten on tehtävä, koskee omaa käyttäytymistämme, omia asenteitamme, omia ratkaisutapojamme. Eurooppa on koettu sivistyksen ja demokratian, myös hyvinvoinnin ja vähitellen myös turvallisuudenkin mantereeksi, vaikka kehitys ei suoraviivaista ole ollutkaan ja monia suuria - todella suuria - pettymyksiä on koettu täälläkin. Olemmeko tehneet kaikkemme ja tärkeimmät asiat lisäksi oikein, jotta massiivinen tuhosuuntaisuus ei taas kerran lähtisi liikkeelle?
Pakolaisten ja vierastyöläisten asema ei ole ollut häävi sen enempää Ranskassa kuin monissa muissakaan Euroopan maissa. Nyt presidentiksi uudelleen pyrkivä Sarkozy oli jo karkoittamassa edellisellä kaudellaan vierastyöläisiä takaisin omiin entisiin kotimaihinsa. Eurooppalainen populismi on kasvanut tältä samalta asennepohjalta ja viimeksi Iso-Britannia sai kokea tilanteen, jossa irtipäästetty populismi sai aikaan saarivaltion tosiasiallisen eron Euroopan Unionista.
Kirjoitin muutama päivä sitten blogikirjoituksen, jossa arvostelin Euroopan Unionin muotopuolta raha- ja finanssipoliittista rakennetta. Kun valtio, julkiset rakenteet niiden alaisia laitoksia myöten on suljettu elvyttämisen, kriisien hallintaanottamisen ja uusien, myös pakolaisia koskevien infrastruktuuri- ja palvelurakenteiden kehittämisen ulkopuolelle, Eurooppa on käymässä yhä haavoittuvammaksi myös juuri nyt tapahtuneen massamurhan kaltaisissa tilanteissa. "Sosialidemokratialle tyypillinen yhteisen sektorin varaan rakentuva elvyttäminen ei ole Euroopan Unionissa mahdollista kuin varsin rajallisessa määrin keskeisesti hyväksyttävien projektien ja ohjelmien puitteissa. Suuria, varsinkin äkkiä eteen nousevia yhteiskunnallisia ongelmia ei niiden kautta saada hoidetuksi", kirjoitin.
Pohjoismaisen hyvinvointiajattelun mukaan - kiitos naapurimaamme Ruotsin sosialidemokraattien vuosikymmeniä jatkuneen aktiivisen rakenteiden kautta hyvinvointia luovan politiikan - olemme oppineet ymmärtämään, että yhteistä hyvinvointia luodaan solidaarisella, tasa-arvoisella politiikalla ja kohtelemalla jokaista yksilöä universaalina, ihmisoikeuksiin oikeutettuna olentona. Euroopan Unioni ei ole ottanut lähtökohdakseen tätä pohjoismaissa hyvinvointia ja stabiilia kansalaisyhteiskuntaa edistänyttä - toteuttanuttakin - rakennetta, vaan hakee vastauksia sellaisista epäproduktiivisista ratkaisumalleista kuin autoritaarisuus, kurittaminen, äärimmäiseen kilpailuun sopeuttaminen. Mitä vähemmän yhteisiä, tehottomiksi ja lannistaviksi väitettyvjä rakenteita - sitä parempi. Ei maailma tietenkään pohjoismaissakaan valmiiksi ole tullut - mutta nyt saamme maistaa sitä mitä yhteisen hyvinvoinnin vaihtoehtona tarjoiltu markkinaliberalismi meille tarjoaa.
Euroopan Unioni käy taistelua monilla rintamilla ja markkinaratkaisut eivät näy antavan vastausta syntyneisiin ongelmiin. Pitää muistaa että markkinaratkaisujen takana on konservatiivien ja arvoliberaalien yhteiskuntaluonne, jossa autoritaarisuus, omistaminen, omaisuuden ja aseman puolustaminen ovat ikuisia, ehdottomia arvoja. Ikävä vain, että autoritaarinen, kovakorvainen ja narsistinen lähestymistapa saa niin kovin helposti seurakseen väkivaltaan, voimankäyttöön ja jopa tuhosuuntaiseen toimintatapaan kuuluvia ratkaisumalleja. Toivottavasti - vaikka toista pelkään -näin ei käy myös uusia muotoja saavan, epätoivoisen ja tuhosuuntaisen, kaikkia mahdollisia keinoja käyttävän terrorismin kanssa.
Tuhosuuntainen tai muutoin eiproduktiivinen elämäntapa ja siihen liittyvät luonteenpiirteet eivät tietenkään ole vain kärsivien, uhriksi joutuvien nurja valinta. Tällaista kaavautunutta suuntautumista löytyy kaikista yhteiskuntaluokista eikä näitä elämän ylläpitämisen kannalta vääriä valintoja saada kaiketi koskaan ihmisyydestä kitkettyä. Yhteiskunnalliset, ennenkaikkea taloudelliset rakenteet heijastuvat vahvasti yksityisen ihmisen käyttäytymiseen ja mitä ilmeisimmin koko yhteiskuntaluonteeseen, massojen tapaan valita vastauksia ja toimintatapoja. Näin uskon - kysymyksessä on materialistisen historiankäsityksen ydinajatus: yhteiskunnan perusrakenne välittyy monin tavoin kaikkeen kokemaamme ja ohjaa valintojamme aina haistamista, maistamista ja kanssaihmisiin suhtautumista myöten.
Onko sosialidemokratialla mitään annettavaa Euroopalle tilanteessa, jossa myyttiset maahiset, mytologian hirviöt ja tuhosuuntaiset voimat näyttävät saavan yliotteen koko mantereesta? Muistutan vain siitä, että työväenliikkeen - ja sosialidemokratian - arvopohja on taloudellisen vaihtoehdon ohella myös sosiaalipsykologinen. Kun tehdään tilaa produktiivisille, elintilaa ja elinvoimaa mahdollistaville ratkaisuille, ihmisen luonnollinen, elämää ylläpitävä ja ehdottomaan ihmisrakkauteen perustuva elämäntapa voittaa tilaa. Väärät yhteiskunnalliset valinnat herättävät maahiset ja yksisilmäiset hirviöt henkiin. Tässä mielessä kalevalaisella ja kreikkalaisella mytologialla on varoituksen sana sanottavana.
Saapa siis nähdä, onko Euroopan poliittisella eliitillä ja vallanpitäjillä jotain uutta ja ratkaisevaa sanottavana yhä kurjemmaksi käyvään ilmapiiriin. Aikaisemmin vastaus on ollut se, että entistä linjaa luvataan jatkaa - lääkeannosta vain suurennetaan. Osataanko yhdistää terrorin kierre vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilaan? Jaksetaanko uskoa siihen, että yhteinen hyvinvointi ja oikeudenmukaisesti jaettu vauraus voi luoda myös vakautta ja rauhaa mantereelle? Demokratian lupaus on tarjota vaihtoehtoja. Demokratia kätkeee sisälleen myös ajatuksen siitä, että vaihtoehdoilla on myös merkitystä.
Tunnisteet:
Eurooppa,
hyvinvointivaltio,
Kalevalainen perinteemme,
Sosialidemokratia,
tuhoavuus
keskiviikko 13. heinäkuuta 2016
Ihmetyksen sormi kummastuksen suussa...
Päivän 13.7. 2016 Helsingin Sanomissa todetaan hallituksen arvostelun lisääntyneen, mutta samalla todetaan ettei oppositiokaan ole tilanteesta hyötynyt. Se on yhtä neuvoton kuin hallituskin - olkoonkin että oppositio vaatii sosiaalisempaa ja tasa-arvoisempaa politiikkaa sen kurjistamislinjan tilalle, jota "eurooppalaisia arvoja" ja Euroopan Unionin talouslinjaa noudatteleva hallitus koko ajan tarjoilee. Kurimus ei todennäköisesti ole päättymässä, vaikka kilpailukyvyllä kuorrutettu, elämisen ehtoja kaventava sopimus saatiinkin jotenkuten maaliin. Eikö todellisia vaihtoehtoja sitten ole edes olemassa?
Jos Euroopan Unionin linjauksia noudatetaan, niin oppositionkin mahdollisuudet muuttaa politiikan suuntaa ovat varsin rajalliset. Budjettikuri tulee Euroopan Unionista ja se puolestaan perustuu Maastrichtin sopimukseen, sen sovellutusten ja Euroopan Keskuspankin perussääntöihin. Kansa tuntee näitä betoniin valettuja periaatteita huonosti ja poliittisille päättäjilläkin näyttää olevan ihmetyksen sormi kummastuksen suussa.
Eurooppalaisen politiikan peruslinja ymmärtämistä vaikeuttaa se, että peruskirjojen sisältöjen muotoiluja ja pykälöintiä on muutettu. Esimerkiksi EKP:n peruskirja on kirjoitettu kokonaan uudelleen. Sitä on vaikea löytää ja myös tavallisen, asiaan perehtymättömän vaikea tulkita. EKP:n peruskirja toteaa, ettei se ota vastuuta jäsenvaltioiden eikä minkään sen tai ylipäätään julkisen sektorin elimen veloista. Tämä tarkoittaa sitä että yksittäiselle valtiolle luonnollinen "rahan tilinpidollinen tekeminen" ei ole valuuttaunionissa jäsenvaltioille mahdollista. Tuet suuntautuvat yksipuolisesti markkinoille ja valtioilla on mahdollisuus saada resursseja hankkeisiinsa ainoastaan markkinoiden ehdoilla, paljon kovemmalla hinnalla mitä ne itse maksavat EKP:lle saamastaan luotosta. Nämä samat ehdot koskevat myös oppositiota. Siksi sosialidemokraateille tyypillinen yhteisen sektorin varaan rakentuva elvyttäminen ei ole Euroopan Unioniossa mahdollista kuin varsin rajallisessa määrin, keskeisesti hyväksyttyjen projektien ja ohjelmien puitteissa. Suuria, varsinkin äkkiä eteen nousevia yhteiskunnallisia ongelmia ei niiden kautta saada hoidetuksi.
