Jos Euroopan Unionin linjauksia noudatetaan, niin oppositionkin mahdollisuudet muuttaa politiikan suuntaa ovat varsin rajalliset. Budjettikuri tulee Euroopan Unionista ja se puolestaan perustuu Maastrichtin sopimukseen, sen sovellutusten ja Euroopan Keskuspankin perussääntöihin. Kansa tuntee näitä betoniin valettuja periaatteita huonosti ja poliittisille päättäjilläkin näyttää olevan ihmetyksen sormi kummastuksen suussa.
Eurooppalaisen politiikan peruslinja ymmärtämistä vaikeuttaa se, että peruskirjojen sisältöjen muotoiluja ja pykälöintiä on muutettu. Esimerkiksi EKP:n peruskirja on kirjoitettu kokonaan uudelleen. Sitä on vaikea löytää ja myös tavallisen, asiaan perehtymättömän vaikea tulkita. EKP:n peruskirja toteaa, ettei se ota vastuuta jäsenvaltioiden eikä minkään sen tai ylipäätään julkisen sektorin elimen veloista. Tämä tarkoittaa sitä että yksittäiselle valtiolle luonnollinen "rahan tilinpidollinen tekeminen" ei ole valuuttaunionissa jäsenvaltioille mahdollista. Tuet suuntautuvat yksipuolisesti markkinoille ja valtioilla on mahdollisuus saada resursseja hankkeisiinsa ainoastaan markkinoiden ehdoilla, paljon kovemmalla hinnalla mitä ne itse maksavat EKP:lle saamastaan luotosta. Nämä samat ehdot koskevat myös oppositiota. Siksi sosialidemokraateille tyypillinen yhteisen sektorin varaan rakentuva elvyttäminen ei ole Euroopan Unioniossa mahdollista kuin varsin rajallisessa määrin, keskeisesti hyväksyttyjen projektien ja ohjelmien puitteissa. Suuria, varsinkin äkkiä eteen nousevia yhteiskunnallisia ongelmia ei niiden kautta saada hoidetuksi.
Ongelma on noussut esille vasta nyt SDP:n puolella, kun on ryhdytty toiveikkaasti muotoilemaan uutta periaateohjelmaa. Sellaiset hyvinvointivaltioprojektit, jotka perustuvat kansanvaltaiseen, avoimeen hallintoon, jossa valtio ja julkinen sektori oikeuslaitoksineen on suuntaa määräävänä osapuolena, eivät nyt olekaan mahdollisia. Lyhyen tähtäimen politiikassa, esimerkiksi seuraavien vaalien ohjelmissa sosialidemokratia joutuu tyytymään sinänsä tärkeään tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuspolitiikkaan, josta esimerkkeinä ovat nyt tehdyt vaihtoehtobudjetit, nuorisotakuut, uudet innovaatiot, heikoimmassa asemassa oleviin kohdistuneiden leikkausten korvaaminen ottamalla niiltä joilla on varaa maksaa. Kilpailukykysopimukseen taipuminen kuvastaa tätä neuvottomuuden tilaa.
Tämä ei ole huonoa politiikkaa, mutta se ei myöskään pidä sisällään dynaamista, uutta infrastruktuuria, uusia palveluita ja sellaisia uusia osallistumisen ja luovan toiminnan elementtejä, joille tulevan hyvinvoinnin pitää rakentua. Niitä palveluita markkinat voivat luoda vasta sitten, kun visio uusista rakenteista on luotu ja sille rakennnettu vahva taloudellinen perusta. Yritykset eivät luo kysyntää, ne tarvitsevat sitä voidakseen investoida. Yritykset eivät luo visiota hyvinvointiyhteiskunnasta, ne tarvitsevat demokraattisten, poliittisten rakenteiden luomaa lujaa kuvaa tulevasta. Suuntautuminen tulevaan ei voi perustua pelkästään anarkistiseen markkina- ja yritysvisioon, taustalla pitää olla yhteistä hyvinvointia hahmottava demokraattinen valtio.
Euroopan Unionin muotopuoli raha- ja finanssipoliittinen rakenne sulkee sosialidemokraattisen tulevaisuuskonseptin keskeisten periaatteiden vastaisena kehityslinjana kokonaan ulkopuolelle. Mitä sosialidemokraattinen politiikka on ilman oikeudenmukaista, demokraattista, universaalia hyvinvointia tavoittelevaa valtiota? SDP:n periaateohjelmassa joudutaan ottamaan kantaa tähän, uuteen aikaan ja uusiin olosuhteisiin liittyvään kysymykseen.
Tämä asia ei ole noussut aikaisemmissa periaateohjelmissa tämän ajan asettamalla vakavuudella esille. Hyvinvointia on rakennettu julkisen pakkoyhteiskunnan varaan, johon kaikkii kuuluvat ja kaikki tavalla tai toisella osallistuvat. Tämän periaatteen markkinoiden ehdoilla rakennettu, markkina-alisteiseksi suuntautunut Euroopan Unioni kyseenlaistaa.
Kysymys kuuluu siis: mikä on sosialidemokratian vastaus yhteisen hyvinvoinnin toteuttamiseksi markkina-alisteisessa Euroopassa, markkinoiden megakoneen globaalissa maailmassa? Tähän emme ole ainakaan vielä saaneet minkäänlaista vastausta. Samalla tämä on mitä suurin uhka maanosan ihmisille, kansojen ja kansalaisten hyvinvoinnille. Onko Euroopan Unionin perusarvojen kyseenalaistaminen ylipäätään mahdollista, nehän ovat syntyneet rauhan, sodan poissaolon ja demokraattisen päätöksenteon saattelemana, hyvin usein vielä konsensusperiaatteella?
En olisi osannut kuvitella sellaista aikaa tulevan, jolloin yhteisen hyvinvoinin rakentaminen valtion, yhteisen päätöksenteon, yhteisen säästämisen ja yhteisen raha- ja finanssipolitiikan varaan ei olisi mahdollista. Nyt se näyttää olevan paitsi mahdollista, samalla myös hegemoniaa ylläpitävä ja riistävää, kurjistavaa politiikkaa toteuttava ja sosialidemokraattisen poliittisen strategian poissulkeva vaihtoehto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti