Eilen, 13.5. oli perjantai ja 13. päivä - mutta oli myös Kukan, Flooran nimipäivä, kesäkauden alkamispäivä. MTV:n iltaohjelmassa Hjallis Harkimo haastatteli Paavo Väyrystä, pitkän valtiopäiväuran tehnyttä poliitikkoa, luovaa, toimeliasta ja itsenäistä persoonaa. Väyrynen ei ole koskaan peitellyt omaa erinomaisuuttaan, mutta sen ohella hänellä oli painokasta sanottavaa Euroopan Unionista, erityisesti euroalueesta eli Euroopan Valuuttaunionista. Siitä olisi erottava ja otettava oma valuutta uudelleen käyttöön. Olisiko tuota asiaa ajava kansalaisaloite, joka tulee piakkoin eduskunnan käsittelyyn, nähtävä pahaa ennustavana perjantain ja kolmannentoista päivän uhkakuvana vaiko uuden kevään avautumisena pahoja henkisiä ja taloudellisia kolhuja saaneelle Suomelle?
Pragmaattisesti katsottuna monet Paavo Väyrysen perustelut osuvat kohdalleen Euroopan Valuuttaunionin raha- ja finanssipolitiikkaa arvioitaessa. Maastrichtin sopimuksen myötä nuo periaatteet ulottuvat muuhunkin kuin euroalueeseen, kysymyshän on tasapainoa tavoittelevasta, budjettikuria noudattavasta ja inflaatiota välttelevästä eurooppalaisesta hallintotavasta ylipäätään. Uskon monien sosialidemokraattienkin mietiskelevän parhaan taitonsa mukaan sitä, olisiko hypättävä Paavo Väyrysen kelkkaan, jotta tästä eurooppalaisesta kurimuksesta päästäisiin eroon. Vaikka lopputulema päätöksissä saattaa eron suhteen olla sama kuin Paavo Väyrysellä, perusteluissa on kuitenkin olennaisia eroja.
Väyrysen suuri peikko on eurooppalainen liittovaltio, federalistinen kokonaisuus, josta Keski-Euroopassa - ajattelen erityisesti Saksaa ja Itävaltaa - on vuosikymmenten kokemukset. Liittovaltiossa poliittisen, puolue-edustukseen perustuvan vallankäytön rinnalla on myös toinen elementti, nimittäin federaatioon kuuluvien itsenäisten maiden alueellinen edustus. Päätöksen - tullakseen voimaan - pitää saada paitsi poliittinen siunaus parlamentissa, myös alueiden federatiivisen päätöksenteon tuoma tuki. Tästä johtuen esimerkiksi Saksassa rakenteellisia päätöksiä jauhetaan pitkään, kompromissia haetaan, myönnytyksiä vaaditaan ja annetaan, kunnes yhteiseen päätökseen vihdoin tullaan.
Federatiivinen päätöksenteko antaa siis suojaa alueelliselle erilaisuudelle ja erilaisille ratkaisutavoille joskus liiankin kanssa. Mainituissa maissa ei ole esimerkiksi päästy liittovaltiotasoiseen yhtenäiseen koulujärjestelmään sen vuoksi, että osavaltiot pitävät loppuun saakka kiinni omasta, konservatiivisesta tai sosialidemokraattisesta koulujärjestelmästään eikä yhteistä ratkaisua ole saatu aikaan. Kun ajattelee Paavo Väyrysen perusteluita, niin voisi kokea federalistisen liitovaltioperiaatteen itse asiassa tukevan kansallista itsenäisyyttä ja omaa kulttuuriperinnettä eikä sellaisenaan muodostuvan sen esteeksi. Tässä mielestäni sosialidemokraattien ja Paavo Väyrysen lähestymistapa eroavat toisistaan.