Ongelma on noussut esille vasta nyt SDP:n puolella, kun on ryhdytty toiveikkaasti muotoilemaan uutta periaateohjelmaa. Sellaiset hyvinvointivaltioprojektit, jotka perustuvat kansanvaltaiseen, avoimeen hallintoon, jossa valtio ja julkinen sektori oikeuslaitoksineen on suuntaa määräävänä osapuolena, eivät nyt olekaan mahdollisia. Lyhyen tähtäimen politiikassa, esimerkiksi seuraavien vaalien ohjelmissa sosialidemokratia joutuu tyytymään sinänsä tärkeään tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuspolitiikkaan, josta esimerkkeinä ovat nyt tehdyt vaihtoehtobudjetit, nuorisotakuut, uudet innovaatiot, heikoimmassa asemassa oleviin kohdistuneiden leikkausten korvaaminen ottamalla niiltä joilla on varaa maksaa. Kilpailukykysopimukseen taipuminen kuvastaa tätä neuvottomuuden tilaa.
Tämä ei ole huonoa politiikkaa, mutta se ei myöskään pidä sisällään dynaamista, uutta infrastruktuuria, uusia palveluita ja sellaisia uusia osallistumisen ja luovan toiminnan elementtejä, joille tulevan hyvinvoinnin pitää rakentua. Niitä palveluita markkinat voivat luoda vasta sitten, kun visio uusista rakenteista on luotu ja sille rakennnettu vahva taloudellinen perusta. Yritykset eivät luo kysyntää, ne tarvitsevat sitä voidakseen investoida. Yritykset eivät luo visiota hyvinvointiyhteiskunnasta, ne tarvitsevat demokraattisten, poliittisten rakenteiden luomaa lujaa kuvaa tulevasta. Suuntautuminen tulevaan ei voi perustua pelkästään anarkistiseen markkina- ja yritysvisioon, taustalla pitää olla yhteistä hyvinvointia hahmottava demokraattinen valtio.
Euroopan Unionin muotopuoli raha- ja finanssipoliittinen rakenne sulkee sosialidemokraattisen tulevaisuuskonseptin keskeisten periaatteiden vastaisena kehityslinjana kokonaan ulkopuolelle. Mitä sosialidemokraattinen politiikka on ilman oikeudenmukaista, demokraattista, universaalia hyvinvointia tavoittelevaa valtiota? SDP:n periaateohjelmassa joudutaan ottamaan kantaa tähän, uuteen aikaan ja uusiin olosuhteisiin liittyvään kysymykseen.
Tämä asia ei ole noussut aikaisemmissa periaateohjelmissa tämän ajan asettamalla vakavuudella esille. Hyvinvointia on rakennettu julkisen pakkoyhteiskunnan varaan, johon kaikkii kuuluvat ja kaikki tavalla tai toisella osallistuvat. Tämän periaatteen markkinoiden ehdoilla rakennettu, markkina-alisteiseksi suuntautunut Euroopan Unioni kyseenlaistaa.
Kysymys kuuluu siis: mikä on sosialidemokratian vastaus yhteisen hyvinvoinnin toteuttamiseksi markkina-alisteisessa Euroopassa, markkinoiden megakoneen globaalissa maailmassa? Tähän emme ole ainakaan vielä saaneet minkäänlaista vastausta. Samalla tämä on mitä suurin uhka maanosan ihmisille, kansojen ja kansalaisten hyvinvoinnille. Onko Euroopan Unionin perusarvojen kyseenalaistaminen ylipäätään mahdollista, nehän ovat syntyneet rauhan, sodan poissaolon ja demokraattisen päätöksenteon saattelemana, hyvin usein vielä konsensusperiaatteella?
En olisi osannut kuvitella sellaista aikaa tulevan, jolloin yhteisen hyvinvoinin rakentaminen valtion, yhteisen päätöksenteon, yhteisen säästämisen ja yhteisen raha- ja finanssipolitiikan varaan ei olisi mahdollista. Nyt se näyttää olevan paitsi mahdollista, samalla myös hegemoniaa ylläpitävä ja riistävää, kurjistavaa politiikkaa toteuttava ja sosialidemokraattisen poliittisen strategian poissulkeva vaihtoehto.
Jos Euroopan Unionin linjauksia noudatetaan, niin oppositionkin mahdollisuudet muuttaa politiikan suuntaa ovat varsin rajalliset. Budjettikuri tulee Euroopan Unionista ja se puolestaan perustuu Maastrichtin sopimukseen, sen sovellutusten ja Euroopan Keskuspankin perussääntöihin. Kansa tuntee näitä betoniin valettuja periaatteita huonosti ja poliittisille päättäjilläkin näyttää olevan ihmetyksen sormi kummastuksen suussa.
Eurooppalaisen politiikan peruslinja ymmärtämistä vaikeuttaa se, että peruskirjojen sisältöjen muotoiluja ja pykälöintiä on muutettu. Esimerkiksi EKP:n peruskirja on kirjoitettu kokonaan uudelleen. Sitä on vaikea löytää ja myös tavallisen, asiaan perehtymättömän vaikea tulkita. EKP:n peruskirja toteaa, ettei se ota vastuuta jäsenvaltioiden eikä minkään sen tai ylipäätään julkisen sektorin elimen veloista. Tämä tarkoittaa sitä että yksittäiselle valtiolle luonnollinen "rahan tilinpidollinen tekeminen" ei ole valuuttaunionissa jäsenvaltioille mahdollista. Tuet suuntautuvat yksipuolisesti markkinoille ja valtioilla on mahdollisuus saada resursseja hankkeisiinsa ainoastaan markkinoiden ehdoilla, paljon kovemmalla hinnalla mitä ne itse maksavat EKP:lle saamastaan luotosta. Nämä samat ehdot koskevat myös oppositiota. Siksi sosialidemokraateille tyypillinen yhteisen sektorin varaan rakentuva elvyttäminen ei ole Euroopan Unioniossa mahdollista kuin varsin rajallisessa määrin, keskeisesti hyväksyttyjen projektien ja ohjelmien puitteissa. Suuria, varsinkin äkkiä eteen nousevia yhteiskunnallisia ongelmia ei niiden kautta saada hoidetuksi.
Ongelma on noussut esille vasta nyt SDP:n puolella, kun on ryhdytty toiveikkaasti muotoilemaan uutta periaateohjelmaa. Sellaiset hyvinvointivaltioprojektit, jotka perustuvat kansanvaltaiseen, avoimeen hallintoon, jossa valtio ja julkinen sektori oikeuslaitoksineen on suuntaa määräävänä osapuolena, eivät nyt olekaan mahdollisia. Lyhyen tähtäimen politiikassa, esimerkiksi seuraavien vaalien ohjelmissa sosialidemokratia joutuu tyytymään sinänsä tärkeään tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuspolitiikkaan, josta esimerkkeinä ovat nyt tehdyt vaihtoehtobudjetit, nuorisotakuut, uudet innovaatiot, heikoimmassa asemassa oleviin kohdistuneiden leikkausten korvaaminen ottamalla niiltä joilla on varaa maksaa. Kilpailukykysopimukseen taipuminen kuvastaa tätä neuvottomuuden tilaa.
Tämä ei ole huonoa politiikkaa, mutta se ei myöskään pidä sisällään dynaamista, uutta infrastruktuuria, uusia palveluita ja sellaisia uusia osallistumisen ja luovan toiminnan elementtejä, joille tulevan hyvinvoinnin pitää rakentua. Niitä palveluita markkinat voivat luoda vasta sitten, kun visio uusista rakenteista on luotu ja sille rakennnettu vahva taloudellinen perusta. Yritykset eivät luo kysyntää, ne tarvitsevat sitä voidakseen investoida. Yritykset eivät luo visiota hyvinvointiyhteiskunnasta, ne tarvitsevat demokraattisten, poliittisten rakenteiden luomaa lujaa kuvaa tulevasta. Suuntautuminen tulevaan ei voi perustua pelkästään anarkistiseen markkina- ja yritysvisioon, taustalla pitää olla yhteistä hyvinvointia hahmottava demokraattinen valtio.
Euroopan Unionin muotopuoli raha- ja finanssipoliittinen rakenne sulkee sosialidemokraattisen tulevaisuuskonseptin keskeisten periaatteiden vastaisena kehityslinjana kokonaan ulkopuolelle. Mitä sosialidemokraattinen politiikka on ilman oikeudenmukaista, demokraattista, universaalia hyvinvointia tavoittelevaa valtiota? SDP:n periaateohjelmassa joudutaan ottamaan kantaa tähän, uuteen aikaan ja uusiin olosuhteisiin liittyvään kysymykseen.
Tämä asia ei ole noussut aikaisemmissa periaateohjelmissa tämän ajan asettamalla vakavuudella esille. Hyvinvointia on rakennettu julkisen pakkoyhteiskunnan varaan, johon kaikkii kuuluvat ja kaikki tavalla tai toisella osallistuvat. Tämän periaatteen markkinoiden ehdoilla rakennettu, markkina-alisteiseksi suuntautunut Euroopan Unioni kyseenlaistaa.
Kysymys kuuluu siis: mikä on sosialidemokratian vastaus yhteisen hyvinvoinnin toteuttamiseksi markkina-alisteisessa Euroopassa, markkinoiden megakoneen globaalissa maailmassa? Tähän emme ole ainakaan vielä saaneet minkäänlaista vastausta. Samalla tämä on mitä suurin uhka maanosan ihmisille, kansojen ja kansalaisten hyvinvoinnille. Onko Euroopan Unionin perusarvojen kyseenalaistaminen ylipäätään mahdollista, nehän ovat syntyneet rauhan, sodan poissaolon ja demokraattisen päätöksenteon saattelemana, hyvin usein vielä konsensusperiaatteella?
