SOTE osana ideologista sodankäyntiä

Sote-uudistusta koskeva viimeisin raportti on nyt luovutettu sosiaaliministeri Rehulalle ja hän kommentoi sitä Ylen aamun 1.6.2016 televisio-ohjelmassa. Hän vaikutti suhteellisen tyytyväiseltä esiteltyyn malliin ja ilmeisesti onkin niin että vastakohtaisia jännitteitä on jonkin verran tässä mallissa onnistuttu vähentämään.

Juuri eläkkeelle jäänyt professori ja tohtori Pentti Arajärvi kommentoi Studio 55:n lähetyksessä SOTE-uudistusta ja osuvasti kuvasikin sitä. Kysymys on sosiaalisista ja terveydellisistä oikeuksista palveluihin. Lainsäädännön tulisi tukea nimenomaan tätä ensisijaista tavoitetta. Hallituksessa Kokoomukselle on osoittautunut tärkeimmäksi tietty elinkeinopoliittinen lähtökohta, jota on taitavasti peitelty valinnan vapauden vaatimuksella. Kyseenalaista on toteutuuko valinnanvapaus etenkään pienituloisen ja vähävaraisen kansalaisen kohdalla tapauksessa, jossa palvelun hinta ylittää edellytetyn korvaustason.

Sosiaaliministerin kannanotoista kävi kyllä selville sekin,  että sosiaali- ja terveyspalvelujen  kustannustasoa pyritään ohjaamaan tarkasti  ja että  valinnan vapaus voi toteutua myös julkisen sektorin piirissä. Kansalainen voi valita myös maantieteellisesti, oman kotikuntansa ulkopuolella olevia palveluja ja varsinkin lomakaudella tämä on suorastaan välttämätöntä. Voisin kuvitella että terveys- ja sosiaalipalveluihin syntyy erilaisia ratkaisumalleja myös maakuntatasolla, joten valinnanvapaus on mahdollista myös ilman antautumista busineksen sätkynukeksi.

Tässä yhteydessä kannattaa mainita tietenkin myös SOTE-hankkeen hallinnollinen ratkaisutapa, joka perustuu Keskustapuolueen pitkäaikaiseen tavoitteeseen maakuntahallinnon aikaansaamiseksi. Sekään ei ole sosiaali- ja terveyspoliittisesti perusteltu lähestymistapa, vaan liittyy keskustapuolueen edunvalvontatehtävään. Pienimmät maakunnat eivät kykene millään rahoittamaan asiakasperusteisesti edes julkista palvelua väestöpohjaan ja palveluiden käyttöön perustuvalla rahoitusrakenteella. Muu maa - lähinnä väestöpohjaltaan ja osin myös tulotasoltaan vahvempi Etelä-Suomi - joutuu tässä helposti hallintomalliin sisältyvien taloudellisten ja tasa-arvopuutteiden maksajaksi. Tämä ei  olisi  ensimmäinen kerta - samoin kävi aikanaan terveyskeskusmallia rakennettaessa.


Elinkeinopoliittisten tavoitteiden ja kilpailun asettaminen kansalaisen palveluun liittyvien oikeuksien lisäehdoksi saattaa tässä suhteessa aiheuttaa yllätyksiä. Yksi suuri - ja SOTE-uudistuksen yhteydessä vähänkeskusteltu - ulottuvuus on Euroopan Unionin ja USA:n välillä solmittava transatlanttinen vapaakauppasopimus TTIP ja erään muutkin samanhenkiset vapaakauppahankkeet kuten CETA ja TISA. Ne saattavat keikauttaa koko SOTE-uudistuksen päälaelleen tavalla, joka pohjoismaisen hyvinvovintivaltion ja sen demokratiavaatimusten kannalta tuntuu enemmän kuin oudolta. Kun julkinen sektori jatkossa toimii yhtenä vaihtoehtona markkinoiden ja kolmannen sektorin tarjonnan rinnalla,saattaa juuri tämä  laukaista vapaakauppasopimuksissa olevan markkinavaihtoehdon mukaisen välimiesoikeusmenettelyn. Se on tarkoitettu alistamaan julkinen sektori maksajaksi  ja sen omana työnä toteutettu toiminta muodostaa kilpailua häiritsevän elementin - siis juuri sen perusteen jolla välimiesoikeusmenettelyä tultaisiin käyttämään. Markkinaehtoiset palvelut ovat kauttaaltaan  kansainvälisesti  organisoituja globaaleja toimijoita, eivätkä ne epäile hetkeäkään käyttää sopimusten suomia ja lainsäädäntöön rinnastettavia oikeuksiaan tavoitteidensa läpiviemiseksi. Siinä kahakoinnissa kansallisesti asetetut korkeat eettiset arvopäämäärät heitetään arvelematta romukoppaan, varsinkin kun sen tukena on vahva porvarillisesti sitoutunut eduskuntaenemmistö.

Juuri valinkauhassa oleva kilpailukykysopimus on yksi tärkeä strateginen askel Suomen muuttamisessa globaaleiden markkinoiden ehdoilla toimivaksi. Ammattiliittojen ja työmarkkinaosapuolten välisten neuvottelujen tärkein momentti on se, kuinka pitkälle työmarkkinajohtajat ovat sisäistäneet tämän markkinapelin hengen. Samalla testataan myös sitä, löytyykö työväenliikkeen omasta arvoperinnöstä vastavoimaa vaihtoehtoisen kehityksen vakuuttavaan perusteluun. Ammattiliittojohtajien kannanottoja ja liittojen arvovalintoja on katseltava myös tästä  näkökulmasta.

SOTE-ratkaisut ovat osa samaa kokonaisuutta - pelissä on koko yhteisen hyvinvoinnin tulevaisuus.

Havahtumisesta demokratiaan elämäntapana

Paavo Väyrynen on perustamassa uutta puoluetta, jonka jäseneksi pääsevät vain jo julkisiin, merkittäviin tehtäviin valituksi tulleet henkilöt, ja kaiken lisäksi yli puoluerajojen. Yhteisenä poliittisena tehtävänä on hyppääminen ulos Euroopan Valuuttaunionista ja palaaminen omaan valuttaan mikä se sitten nimeltään lieneekin. Rakenteena tällainen puolue on riistävä ja kuvaa hyvin erästä autoritaarisen, omavaltaisen asennoitumistavan epäproduktiivista puolta. Luulen että tämä pirstova ja kurittava piirre koituu ennenpitkää puolueen kohtaloksi, vaikka se perustetuksi tulisikin.

Varsinaisia pääsyvaatimuksia esimerkiksi Sosialidemokraattiseen puolueesen ei ole muuten olemassa kuin että pitää hyväksyä puolueen periaateohjelma ja säännöt, joiden puitteissa toimitaan. Jäseneksi pääsee ilman että motiiveja sen paremmin tutkiskellaan. Vuoden 1952 periaateohjelmassa puhuttiin aikanaan "demokratiasta elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä". Minua tämä yksinkertainen sanoma on kiinnostanut pitkään ja olen yrittänyt sitä avata sekä itselleni että muille myös blogikirjoituksissani. Tunnisteen "demokratia elämäntapana" takaa löytyvät ne kirjoitukset, joilla on yhteyksiä tähän kysymyksenasetteluun.

Oletukseni on että sosialidemokraattiseen liikkeeseen tullaan edelleen mukaan tietynlaisen havahtumisprosessin kautta eikä pelkästään henkilökohtaisten intriigien vuoksi. Liikkeessä on myös aina ymmärretty - ainakin jossakin - määrin se, että demokratiaan elämäntapana on kasvettava ja että sillä elämänasenteena on tiettyjä piirteitä. Tasavertaisuus, hyvä toveruus, kanssaihmisen rehellisen vakaumuksen kunnioittaminen, omaehtoinen sivistystyö, järjestötoiminnassa hankittu "koeteltu kansalaiskunto" ovat niitä ilmauksia joilla demokratiaa elämäntapana kuvataan. Samalla on kuitenkin todettu, että kasvaminen sosialidemokratiaan voi tapahtua monia teitä. Se pitää sisällään sekä syvän viisauden että kriittistä tarkastelua vaikeuttavan ja demokratiaa elämäntapana hämärtävän momentin.

