Susi vai koira?

Olen sitten hallituksen suunnitelmien paljastuttua kirjoittanut muutaman kriittisen blogin yhtiöiden Suomesta ja markkina-alisteisesta Euroopasta globaalissa maailmassa. Ei voi kyllin painokkaasti sanoa, että olemme tienhaarassa. Yhteinen, kansanvaltainen, ihmisen ehdoista lähtevä hyvinvointivaltio on kangastellut viime vuosikymmenet mielissämme todellisena mahdollisuutena. Sen palveluihin, turvaan ja henkeen on jo jossakin määrin totuttu. Yhtiöiden Suomi - sellaisena kuin me tänä päivänä yhtiöt, konsernit ja globaalit yritysmuotoiset toimijat kohtaamme, edustaa kuitenkin kokonaan toisenlaista yhteiskunnallista lähestymistapaa. Yhtiöiden maailmassa edetään asettaen etusijalle voitontavoittelu, kilpailu ja  oletetut tehokkusvaatimukset.

Yhtiömuoto on laillinen ja hyväksytty tapa harjoittaa liiketoimintaa, kehittää tuotantoa ja palveluja eikä tämä tosiseikka ole sellaisenaan minkään poliittisen puolueen tai edes minunkaan arvovalinnoissa kokonaan kiistanalainen. Mutta tarve nostaa ihminen keskiöön myös yritystoiminnassa, yhtiömuotoisissa organisaatioissa on mitä polttavin.

Yrityksen tuottama lisäarvo kuuluu yhtiölle? Omistusoikeus on perustuslaissa suojattu, eikö niin? Onko yhtiön tuotannossa saavutettu omaisuus, lisäarvo näillä perusteilla yhtiön johdon tai yrityksen omistajan yksinvallassa?

Ainoastaan työ luo arvoja. Tämä ilmaus tulee suoraan työväenliikkeen taloudellisesta arvoperinnöstä ja tulisi ottaa keskusteluun nykyistä vakavammin. Yrityksen omaisuus syntyy tuotannossa, jossa sen palveluksessa oleva henkilökunta, työntekijät tätä arvoa tuottavat. Eikö tuotannossa saatu lisäarvo silloin kuulu sen aikaansaaneelle työntekijäkunnalle? Eikö pääoma työntekijöiden tuottamana lisäarvona ole yrityksen työntekijöiden eikä omistajien omaisuutta?

Sellainen väite  että yrityksen  omaisuus kuuluu yksinomaan firman omistajalle, on mitä suurimmassa ristiriidassa tuotetun pääoman aikaansaaneen henkilökunnan etujen kanssa. On sellaisiakin yrityksiä, jotka näkevät ja tunnustavat tämän näkökohdan ja pyrkivät vetämään henkilöstöä mukaan omistamiseen ja päätöksentekoon. Tiedonkulku ja vuorovaikutus on molemminpuolista, ei ylhäältä päin tapahtuvaa lain muodollisten edellytysten noudattamista ja tältä pohjalta tapahtuvaa sanelua.

Viisikymmentä vuotta sitten - oikeastaan jo sodan jälkeen - alettiin puhua työpaikkademokratiasta. Yksi sen huomattavimpia suomalaisia työstäjiä oli silloisen SAJ:n palveluksessa ollut tutkimussihteeri Niilo Koljonen, jonka käsikirjoituksia ja väitöskirjan oikovedoksia minäkin sain luettavakseni. Euroopassa puhuttiin myötämääräämisestä, oikeudesta olla vaikuttamassa yrityksen kehittämiseen ihmisten ja henkilöstön tarpeita vastavaan suuntaan.

Joskus 1980-luvulla, työttömyyden ja yritysten menestymisen heilahtelujen myötä alettiin puhua lomautuksesta yhtenä vaihtoehtona irtisanomiselle. Työmarkkinaosapuolten neuvotteluissa hyväksyttiinkin se periaate, että "tuotannollisten ja taloudellisten" syiden niin vaatiessa lomautus on mahdollista.

Lomautusmahdollisuutta osana yhteistoimintamenettelyä - joksi myötämäärääminen ja työpaikkademokratia sitten kiteytyi - ovatkin yritykset käyttäneet aktiivisesti hyväkseen. Jatkuvat "yhteistoimintaneuvottelut" ovat muuttuneet pelkäksi lain kirjaimen vähimmäisehdot täyttäväksi saneluksi. Kun työntekijä kuulee sanan "yhteistoimintaneuvottelu", hän tietää että turvattomuutta, lomautuksia, irtisanomisia ja epävarmaa tulevaisuutta on odotettavissa.

Olen aikaisemmin puhunut rakenteiden ja toimintatapojen vaikutuksesta yhteiskuntaluonteeseen. Myötämääräämisen muuttuminen pelonsekaiseksi yhteistoimintaneuvottelujen odottamiseksi kuvaa mitä parhaiten sitä, että työntekijöiden oikeuksien toteuttaminen on onnistuttu byrokraattisilla ja epäinhimillisillä asenteilla muuttamaan ihmismielissä hyväntekijästä hirviöksi.