En olisi osannut kuvitella sellaista aikaa tulevan, jolloin yhteisen hyvinvoinin rakentaminen valtion, yhteisen päätöksenteon, yhteisen säästämisen ja yhteisen raha- ja finanssipolitiikan varaan ei olisi mahdollista. Nyt se näyttää olevan paitsi mahdollista, samalla myös hegemoniaa ylläpitävä ja riistävää, kurjistavaa politiikkaa toteuttava ja sosialidemokraattisen poliittisen strategian poissulkeva vaihtoehto.
Tunnisteet:
austerismi,
Eurooppa,
Sosialidemokratia,
tuhoavuus
keskiviikko 29. kesäkuuta 2016
Luvattu maa
Euroopan Unionin tila ja tulevaisuus on nyt noussut tavallista vakavampaan keskusteluun brittien Brexit-kansanäänestyksen myötä. Mitä tapahtuu saarivaltiolle? Mitä tapahtuu Euroopalle? Ilma on sakeana ajatuksia, ehdotuksia ja arvailuja.
Korostuneesti näyttää nousevan esille ajatus Euroopan Unionista arvoyhteisönä, joka on läntisen demkratian linnake. Britannian tehtävä on omalta osaltaan osoittaa, toimiiko sikäläinen demokratia, jota nyt viimeksi on testattu kansanäänestyksen muodossa. Näyttää siltä että kansanäänestyksen lanseerannut pääministeri Cameron ei aio viedä kansalta saatua viestiä eteenpäin, vaan jättää tämän tehtävän seuraajalleen. Vievätkö saarivaltion konservatiivit äänestystulosta ja sen edellyttämiä ratkaisuja ylipäätään eteenpäin, jää tässä jo useammankin arvailun varaan. Jatkaako konservatiivipuolue Cameronin linjalla? Mitä tekee brittien parlamentti, jonka enemmistö vastustaa Euroopan Unionista eroamista?
Paul Krugman, New York Timesin nobelpalkittu talouskolumnisti pitää epävarmalle pohjalle rakennettua euroa syypänä Brexit-äänestykseen ja siinä syntyneeseen tulokseeen. Euroopan Unioni ei ole valtio eikä eurolla tässä jäsenvaltioiden yhteistyössä ole samanlaista tehtävääkään kuin itsenäisen valtion valuutalla. Maastrichtin sopimuksessa ja EKP:n perussäännöissä jäsenvaltioiden tukeminen tai edes takausten antaminen näiden lainoille on rajattu tiukasti tehtäväpiirin ulkokopuolelle. Rahapoliittisesti itsenäinen valtio voi sen sijaan aina "luoda rahaa" hankkeita perustamalla pelkästään kirjanpidollisin toimenpitein. Itsenäinen valtio ei voi siis mennä konkurssiin, mutta raha- ja finanssipolitiikan suhteen valuuttaunionissa elävä valtio ei nauti Valuuttaunionin rahapoliittista luottamusta tässä suhteessa. Kurjuus voi väärän ja itsepäisen politiikan seurauksena kolkuttaa Suomenkin ovella. Nuori sukupolvi näyttää jo nyt joutuvan elämään sääntelyn suhteen villimmässä, vapaammassa ja turvattomammassa todellisuudessa.
Tästä muotopuolesta rakenteesta aiheutuu Valuuttaunionin jäsenvaltioille vakavia ongelmia. Euroopan Investointipankki ja Investointirahasto eivät takaa valtioiden tai julkisen sektorin hankkeita, pankkien ja yksityisten yritysten kylläkin. Yritykset eivät voi investoida jos ostovoimaa ja siihen perustuvaa kysyntää ei ole riittävästi. Yritykset eivät voi juurikaan luoda ostovoimaa - ne tarvitsevat sitä voidakseen toimia aloitteellisesti. Yritysten houkutteleminen investoimaan aikana jolloin kulutusmahdollisuudet eivät kasva on samaa kuin kanssaihmisen houkutteleminen heikoille jäille. Euroopan suuret haasteet, työttömyys, muotopuolen rahapolitiikan aiheuttama austerismi, odotettavissa olevat kansainvaellukset, investointitarpeet infrastruktuuriin ja hyviin palveluihin - kaikki nämä edellyttäisivät perinteisen valtion rahapoliittisen roolin aktivoimista. Unionin keskeiset peruskirjat ovat hylänneet tämän demokraattiseen hallintoon ja valtiolle välttämättömän instrumentin ja aiheuttavat koko ajan pahenevaa kierrettä, taloudellista umpikujaa ja koko Unionin hajoamista enteilevää poliittista epävarmuutta eri puolilla yhteisöä. Perinteinen sosialidemokraattinen uudistuspolitiikka ei ole mahdollista tällaisissa demokraattisen yhteisvastuun ulossulkevissa olosuhteissa.
Lukijasta saattaa tuntua siltä että harrastan jonkinlaista "hypetystä" saarnaamalla Euroopan Unionin muotopuolesta rakenteesta. Sosialidemokratia on kuitenkin liike, jonka olemassaolo perustuu yhteisvastuun ja kansanvallan perustalle. Sitä edustaa ylimmillään demokraattinen valtio rakenteineen, palveluineen ja elämänasenteineen. Jos halutaan elää pelkästään markkinoiden hallitsemassa maailmassa, sosialidemokratialla voi siinä olla ainoastaan virheitä osoittava, epäproduktiivisia ja epädemokraattisia ilmenemismuotoja kritisoiva ja - omien autonomisten rakenteidensa avulla - jossakin määrin korjaava tehtävä. Voi olla että kaikista ongelmista huolimatta päinvastainen hypetys, nimittäin markkinoiden palvominen jatkuu vielä vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin. Mutta jossakin vaiheessa - toivottavasti ei liian myöhään - on palattava rauhan, maltillisuuden ja yhteisvastuun maailmaan ja nostettava demokratia elämäntapana suurimmaksi hyveeksi.
Minä haluaisin nähdä Euroopan juuri tässä alkuperäisessä tehtävässään, rauhan, demokratian ja yhteisvastuun linnakkeena. Linnakkeena joka ei hae ratkaisua kilpailusta ja kilpavarustelusta, vihollisuuksista ihmisten ja kansojen välillä, vaarallisesta kyynisyydestä ja irrationaalista todellisuuskuvasta. Aika rientää ja kello käy, viikot, kuukaudet ja vuodetkin kuluvat yhä kiihtyvällä vauhdilla. Taidan olla profeetta Aaronin kaltainen katselija, joka näkee internetin aikaansaamalta näköalapaikalta hyvinvoinnin aikakauden siintävän tulevaisuudessa - mutta jolle ei ole suotu pääsyä tuohon luvattuun maahan.
Korostuneesti näyttää nousevan esille ajatus Euroopan Unionista arvoyhteisönä, joka on läntisen demkratian linnake. Britannian tehtävä on omalta osaltaan osoittaa, toimiiko sikäläinen demokratia, jota nyt viimeksi on testattu kansanäänestyksen muodossa. Näyttää siltä että kansanäänestyksen lanseerannut pääministeri Cameron ei aio viedä kansalta saatua viestiä eteenpäin, vaan jättää tämän tehtävän seuraajalleen. Vievätkö saarivaltion konservatiivit äänestystulosta ja sen edellyttämiä ratkaisuja ylipäätään eteenpäin, jää tässä jo useammankin arvailun varaan. Jatkaako konservatiivipuolue Cameronin linjalla? Mitä tekee brittien parlamentti, jonka enemmistö vastustaa Euroopan Unionista eroamista?
Paul Krugman, New York Timesin nobelpalkittu talouskolumnisti pitää epävarmalle pohjalle rakennettua euroa syypänä Brexit-äänestykseen ja siinä syntyneeseen tulokseeen. Euroopan Unioni ei ole valtio eikä eurolla tässä jäsenvaltioiden yhteistyössä ole samanlaista tehtävääkään kuin itsenäisen valtion valuutalla. Maastrichtin sopimuksessa ja EKP:n perussäännöissä jäsenvaltioiden tukeminen tai edes takausten antaminen näiden lainoille on rajattu tiukasti tehtäväpiirin ulkokopuolelle. Rahapoliittisesti itsenäinen valtio voi sen sijaan aina "luoda rahaa" hankkeita perustamalla pelkästään kirjanpidollisin toimenpitein. Itsenäinen valtio ei voi siis mennä konkurssiin, mutta raha- ja finanssipolitiikan suhteen valuuttaunionissa elävä valtio ei nauti Valuuttaunionin rahapoliittista luottamusta tässä suhteessa. Kurjuus voi väärän ja itsepäisen politiikan seurauksena kolkuttaa Suomenkin ovella. Nuori sukupolvi näyttää jo nyt joutuvan elämään sääntelyn suhteen villimmässä, vapaammassa ja turvattomammassa todellisuudessa.
Tästä muotopuolesta rakenteesta aiheutuu Valuuttaunionin jäsenvaltioille vakavia ongelmia. Euroopan Investointipankki ja Investointirahasto eivät takaa valtioiden tai julkisen sektorin hankkeita, pankkien ja yksityisten yritysten kylläkin. Yritykset eivät voi investoida jos ostovoimaa ja siihen perustuvaa kysyntää ei ole riittävästi. Yritykset eivät voi juurikaan luoda ostovoimaa - ne tarvitsevat sitä voidakseen toimia aloitteellisesti. Yritysten houkutteleminen investoimaan aikana jolloin kulutusmahdollisuudet eivät kasva on samaa kuin kanssaihmisen houkutteleminen heikoille jäille. Euroopan suuret haasteet, työttömyys, muotopuolen rahapolitiikan aiheuttama austerismi, odotettavissa olevat kansainvaellukset, investointitarpeet infrastruktuuriin ja hyviin palveluihin - kaikki nämä edellyttäisivät perinteisen valtion rahapoliittisen roolin aktivoimista. Unionin keskeiset peruskirjat ovat hylänneet tämän demokraattiseen hallintoon ja valtiolle välttämättömän instrumentin ja aiheuttavat koko ajan pahenevaa kierrettä, taloudellista umpikujaa ja koko Unionin hajoamista enteilevää poliittista epävarmuutta eri puolilla yhteisöä. Perinteinen sosialidemokraattinen uudistuspolitiikka ei ole mahdollista tällaisissa demokraattisen yhteisvastuun ulossulkevissa olosuhteissa.