Kansainväliseen yhteistoimintaan ja solidaarisduuteen painottuvana liikkeenä sosialidemokratia on aina pitänyt mahdollisena sitä, että voi syntyä jopa mantereen laajuista tietoisuutta ja globaalia oikeudenmukaisuutta tavoittelevia rakenteita ja että on mahdollisuus luoda demokratiaan ja rauhaan perustuvaa tietoisuutta ja yhteistoimintaa. Sosialidemokratia hakee jo lähtökohtaisesti sellaisia hallinnollisia rakenteita, jotka kunnioittavat alueiden ja kansojen itsenäistä, jopa vuosisatojen kuluessa syntynyttä elämäntapaa ja kulttuuria - ja kykenevät luomaan tätä kehitystä tukevia hallinnollisia rakenteita ja ratkaisuja ylikansallisella tasolla. Tässä suhteessa Keski-Euroopan liittovaltiorakenteet ovat esimerkki kohtalaisen hyvin onnistuneesta federalistisesta, siis liittovaltiorakenteesta.
Syitä eurooppalaisen yhteistoiminnan rakenteellisiin ongelmiin on haettava syvemmältä. Lähtökohdaksi sosialidemokratian kannalta sopii hyvin analyysi siitä, miten vahvasti eurooppalainen kulttuuri, elämäntapa, luonteenlaatu ja - suurempia kokonaisuuksia ajatellen - yhteiskuntaluonne on sopeutunut rauhaan, demokratiaan ja yhteistä hyvinvointia tavoitteleviin pyrkimyksiin. Useinhan Euroopan Unionia puolustetaan juuri sillä, että sen aikana rauha on vakiintunut mantereellemme ja sadan vuoden takainen alituinen sodanuhka on väistynyt.
Yhden blogikirjoituksen puitteissa ei ole mahdollista mennä kovin syvällisesti Euroopan Unionin valitsemiin sosiaalipsykologisiin ratkaisumalleihin, mutta jotakin olennaista voidaan kuitenkin lyhyestikin ilmaista: Euroopan Unioni on omaksunut politiikkaansa markkinoiden kilpailuhengen ja sen vahvan, yksipuolisen edistämisen. Mieleen tulee heti saksalaisen filosofin ja taloustieteilijän Karl Marxin lausahdus kilpailusta "ahneiden sotana". Vaikka ei tunnistaisikaan Karl Marxin merkittävää roolia kansainvälisen sosialidemokratian keskeisenä oppi-isänä ja radikaalin yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittäjänä, voi todeta äärimmilleen viedyn globaalin talouskilpailun sodanomaisen luonteen ja hyvinvoinnin äärimmäisen epätasaisen jakautumisen ja sen taustalla taustalla asemistaan kiinnipitävän paatuneen ja kivikovan ahneuden.
Sosialidemokratian vihollinen sosiaalipsykologiselta kannalta katsottaessa ei ole Euroopan Unionista puhuttaessa federalistinen liittovaltiorakenne, vaan eurooppalaiseen toimintatapaan syöpyneet epäproduktiiviset, viime kädessä laajoja kansankerroksia vaivaavat ahnehtivat, autoritaariset, väkivaltaan ja kurittamiseen taipuvaiset luonnerakenteet. Kun tähän lisätään vielä kaupallisen asennoitumisen kylmäkiskoisuus ja välinpitämättömyys ihmiskohtaloista, voimme todeta sosialidemokratian ongelmaksi ne vielä vanhemman sukupolven muistissa olevat pelottavat piirteet, joista ainakin osaksi uskoimme ja toivoimme pääsevämme eroon toisen maailmansodan katkerien kokemusten myötä. Kun katselee Euroopan Unionia ja sen toimintapolitiikkaa, joutuu vain toteamaan että demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä ei ole Euroopan Unionin ja sitä johtavan Euroopan Komission tarjoama keskeinen tunnusmerkki.