Satun kuulumaan sellaiseen joukkoon, joka sai kosketuksen työväentalon ja siellä toimivien järjestöjen toimintaan jo varhain lapsuudessa. Oltiin karttupiilosilla, hiihdettiin kilpaa, painittiin ja nyrkkeiltiin, tehtiin retkiä ja järjestettiin ohjelmallisia illanviettoja. Osallistuttiin työväenyhdistyksen juhliin ja iltamiin, suuriin ja pieniin. Oli vierailevia tähtiä kuten Georg Malmsten, Tapio Rautavaara, Reino Helismaa, Esa Pakarinen, Jorma Ikävalko. Oli myös Väinö Leskinen, Hertta Kuusinen, Jalmari Koskinen Karstulasta, osuuskaupan taitava mainospiirtäjä Veikko Ekman, keihäänheittäjä Hakkaraisen Ville - ja monia muita.

Oli myös lasten kerhotoimintaa, Päivän Nuoria ja Nuoria Kotkia, varttuneemmilla oli oma nuoriso-osasto. Oli järjestöpukuja, suoritusmerkkijärjestelmiä, yrityksiä kasvattaa tietoisuutta järjestöjen toiminnan tarkoituksesta ja kasvatuspäämääristä. "Kunnon kotka kasvaa kunnon kansalaiseksi" - tuollainenkin sen ajan twiitti jäi mieleeni varhaisnuorisotoiminnasta.

Myöhemmin saattoi todeta että vastaavanlaista kasvatuksellista järjestötoimintaa löytyi myös muista yhteiskuntapiireistä, niin oikealta kuin vasemmaltakin. Erot ajattelutavassa eivät olleet järin suuria vaikka yhteiskunnalliset arvopäämäärät kuvailtiinkin vastakkaisiksi. Myöhemmin jouduin toteamaan että sama asenneilmasto näkyi ja toteutui myös muissa maissa, ehkä vieläkin militantimpana, hierarkisena, pyramidinkaltaisena joukkojen kasvatusjärjestelmänä. Lyhyesti sanoen, toisen maailmansodan aikainen ja sitä edeltänyt asenneilmapiiri kasvatuksessa heijastui pitkälle sodanjälkeiseen aikaan, aina 1960-luvun alkupuolelle saakka.

1960-luvulla tapahtui kuitenkin suuri asennevallankumous. Väki muutti maalta kaupunkeihin ja työn perässä pois maastakin, sodan jälkeen kasvanut ja jälleenrakennuksen yhteiset kokemukset jakanut nuoriso alkoi aktivoitua. Oli opittu toimimaan omin neuvoin ja suurissa perheissä oli saatu hyvää pohjaa sosiaaliselle tietoisuudelle. Autoritaariset asenteet joutuivat kritiikin kohteeksi, tuli hippiliikkeet, t-paidat, kilpailuakin alettiin kritisoida. Vanha arvopohja oli murenemassa ja autoritaariset voimat joutuivat siirtymään taustalle odottamaan hetkeä uudelle tulemiselleen.

Ratkaisevan käänteen muutokselle saattoi muodostaa pohjoismaisen yhteistoiminnan vahvistuminen. Kasvatus- ja sivistysjärjestöissä opittiin tuntemaan ruotsalaisen sosialidemokratian lähestymistapa. Se on  jo historiallisista ja yhteiskunnallisista syistä erilainen. Se oli saanut toisen maailmansodan ajankin kehitellä ajatusta kansankodista, kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta, joka ottaa vastuuta kansalaisen perustavaa laatua olevista tarpeista ja myös kasvatuksesta, sivistämisestä monimuotoisen kansalaisjärjestötoiminnan muodossa. Ruotsin Työväen Sivistysliitto ABF oli kehittänyt opintokerhotoimintaansa Torsten Husénin johdolla uutta ryhmätyödynamiikkaa, jossa kasvaminen tapahtui täysin toisella tavalla kuin autoritaarisessa ja hierarkisessa kasvatusjärjestelmässä.

Ryhmädynamiikan lähestymistapa on seuraavanlainen: 1)tullaan mukaan toimintaan, yhteisöön osallistumaan tapahtumiin ja tehtäviin, 2) toiminnan yhteydessä opitaan yhteistoiminnan, demokrattisen elämäntavan muotoja, 3) kun yhteisön toiminta tulee tutuksi ja perustaidot ovat hallussa, aktivoidutaan, innostutaan yhteisestä tekemisestä ja tavoitteista ja 4) vihdoin ollaan valmiita ottamaan vastuuta tehtävistä paitsi omassa ja tutussa  yhteisössä, myös aikaa myöten laajemminkin yhteiskunnallisten tehtävien muodossa.

Kasvatus demokratiaan vaikuttaa kuvauksena melkeinpä liian yksinkertaiselta ollakseen totta. Se ei pidä sisällään juuri mitään ulkopuolelta asetettuja sääntöjä, vaikka yhteistoiminta muiden kanssa niitä aina vaatiikin. On oikeastaan ihmeellistä että tällaisesta, periaatteessa kaoottisesta lähestymistavasta seuraa taitojen kasvu ja havahtuminen aktiiviseen toimintaan. 1960-luvulla tapahtunut kasvatuksellinen murros sai siis sosialidemokraattisissa kasvatusjärjestöissä vahvaa sivustatukea Ruotsista ja muistakin pohjoismaista. Voisi sanoa että tämä kasvamismalli sopi hyvin  suomalaiseenkin kansanluonteeseen ja mahdollisti jo tullessaan aidon asennevallankumouksen.

Jotta tällaista kasvamista toiminnan kautta voisi tapahtua, tarvitaan itseasiassa valtava määrä yhteisöjä, järjestöjä ja niiden aktiivista toimintaa kansanvaltaan, demokratiaan kasvamisen kasvualustaksi. Jo 1960-luvulta lähtien kaavailtiin kansalaisjärjestöjen toiminnan vahvistamista ja yhteiskunnallisia, poliittisia rakenneratkaisuja toimivan kansalaisyhteiskunnan aikaansaamiseksi. Olin yhtenä mukana tässä työssä ja sillä oli ratkaiseva vaikutus oman arvopohjani vakiintumiseen. Valitako autoritaarinen militantti työväenliikkeen haara - johon monet silloin taipuivat - vai luottaako sittenkin demokratian voimaan elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä?

Porvarillinen Suomi onnistui kuitenkin perusteellisesti torppaamaan ihanteiden ja havahtumisen perusrakenteiden aikaansaamisen. Tuli valtionapusäännöksiä, jotka edellyttivät järjestöiltä omaa panostusta ja joka viime kädessä saneli myös järjestön kasvumahdollisuudet. Ratkaisijaksi tulivat omat taloudelliset voimavarat, visio osallistavasta ja vastuuseen kasvattavasta kansalaisjärjestökentästä ei lähtenyt liikkeelle. Ilmeisesti vuorovaikutuspohja muihin pohjoismaihin ja sieltä saatu herätys jäi liian ohueksi. Kävi kuten oli odotettavissa. Vahva Teiniliitto romahti ensimmäisenä, samoin kävi Ammattikoululaisten liitolle ja monien järjestöjen aktiiviselle perusjärjestötoiminnalle. Suuren havahtumisen sijasta päätään nosti erilainen kuittitehtailu ja kikkailu, jolla voitiin osoittaa laajaa taloudellista toimeliaisuutta. Siinä toiminnassa havahtumiselle ja heräämiselle ei ollut enää mitään tilaa.

Jotakin tuosta ajasta sentään jäi jäljelle. Ryhdyttiin puhumaan luovuudesta ja omaehtoisuudestakin ja varsinkin työelämässä niille annettiin aluksi paljon arvoa. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on koko ajan kuitenkin muuttunut takaisin  autoritaarisempaan, sanelevampaan ja rankaisevampaan suuntaan. Nykyiseltä hallitukselta ei ole odotettavissa ajatuksen puolikastakaan osallistavan kansalaisyhteiskunnan käynnistämiseksi. Vaatimattomia yrityksiä toki tälläkin vuosituhannella on tässä suhteessa tehty, mutta toimet eivät ole nousseet poliittisen tietoisuuden pinnalle ja mm. oikeusministeriön tätä koskevat takavuosien hankkeet ovat kaiketi painumassa unholaan.