Lukijasta saattaa tuntua siltä että harrastan jonkinlaista "hypetystä" saarnaamalla Euroopan Unionin muotopuolesta rakenteesta. Sosialidemokratia on kuitenkin liike, jonka olemassaolo perustuu yhteisvastuun ja kansanvallan perustalle. Sitä edustaa ylimmillään demokraattinen valtio rakenteineen, palveluineen ja elämänasenteineen. Jos halutaan elää pelkästään markkinoiden hallitsemassa maailmassa, sosialidemokratialla voi siinä olla ainoastaan virheitä osoittava, epäproduktiivisia ja epädemokraattisia ilmenemismuotoja kritisoiva ja - omien autonomisten rakenteidensa avulla - jossakin määrin korjaava tehtävä. Voi olla että kaikista ongelmista huolimatta päinvastainen hypetys, nimittäin markkinoiden palvominen jatkuu vielä vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin. Mutta jossakin vaiheessa - toivottavasti ei liian myöhään - on palattava rauhan, maltillisuuden ja yhteisvastuun maailmaan ja nostettava demokratia elämäntapana suurimmaksi hyveeksi.
Minä haluaisin nähdä Euroopan juuri tässä alkuperäisessä tehtävässään, rauhan, demokratian ja yhteisvastuun linnakkeena. Linnakkeena joka ei hae ratkaisua kilpailusta ja kilpavarustelusta, vihollisuuksista ihmisten ja kansojen välillä, vaarallisesta kyynisyydestä ja irrationaalista todellisuuskuvasta. Aika rientää ja kello käy, viikot, kuukaudet ja vuodetkin kuluvat yhä kiihtyvällä vauhdilla. Taidan olla profeetta Aaronin kaltainen katselija, joka näkee internetin aikaansaamalta näköalapaikalta hyvinvoinnin aikakauden siintävän tulevaisuudessa - mutta jolle ei ole suotu pääsyä tuohon luvattuun maahan.
Tunnisteet:
demokratia elämäntapana,
Eurooppa,
hyvinvointivaltio
perjantai 24. kesäkuuta 2016
Korvatillikka ja murros
Euroopan Komission puheenjohtajalla Jean Claude Junckerilla on ilmeisesti sukuperintönä (Juncker=talonpoika) tapana antaa isällinen läpsäytys keskustelukumppanin poskelle. Sen tarkoitus on osoittaa karaktääriä ja terävyyttäkin jos niin tarvitaan. Kukapa meistä ei osoittaisi särmää, varsinkin "pienessä sievässä" siihen tuntuu löytyvän keinoja, monenlaisiakin. Nyt puolestaan Euroopan Unioni ja sen puheenjohtaja on saamassa sivalluksen, oikean korvatillikan Britannialta "leave" kannan voiton muodossa Brexit-äänestyksessä.
Korvatillikalla ja kansanäänestyksellä on yhteistä ainakin se, että se osoittaa tunnetasolla kumppanin tulleen loukatuksi ja että selän kääntäminen on oikeutettua. Analyysi tapahtuneesta jää arvattavaksi - ja niin taitaa käydä Brexit-äänestyksessäkin. Kansan oikeudentuntoa on loukattu. Motiivit äänestyskäyttäytymiseen ilmeisesti vaihtelevat. Tekee kuitenkin mieli pohdiskella, olisiko kaiken tapahtuneen takana suuri linja, joka on johtamassa ainakin välien rikkoutumiseen Euroopan Unionin kanssa, ja myös - mitä suurimmalla todennäköisyydellä - Britannian lähtemiseen omalle tielleen.
Brittien motiivit liittyvät monella tapaa "kansalliseen karaktääriin", jos tällaista sosiaalispykologista ilmaisua sallitaan käyttää. Saarivaltion asenteellisessa pohjavirrassa ei autoritaarinen ylimielisyys eikä väkivalta sekään ole vierasta. Britit luopuivat kuolemanrangaistuksesta vasta vuonna 1964 jolloin viimeinen hirttotuomio pantiin täytäntöön. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo eivät näytä kuuluvan todellisuudessa brittiläiseen elämäntapaan. Kauppaa käydään kaikilla arvoilla - taloudellinen menestyminen on tärkeintä ja se antaa oikeutuksen yhteisön kannalta epäproduktiivisiinkin asenteisiin.
Erinomaisen kasvualustan noille luonteenpiirteille on tarjonnut 1970-luvulta liikkeellelähtenyt monetaristinen talousoppi, jonka poliittiseksi sovellutusmuodoksi on muotoutunut ns. uusliberalismi. Valtio on pahasta, yksityinen aloitteellisuus on ainoa joka ratkaisee. Monetarismi on globaalin kapitalismin ydintä. Jopa Euroopan Unioni, jonka alunperin piti oleman rauhan ja demokratian suuri projekti toisen maailmansodan ja natsien kolmannen valtakunnan nekrofiilin tuhoavuuden jälkeen, on alkuvaiheen optimismin jälkeen ajautunut yksipuoliseksi markkinaliberalismin linnakkeeksi.
Euroopan talousyhteisön juna on ollut liikkeellä valtiorakennetta vähättelevään ja "markkinaa" suosivaan suuntaan jo pitkään. Minulla oli tilaisuus yhtenä ensimmäisistä suomalaisista seurata tilannetta jo 1970-luvulla sisältäpäin kansainvälisen järjestön pääsihteerin ominaisuudessa eräissä senaikaisen EY:n elimissä. Toimintatapa ei tuolloin ollut yhtä selkeätä ja suoraviivaista kuin nykyään, mutta merkit markkinain asettamisesta etusijalle olivat jo olemassa. Maastrichtin sopimuksen perusta laskettiin 1990-luvun alussa. Strateginen valmistelu oli tietenkin tehty konservatiivisten sisäpiirien toimesta jo sitä aikaisemmin.
Yhteisöllisen lähestymistavan henki on kuitenkin säilynyt Euroopan Unionissa ennenkaikkea suurimman vähemmistöryhmän, sosialidemokraattien toimintatavassa läpi koko monetaristisen ja uusliberalistisen nousun ajan. On kuitenkin jouduttu antamaan periksi suurten vapauksien nimissä kilpailuperiaatteelle, yritystoiminnan asettamisesta aluksi "samalle viivalle" julkisen toimintakäytännön kanssa, on tullut tilaa-tuottaja-malli ja viimeisimpäni yksiselitteinen markkina-alisteinen eurooppalainen "läntinen" visio. Suurten vapaakauppasopimusten myötä valtio ja yhteiset demokraattiset rakenteet painetaan marginaaliin ja jos pahasti käy, myös kriminalisoidaan. Vaikuttaa myös siltä, että strategisessa mielessä myös pysyvään vähemmistöön painettujen sosialidemokraattien visiointivoima on painunut arkitietoisuuden ulottumattomiin.
Yksipuolinen markkinahenkisyys on asettunut raudoitetun betonin otteella Euroopan Unionin peruskirjoihin ja rakennettuihin instituutioihin. Niiden muuttaminen sellaiseksi sekatalousrakenteeksi, jossa valtiolla ja julkisilla rakenteilla on yhteisiä voimavaroja kasvattava, kysyntää ja osto-voimaa lisäävä rooli, ei ole Unionin rakenteiden puitteissa mahdollista kuin äärimmäisen rajoitetussa määrin. Motiivina yksiulotteisille rakenteille oli kylmän sodan aikana vahvistunut neuvostotyyppisen, autoritaarisen ja reaktionäärisen valtiososialismin pelko. Samalla kammettiin kuitenkin myös kansanvaltainen yhteisöllinen toimintamalli sivuraiteelle. Pohjoismainen sosialidemokraattien luomukseksi symbolisoitunut hyvinvointivaltio joutui jalkapuuhun ja käsirautoihin.
Kapinalla Euroopan Unionia vastaan voi ahnaan itsekkyyden lisäksi olla myös se lähtökohta että Unionin alkuperäistavoite kansanvaltaisesta, harmoniaa luovasta hyvinvointiyhteisöstä ei markkinaliberaaleilla keinoilla - tietenkään - onnistunut. Unionista tuli siipirikko räpiköijä, joka ei näytä päässeen siivilleen. Yhteistä hyvinvointia luova vipuvarsi on ideologisin perustein leikattu poikki. Eurooppalaisten sosialistien ajatuksissa elää kaikesta huolimatta lähes irrationaaliksi luonnehdittava toivo siitä, että kaikki voisi vielä sittenkin muuuuttua hyväksi.
Porvarillisen puolen ääriajattelussa paluu kansalliseen, kansallisvaltiopohjaiseen ajatteluun on tietenkin saanut vauhtia. Kritiikki ei ole kohdistunut yhteisen sektorin halvaannuttamiseeen, vaan väitettyyn byrokratiaan ja oman vallan menettämiseen. Vallan saamisen takaisin kotimaahan ei paljoa auta, jos lähestymistavassa ei tapahdu olennaista muutosta.
Äärivasemmiston kritiikissä paluu kansalliseen päätöksentekoon lähtee - ymmärrettävästikin - siitä, että heidän toivomiaan muutoksia on konservatiivisessa eurooppalaisessa rakenteessa mahdoton saada aikaan edes pidemmällä aikavälillä.
Brexitin jälkeen on tietenkin mielenkiintoista nähdä, minkälaisia opetuksia tapahtunut antaa mantereen poliittisille virtauksille. Jos vastaus on lisää markkinaa ja lisää yhteisen, rationaalin intressin sivuuttamista, Euroopan Unionin rapautuminen jatkuu väistämättä. Sosialidemokratialla ei tässä politiikassa ole mitään sijaa muodollisen demokraattisen opposition edustajana olemisen ohella.
Paradigman muutos sosiaaliseen ja demokraattiseen suuntaan on Euroopan Unionin rakenteissa estetty tehokkaasti ja lopullisen tuntuisesti. "Eurooppa on rakennettava uudelleen" -vaatimus ei näytä toteutuvan konsensuksen eikä muodollisen demokratian keinoin. Kaupallisesti motivoitunut, muodollista demokratiaa noudatteleva media ei ole siinä henkisessä tilassa että se kykenisi vapaana valtiomahtina tarjoamaan vaihtoehtoja.
Brittien korvatillikka ei ole leikillinen läpsäytys. Se on sekavasti käyttäytyvän seurustelukumppanin selänkääntö yhteisölle. Sekavia selityksiä syntyneestä tilanteeesta ja sen seuraamuksista saamme siis tästä eteenpäin kuunnella.
Palaan aina mielessäni kalevalaiseen tammeen analogiana Euroopan nykyiseen tilanteeseen. Kalevalainen tammi tarkoittaa kahta asiaa: suurta puuta ja samalla patoa joka estää veden virtaamasta. Jos puun kaatajaa ei löydy, paine padon takana kasvaa ja se ryöpsähtää valloilleen aiheuttaen hirvittävää hävitystä. Kaikki on siis pelissä ja edessä on - ilmeisen väistämättä suuri murros.
Korvatillikalla ja kansanäänestyksellä on yhteistä ainakin se, että se osoittaa tunnetasolla kumppanin tulleen loukatuksi ja että selän kääntäminen on oikeutettua. Analyysi tapahtuneesta jää arvattavaksi - ja niin taitaa käydä Brexit-äänestyksessäkin. Kansan oikeudentuntoa on loukattu. Motiivit äänestyskäyttäytymiseen ilmeisesti vaihtelevat. Tekee kuitenkin mieli pohdiskella, olisiko kaiken tapahtuneen takana suuri linja, joka on johtamassa ainakin välien rikkoutumiseen Euroopan Unionin kanssa, ja myös - mitä suurimmalla todennäköisyydellä - Britannian lähtemiseen omalle tielleen.
Brittien motiivit liittyvät monella tapaa "kansalliseen karaktääriin", jos tällaista sosiaalispykologista ilmaisua sallitaan käyttää. Saarivaltion asenteellisessa pohjavirrassa ei autoritaarinen ylimielisyys eikä väkivalta sekään ole vierasta. Britit luopuivat kuolemanrangaistuksesta vasta vuonna 1964 jolloin viimeinen hirttotuomio pantiin täytäntöön. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo eivät näytä kuuluvan todellisuudessa brittiläiseen elämäntapaan. Kauppaa käydään kaikilla arvoilla - taloudellinen menestyminen on tärkeintä ja se antaa oikeutuksen yhteisön kannalta epäproduktiivisiinkin asenteisiin.
Erinomaisen kasvualustan noille luonteenpiirteille on tarjonnut 1970-luvulta liikkeellelähtenyt monetaristinen talousoppi, jonka poliittiseksi sovellutusmuodoksi on muotoutunut ns. uusliberalismi. Valtio on pahasta, yksityinen aloitteellisuus on ainoa joka ratkaisee. Monetarismi on globaalin kapitalismin ydintä. Jopa Euroopan Unioni, jonka alunperin piti oleman rauhan ja demokratian suuri projekti toisen maailmansodan ja natsien kolmannen valtakunnan nekrofiilin tuhoavuuden jälkeen, on alkuvaiheen optimismin jälkeen ajautunut yksipuoliseksi markkinaliberalismin linnakkeeksi.
Euroopan talousyhteisön juna on ollut liikkeellä valtiorakennetta vähättelevään ja "markkinaa" suosivaan suuntaan jo pitkään. Minulla oli tilaisuus yhtenä ensimmäisistä suomalaisista seurata tilannetta jo 1970-luvulla sisältäpäin kansainvälisen järjestön pääsihteerin ominaisuudessa eräissä senaikaisen EY:n elimissä. Toimintatapa ei tuolloin ollut yhtä selkeätä ja suoraviivaista kuin nykyään, mutta merkit markkinain asettamisesta etusijalle olivat jo olemassa. Maastrichtin sopimuksen perusta laskettiin 1990-luvun alussa. Strateginen valmistelu oli tietenkin tehty konservatiivisten sisäpiirien toimesta jo sitä aikaisemmin.
Yhteisöllisen lähestymistavan henki on kuitenkin säilynyt Euroopan Unionissa ennenkaikkea suurimman vähemmistöryhmän, sosialidemokraattien toimintatavassa läpi koko monetaristisen ja uusliberalistisen nousun ajan. On kuitenkin jouduttu antamaan periksi suurten vapauksien nimissä kilpailuperiaatteelle, yritystoiminnan asettamisesta aluksi "samalle viivalle" julkisen toimintakäytännön kanssa, on tullut tilaa-tuottaja-malli ja viimeisimpäni yksiselitteinen markkina-alisteinen eurooppalainen "läntinen" visio. Suurten vapaakauppasopimusten myötä valtio ja yhteiset demokraattiset rakenteet painetaan marginaaliin ja jos pahasti käy, myös kriminalisoidaan. Vaikuttaa myös siltä, että strategisessa mielessä myös pysyvään vähemmistöön painettujen sosialidemokraattien visiointivoima on painunut arkitietoisuuden ulottumattomiin.
Yksipuolinen markkinahenkisyys on asettunut raudoitetun betonin otteella Euroopan Unionin peruskirjoihin ja rakennettuihin instituutioihin. Niiden muuttaminen sellaiseksi sekatalousrakenteeksi, jossa valtiolla ja julkisilla rakenteilla on yhteisiä voimavaroja kasvattava, kysyntää ja osto-voimaa lisäävä rooli, ei ole Unionin rakenteiden puitteissa mahdollista kuin äärimmäisen rajoitetussa määrin. Motiivina yksiulotteisille rakenteille oli kylmän sodan aikana vahvistunut neuvostotyyppisen, autoritaarisen ja reaktionäärisen valtiososialismin pelko. Samalla kammettiin kuitenkin myös kansanvaltainen yhteisöllinen toimintamalli sivuraiteelle. Pohjoismainen sosialidemokraattien luomukseksi symbolisoitunut hyvinvointivaltio joutui jalkapuuhun ja käsirautoihin.
Kapinalla Euroopan Unionia vastaan voi ahnaan itsekkyyden lisäksi olla myös se lähtökohta että Unionin alkuperäistavoite kansanvaltaisesta, harmoniaa luovasta hyvinvointiyhteisöstä ei markkinaliberaaleilla keinoilla - tietenkään - onnistunut. Unionista tuli siipirikko räpiköijä, joka ei näytä päässeen siivilleen. Yhteistä hyvinvointia luova vipuvarsi on ideologisin perustein leikattu poikki. Eurooppalaisten sosialistien ajatuksissa elää kaikesta huolimatta lähes irrationaaliksi luonnehdittava toivo siitä, että kaikki voisi vielä sittenkin muuuuttua hyväksi.
Porvarillisen puolen ääriajattelussa paluu kansalliseen, kansallisvaltiopohjaiseen ajatteluun on tietenkin saanut vauhtia. Kritiikki ei ole kohdistunut yhteisen sektorin halvaannuttamiseeen, vaan väitettyyn byrokratiaan ja oman vallan menettämiseen. Vallan saamisen takaisin kotimaahan ei paljoa auta, jos lähestymistavassa ei tapahdu olennaista muutosta.
Äärivasemmiston kritiikissä paluu kansalliseen päätöksentekoon lähtee - ymmärrettävästikin - siitä, että heidän toivomiaan muutoksia on konservatiivisessa eurooppalaisessa rakenteessa mahdoton saada aikaan edes pidemmällä aikavälillä.
Brexitin jälkeen on tietenkin mielenkiintoista nähdä, minkälaisia opetuksia tapahtunut antaa mantereen poliittisille virtauksille. Jos vastaus on lisää markkinaa ja lisää yhteisen, rationaalin intressin sivuuttamista, Euroopan Unionin rapautuminen jatkuu väistämättä. Sosialidemokratialla ei tässä politiikassa ole mitään sijaa muodollisen demokraattisen opposition edustajana olemisen ohella.
Paradigman muutos sosiaaliseen ja demokraattiseen suuntaan on Euroopan Unionin rakenteissa estetty tehokkaasti ja lopullisen tuntuisesti. "Eurooppa on rakennettava uudelleen" -vaatimus ei näytä toteutuvan konsensuksen eikä muodollisen demokratian keinoin. Kaupallisesti motivoitunut, muodollista demokratiaa noudatteleva media ei ole siinä henkisessä tilassa että se kykenisi vapaana valtiomahtina tarjoamaan vaihtoehtoja.
Brittien korvatillikka ei ole leikillinen läpsäytys. Se on sekavasti käyttäytyvän seurustelukumppanin selänkääntö yhteisölle. Sekavia selityksiä syntyneestä tilanteeesta ja sen seuraamuksista saamme siis tästä eteenpäin kuunnella.