Kun autoritaarinen, saneleva ja siksi diktatuurin siemenen sisällään pitävä Euroopan Valuuttaunioni on tarkastelun kohteena, ei näytä siltä että sen rakenteisiin oltaisiin tekemässä sellaisia muuutoksia, jotka muistuttaisivat pohjoismaisen, kansanvaltaisen, julkisen sektorin varaan rakentuvan hyvinvointivaltion piirteitä. Päinvastoin, tällainen julkinen sektori ollaan hylsyttämässä tyhjäksi kuoreksi ja alistamassa myös juridisessa mielessä markkinoiden temmellyskentäksi. Tekeillä olevat monet vapaakauppasopimukset puhuvat pahanenteistä kieltä tällaisen eitoivottavan, demkokraattista tietoisuutta dementoivan kehityksen todennäköisyydestä.
Kuvailemani epäproduktiiviset piirteet eivät katoa siirryttäessä Euroopan Unionin tasolta kansalliseen päätöksentekoon. Meidän hallituksemme on lujasti sitoutunut tähän vähemmän toivottavia piirteitä sisällään pitävään eurooppalaiseen tietoisuuteen - omien kannattajiensakin tyrmistykseksi. Sellainen politiikka voi kuitenkin edelleen jatkua Väyrysen kansalaisaloitteen mahdollisesti toteutuessa Suomen eduskunnassa. Väyrysen kansalaispuolueen perustaminen tähtää tähän puoluekuria ja vakiintuneiden puolueiden tottelemattomia vähemmistöjä hyväksikäyttävään yllätysratkaisuun. Sama epäproduktiivinen, epätoivoa ja valtavaa turhautumista sisältävä asenneilmapiiri voi kuitenkin olla aloittamassa myös itsenäisen Suomen toista vuosisataa. Tämän vuoden toukokuun 13. ja perjantaiksi sattunut Kukan päivä voi merkitä Väyrysen analyysin pohjalta huonon ja epäproduktiivisen politiikan jatkumista ellei uuden, yhteiseen hyvinvointiin tähtäävän hyvinvointikukan avautumista tietoisuudeen ala tapahtua. Heikkoja merkkejä - mm. sosialidemokratian kannatuksen nousu - on toki havaittavissa.
Erityisen suuren vaaran muodostaa tietenkin se, että eroaminen valuuttaunionista johtaisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä autoritaarisuuteen ja kätkettyyn vihanpitoon perustuviin rankaisuretkiin omaa ja itsenäisempää raja- ja finansipolitiikkaa hakevia maita kohtaan. Britannia asettaa ensimmäisenä kohtalonsa tässä suhteessa vaakalaudalle. Lisäksi olemme tässä parikymmenvuotisessa kokeilussa valuneet taloudellisesti ja henkisesti vuosikymmeniä taaksepäin.
Yhdessä suhteessa kuitenkin Väyrysen ja sosialidemokratian kannalta lopputulemat kohtaavat toisensa: sosialidemokraattinen kansallinen raha- ja finanssipolitiikka ei ole mahdollista Euroopan Valuuttaunionin ja Euroopan Unionin nykyisten rakenteiden puitteissa.
lauantai 14. toukokuuta 2016
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hieno kommentaari ja analyysi. Kiitos siitä taas kerran.
Mutta kysymys sosialidemokraattisesta talous- ja valuuttapolitiikasta kaipaa vielä täydentävän kysymyksen: onko sosialidemokraateilla selkeästi perusteltu talouden rakennetekijöitä ja siihen sovitettuja politiikkatavoitteita sisältävä talousmalli olemassa? Näkyvästi ei ainakaan. Tuskin salaisestikaan. Sos.dem taloustoimi on ollut (EU:ssa erityisesti) hyvinkin talouskuri- ja markkinauskoisuushakuista, siksi seurauksiltaan reaktiivista, ei omaa talousmallia toteuttamaan pyrkivää. Jos federatiivinen rakenne sen sallisi, olisiko sd-talouspolitiikka nykyiusestä markkinamenosta juurikaan poikkeavaa?
