Havahtumisesta demokratiaan elämäntapana

Paavo Väyrynen on perustamassa uutta puoluetta, jonka jäseneksi pääsevät vain jo julkisiin, merkittäviin tehtäviin valituksi tulleet henkilöt, ja kaiken lisäksi yli puoluerajojen. Yhteisenä poliittisena tehtävänä on hyppääminen ulos Euroopan Valuuttaunionista ja palaaminen omaan valuttaan mikä se sitten nimeltään lieneekin. Rakenteena tällainen puolue on riistävä ja kuvaa hyvin erästä autoritaarisen, omavaltaisen asennoitumistavan epäproduktiivista puolta. Luulen että tämä pirstova ja kurittava piirre koituu ennenpitkää puolueen kohtaloksi, vaikka se perustetuksi tulisikin.

Varsinaisia pääsyvaatimuksia esimerkiksi Sosialidemokraattiseen puolueesen ei ole muuten olemassa kuin että pitää hyväksyä puolueen periaateohjelma ja säännöt, joiden puitteissa toimitaan. Jäseneksi pääsee ilman että motiiveja sen paremmin tutkiskellaan. Vuoden 1952 periaateohjelmassa puhuttiin aikanaan "demokratiasta elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä". Minua tämä yksinkertainen sanoma on kiinnostanut pitkään ja olen yrittänyt sitä avata sekä itselleni että muille myös blogikirjoituksissani. Tunnisteen "demokratia elämäntapana" takaa löytyvät ne kirjoitukset, joilla on yhteyksiä tähän kysymyksenasetteluun.

Oletukseni on että sosialidemokraattiseen liikkeeseen tullaan edelleen mukaan tietynlaisen havahtumisprosessin kautta eikä pelkästään henkilökohtaisten intriigien vuoksi. Liikkeessä on myös aina ymmärretty - ainakin jossakin - määrin se, että demokratiaan elämäntapana on kasvettava ja että sillä elämänasenteena on tiettyjä piirteitä. Tasavertaisuus, hyvä toveruus, kanssaihmisen rehellisen vakaumuksen kunnioittaminen, omaehtoinen sivistystyö, järjestötoiminnassa hankittu "koeteltu kansalaiskunto" ovat niitä ilmauksia joilla demokratiaa elämäntapana kuvataan. Samalla on kuitenkin todettu, että kasvaminen sosialidemokratiaan voi tapahtua monia teitä. Se pitää sisällään sekä syvän viisauden että kriittistä tarkastelua vaikeuttavan ja demokratiaa elämäntapana hämärtävän momentin.

Satun kuulumaan sellaiseen joukkoon, joka sai kosketuksen työväentalon ja siellä toimivien järjestöjen toimintaan jo varhain lapsuudessa. Oltiin karttupiilosilla, hiihdettiin kilpaa, painittiin ja nyrkkeiltiin, tehtiin retkiä ja järjestettiin ohjelmallisia illanviettoja. Osallistuttiin työväenyhdistyksen juhliin ja iltamiin, suuriin ja pieniin. Oli vierailevia tähtiä kuten Georg Malmsten, Tapio Rautavaara, Reino Helismaa, Esa Pakarinen, Jorma Ikävalko. Oli myös Väinö Leskinen, Hertta Kuusinen, Jalmari Koskinen Karstulasta, osuuskaupan taitava mainospiirtäjä Veikko Ekman, keihäänheittäjä Hakkaraisen Ville - ja monia muita.

Oli myös lasten kerhotoimintaa, Päivän Nuoria ja Nuoria Kotkia, varttuneemmilla oli oma nuoriso-osasto. Oli järjestöpukuja, suoritusmerkkijärjestelmiä, yrityksiä kasvattaa tietoisuutta järjestöjen toiminnan tarkoituksesta ja kasvatuspäämääristä. "Kunnon kotka kasvaa kunnon kansalaiseksi" - tuollainenkin sen ajan twiitti jäi mieleeni varhaisnuorisotoiminnasta.