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä odottaa pinnan alla uutta tulemistaan. Juhani Räsänen, voimaantumista sinnikkäästi ja syvällisesti kuvaillut tulenkantaja, hahmottelee heräämisen ja havahtumisen sisällöllistä merkitystä ja sen dynamiikkaa. Hän on Facebook-sivuillaan itse asiassa aktivoinut minuakin pohdiskelemaan heräämiseen, havahtumiseen, aktivoitumiseen ja vastuunottoon liittyviä kysymyksiä.

Sosialidemokraattisessa puolueessa kirjoitetaan parhaillaan periaateohjelmaa uusiksi ja käydään sen sisällöstä laajaksi tarkoitettua kansalaiskeskustelua. Uusi rohkea tavoite olisi osallistavan, yhteistoimintaan kasvattavan, aktiivisuuteen valmentavan ja vastuunottoon rohkaisevan valtaväylän visioiminen suomalaiselle yhteiskunnalle. Historiallinen ja arvoihin perustuva kivijalka on jo vanhastaan olemassa, nuoremman sukupolven on vain herättävä näkemään se tulevaisuuden Suomen olennaisena, innostavana piirteenä.

Ahneiden sodasta

Eilen, 13.5. oli perjantai ja 13. päivä - mutta oli myös Kukan, Flooran nimipäivä, kesäkauden alkamispäivä. MTV:n iltaohjelmassa Hjallis Harkimo haastatteli Paavo Väyrystä, pitkän valtiopäiväuran tehnyttä poliitikkoa, luovaa, toimeliasta ja itsenäistä persoonaa. Väyrynen ei ole koskaan peitellyt omaa erinomaisuuttaan, mutta sen ohella hänellä oli painokasta sanottavaa Euroopan Unionista, erityisesti euroalueesta eli Euroopan Valuuttaunionista. Siitä olisi erottava ja otettava oma valuutta uudelleen käyttöön. Olisiko tuota asiaa ajava kansalaisaloite, joka tulee piakkoin eduskunnan käsittelyyn, nähtävä pahaa ennustavana perjantain ja kolmannentoista päivän uhkakuvana vaiko uuden kevään avautumisena pahoja henkisiä ja taloudellisia kolhuja saaneelle  Suomelle?

Pragmaattisesti katsottuna monet Paavo Väyrysen perustelut osuvat kohdalleen Euroopan Valuuttaunionin raha- ja finanssipolitiikkaa arvioitaessa. Maastrichtin sopimuksen myötä nuo periaatteet ulottuvat muuhunkin kuin euroalueeseen, kysymyshän on tasapainoa tavoittelevasta, budjettikuria noudattavasta ja inflaatiota välttelevästä eurooppalaisesta hallintotavasta ylipäätään. Uskon monien sosialidemokraattienkin mietiskelevän parhaan taitonsa mukaan sitä, olisiko hypättävä Paavo Väyrysen kelkkaan, jotta tästä eurooppalaisesta kurimuksesta päästäisiin eroon. Vaikka lopputulema päätöksissä saattaa eron suhteen olla sama kuin Paavo Väyrysellä, perusteluissa on kuitenkin olennaisia eroja.

Väyrysen suuri peikko on eurooppalainen liittovaltio, federalistinen kokonaisuus, josta Keski-Euroopassa - ajattelen erityisesti Saksaa ja Itävaltaa - on vuosikymmenten kokemukset. Liittovaltiossa poliittisen, puolue-edustukseen perustuvan vallankäytön rinnalla on myös toinen elementti, nimittäin federaatioon kuuluvien itsenäisten maiden alueellinen edustus. Päätöksen - tullakseen voimaan - pitää saada paitsi poliittinen siunaus parlamentissa, myös alueiden federatiivisen päätöksenteon tuoma tuki. Tästä johtuen esimerkiksi Saksassa rakenteellisia päätöksiä jauhetaan pitkään, kompromissia haetaan, myönnytyksiä vaaditaan ja annetaan, kunnes yhteiseen päätökseen vihdoin tullaan.

Federatiivinen päätöksenteko antaa siis suojaa alueelliselle erilaisuudelle ja erilaisille ratkaisutavoille joskus liiankin kanssa. Mainituissa maissa ei ole esimerkiksi päästy liittovaltiotasoiseen yhtenäiseen koulujärjestelmään sen vuoksi, että osavaltiot pitävät loppuun saakka kiinni omasta, konservatiivisesta tai sosialidemokraattisesta koulujärjestelmästään eikä yhteistä ratkaisua ole saatu aikaan. Kun ajattelee Paavo Väyrysen perusteluita, niin voisi kokea federalistisen liitovaltioperiaatteen itse asiassa tukevan kansallista itsenäisyyttä ja omaa kulttuuriperinnettä eikä sellaisenaan muodostuvan sen esteeksi. Tässä mielestäni sosialidemokraattien ja Paavo Väyrysen lähestymistapa eroavat toisistaan.

Kansainväliseen yhteistoimintaan ja solidaarisduuteen painottuvana liikkeenä sosialidemokratia on aina pitänyt mahdollisena sitä, että voi syntyä jopa mantereen laajuista tietoisuutta ja globaalia oikeudenmukaisuutta tavoittelevia rakenteita ja että on mahdollisuus luoda demokratiaan ja rauhaan perustuvaa tietoisuutta ja yhteistoimintaa. Sosialidemokratia hakee jo lähtökohtaisesti sellaisia hallinnollisia rakenteita, jotka kunnioittavat alueiden ja kansojen itsenäistä, jopa vuosisatojen kuluessa syntynyttä elämäntapaa ja kulttuuria - ja kykenevät luomaan tätä kehitystä tukevia hallinnollisia rakenteita ja ratkaisuja ylikansallisella tasolla. Tässä suhteessa Keski-Euroopan liittovaltiorakenteet ovat esimerkki kohtalaisen hyvin onnistuneesta federalistisesta, siis liittovaltiorakenteesta.

Syitä eurooppalaisen yhteistoiminnan rakenteellisiin ongelmiin on haettava syvemmältä. Lähtökohdaksi sosialidemokratian kannalta sopii hyvin analyysi siitä, miten vahvasti eurooppalainen kulttuuri, elämäntapa, luonteenlaatu ja - suurempia kokonaisuuksia ajatellen - yhteiskuntaluonne on sopeutunut rauhaan, demokratiaan ja yhteistä hyvinvointia tavoitteleviin pyrkimyksiin. Useinhan Euroopan Unionia puolustetaan juuri sillä, että sen aikana rauha on vakiintunut mantereellemme ja sadan vuoden takainen alituinen sodanuhka on väistynyt.

Yhden blogikirjoituksen puitteissa ei ole mahdollista mennä kovin syvällisesti Euroopan Unionin valitsemiin sosiaalipsykologisiin ratkaisumalleihin, mutta jotakin olennaista voidaan kuitenkin lyhyestikin ilmaista: Euroopan Unioni on omaksunut politiikkaansa markkinoiden kilpailuhengen ja sen vahvan, yksipuolisen edistämisen. Mieleen tulee heti saksalaisen filosofin ja taloustieteilijän Karl Marxin lausahdus kilpailusta "ahneiden sotana". Vaikka ei tunnistaisikaan Karl Marxin merkittävää roolia kansainvälisen sosialidemokratian keskeisenä oppi-isänä ja radikaalin yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittäjänä, voi todeta äärimmilleen viedyn globaalin talouskilpailun sodanomaisen luonteen ja hyvinvoinnin äärimmäisen epätasaisen jakautumisen ja sen taustalla taustalla asemistaan kiinnipitävän paatuneen ja kivikovan ahneuden.