Palaan aina mielessäni kalevalaiseen tammeen analogiana Euroopan nykyiseen tilanteeseen. Kalevalainen tammi tarkoittaa kahta asiaa: suurta puuta ja samalla patoa joka estää veden virtaamasta. Jos puun kaatajaa ei löydy, paine padon takana kasvaa ja se ryöpsähtää valloilleen aiheuttaen hirvittävää hävitystä. Kaikki on siis pelissä ja edessä on - ilmeisen väistämättä suuri murros.
Tunnisteet:
Eurooppa,
Kalevalainen perinteemme,
Sekatalous,
Sosialidemokratia
keskiviikko 22. kesäkuuta 2016
Tammi kasvaa ja suma seisoo...
Kuinka käy Brexit -äänestyksessä Britanniassa huomenna 23.6. 2016? Mitä äänestys merkitsee Britannialle ja mitä Euroopan Unionille ja sen jäsenmaille?
Kun muistetaan että Britannia ei ole tähänkään saakka ollut valuuttaunionissa ja se saa hoitaa raha- ja finanssipolitiikkaansa itsenäisen maan tapaan, ero Euroopan Unionista ei tässä suhteessa merkinne suurta muutosta Britannian politiikkaan. Rahaa pitää vaihtaa entiseen tapaan ja Euroopan talousalueen muut raamiratkaisut siirtyvät sivuun. Suuret etuoikeudet, joita Britannia on matkan varrella suhteessa muihin EU-maihin itselleen vaatinut ja saanut, jäävät sen jälkeen historiaan. EU:n maataloustuet ovat saarivaltiollekin tärkeitä ja ilmeisesti maatalous pelkää - sielläkin ja uusissakin olosuhteissa - asemansa heikkenevän.
Cameronin keskeinen pointti Brexit-äänestyksen järjestämisessä oli alun alkaen se, että hänen edustamansa maa joutuu maksamaan liikaa osallistumisesta Euroopan Unioniin . Brexit-uhka oli tarkoitettu keinoksi kiristää lisää etuisuuksia Unionilta muiden maiden kustannuksella ja muista sen enempää välittämättä. Nyt kun uhka erosta on todellinen, kieli Cameronin kellossa on muuttunut. Hän pitää viime hetken palopuheita Unionissa pysymisen puolesta. Ilmeisesti aateveljien ja erityisesti USA:n toiveet ja korostettu painotus EU:ssa pysymisestä ovat tehneet tehtävänsä.
Mitä sitten tapahtuu jos Britannia sittenkin jää Unioniin? Konservatiivinen kiristyspolitiikka on ajanut Britanniassakin väen kahteen leiriin, menestyjiin ja häviäjiin. Juuri palkallaan elävä työväestö on joutunut kärsimään etujen alasajosta, työttömyydestä ja heikentynesetä turvasta sosiaalisen tuen ja terveydenhoidon alalla. Myös asuminen ovat käyneet tavalliselle ihmiselle liian kalliiksi.
Oletan konservatiivien tulkitsevan EU:ssa pysymistä tuloksena niin, että on edelleen luotava talouskilpailulle suotuisampia edellytyksiä sääntelyä purkamalla, palkkoja laskemalla ja jatkamalla ylipäätään austeristista politiikkaa - yhä kovemmilla kierroksilla.
Tämän aamun MTV:n ohjelmassa Risto J. Penttilä arvosteli voimakkain sanakääntein Euroopan Unionin epäonnistumista useilla eri rintamilla. Keinoksi hänkin tuntui painottavan sitä, että on siirryttävä vihdoinkin aitoon liberaaliin talous- ja yhteiskuntapolitiikkaan.
Euroopan talousalueen ja erityisesti valuuttaunionin yksiniittinen lähestymistapa Euroopan kuntouttamisessa on epäonnistunut - potilas ei pääse jaloilleen oikeiston politiikkaan perustuvasta matokuurista huolimatta. Se on pikemminkin heikentänyt jäsenvaltioita ja varsinkin Valuuttaunioniin kuuluvia "sisärenkaan" maita. Ytimessä olo ja Unionin pohjalastina oleminen uhkaa hukuttaa yhä pahemmin vuotavassa yhteisessä veneessä myös aina uskollisen vallanpitäjien sylissäistujan, Suomen.
Britannian pysyminen Unionissa ei tule näillä näkymin tuomaan Unioniin sellaisenaan mitään uutta, pikemminkin entisenlaista menoa ja kovemmilla kierroksilla. Varoittavat äänet yksipuolisesta pankkien ja markkinoiden rahoittamisesta ovat kaikuneet kuuroille korville. Perusteellisempi paradigman vaihdos ei näytä kelpaavan poliittiselle oikeistolle edes pragmaattisena, todellisuuden asettamana väistämättömänä ehtona. Eivät Euroopan sosialidemokraatitkaan ole tässä suhteessa niin selkeitä olleet että kansa hurraata tälle Europan poliittiselle vähemmistölle huutaisi.
Jo nuoruudessa oppimani sosialidemokraattinen periaate oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja yhteisöllisyyden toteuttamiseksi on valtion ja ylipäätään julkisten, kansanvaltaisesti hallinnoitujen rakenteden vahvistaminen. Kunnioitettu opettajani tässä asiassa oli Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950-60 lukujen taitteessa. Hän korosti yhteisen säästämisen suurta merkitystä voimavarojen kokoajana ja kansantalouden voimistajana ja kuntouttajana. Julkinen talous voi luoda resursseja ja sitä kautta rakenteita ja projekteja. Yksityinen sektori puolestaan tarvitsee kysyntää ja ostovoimaa voidakseen - ja rohjetakseen - investoida. Julkisen sektorin elvyttämisen ja kuntouttamisen elementti puuttuu Euroopan Unionin taloudellisesta ulottuvuudesta. Keskeisiltä osiltaan se on suljettu Maastrichtin sopimuksessa ja siihen perustuvissa lisäpöytäkirjoissa sekä Euroopan Valuuttaunionin peruskirjassa käytännössä kokonaan keinovalikoiman ulkopuolelle. Edistyksellisen politiikan tehtävänä on nostaa tämä ulottuvuus mukaan eurooppalaiseen talouspolitiikkaan.
Juhannuksen vieton ja kesäpäivän seisauksen myötä alkavat taas päivät lyhetä ja yöt pimentyä. Eurooppalaisessa raha- ja finanssipolitiikassa kesää ja valoisaa, auvoista aikaa ei tullutkaan. Mustan taloudellisen vallanpidon pilvet eivät päästä päivää paistamaan eikä kuuta kumottamaan. Kalevalan myyttinen tammi ulottuu taivaisiin ja jämähtäneen ajattelun muodossa estää pilviä väistymästä.
Mistähän ilmestyy se peukalon mittainen vaikuttaja joka kaataa tämän talouden valoisampaa elämää pidättelevän tammen?
Kun muistetaan että Britannia ei ole tähänkään saakka ollut valuuttaunionissa ja se saa hoitaa raha- ja finanssipolitiikkaansa itsenäisen maan tapaan, ero Euroopan Unionista ei tässä suhteessa merkinne suurta muutosta Britannian politiikkaan. Rahaa pitää vaihtaa entiseen tapaan ja Euroopan talousalueen muut raamiratkaisut siirtyvät sivuun. Suuret etuoikeudet, joita Britannia on matkan varrella suhteessa muihin EU-maihin itselleen vaatinut ja saanut, jäävät sen jälkeen historiaan. EU:n maataloustuet ovat saarivaltiollekin tärkeitä ja ilmeisesti maatalous pelkää - sielläkin ja uusissakin olosuhteissa - asemansa heikkenevän.
Cameronin keskeinen pointti Brexit-äänestyksen järjestämisessä oli alun alkaen se, että hänen edustamansa maa joutuu maksamaan liikaa osallistumisesta Euroopan Unioniin . Brexit-uhka oli tarkoitettu keinoksi kiristää lisää etuisuuksia Unionilta muiden maiden kustannuksella ja muista sen enempää välittämättä. Nyt kun uhka erosta on todellinen, kieli Cameronin kellossa on muuttunut. Hän pitää viime hetken palopuheita Unionissa pysymisen puolesta. Ilmeisesti aateveljien ja erityisesti USA:n toiveet ja korostettu painotus EU:ssa pysymisestä ovat tehneet tehtävänsä.
Mitä sitten tapahtuu jos Britannia sittenkin jää Unioniin? Konservatiivinen kiristyspolitiikka on ajanut Britanniassakin väen kahteen leiriin, menestyjiin ja häviäjiin. Juuri palkallaan elävä työväestö on joutunut kärsimään etujen alasajosta, työttömyydestä ja heikentynesetä turvasta sosiaalisen tuen ja terveydenhoidon alalla. Myös asuminen ovat käyneet tavalliselle ihmiselle liian kalliiksi.
Oletan konservatiivien tulkitsevan EU:ssa pysymistä tuloksena niin, että on edelleen luotava talouskilpailulle suotuisampia edellytyksiä sääntelyä purkamalla, palkkoja laskemalla ja jatkamalla ylipäätään austeristista politiikkaa - yhä kovemmilla kierroksilla.
Tämän aamun MTV:n ohjelmassa Risto J. Penttilä arvosteli voimakkain sanakääntein Euroopan Unionin epäonnistumista useilla eri rintamilla. Keinoksi hänkin tuntui painottavan sitä, että on siirryttävä vihdoinkin aitoon liberaaliin talous- ja yhteiskuntapolitiikkaan.
Euroopan talousalueen ja erityisesti valuuttaunionin yksiniittinen lähestymistapa Euroopan kuntouttamisessa on epäonnistunut - potilas ei pääse jaloilleen oikeiston politiikkaan perustuvasta matokuurista huolimatta. Se on pikemminkin heikentänyt jäsenvaltioita ja varsinkin Valuuttaunioniin kuuluvia "sisärenkaan" maita. Ytimessä olo ja Unionin pohjalastina oleminen uhkaa hukuttaa yhä pahemmin vuotavassa yhteisessä veneessä myös aina uskollisen vallanpitäjien sylissäistujan, Suomen.