Myöhemmin saattoi todeta että vastaavanlaista kasvatuksellista järjestötoimintaa löytyi myös muista yhteiskuntapiireistä, niin oikealta kuin vasemmaltakin. Erot ajattelutavassa eivät olleet järin suuria vaikka yhteiskunnalliset arvopäämäärät kuvailtiinkin vastakkaisiksi. Myöhemmin jouduin toteamaan että sama asenneilmasto näkyi ja toteutui myös muissa maissa, ehkä vieläkin militantimpana, hierarkisena, pyramidinkaltaisena joukkojen kasvatusjärjestelmänä. Lyhyesti sanoen, toisen maailmansodan aikainen ja sitä edeltänyt asenneilmapiiri kasvatuksessa heijastui pitkälle sodanjälkeiseen aikaan, aina 1960-luvun alkupuolelle saakka.

1960-luvulla tapahtui kuitenkin suuri asennevallankumous. Väki muutti maalta kaupunkeihin ja työn perässä pois maastakin, sodan jälkeen kasvanut ja jälleenrakennuksen yhteiset kokemukset jakanut nuoriso alkoi aktivoitua. Oli opittu toimimaan omin neuvoin ja suurissa perheissä oli saatu hyvää pohjaa sosiaaliselle tietoisuudelle. Autoritaariset asenteet joutuivat kritiikin kohteeksi, tuli hippiliikkeet, t-paidat, kilpailuakin alettiin kritisoida. Vanha arvopohja oli murenemassa ja autoritaariset voimat joutuivat siirtymään taustalle odottamaan hetkeä uudelle tulemiselleen.

Ratkaisevan käänteen muutokselle saattoi muodostaa pohjoismaisen yhteistoiminnan vahvistuminen. Kasvatus- ja sivistysjärjestöissä opittiin tuntemaan ruotsalaisen sosialidemokratian lähestymistapa. Se on  jo historiallisista ja yhteiskunnallisista syistä erilainen. Se oli saanut toisen maailmansodan ajankin kehitellä ajatusta kansankodista, kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta, joka ottaa vastuuta kansalaisen perustavaa laatua olevista tarpeista ja myös kasvatuksesta, sivistämisestä monimuotoisen kansalaisjärjestötoiminnan muodossa. Ruotsin Työväen Sivistysliitto ABF oli kehittänyt opintokerhotoimintaansa Torsten Husénin johdolla uutta ryhmätyödynamiikkaa, jossa kasvaminen tapahtui täysin toisella tavalla kuin autoritaarisessa ja hierarkisessa kasvatusjärjestelmässä.

Ryhmädynamiikan lähestymistapa on seuraavanlainen: 1)tullaan mukaan toimintaan, yhteisöön osallistumaan tapahtumiin ja tehtäviin, 2) toiminnan yhteydessä opitaan yhteistoiminnan, demokrattisen elämäntavan muotoja, 3) kun yhteisön toiminta tulee tutuksi ja perustaidot ovat hallussa, aktivoidutaan, innostutaan yhteisestä tekemisestä ja tavoitteista ja 4) vihdoin ollaan valmiita ottamaan vastuuta tehtävistä paitsi omassa ja tutussa  yhteisössä, myös aikaa myöten laajemminkin yhteiskunnallisten tehtävien muodossa.

Kasvatus demokratiaan vaikuttaa kuvauksena melkeinpä liian yksinkertaiselta ollakseen totta. Se ei pidä sisällään juuri mitään ulkopuolelta asetettuja sääntöjä, vaikka yhteistoiminta muiden kanssa niitä aina vaatiikin. On oikeastaan ihmeellistä että tällaisesta, periaatteessa kaoottisesta lähestymistavasta seuraa taitojen kasvu ja havahtuminen aktiiviseen toimintaan. 1960-luvulla tapahtunut kasvatuksellinen murros sai siis sosialidemokraattisissa kasvatusjärjestöissä vahvaa sivustatukea Ruotsista ja muistakin pohjoismaista. Voisi sanoa että tämä kasvamismalli sopi hyvin  suomalaiseenkin kansanluonteeseen ja mahdollisti jo tullessaan aidon asennevallankumouksen.