Sosialidemokratian vihollinen sosiaalipsykologiselta kannalta katsottaessa ei ole Euroopan Unionista puhuttaessa federalistinen liittovaltiorakenne, vaan eurooppalaiseen toimintatapaan syöpyneet epäproduktiiviset, viime kädessä laajoja kansankerroksia vaivaavat ahnehtivat, autoritaariset, väkivaltaan ja kurittamiseen taipuvaiset luonnerakenteet. Kun tähän lisätään vielä kaupallisen asennoitumisen kylmäkiskoisuus ja välinpitämättömyys ihmiskohtaloista, voimme todeta sosialidemokratian ongelmaksi ne vielä vanhemman sukupolven muistissa olevat pelottavat piirteet, joista ainakin osaksi uskoimme ja toivoimme pääsevämme eroon toisen maailmansodan katkerien kokemusten myötä. Kun katselee Euroopan Unionia ja sen toimintapolitiikkaa, joutuu vain toteamaan että demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä ei ole Euroopan Unionin ja sitä johtavan Euroopan Komission tarjoama keskeinen tunnusmerkki.

Kun autoritaarinen, saneleva ja siksi diktatuurin siemenen sisällään pitävä Euroopan Valuuttaunioni on tarkastelun kohteena, ei näytä siltä että sen rakenteisiin  oltaisiin tekemässä sellaisia muuutoksia, jotka muistuttaisivat pohjoismaisen, kansanvaltaisen, julkisen sektorin varaan rakentuvan hyvinvointivaltion piirteitä. Päinvastoin, tällainen julkinen sektori ollaan hylsyttämässä tyhjäksi kuoreksi ja alistamassa myös juridisessa mielessä markkinoiden temmellyskentäksi. Tekeillä olevat monet vapaakauppasopimukset puhuvat pahanenteistä kieltä tällaisen eitoivottavan, demkokraattista tietoisuutta dementoivan kehityksen todennäköisyydestä.

Kuvailemani epäproduktiiviset piirteet eivät katoa siirryttäessä Euroopan Unionin tasolta kansalliseen päätöksentekoon. Meidän hallituksemme on lujasti sitoutunut tähän vähemmän toivottavia piirteitä sisällään pitävään  eurooppalaiseen tietoisuuteen - omien kannattajiensakin tyrmistykseksi. Sellainen politiikka voi kuitenkin edelleen jatkua Väyrysen kansalaisaloitteen mahdollisesti toteutuessa Suomen  eduskunnassa. Väyrysen kansalaispuolueen perustaminen tähtää tähän puoluekuria ja vakiintuneiden puolueiden tottelemattomia vähemmistöjä hyväksikäyttävään yllätysratkaisuun.  Sama epäproduktiivinen, epätoivoa ja valtavaa turhautumista sisältävä asenneilmapiiri voi kuitenkin olla aloittamassa myös itsenäisen Suomen toista vuosisataa. Tämän vuoden toukokuun 13. ja perjantaiksi sattunut Kukan päivä voi merkitä Väyrysen analyysin pohjalta huonon ja epäproduktiivisen politiikan jatkumista ellei uuden, yhteiseen hyvinvointiin tähtäävän  hyvinvointikukan avautumista tietoisuudeen ala tapahtua. Heikkoja merkkejä - mm. sosialidemokratian kannatuksen nousu - on toki havaittavissa.

Erityisen suuren vaaran muodostaa tietenkin se, että eroaminen valuuttaunionista johtaisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä autoritaarisuuteen ja kätkettyyn  vihanpitoon perustuviin rankaisuretkiin omaa ja itsenäisempää raja- ja finansipolitiikkaa hakevia maita kohtaan.  Britannia asettaa ensimmäisenä kohtalonsa tässä suhteessa vaakalaudalle. Lisäksi olemme tässä parikymmenvuotisessa kokeilussa valuneet taloudellisesti ja henkisesti vuosikymmeniä taaksepäin.

Yhdessä suhteessa kuitenkin Väyrysen ja sosialidemokratian kannalta lopputulemat kohtaavat toisensa: sosialidemokraattinen kansallinen raha- ja finanssipolitiikka ei ole mahdollista Euroopan Valuuttaunionin ja Euroopan Unionin nykyisten rakenteiden puitteissa.

Hylsytettyä hyvinvointia

Sosialidemokratia on tekemässä nyt laajaa välikysymystä siitä, mihin Suomea oikein ollaan viemässä. Kyse on välikysymyksestä, joka kattaa poikkeuksellisesti monta yhteiskunnan osa-alueta, kirjoittaa "Demokraatti" Sos.-dem. Eduskutaryhmän puheenjohtajan Antti Lindtmanin kertomana. Nyt  halutaan kysyä, onko se suunta oikea johon hallitus on Suomea viemässä.  Sos.-dem. Eduskuntaryhmä ei enää tunnista sitä Keskustaa joka on asettamassa markkinat ihmisen ja aluepolitiikan edelle. SDP haluaa kysyä koko eduskunnalta, voiko eduskunta tukea sitä suuntaa, johon erityisesti keskustan johdolla Suomea ollaan viemässä.

SDP:n entinen puoluesihteeri Maarit Feldt-Ranta. jolla on näköalapaikka pohjoismaiseen yhteistyöhön ja etenkin sen sosialidemokraatiseen ulottuvuuteen, kritisoi voimakkain sanoin sitä tapaa jolla hallitus  nyt  toimii.  "Kun Suomeen vuosi sitten nimitettiin uusi Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten hallitus, luulimme että maahan tuli porvarihallitus. Nyt vuosi myöhemmin tiedämme, että hallitus ei ole perinteinen porvarihallitus, vaan aivan uudenlainen oikeistohallitus, joka yrittää muuttaa Suomen pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta markkinaehtoiseksi maaksi."

Feldt-Ranta sanoi vappuna, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntahan lähtee siitä, että yritämme pitää kaikki suomalaiset mukana samassa veneessä, kun taas markkinayhteiskunta lähtee siitä, että päätökset tehdään bisnesintressi edellä. Hallitus on ensimmäisen vuoden aikana yhtiöittänyt ja ilmoittanut yhtiöittävänsä luontopalvelut, sosiaali- ja terveyspalvelut, tiet, rautatiet ja meriväylät. Yhtiöittämisvimmassaan hallitus on päättänyt jopa, että sosiaali ja terveydenhuollossakin eri tuottajat pitää saada ”samalle viivalle”, mikä edellyttää julkisen palvelun – neuvoloiden, terveyskeskusten, hoivakotien yhtiöittämistä. Tämä on valtava mullistus palvelutuotantoon.

SDP:n entisen puoluesihteerin mukaan julkisten palveluiden yhtiöittäminen ja markkinalogiikan mukaan toimiminen tulee muuttamaan koko hyvinvointivaltion perustan. On vaarana, että sosiaali- ja tervespalveluista tulee pelkkää bisnestä, jota ei ohjaa sosiaali- ja terveyspoliittiset, kaikkia kansalaisia koskevat tavoitteet, vaan voiton tavoittelu.

Ylläolevat lainaukset kertovat siitä huolesta, minne olemme Suomena ja itse asiassa koko Euroopan Unionina menemässä. Markkinaehtoisuus on Unionin sisämarkkinoilla ollut aina olemassa. Yritysten toiminta on haluttu vapauden ja avoimuuden nimissä saada keskeiseksi toimintaperiaatteeksi. Pohjoismaissa, jossa on vuosikymmeniä vaikuttanut vahvan valtion varaan rakentuva hyvinvointivaltio, yritystoiminta on erilaisten tukitoimien lisäksi haluttu saada "samalle viivalle" eli tasavertaiseen asemaan julkisen sektorin oman työn kanssa kilpailtaessa niiden toteutuksesta. Avoimen ja suljetun sektorin ero on siis kilpailumielessä katoamassa.

Tässä onkin tärkeä mietinnän paikka sosialidemokraattien periaatteellisen lähestymistavan kannalta. Sanan hallinnollisessa mielessä yritys ei ole vapaa eikä avoin, vaan tiukan perustuslaillisen omistusoikeuden suojaama ja kilpailusyihin - erityisesti niihin - vedoten ulkopuolisilta suljettu, usein autoritaarisesti johdettu yhteisö. Kysymys on demokratian kannalta vaativasta toimintayhteisöstä, ajateltiinpa sitten yrityksen henkilöstön tai koko yhteiskunnan vaikuttamismahdollisuuksia.