Byrokraattinen järjestelmä on vastuuton sikäli ettei se vastaa yksilön tarpeisiin. Vastuuta ottamattoman byrokraatin olemme ongelmatilanteissa oppineet tuntemaan. Tällainen menettelykoneisto tekee yksilöstä voimattoman ja aloitekyvyttömän.

Pitäisi tietenkin tässä yhteydessä kuvata sitä, millaista on humaani johtamistapa, vuorovaiketteisuus yrityksen rakenteessa, yrityksen arvoa tuottavan henkilöstön tarpeiden, toiveiden ja luomisvoiman huomioiminen ja ylipäätään yritysidean muokkaaminen ihmisten todellisia tarpeita vastaaviksi. Uskon tätä ulottuvuutta pohdittavan kiihkeästi työyhteisöissä, luottamusmiesten ja työsuojeluvaltuutettujen kokouksissa ja arvatenkin joskus myös työnantajan ja työntekijän kohdatessa - missä se sitten tapahtuukin. Keskustelu ei kuitenkaan riitä; yrityksen työntekijällä tulee olla oikeus kritiikkiin, uhmaan ja vaihtoehdon nesittämiseen.

Yritys voi suhteessa työntekijöihinsä olla piittaamaton tai inhimillisiä voimia aktivoiva, autoritaarisen käskyttävä tai luova ja vuorovaikutteinen, kovakorvainen tai sosiaalisesti aktiivinen. Mieleen tulee kesyyntymätön susi ja toisaalta samaan eläinsukuun läheisesti kuuluva, nopeasti ja tarkasti sosiaalisesti yhteyksiä luova koira. Onko siis yhtiösi susi vai koira?

Ole valmis?

Yhtiöiden Suomi - ja yhtiöiden Eurooppa - merkitsee hyvästijättöä sille kansanvaltaiselle, avoimelle ja jokaisesta vastuuta ottavalle yhteiskunnalle, johon ehdimme jo hetken tottua. Historian akkuna avautui sodasta selviämisen, maaltamuuton ja ennenkaikkea läntisestä naapurimaasta Ruotsista saadun esimerkin voimin 1960-luvun puolivälissä . Syntyi vasemmistoenemmistö, Paasion hallitus ja alkoi supervoimakas hyvinvointivaltion hahmottaminen puoluesihteeri Erkki Raatikaisen ohjelmatyön käynnistämänä. Periaatteellinen kanta demokratiaa ja yhteistä hyvinvointia tavoittelevasta Suomesta oli kuitenkin ollut jo yhden ihmisiän sosialidemokraattien mielessä. Samaan aikaan Suomen kansandemokraatit ja kommunistit edistivät kaikella voimalla neuvostotyyppisen yksipuoluejärjestelmän tuloa Suomeen. Sattui kuitenkin oikeita sosialidemokraatteja oikeille paikoille ja peruskoulusta, työeläkejärjestelmästä, lasten päivähoidosta, työpaikkademokratiasta ja laajasta sopimustoiminnasta tuli totta,  kun ammattiyhdistysliikekin jossakin määrin yhdistyi ja sai myötätuulta siipiensä alle.

Hyvinvointiyhteiskunnalla se lyhyestä vaikutusajasta huolimatta on ollut voimakas vaikutus yhteiskuntaluonteeseen. Käytän tätä Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen koulukunnan eliniäkseen valitun johtajan Erich Frommin käsitettä, koska se mielestäni kuvaa erinomaisesti  sitä, että pidämme itsestäänselvyytenä tasa-arvoista koulua, jokaiselle kuuluvaa terveydenhoitoa, vanhuudenturvaa, työeläkettä ja muita, lyhyessä ajassa aikaansaatuja   hyvinvointirakenteita.    Juuri kenellekään valistuneinta joukkoa lukuunottamatta ei vielä minun lapsuudessani - sotia edeltävästä ajasta puhumattakaan -  tullut edes mieleen tällaiset mahdollisuudet. Nousu yhteiseen hyvinvointiin oli historiallisesti hyvin nopeaa ja uskon tätä muutosvaihetta vielä pitkään tutkittavan ja analysoitavan monelta kantilta - toivottavasti myös sosiaalipsykologisena, myönteisenä kansallista havahtumista luonnehtivana piirteenä.

Sopivatko hyvinvointiyhteiskunnan luomat, tasa-arvoa ja ihmisten yhdenvertaisuutta vahvistavat rakenteet yhtiöiden Suomeen? Autoritaarisen johtamisen alainen henkilökunta on asenteiltaan suurelta osin autoritaarista itsekin, nimittäin alistunutta, vastaanottavaista, naiviuteen saakka kritiikitöntä, itseään ilmaisematonta, suukuollutta, hiljaista puurtajajoukkoa. Tämä autoritaarisen luonteenlaadun ambivalenssi kaksijakoisuus ei suoraan paljasta sitä, että valtaan päästyään myös alistettua, vastaanottavaista elämää eläneet ovat itsekin taipuvaisia autoritaariseen toiminta- ja perustelutapaan. Usein sanotaankin, että kaikkein julmin työnjohtaja tulee joukosta nostetusta työkaverista. Nöyristely ja ihailu ylöspäin - ja alla olevien polkeminen kuvaa autoritaarisuuden kaksijakoista kuvaa. Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm on mielestäni parhaiten kuvannut autoritaarisuuden epäproduktiivista olemusta.