Jotta tällaista kasvamista toiminnan kautta voisi tapahtua, tarvitaan itseasiassa valtava määrä yhteisöjä, järjestöjä ja niiden aktiivista toimintaa kansanvaltaan, demokratiaan kasvamisen kasvualustaksi. Jo 1960-luvulta lähtien kaavailtiin kansalaisjärjestöjen toiminnan vahvistamista ja yhteiskunnallisia, poliittisia rakenneratkaisuja toimivan kansalaisyhteiskunnan aikaansaamiseksi. Olin yhtenä mukana tässä työssä ja sillä oli ratkaiseva vaikutus oman arvopohjani vakiintumiseen. Valitako autoritaarinen militantti työväenliikkeen haara - johon monet silloin taipuivat - vai luottaako sittenkin demokratian voimaan elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä?

Porvarillinen Suomi onnistui kuitenkin perusteellisesti torppaamaan ihanteiden ja havahtumisen perusrakenteiden aikaansaamisen. Tuli valtionapusäännöksiä, jotka edellyttivät järjestöiltä omaa panostusta ja joka viime kädessä saneli myös järjestön kasvumahdollisuudet. Ratkaisijaksi tulivat omat taloudelliset voimavarat, visio osallistavasta ja vastuuseen kasvattavasta kansalaisjärjestökentästä ei lähtenyt liikkeelle. Ilmeisesti vuorovaikutuspohja muihin pohjoismaihin ja sieltä saatu herätys jäi liian ohueksi. Kävi kuten oli odotettavissa. Vahva Teiniliitto romahti ensimmäisenä, samoin kävi Ammattikoululaisten liitolle ja monien järjestöjen aktiiviselle perusjärjestötoiminnalle. Suuren havahtumisen sijasta päätään nosti erilainen kuittitehtailu ja kikkailu, jolla voitiin osoittaa laajaa taloudellista toimeliaisuutta. Siinä toiminnassa havahtumiselle ja heräämiselle ei ollut enää mitään tilaa.

Jotakin tuosta ajasta sentään jäi jäljelle. Ryhdyttiin puhumaan luovuudesta ja omaehtoisuudestakin ja varsinkin työelämässä niille annettiin aluksi paljon arvoa. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on koko ajan kuitenkin muuttunut takaisin  autoritaarisempaan, sanelevampaan ja rankaisevampaan suuntaan. Nykyiseltä hallitukselta ei ole odotettavissa ajatuksen puolikastakaan osallistavan kansalaisyhteiskunnan käynnistämiseksi. Vaatimattomia yrityksiä toki tälläkin vuosituhannella on tässä suhteessa tehty, mutta toimet eivät ole nousseet poliittisen tietoisuuden pinnalle ja mm. oikeusministeriön tätä koskevat takavuosien hankkeet ovat kaiketi painumassa unholaan.

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä odottaa pinnan alla uutta tulemistaan. Juhani Räsänen, voimaantumista sinnikkäästi ja syvällisesti kuvaillut tulenkantaja, hahmottelee heräämisen ja havahtumisen sisällöllistä merkitystä ja sen dynamiikkaa. Hän on Facebook-sivuillaan itse asiassa aktivoinut minuakin pohdiskelemaan heräämiseen, havahtumiseen, aktivoitumiseen ja vastuunottoon liittyviä kysymyksiä.

Sosialidemokraattisessa puolueessa kirjoitetaan parhaillaan periaateohjelmaa uusiksi ja käydään sen sisällöstä laajaksi tarkoitettua kansalaiskeskustelua. Uusi rohkea tavoite olisi osallistavan, yhteistoimintaan kasvattavan, aktiivisuuteen valmentavan ja vastuunottoon rohkaisevan valtaväylän visioiminen suomalaiselle yhteiskunnalle. Historiallinen ja arvoihin perustuva kivijalka on jo vanhastaan olemassa, nuoremman sukupolven on vain herättävä näkemään se tulevaisuuden Suomen olennaisena, innostavana piirteenä.