Se eroaa sekä teoriasssa että käytännössä täysin julkisesta toimintatavasta, jonka keskeisiä periaatteita ovat kansanvaltainen, hallinnon määräaikainen ja poliittisiin voimasuhteisiin perustuva vaihtuvuus, suhteelliseen demokratiaan perustuva päätöksenteko, valitusoikeus tehdyistä päätöksistä, velvollisuus toimia avoimesti - ja tuottaa palveluja koko sen piiriin kuuluvalle yhteisölle. Palvelut tuotetaan tavalla, joka ei myöskään taloudellisesti muodostu palvelujen käyttäjälle taakaksi vaan mahdollistaa laadukkaamman elämän henkilökohtaisen varallisuuden määrästä riippumatta.

Yhtiöittämisen pakko, joka on sovellutusta markkinaehtoisen toimintatavan hegemonisesta lähtökohdasta, on loogista seurausta markkinoiden ensisijaisuudesta suhteessa julkiseen sektoriin ja valtion toimivaltaan. Puhutaan "tilaaja-tuottaja mallista", joka tarkoittaa yhtiöitetyssä yhteiskunnassa sitä, että julkinen hallinto tekee päätöksiä ja maksaa palvelujen tuottamisen ja joka - ainakin pääsääntöisesti - jätetään kilpailutetun valinnan kautta yrityksen tai yritysten suoritettavaksi.

Markkinaehtoisuuden muuttuminen markkina-alisteisuudeksi käy ehkä parhaiten selväksi juuri neuvoteltavien suurten, maailmanlaajuisten vapaakauppaneuvottelujen yhteydessä. Ihan viimeisetkin uutiset - perustuen tällä kertaa rakenteeltaan autoritaarisen ja suljetun ympäristöfantomin Greenpeacen paljastuksiin kertovat, että kansanvallan kannalta pahamaineinen välimiestuomioistuin on edelleen neuvotteluissa mukana ja että EU:n neuvottelijoita painostetaan mm. eurooppalaisten autojen kaupan vaikeuttamisella hyväksymään nämä yritysmaailmalle etusijan ja ylivallan mahdollistavat rakenteet. Jos julkinen sektori tekee samaa palveltuotantoa kuin jokin yritys, voidaan julkinen sektori tämän mukaan tuomita parlamentaaarisen käytännön ulkopuolella toimivissa, ilmeisesti yritysten nimeämissä välimiestuomioistuimissa roimiin sakkoihin - kyse saattaa olla kuusi- ja seitsennumeroisista euromääristä, siis miljoonista.

Muutos täysin markkina-alisteiseen toimintatapaan luonnollisesti heikentää verovaroin tuotettuja, kaikille tarkoitettuja  palveluja ja vähentää myös veronmaksumotivaatiota, kun osa yhteisistä varoista valuu  yritykselle välttämättömien - ja ensisijaisesti tavoiteltujen -   voittojen myötä ulos itse palvelujen tuottamisesta.

Minun kysymykseni kuuluu: voiko sosialidemokratia toimia enää tavoitteidensa mukaisesti tällaisessa yhteisen hyvinvoinnin kannalta tyhjäksi hylsytetyssä, markkina-alisteisessa maailmassa? Onko niin, että perinteiset sosialidemokraattiset tavoitteet vahvan sosiaalisen ja kansanvaltaisen valtion, kunnan ja julkisen sektorin varaan rakentuvasta yhteisestä hyvinvoinnista ovat ylipäätään muuttuneet laittomiksi Euroopan Unionissa? Jos poliittinen vaihtoehto, varsinkin kansalaisten ensisijaisia, natiiveja tarpeita edustava uudistustyö todetaan peruskirjojen vastaiseksi, laittomaksi, olemmeko siirtymässä yksipuoliseen sanelupolitiikkaan, jota ennen vanhan kutsuttiin diktatuuriksi?

En olisi uskonut että Suomesta ja Euroopan Unionista puhuttaessa joudun lisäämään tämän blogin tunnisteisiin sanan diktatuuri. Näin on nyt käynyt.

Periaateohjelmakeskustelua

SDP:n periaateohjelmatyöstä on julkaistu luonnos keskusteltavaksi. Tässä muutamia ensi lukemisen kommentteja, lainatut kohdat kursiivilla:

"Pelko tekee ihmiset heikoksi vallalle ja auktoriteetille.Pelokkaat ihmiset etsivät turvaa toisten alistamisesta ja vahvojen johtajien seuraamisesta. Pelokkaat pakenevat vastuuta ja epävarmuutta kansankiihottajien ja karismaattisten johtajien tykö, jotka lupaavat vapauttaa 
ihmiset sivilisaation taakasta. Ottaa meiltä meidän yksilöllisyytemme musertava moraalinen vastuu, raskas aikuisuus, ja antaa meidän sulautua kollektiiviin. Kokea se huumaava varmuus ja vastuuttomuus,jonka vain lauma voi tarjota."

Tässä kaivattaisiin kokonaisvaltaisempaa kuvausta siitä, millä tavalla sosialidemokratia kokee rakenteiden vaikuttavan elämäntapaan. Ylläoleva kuvaus sopii autoritaarisella tavalla epäproduktiivisiin olosuhteisiin ja eritoten autoritaarisen luonteenpiirteistön alistuvaan, vastaanottavaiseen puoleen.

Epäproduktiivisia asennesuuntauksia on muitakin, kuten esimerkiksi kiihkeä omistamisen halu, hamuaminen, omaisuuksien kokoaminen keinolla millä hyvänsä ja samalla yhteisen vastuun välttely. Epäproduktiivisuus voi olla myös väkivallan ja voiman ihannointia, varustautumista puolustamaan itseään ja koko kansakuntaa uskoen väkivallan ja aseellisen ylivoiman olevan se ainoa tie,jolla voidaan menestytä ja rakentaa tulevaisuutta. Samaan sarjaan kuuluu myös  kaupallisuus, idolien palvonta ja välinpitämättömyys kanssaihmisen kohtalosta.

Suomalaisen elämäntapa - ja yhteiskunnassa vallalla olevan luonteenlaatu - voi saada myös produktiivisen, elämää ylläpitävän, omaehtoisuuteen ja luovuuteen suuntautuvan sisällön. Voimme sosialidemokraatteina kaiketi todeta, että peruskoulu ja lyhyessä ajassa aikaansaadut hyvinvointirakenteet ovat jo nyt vahvasti vaikuttaneet ihmisten odotuksiin ja elämäntapaan siten että näitä rakenteita pidetään jopa itsestäänselvyytenä ja että niiden varaan voi rakentaa tulevaisuutta.

Peruskoulun oppilaat ovat menestyneet erinomaisesti kansalinvälisissä vertailuissa ja mm. naapurimaassamme Ruotsissa pidetään Suomen perkoulurakennetta tietynlaisena malliesimerkkinä hyvästä, oikeaan luonteenlaatuun ja suuntaan kasvattavasta, voimaannuttavasta koulusta. Sosialidemokratian tulee kaikin käytettävissä olevin voimin ja sisällöllisin kuvauksin ja harjoituksin edesauttaa havahtumista omien pntentiaalisten voimavarojen käyttöön. Järvenpäässä vaikuttava Juhani Rsänen on kuvannut paremmin kuin ehkä kukaan muu tätä myönteistä, koululaista energisoivaa lähestymistapaa.

Juuri kiihtyvällä vauhdilla tapahtuva kaupallistaminen, yhtiöittäminen, globaaliin kilpailuun ilman suojarakenteita suuntautuva asennoituminen edustaa kokonaan toisenlaista, useita epäproduktiivisen yhteiskuntakehityksen muotoja. Tällä tavalla luodut rakenteet edellyttävät autoritaarista, kilpailevaa, väkivaltaan taipuvaa, yhdenvertaisuutta vähättelevää, ja lopulta ihmisen nujertavaa luonnerakennetta, johon esimerkiksi meidän peruskoulumme ei juuri millään tavalla valmista kasvuikäistä lasta ja nuorta.