Britannian pysyminen Unionissa ei tule näillä näkymin tuomaan Unioniin sellaisenaan mitään uutta, pikemminkin entisenlaista menoa ja kovemmilla kierroksilla. Varoittavat äänet yksipuolisesta pankkien ja markkinoiden rahoittamisesta ovat kaikuneet kuuroille korville. Perusteellisempi paradigman vaihdos ei näytä kelpaavan poliittiselle oikeistolle edes pragmaattisena, todellisuuden asettamana väistämättömänä ehtona. Eivät Euroopan sosialidemokraatitkaan ole tässä suhteessa niin selkeitä olleet että kansa hurraata tälle Europan poliittiselle vähemmistölle huutaisi.
Jo nuoruudessa oppimani sosialidemokraattinen periaate oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja yhteisöllisyyden toteuttamiseksi on valtion ja ylipäätään julkisten, kansanvaltaisesti hallinnoitujen rakenteden vahvistaminen. Kunnioitettu opettajani tässä asiassa oli Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950-60 lukujen taitteessa. Hän korosti yhteisen säästämisen suurta merkitystä voimavarojen kokoajana ja kansantalouden voimistajana ja kuntouttajana. Julkinen talous voi luoda resursseja ja sitä kautta rakenteita ja projekteja. Yksityinen sektori puolestaan tarvitsee kysyntää ja ostovoimaa voidakseen - ja rohjetakseen - investoida. Julkisen sektorin elvyttämisen ja kuntouttamisen elementti puuttuu Euroopan Unionin taloudellisesta ulottuvuudesta. Keskeisiltä osiltaan se on suljettu Maastrichtin sopimuksessa ja siihen perustuvissa lisäpöytäkirjoissa sekä Euroopan Valuuttaunionin peruskirjassa käytännössä kokonaan keinovalikoiman ulkopuolelle. Edistyksellisen politiikan tehtävänä on nostaa tämä ulottuvuus mukaan eurooppalaiseen talouspolitiikkaan.
Juhannuksen vieton ja kesäpäivän seisauksen myötä alkavat taas päivät lyhetä ja yöt pimentyä. Eurooppalaisessa raha- ja finanssipolitiikassa kesää ja valoisaa, auvoista aikaa ei tullutkaan. Mustan taloudellisen vallanpidon pilvet eivät päästä päivää paistamaan eikä kuuta kumottamaan. Kalevalan myyttinen tammi ulottuu taivaisiin ja jämähtäneen ajattelun muodossa estää pilviä väistymästä.
Mistähän ilmestyy se peukalon mittainen vaikuttaja joka kaataa tämän talouden valoisampaa elämää pidättelevän tammen?
Tunnisteet:
Eurooppa,
Kalevalainen perinteemme
perjantai 17. kesäkuuta 2016
Millainen eurooppalainen koti?
Suomen hallitus on julkaissut tänään 17.6. 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon. Asian esittelijä ulkoministeri Soini on kehottanut kansaa kriisitietoisuuteen ja kriisinsietokykykyyn. Ehdotukset korostavat huonompaan suuntaan muuttunutta tilannetta Euroopassa ja erityisesti Itämeren alueella. Keskeisenä syynä on Venäjän ja Ukrainan välinen kiristynyt tilanne ja Venäjän toteuttama Krimin miehittäminen.
TV1:n "Päivän kasvo" ohjelmassa entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja huomautti selonteon puutteista puhuessaan mm. siitä että siinä ei esitetä vaihtoehtoja jännittyneen tilanteen laukaisemiseksi. Euroopan Unioni näyttää jatkavan sanktioita eikä näytä yrittävänkään etsiä ulospääsyä ilmeisen uhkaavaksi kääntyvästä tilanteesta. Pietarin talousfoorumissa Venäjän presidentti Vladimir Putin näyttää korostaneen yhteistyön jatkamista erimielisyyksistä huolimatta, koska Euroopan unioni on Venäjän naapuri ja tärkein kauppakumppani.
Friedrich Ebert Stiftung, tunnettu saksalainen sosialidemokraattisesti suuntautunut, myös liittovaltion taloudellisesti tukema säätiö on juuri julkaissut "Social Europpe" -verkkolehdessä raportin yhteisiin intresseihin perustuvasta pragmaattisesta yhteistyöstä Euroopan Unionin, Venäjän ja Venäjää lähellä olevien valtioiden välillä. Dokumentti pitää sisällään koko joukon uusia ehdotuksia, jotka on tähdätty rakentamaan luottamusta, jota välttämättä tarvitaan taloudellisen yhteistoiminnan pohjaksi. Se näyttää tietoisesti välttelevän sellaista kielenkäyttöä ja arvotuksia, jotka saattaisivat muodostua luottamuksellisten suhteiden rakentamisen esteeksi. "Jaettu eurooppalainen koti" ei ole samaa kuin "yhteinen eurooppalainen koti" mutta ei myöskään pelättävissä oleva kauhuskenaario, josta esityksessä käytetään nimitystä "murtunut eurooppalainen koti" tai vähän lievempänä "jakautunut eurooppalainen koti". Se merkitsisi palaamista uudelleen kylmän sodan aikaisiin asenteisiin.
Raportin neljä "eurooppalaisen kodin" skenaariota ovat siis:
1) Jaettu eurooppalainen koti, jota luonnehtii pragmaattinen yhteistyö EU:n ja idän välillä, siis Venäjän ja sen lähipiiriin kuuluvien valtioiden välillä
2) Yhteinen eurooppalainen koti, jota yhdistävät yhteiset arvot ja yhteisyys
3) Murtunut eurooppalainen koti, jota luonnehtii kylmän sodan aikainen henki
4) Jakautunut eurooppalainen koti, jota luonnehtii "kylmä rauha" valtioiden välillä
Jaettu eurooppalainen koti edustaa pragmaattista lähestymistapaa, jossa EU huolehtii omista intresseistään, mutta ottaa huomioon myös Venäjän ja sen naapurien taloudelliset ja yhteiskunnalliset, erityisesti kansalaisyhteiskunnan intressit. Sen ei tule kuitenkaan tapahtua vastoin kansainvälisen oikeuden mukaista lähestymistapaa.
Jos "yhteinen eurooppalainen koti" ei näytä mahdolliselta, tulisi EU:n kaikin tavoin välttää "murtuneen eurooppalaisen kodin" skenaariota. Tämän hetken tilanne näyttää ilmentävän jakautuneen eurooppalaisen kodin piirteitä. Tavoitteena tulisi kuitenkin olla jaettu eurooppalainen koti.
Mitä olisivat sitten "jaetun eurooppalaisen kodin" piirteet? Tavoitteena tulisi olla neljän viiden vuoden periodilla pragmaattinen, yhteisiin intresseihin perustuva itäisen kumppanuuden kehittäminen, Eastern Partnership (EaP). Jaetun eurooppalaisen kodin skenaariossa eturistiriidat ja erilaiset poliitiset asennoitumiset tietenkin jatkaisivat olemassaoloaan, mutta ne eivät estäisi pragmaattista yhteisten intressien eteenpäinviemistä. Välitön tavoite olisi huomion vetäminen pois nyt vallitsevista ristiriidoista ja painopisteen siirtäminen käytännön asioihin. Yksi tärkeä asia olisi kilpailun vähentäminen kuuden Venäjää lähellä olevan valtion suuntautumisesta. Olisi löydettävä yhteensopivuutta kahden erilaisen integraatioprosessin välillä ja etsittävä mahdollisuuksia jaettuun naapuruuteen ja osallistumiseen yhteisiin järjestelyihin näiden prosessien välillä.
Jos "yhteinen eurooppalainen koti" ei näytä mahdolliselta, tulisi EU:n kaikin tavoin välttää "murtuneen eurooppalaisen kodin" skenaariota. Tämän hetken tilanne näyttää ilmentävän jakautuneen eurooppalaisen kodin piirteitä. Tavoitteena tulisi kuitenkin olla jaettu eurooppalainen koti.
Friedrich Ebert Säätiön esityksessä kiinnitetään huomiota kolmeen tärkeään periaatteseen:
1) EU:n täytyy olla tietoinen omista tavoitteistaan, ja hyväksyä samalla syvempi ymmärtämys Venäjän ja sen lähinaapureiden eduista ja tavoitteista;
2) EU:n tulee olla kykenevä näkemään oman politiikkansa itäisten naapurien kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta, voidakseen reagoida oikein konflikteihin ja kehittää relevantteja toimia. Tämä tarkoittaa sitä että myös Venäjän kannalta sensitiiviset näkökohdat huomioidaan. Oikeudellisista lähtökohdista ei tietenkään oltaisi luopumassa.
3) EU:n tulee kyetä näkemään pitkän tähtäinen yhteiset edut ja välttää niiden sekoittamista lyhyen tähtäimen kotimaisiin eturistiriitoihin.
EU:n intressissä on ensiksikin rauhan turvaaminen sen omilla rajoilla koskien niin kovaa sotilastekniikkaa kuin pehmeämpiä konfliktien muotoja alkaen terrorismista, huliganismista, pakolaisvirroista, energian saatavuudesta, tietotekniikkaan liittyvästä "kyperrikollisuudesta" tai ympäristönsuojeluun liittyvistä kysymyksistä.