Missä ovat tämän ajan sd-talousajattelijat? Ahokas ja Holappa mm. ovat tehneet hyviä ehdotuksia, mutta lukeeko ja pyrkiikö niitä kukaan aikuisten oikeasti soveltamaan? Muilta mailta löytyy vastaavasti lukuisia esimerkkejä, mitä voi heihin verrata: Ranskasta, Saksasta, Britanniasta, USA:sta, Kanadasta, Itävallastakin. Mutta kuka ottaisi asian hanskaan, kun puolue ei siihen kykene? Periaateojelma-aineiston sisältökin paljastaa, että talouden, marxilaisittain yhteiskunnan perimmäisten liikuttajatekijöiden, suhteen tilanne on onneton. Lopputulemaa voi vain arvailla, pelonsekaisin aavistusten saattelemana.
Pentti, kiitos kommentistasi, jonka ajatukset näyttävät kulkevan samoja linjoja kuin minunkin.Parhainta analyysia - ja analyyttista kritiikkiä - Euroopan Unioni omaksumaa raha- ja finanssipolitiikkaa kohtaan ovat tosiaankin esittäneet jälkikeynesiläiset taloustieteilijät ja tutkijat. "Raha ja talous" -blogin pitäjät Vesa Holappa ja Jussi Ahokas ovat mielestäni tässä suhteessa erittäin varteenotettavia vaikuttajia, koska juuri heidän suunnaltaan on selvästi osoitettu Euroopan raha- ja finanssipolitiikan muotopuoli rakenne ja sen kielteinen makrotason vaikutus jäsenvaltioiden mahdollisuuksiin tehdä hyvää politiikkaa. Oman lukunsa ansaitsee tietenkin sosialidemokratian ja markkinoiden välinen suhde. Minulla ei ole mitään erityistä yrityksiä vastaan, kunhan ne toimivat eettisesti oikein, yhteiskunnallisesti vastuullisesti ja ymmärtävät henkilöstönsä merkityksen tuloksen synnyttämisesä - ja antavat sille asianmukaisen arvon.
Yritykset eivät voi kuitenkaan luoda ostovoimaa - ne tarvitsevat sitä rohjetakseen investoida ja tulla mukaan dynaaamisena toimijana. Yhteiskunnan ja se järjestäytyneen hallintotavan, valtion tulee voida luoda vaihdon välinettä, rahaa ja käynnistää yleistä hyvinvontia, infrastruktuuria ja palveluja - tämä oikeus ja mahdollisuus on kaikilla oman valuutan omaavilla valtioilla. Euroopan Unionion Maastrichtin sopimuksessa ja Valuuttaunionin peruskirjoissa tämä oikeus on rajattu valuuttaunioniin kuuluvilta valtioilta pois - ja siitä alkavat vaikeudet.
Tämän päivän sosialidemokratia ei ole mielestäni havainnut Unionin yksipuoliseen talousrakenteeseen sisältyvää vyörytystä ja lähes epätoivoisen kiihkeää yritystä saada talouteen dynamiikkaa markkinoiden kautta. Se voi onnistua jossakin määrin unionin ulkopuolisen maailman riistämisellä tai unionin sisäisen taloudellisen eriarvoisuuden lisäämisellä. Tähän tarjosi mahdollisuuden odotusarvoihin perustuneen talouskuplan kaataminen eurovaltioiden niskaan tilanteessa, jossa ne markkinoihin luottaen olivat taanneet jättipankkien rahoittamia odotusarvoisia visioita. Välistävetäjiäkin löytyi mm. Kreikassa niin että vanhat puolueet kuten Pasok ajautuivat marginaaliin.
Periaateohjelmakeskustelussa näiden kysymysten tulisi nousta merkittävällä tavalla valokeilaan, ei ainoastaan ongelmina vaan jo suuntaa näyttävinä strategisina tienviittoina.
Lähetä kommentti