"Demokratiassa ihmisten on konkreettisesti pystyttävä vaikuttamaan lähidemokratian kautta. Etäiset, suuret kokonaisuudet jäävät muuten liian abstrakteiksi ja ihmiset vieraantuvat politiikasta. Silloin osa ihmisistä sulkee itsensä demokratian ulkopuolelle, demokratia heikkenee. Pahimmillaan poliittinen toiminta kanavoituu silloin epädemokraattisiin ääriliikkeisiin." 

Tämä tärkeä kappale vaatii kuvauksen siitä, miltä sosialidemokraattinen vaihtoehto osallistamisesta ja osallistumisesta näyttää. Kansanliikkeet ja kansalaisjärjestöt, sosiaaliset yhteisöt eri muodoissaan  muodostavat - niiden täytyy muodostua - sellaiseksi kansalaisia aktivoivaksi ja demokraattiseen vaikuttamiseen johtavaksi väyläksi, joka nostaa ihmiset passiivisuudesta aktiivisiksi ja toimiviksi, tietoisiksi kansalaisiksi.

Edessä on suuri, moottoriteiden ja metron rakentamiseen verrattava osallistamisen valtaväylän rakentaminen. Meidän on kyettävä visoimaan, osallistava, aktiivinen yhteiskunta ja opittava varaamaan sen kehittämiseen riittävästi resursseja samaan tapaan kuin varaamme liikkumisen infrastruktuuriin. Keskusteluluonnoksessa mainittu suora demokratia edellyttää rakenteita, jossa yhteisöllisyyden, yhteistoiminnan, aktivoitumisen ja sekä vastuunoton kokemukset voivat toteutua.

"Vähemmistöjen oikeuksien ajaminen edellyttää kykyä asettua toisen ihmisen asemaan – eli solidaarisuutta. Sosialidemokratia on edistänyt vähemmistöjen kansalaisoikeuksia ja oikeuteen työhön ja toimeentuloon. Paljon on saavutettu, mutta työ on vielä kesken."

Kyky asettua toisen ihmisen asemaan riippumatta hänen alkuperästään, ihonväristään, etnisestä taustastaan, uskonnollisesta vakaumuksesta tai poliittisista mielipiteistään edellyttää ehdottoman rakkauden, "äidin oikeuden", matriarkaalisen  arvoperinteen elvyttämistä sosialidemokraattisessa liikkeessä. Äidinrakkauden ehdottomuus kuuluu sosialidemokratiaan sen yhteiskunnallsia arvovalintoja ohjaavana ja tukevana periaatteena. Kun ohjelmassa puhutaan sukupuolten tasa-arvosta, olisi liikkeen kuvaaminen matriarkaalisia arvoja kunnioittavana ja toteuttavana liikkeenä parempi kuin puhuminen "feministisestä" liikkeestä.

"Sivistys ei ole pelkästään tietoa, vaan empatiaa ja ymmärrystä. Koulutus ei takaa sivistystä, mutta se antaa siihen paremmat eväät. Moni on kyennyt sivistämään itsensä vaatimattomista lähtökohdista ja huonoista koulutus mahdollisuuksista huolimatta. Sosialidemokratiaan aina kuulunut itsensä sivistämisen ihanne."

Tähän sivistystä koskevaan, sinänsä hyvään kuvaukseen liittäisin konkreettisena vaatimuksena omaehtoisen, "toisen sivistystien" avoinna pitämisen. Tämä tarkoittaisi omaehtoisen sivistämisen ja elämänkokemuksen huomioonottamista muodollisen koulutuksen ja oppiarvojen ohella pätevyyksiä antavana "koeteltuna kansalaiskuntona". Työväen Sivistysliiton emerituspääsihteeri Juhani Pikkusaari on kirjassaan  "Työväen omaehtoisen sivystystyön aatteen kantavuus" (2014) tehnyt myös avauksen tähän suuntaan.

"Työ ei ole pelkkää toimeentuloa. Ihmisillä on syvä tarve olla osa mielekästä tarinaa, olla tekemässä itsestään jotain tai muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Iso osa oman elämän mielekkyydestä tulee siitä, miten voi edistää ja suojella itselleen tärkeitä asioita ja auttaa läheisiään. Kaikki tämä on työtä, sen laajemmassa Työ ei ole pelkkää toimeentuloa. Ihmisillä on syvä tarve olla osa mielekästä tarinaa, olla tekemässä itsestään jotain tai muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Iso osa oman elämän mielekkyydestä tulee siitä, miten voi edistää ja suojella itselleen tärkeitä asioita ja auttaa läheisiään. Kaikki tämä on työtä, sen laajemmassa merkityksessä."

Työn näkeminen sekä ihmisen itsensä toteuttamismuotona että arvoja ja rakenteita luovana voimavarana on luonnoksessa nähty melko hyvin. Raha työn arvon mittarina ja toimeentulon välttämättömänä välineenä tarkoittaisi sitä, että työn taloudellinen, kulttuurinen ja omaehtoisuutta toteuttava arvo tulee olla myös rahan välinein mitattavissa. Raha, "universaalinen portto" (Karl Marx) on kesytettävä tukemaan ihmisen itsensä toteuttamista ja inhimillisen, omaehtoista aktiivisuutta  tukevan yhteiskunnan rakentamista.

"Markkinatalous on tehokkain talousjärjestelmä vaurauden tuottamiseksi yhteiskuntaan. Säännelty markkinatalous toimivine instituutioineen palvelee parhaiten niin yrityksen omistajia, työntekijöitä kuin kuluttajiakin. Markkinoiden avulla on luotu uusia resursseja, parannettu ihmisten elämää ja nostettu iso joukko ihmisiä köyhyydestä. Hyvin toimivat markkinat ruokkivat ihmisten luovuutta ja kohdentavat resurssit tehokkaasti."

Käsityksemme työstä heijastuu myös markkinatalouteen, omistamiseen ja siihen missä olosuhteissa työ luo kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla kaikille tehokkaimmin hyvinvointia ja vaurautta. Yritykset luovat hyvinvointia vain sillä edellytyksellä että niiden tuotteille on kysyntää ja ostovoimaa. Julkinen sektori tarvitsee tuekseen yksityistä aloitteellisuutta mahdollistavia rakenteita kuten yhdistyksiä, yrityksiä, säätiöitä ja julkisesti tuettuja laitoksia, projekteja.  Raha- ja finanssipolitiikalla luodaan edellytyksiä kansalaisten olennaisiin tarpeisiin ja sitä varten rakennettavaan infrastruktuuriin. Julkisen ja yksityisen sektorin erilainen rooli ja tehtävä muodostaa yhdessä sosialidemokraatisen sekatalousjärjestelmän perustan.  Julkisen ja yksityisen erilainen motiivi ja siitä johtuva suuntautumisero muodostavat edelleenkin pysyvän ja jatkuvaa korjausta vaativan työn ja pääoman välisen  ristiriiristiriidan.

"Erityisesti Euroopan talous- ja rahaliiton kehitys on asettanut merkittäviä rajoitteita kansalliselle talouspolitiikalle ja hyvinvointivaltiokehitykselle. Nykyiset finanssipolitiikan säännöt ovat vaikeuttaneet järkevän vakauttamispolitiikan harjoittamista. Säännöt ovat johtaneet laskusuhdanteiden aikana koviin leikkauksiin erityisesti julkisella sektorilla."

Työn ja pääoman välisessä ristiriidassa Euroopan Unionin rakenteet ovat osoittautuneet pääomalle ja sen yhtiömuotoiselle omistamiselle etusijan antavaksi, pohjoismaista kansanvaltaista hyvinvointimallia tunnistamattomaksi ja sitä syrjiväksi rakenteeksi. Näitä rakenteita oli luotu jo vuosia ennen kuin Suomi päätti liittyä Euroopan Unioniin ja näiden rakenteiden hyväksyminen oli jäseneksi pääsemisen ehto. Hypättiin siis vauhdissa olevaan junaan. Yhdessä EKP:n perusrakenteen kanssa Eurooppa uhkaa muuttua täysin markkina-alisteiseksi suuryritysten ja "yhtiöiden Euroopaksi", jossa kansanvaltaisilla ja transparenteilla julkisen sektorin rakenteilla on vain markkinoille alisteiseksi rakennettu rooli. Forssan 1903 ohjelmaan viitaten pitäisi sanoa, että "julkisia rakenteita ja yhteisiä voimavaroja on kaikissa olosuhteissa puolustettava ja välikäsien toimivaltaa muutettava alisteisiksi demokraattiselle päätöksenteolle".