Ehdotuksia:
- Donin laakson jälleenrakennusrahasto
- Institutionalisoitu yheistyö Euroopan unionin ja Euraasian taloudellisen Unionin (EEU)välillä
- EU:n ja Armenian välillä tulisi sopia vapaakauppasopimus
- Kolmikantainen kaasuntoimituskonsortio Venäjän, Ukrainan ja EU:n välillä
- Pariisin ilmastosopimuksen linjoja seuraava sopimus uudistuvien energialähteiden käytöstä EU:n ja Venäjän välillä
- Taloudellisen yhteistyön lisääminen EU:n ja Venäjän välillä
- Voimien keskittäminen itäisen kumppanuussopimuksen muodossa uusiin infrastruktuurihankkeisiin
- Pysyvän vuoropuhelun luominen Venäjän ja muiden itäisen kumppanuusalueeen maiden kanssa
- Toiminta periaatteella, jonka mukaan uusia muotoja yhteistyölle haetaan oltiinpa sitten samaa tai eri mieltä joistakin keskeisinä pidetyistä kysymyksistä
- Dialogin jatkaminen myös niissä kysymyksissä, joissa tulkinnat ovat erilaisia
Yhteenvetona Friedrich Ebert-säätiön muistiossa korostetaan periaatetta yhteyksien ja yhteistyön luomisesta pragmaattisella pohjalla pyrkien kaikin keinoin jakaantuneen tai murtuneen eurooppalaisen kodin skenaarion välttämiseen.
Samalla kun luetaan ja kuunnellaan Suomen oikeistohallituksen jokseeenkin yksiniittisiä näkemyksiä ETYJ:n presidentin Ilkka Kanervan mukaan "tuoreella pensselillä" maalatusta uhkakuvasta ja transatlanttisesta puolustusstrategiasta, sosialidemokraatin kannattaa tutustua myös Friedrich Ebert Säätiön vaihtoehtoiseen analyysiin ja ehdotuksiin Euroopan Unionin ja Venäjän sekä muiden itäisen kumppanuussopimuksen piiriin kuuluvien maiden välisen jännityksen lieventämisestä.
TV1:n "Päivän kasvo" ohjelmassa entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja huomautti selonteon puutteista puhuessaan mm. siitä että siinä ei esitetä vaihtoehtoja jännittyneen tilanteen laukaisemiseksi. Euroopan Unioni näyttää jatkavan sanktioita eikä näytä yrittävänkään etsiä ulospääsyä ilmeisen uhkaavaksi kääntyvästä tilanteesta. Pietarin talousfoorumissa Venäjän presidentti Vladimir Putin näyttää korostaneen yhteistyön jatkamista erimielisyyksistä huolimatta, koska Euroopan unioni on Venäjän naapuri ja tärkein kauppakumppani.
Friedrich Ebert Stiftung, tunnettu saksalainen sosialidemokraattisesti suuntautunut, myös liittovaltion taloudellisesti tukema säätiö on juuri julkaissut "Social Europpe" -verkkolehdessä raportin yhteisiin intresseihin perustuvasta pragmaattisesta yhteistyöstä Euroopan Unionin, Venäjän ja Venäjää lähellä olevien valtioiden välillä. Dokumentti pitää sisällään koko joukon uusia ehdotuksia, jotka on tähdätty rakentamaan luottamusta, jota välttämättä tarvitaan taloudellisen yhteistoiminnan pohjaksi. Se näyttää tietoisesti välttelevän sellaista kielenkäyttöä ja arvotuksia, jotka saattaisivat muodostua luottamuksellisten suhteiden rakentamisen esteeksi. "Jaettu eurooppalainen koti" ei ole samaa kuin "yhteinen eurooppalainen koti" mutta ei myöskään pelättävissä oleva kauhuskenaario, josta esityksessä käytetään nimitystä "murtunut eurooppalainen koti" tai vähän lievempänä "jakautunut eurooppalainen koti". Se merkitsisi palaamista uudelleen kylmän sodan aikaisiin asenteisiin.
Raportin neljä "eurooppalaisen kodin" skenaariota ovat siis:
1) Jaettu eurooppalainen koti, jota luonnehtii pragmaattinen yhteistyö EU:n ja idän välillä, siis Venäjän ja sen lähipiiriin kuuluvien valtioiden välillä
2) Yhteinen eurooppalainen koti, jota yhdistävät yhteiset arvot ja yhteisyys
3) Murtunut eurooppalainen koti, jota luonnehtii kylmän sodan aikainen henki
4) Jakautunut eurooppalainen koti, jota luonnehtii "kylmä rauha" valtioiden välillä
Jaettu eurooppalainen koti edustaa pragmaattista lähestymistapaa, jossa EU huolehtii omista intresseistään, mutta ottaa huomioon myös Venäjän ja sen naapurien taloudelliset ja yhteiskunnalliset, erityisesti kansalaisyhteiskunnan intressit. Sen ei tule kuitenkaan tapahtua vastoin kansainvälisen oikeuden mukaista lähestymistapaa.
Jos "yhteinen eurooppalainen koti" ei näytä mahdolliselta, tulisi EU:n kaikin tavoin välttää "murtuneen eurooppalaisen kodin" skenaariota. Tämän hetken tilanne näyttää ilmentävän jakautuneen eurooppalaisen kodin piirteitä. Tavoitteena tulisi kuitenkin olla jaettu eurooppalainen koti.
Mitä olisivat sitten "jaetun eurooppalaisen kodin" piirteet? Tavoitteena tulisi olla neljän viiden vuoden periodilla pragmaattinen, yhteisiin intresseihin perustuva itäisen kumppanuuden kehittäminen, Eastern Partnership (EaP). Jaetun eurooppalaisen kodin skenaariossa eturistiriidat ja erilaiset poliitiset asennoitumiset tietenkin jatkaisivat olemassaoloaan, mutta ne eivät estäisi pragmaattista yhteisten intressien eteenpäinviemistä. Välitön tavoite olisi huomion vetäminen pois nyt vallitsevista ristiriidoista ja painopisteen siirtäminen käytännön asioihin. Yksi tärkeä asia olisi kilpailun vähentäminen kuuden Venäjää lähellä olevan valtion suuntautumisesta. Olisi löydettävä yhteensopivuutta kahden erilaisen integraatioprosessin välillä ja etsittävä mahdollisuuksia jaettuun naapuruuteen ja osallistumiseen yhteisiin järjestelyihin näiden prosessien välillä.
Jos "yhteinen eurooppalainen koti" ei näytä mahdolliselta, tulisi EU:n kaikin tavoin välttää "murtuneen eurooppalaisen kodin" skenaariota. Tämän hetken tilanne näyttää ilmentävän jakautuneen eurooppalaisen kodin piirteitä. Tavoitteena tulisi kuitenkin olla jaettu eurooppalainen koti.
Friedrich Ebert Säätiön esityksessä kiinnitetään huomiota kolmeen tärkeään periaatteseen:
1) EU:n täytyy olla tietoinen omista tavoitteistaan, ja hyväksyä samalla syvempi ymmärtämys Venäjän ja sen lähinaapureiden eduista ja tavoitteista;
2) EU:n tulee olla kykenevä näkemään oman politiikkansa itäisten naapurien kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta, voidakseen reagoida oikein konflikteihin ja kehittää relevantteja toimia. Tämä tarkoittaa sitä että myös Venäjän kannalta sensitiiviset näkökohdat huomioidaan. Oikeudellisista lähtökohdista ei tietenkään oltaisi luopumassa.
3) EU:n tulee kyetä näkemään pitkän tähtäinen yhteiset edut ja välttää niiden sekoittamista lyhyen tähtäimen kotimaisiin eturistiriitoihin.
EU:n intressissä on ensiksikin rauhan turvaaminen sen omilla rajoilla koskien niin kovaa sotilastekniikkaa kuin pehmeämpiä konfliktien muotoja alkaen terrorismista, huliganismista, pakolaisvirroista, energian saatavuudesta, tietotekniikkaan liittyvästä "kyperrikollisuudesta" tai ympäristönsuojeluun liittyvistä kysymyksistä.
Ehdotuksia:
- Donin laakson jälleenrakennusrahasto
- Institutionalisoitu yheistyö Euroopan unionin ja Euraasian taloudellisen Unionin (EEU)välillä
- EU:n ja Armenian välillä tulisi sopia vapaakauppasopimus
- Kolmikantainen kaasuntoimituskonsortio Venäjän, Ukrainan ja EU:n välillä
- Pariisin ilmastosopimuksen linjoja seuraava sopimus uudistuvien energialähteiden käytöstä EU:n ja Venäjän välillä
- Taloudellisen yhteistyön lisääminen EU:n ja Venäjän välillä
- Voimien keskittäminen itäisen kumppanuussopimuksen muodossa uusiin infrastruktuurihankkeisiin
- Pysyvän vuoropuhelun luominen Venäjän ja muiden itäisen kumppanuusalueeen maiden kanssa
- Toiminta periaatteella, jonka mukaan uusia muotoja yhteistyölle haetaan oltiinpa sitten samaa tai eri mieltä joistakin keskeisinä pidetyistä kysymyksistä
- Dialogin jatkaminen myös niissä kysymyksissä, joissa tulkinnat ovat erilaisia
Yhteenvetona Friedrich Ebert-säätiön muistiossa korostetaan periaatetta yhteyksien ja yhteistyön luomisesta pragmaattisella pohjalla pyrkien kaikin keinoin jakaantuneen tai murtuneen eurooppalaisen kodin skenaarion välttämiseen.
Samalla kun luetaan ja kuunnellaan Suomen oikeistohallituksen jokseeenkin yksiniittisiä näkemyksiä ETYJ:n presidentin Ilkka Kanervan mukaan "tuoreella pensselillä" maalatusta uhkakuvasta ja transatlanttisesta puolustusstrategiasta, sosialidemokraatin kannattaa tutustua myös Friedrich Ebert Säätiön vaihtoehtoiseen analyysiin ja ehdotuksiin Euroopan Unionin ja Venäjän sekä muiden itäisen kumppanuussopimuksen piiriin kuuluvien maiden välisen jännityksen lieventämisestä.
Tunnisteet:
arvot ja asenteet,
autoritaarisuus,
demokratia elämäntapana,
Sosialidemokratia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)