Lopuksi lainaus 1950-luvulta:
"Juuri tässä piilee erittäin suuri vaara. Kun kerran koko liike-elämä, niin ajatellaan, on sellaisen poliittisesti ja ideologisesti määräytyneen ryhmän hallussa, joka historiansa aikaisemmassa vaiheessa aikanaan syntyneiden käsitysten ja voimasuhteiden perusteella on pystynyt pitämään käsissään valtiovaltaa ja johtamaan sitä niin, että talouselämä on pysynyt tiukasti heidän käsissään - niin miksei myöskin sosialidemokratia käyttäisi tuota samaa valtiovaltaa hyväkseen oman taloudellisen toimintansa laajentamiseksi, silloin kun sillä on riittävästi vaikutusvaltaa valtioon nähden!"

Näin totesi Sosialistisessa aikakauslehdessä Nils Nilsson, SAK:n talouspoliittinen sihteeri Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 2 vuonna 1955.

Susi vai koira?

Olen sitten hallituksen suunnitelmien paljastuttua kirjoittanut muutaman kriittisen blogin yhtiöiden Suomesta ja markkina-alisteisesta Euroopasta globaalissa maailmassa. Ei voi kyllin painokkaasti sanoa, että olemme tienhaarassa. Yhteinen, kansanvaltainen, ihmisen ehdoista lähtevä hyvinvointivaltio on kangastellut viime vuosikymmenet mielissämme todellisena mahdollisuutena. Sen palveluihin, turvaan ja henkeen on jo jossakin määrin totuttu. Yhtiöiden Suomi - sellaisena kuin me tänä päivänä yhtiöt, konsernit ja globaalit yritysmuotoiset toimijat kohtaamme, edustaa kuitenkin kokonaan toisenlaista yhteiskunnallista lähestymistapaa. Yhtiöiden maailmassa edetään asettaen etusijalle voitontavoittelu, kilpailu ja  oletetut tehokkusvaatimukset.

Yhtiömuoto on laillinen ja hyväksytty tapa harjoittaa liiketoimintaa, kehittää tuotantoa ja palveluja eikä tämä tosiseikka ole sellaisenaan minkään poliittisen puolueen tai edes minunkaan arvovalinnoissa kokonaan kiistanalainen. Mutta tarve nostaa ihminen keskiöön myös yritystoiminnassa, yhtiömuotoisissa organisaatioissa on mitä polttavin.

Yrityksen tuottama lisäarvo kuuluu yhtiölle? Omistusoikeus on perustuslaissa suojattu, eikö niin? Onko yhtiön tuotannossa saavutettu omaisuus, lisäarvo näillä perusteilla yhtiön johdon tai yrityksen omistajan yksinvallassa?

Ainoastaan työ luo arvoja. Tämä ilmaus tulee suoraan työväenliikkeen taloudellisesta arvoperinnöstä ja tulisi ottaa keskusteluun nykyistä vakavammin. Yrityksen omaisuus syntyy tuotannossa, jossa sen palveluksessa oleva henkilökunta, työntekijät tätä arvoa tuottavat. Eikö tuotannossa saatu lisäarvo silloin kuulu sen aikaansaaneelle työntekijäkunnalle? Eikö pääoma työntekijöiden tuottamana lisäarvona ole yrityksen työntekijöiden eikä omistajien omaisuutta?

Sellainen väite  että yrityksen  omaisuus kuuluu yksinomaan firman omistajalle, on mitä suurimmassa ristiriidassa tuotetun pääoman aikaansaaneen henkilökunnan etujen kanssa. On sellaisiakin yrityksiä, jotka näkevät ja tunnustavat tämän näkökohdan ja pyrkivät vetämään henkilöstöä mukaan omistamiseen ja päätöksentekoon. Tiedonkulku ja vuorovaikutus on molemminpuolista, ei ylhäältä päin tapahtuvaa lain muodollisten edellytysten noudattamista ja tältä pohjalta tapahtuvaa sanelua.

Viisikymmentä vuotta sitten - oikeastaan jo sodan jälkeen - alettiin puhua työpaikkademokratiasta. Yksi sen huomattavimpia suomalaisia työstäjiä oli silloisen SAJ:n palveluksessa ollut tutkimussihteeri Niilo Koljonen, jonka käsikirjoituksia ja väitöskirjan oikovedoksia minäkin sain luettavakseni. Euroopassa puhuttiin myötämääräämisestä, oikeudesta olla vaikuttamassa yrityksen kehittämiseen ihmisten ja henkilöstön tarpeita vastavaan suuntaan.

Joskus 1980-luvulla, työttömyyden ja yritysten menestymisen heilahtelujen myötä alettiin puhua lomautuksesta yhtenä vaihtoehtona irtisanomiselle. Työmarkkinaosapuolten neuvotteluissa hyväksyttiinkin se periaate, että "tuotannollisten ja taloudellisten" syiden niin vaatiessa lomautus on mahdollista.

Lomautusmahdollisuutta osana yhteistoimintamenettelyä - joksi myötämäärääminen ja työpaikkademokratia sitten kiteytyi - ovatkin yritykset käyttäneet aktiivisesti hyväkseen. Jatkuvat "yhteistoimintaneuvottelut" ovat muuttuneet pelkäksi lain kirjaimen vähimmäisehdot täyttäväksi saneluksi. Kun työntekijä kuulee sanan "yhteistoimintaneuvottelu", hän tietää että turvattomuutta, lomautuksia, irtisanomisia ja epävarmaa tulevaisuutta on odotettavissa.

Olen aikaisemmin puhunut rakenteiden ja toimintatapojen vaikutuksesta yhteiskuntaluonteeseen. Myötämääräämisen muuttuminen pelonsekaiseksi yhteistoimintaneuvottelujen odottamiseksi kuvaa mitä parhaiten sitä, että työntekijöiden oikeuksien toteuttaminen on onnistuttu byrokraattisilla ja epäinhimillisillä asenteilla muuttamaan ihmismielissä hyväntekijästä hirviöksi.

Byrokraattinen järjestelmä on vastuuton sikäli ettei se vastaa yksilön tarpeisiin. Vastuuta ottamattoman byrokraatin olemme ongelmatilanteissa oppineet tuntemaan. Tällainen menettelykoneisto tekee yksilöstä voimattoman ja aloitekyvyttömän.

Pitäisi tietenkin tässä yhteydessä kuvata sitä, millaista on humaani johtamistapa, vuorovaiketteisuus yrityksen rakenteessa, yrityksen arvoa tuottavan henkilöstön tarpeiden, toiveiden ja luomisvoiman huomioiminen ja ylipäätään yritysidean muokkaaminen ihmisten todellisia tarpeita vastaaviksi. Uskon tätä ulottuvuutta pohdittavan kiihkeästi työyhteisöissä, luottamusmiesten ja työsuojeluvaltuutettujen kokouksissa ja arvatenkin joskus myös työnantajan ja työntekijän kohdatessa - missä se sitten tapahtuukin. Keskustelu ei kuitenkaan riitä; yrityksen työntekijällä tulee olla oikeus kritiikkiin, uhmaan ja vaihtoehdon nesittämiseen.

Yritys voi suhteessa työntekijöihinsä olla piittaamaton tai inhimillisiä voimia aktivoiva, autoritaarisen käskyttävä tai luova ja vuorovaikutteinen, kovakorvainen tai sosiaalisesti aktiivinen. Mieleen tulee kesyyntymätön susi ja toisaalta samaan eläinsukuun läheisesti kuuluva, nopeasti ja tarkasti sosiaalisesti yhteyksiä luova koira. Onko siis yhtiösi susi vai koira?

Ole valmis?

Yhtiöiden Suomi - ja yhtiöiden Eurooppa - merkitsee hyvästijättöä sille kansanvaltaiselle, avoimelle ja jokaisesta vastuuta ottavalle yhteiskunnalle, johon ehdimme jo hetken tottua. Historian akkuna avautui sodasta selviämisen, maaltamuuton ja ennenkaikkea läntisestä naapurimaasta Ruotsista saadun esimerkin voimin 1960-luvun puolivälissä . Syntyi vasemmistoenemmistö, Paasion hallitus ja alkoi supervoimakas hyvinvointivaltion hahmottaminen puoluesihteeri Erkki Raatikaisen ohjelmatyön käynnistämänä. Periaatteellinen kanta demokratiaa ja yhteistä hyvinvointia tavoittelevasta Suomesta oli kuitenkin ollut jo yhden ihmisiän sosialidemokraattien mielessä. Samaan aikaan Suomen kansandemokraatit ja kommunistit edistivät kaikella voimalla neuvostotyyppisen yksipuoluejärjestelmän tuloa Suomeen. Sattui kuitenkin oikeita sosialidemokraatteja oikeille paikoille ja peruskoulusta, työeläkejärjestelmästä, lasten päivähoidosta, työpaikkademokratiasta ja laajasta sopimustoiminnasta tuli totta,  kun ammattiyhdistysliikekin jossakin määrin yhdistyi ja sai myötätuulta siipiensä alle.

Hyvinvointiyhteiskunnalla se lyhyestä vaikutusajasta huolimatta on ollut voimakas vaikutus yhteiskuntaluonteeseen. Käytän tätä Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen koulukunnan eliniäkseen valitun johtajan Erich Frommin käsitettä, koska se mielestäni kuvaa erinomaisesti  sitä, että pidämme itsestäänselvyytenä tasa-arvoista koulua, jokaiselle kuuluvaa terveydenhoitoa, vanhuudenturvaa, työeläkettä ja muita, lyhyessä ajassa aikaansaatuja   hyvinvointirakenteita.    Juuri kenellekään valistuneinta joukkoa lukuunottamatta ei vielä minun lapsuudessani - sotia edeltävästä ajasta puhumattakaan -  tullut edes mieleen tällaiset mahdollisuudet. Nousu yhteiseen hyvinvointiin oli historiallisesti hyvin nopeaa ja uskon tätä muutosvaihetta vielä pitkään tutkittavan ja analysoitavan monelta kantilta - toivottavasti myös sosiaalipsykologisena, myönteisenä kansallista havahtumista luonnehtivana piirteenä.

Sopivatko hyvinvointiyhteiskunnan luomat, tasa-arvoa ja ihmisten yhdenvertaisuutta vahvistavat rakenteet yhtiöiden Suomeen? Autoritaarisen johtamisen alainen henkilökunta on asenteiltaan suurelta osin autoritaarista itsekin, nimittäin alistunutta, vastaanottavaista, naiviuteen saakka kritiikitöntä, itseään ilmaisematonta, suukuollutta, hiljaista puurtajajoukkoa. Tämä autoritaarisen luonteenlaadun ambivalenssi kaksijakoisuus ei suoraan paljasta sitä, että valtaan päästyään myös alistettua, vastaanottavaista elämää eläneet ovat itsekin taipuvaisia autoritaariseen toiminta- ja perustelutapaan. Usein sanotaankin, että kaikkein julmin työnjohtaja tulee joukosta nostetusta työkaverista. Nöyristely ja ihailu ylöspäin - ja alla olevien polkeminen kuvaa autoritaarisuuden kaksijakoista kuvaa. Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm on mielestäni parhaiten kuvannut autoritaarisuuden epäproduktiivista olemusta.

Työelämän ristiriitainen ja paljon jopa sairastelua aiheuttava ilmapiiri saattaa olla seurausta siitä, että yhdenvertaisuuteen ja yhtäläisiin oikeuksiin ja mahdollisuuksiin jo peruskoulussa tottunut nuori joutuu palkansaajana  työelämässä sopeutumaan kokonaan toisenlaiseen toimintakoodiin, josta poikkeaminen koetaan uhkaavana ja jatkuvaa stressiä aiheuttavana elämäntilanteena. Tilanne ei koske ainoastaan organisaation työntekijäasemassa olevia, vaan mitä suurimmasssa määrin myös väliportaan työnjohtoa ja esimiehiä. Jos oletukseni on totta, se tarkoittaa sitä että peruskoulu ja koko koulujärjestelmämme on yhteensopimaton yhtiöiden Suomen ja markkina-alisteisen Euroopan kanssa. Autoritaarinen järjestelmä vaatii kasvamista autoritaariseen luonteenlaatuun ja aika moni sen perusteet saakin jo kotikasvatuksessa.

Autoritaarisen, sen alistumista edellyttävän puolen aktivoiminen tapahtuu perheessä, sillä perhe on tärkein yhteiskunnallisesti sopivien ja toimivien luonteenpiirteiden ja asenteiden agentti. Armeija, varusmiespalvelu perustuu parhaimmillaan rationaaliin, perusteltuun autoritaariseen toimintatapaan. "Sulkeisharjoitukset" ja sotilaallinen kuri, ehdoton arvohierarkia ja esimiehen totteleminen ovat sen keskeisiä piirteitä. "Ole valmis" - ole valmis kysymyksiä asettamatta - sopii muuhunkin kuin partiolaisen elämänasenteeksi: se on vastaanottavan, käskyjä tottelevan, olosuhteisiin sopeutuvan, esivaltaa ja auktoriteetteja kunnioittavan positivistisen elämäntavan ja luonteenlaadun olemusta tarkasti kuvaava sanapari. Siihen eivät kuulu produktiivisen ihmisen keskeiset maksimit:"Jokainen tarkistus on tarkistettava" tai "asiat eivät oleniinkuin ne voisivat olla".

Yhtiöiden Suomi tulee mitä todennäköisimmin muokkaamaan koulujärjestelmää ja muutosten mukana myös asenteita ja lopulta koko yhteiskuntaluonnetta autoritaarisempaan, alistavampaan ja sopeutumista vaativaan suuntaan. Palataan automaattista yhdenmukaisuutta edellyttävään, kurinalaiseen ja rangaistuksia käyttävään elämäntyyliin. Tämän päivän yhteiskunnassa rankaisun ja palkitsemisen tärkein väline on raha, palkka, korvaukset, palkkiot, lomautukset, irtisanomiset ja lopulta produktiivisen elämänmuodon ulkupuolelle joutuminen.

Miten suhtauta autoritaarisissa rakenteissa menestyjiin? Heistä tulee idoleita, esikuvia joita haastatellaan tv-ohjelmissa, joista puhutaan mediassa, jotka saavat esitellä menestymisensä reseptejä. Heistä tulee palvonnan kohteita, jotka mielihyvin paistattelevat menestyneen ihmisen, omaisuutensa ja valtansa kukkuloilla.  Se piiri ei ole suuri eikä sillä useinkaan ole annettavaa arvosisältöä suurille massoille muussa muodossa kuin ajankuluna, viihteenä. "Ajan tappaminen" on autoritaarisessa yhteisössä tärkeä, sen nekrofiilia luonnetta kuvaava ilmaisu.

Mitä sanoo kristillinen arvoperinteemme idoleista ja heidän palvomisestaan? Kristilliselle alkuyhteisölle epäjumalanpalvelus oli mitä suurinta syntiä ja se oli ankarasti kielletty. Epäjumalanpalvelus on englanniksi idolatry, ja se tarkoittaa idolien palvontaa. Samaa käsitettä käytetään myös jossakin määrin mielisairauden synonyymina. Esineiden, idolien ja auktoriteettien palvonta on juuri se ulottuvuus, jonka Kymmenen Käskyn kolme ensimmäistä yrittää kitkeä harmoniaa tavoittelevan ja niin helposti autoritaarisuuteen pakenevan ihmisen mielestä pois.

Tulee vappu ja toukokuun ensimmäinen, työn vapautuksen juhlapäivä. Mitähän ajatuksia yhtiöiden Suomi vappupuhujien  mielessä herättää?