Työelämän ristiriitainen ja paljon jopa sairastelua aiheuttava ilmapiiri saattaa olla seurausta siitä, että yhdenvertaisuuteen ja yhtäläisiin oikeuksiin ja mahdollisuuksiin jo peruskoulussa tottunut nuori joutuu palkansaajana  työelämässä sopeutumaan kokonaan toisenlaiseen toimintakoodiin, josta poikkeaminen koetaan uhkaavana ja jatkuvaa stressiä aiheuttavana elämäntilanteena. Tilanne ei koske ainoastaan organisaation työntekijäasemassa olevia, vaan mitä suurimmasssa määrin myös väliportaan työnjohtoa ja esimiehiä. Jos oletukseni on totta, se tarkoittaa sitä että peruskoulu ja koko koulujärjestelmämme on yhteensopimaton yhtiöiden Suomen ja markkina-alisteisen Euroopan kanssa. Autoritaarinen järjestelmä vaatii kasvamista autoritaariseen luonteenlaatuun ja aika moni sen perusteet saakin jo kotikasvatuksessa.

Autoritaarisen, sen alistumista edellyttävän puolen aktivoiminen tapahtuu perheessä, sillä perhe on tärkein yhteiskunnallisesti sopivien ja toimivien luonteenpiirteiden ja asenteiden agentti. Armeija, varusmiespalvelu perustuu parhaimmillaan rationaaliin, perusteltuun autoritaariseen toimintatapaan. "Sulkeisharjoitukset" ja sotilaallinen kuri, ehdoton arvohierarkia ja esimiehen totteleminen ovat sen keskeisiä piirteitä. "Ole valmis" - ole valmis kysymyksiä asettamatta - sopii muuhunkin kuin partiolaisen elämänasenteeksi: se on vastaanottavan, käskyjä tottelevan, olosuhteisiin sopeutuvan, esivaltaa ja auktoriteetteja kunnioittavan positivistisen elämäntavan ja luonteenlaadun olemusta tarkasti kuvaava sanapari. Siihen eivät kuulu produktiivisen ihmisen keskeiset maksimit:"Jokainen tarkistus on tarkistettava" tai "asiat eivät oleniinkuin ne voisivat olla".

Yhtiöiden Suomi tulee mitä todennäköisimmin muokkaamaan koulujärjestelmää ja muutosten mukana myös asenteita ja lopulta koko yhteiskuntaluonnetta autoritaarisempaan, alistavampaan ja sopeutumista vaativaan suuntaan. Palataan automaattista yhdenmukaisuutta edellyttävään, kurinalaiseen ja rangaistuksia käyttävään elämäntyyliin. Tämän päivän yhteiskunnassa rankaisun ja palkitsemisen tärkein väline on raha, palkka, korvaukset, palkkiot, lomautukset, irtisanomiset ja lopulta produktiivisen elämänmuodon ulkupuolelle joutuminen.

Miten suhtauta autoritaarisissa rakenteissa menestyjiin? Heistä tulee idoleita, esikuvia joita haastatellaan tv-ohjelmissa, joista puhutaan mediassa, jotka saavat esitellä menestymisensä reseptejä. Heistä tulee palvonnan kohteita, jotka mielihyvin paistattelevat menestyneen ihmisen, omaisuutensa ja valtansa kukkuloilla.  Se piiri ei ole suuri eikä sillä useinkaan ole annettavaa arvosisältöä suurille massoille muussa muodossa kuin ajankuluna, viihteenä. "Ajan tappaminen" on autoritaarisessa yhteisössä tärkeä, sen nekrofiilia luonnetta kuvaava ilmaisu.

Mitä sanoo kristillinen arvoperinteemme idoleista ja heidän palvomisestaan? Kristilliselle alkuyhteisölle epäjumalanpalvelus oli mitä suurinta syntiä ja se oli ankarasti kielletty. Epäjumalanpalvelus on englanniksi idolatry, ja se tarkoittaa idolien palvontaa. Samaa käsitettä käytetään myös jossakin määrin mielisairauden synonyymina. Esineiden, idolien ja auktoriteettien palvonta on juuri se ulottuvuus, jonka Kymmenen Käskyn kolme ensimmäistä yrittää kitkeä harmoniaa tavoittelevan ja niin helposti autoritaarisuuteen pakenevan ihmisen mielestä pois.

Tulee vappu ja toukokuun ensimmäinen, työn vapautuksen juhlapäivä. Mitähän ajatuksia yhtiöiden Suomi vappupuhujien  mielessä herättää?

Välikäsille avoin yhteiskunta

Keskusteluun avoimesta yhteiskunnasta haastaa tänään kaksikin nimimiestä; eilen 22.4. 2016 Hjallis Harkimon juontamassa keskusteluohjelmassa Nordean hallituksen puheenjohtaja  Björn Wahlroos puhui avoimen yhteiskunnan ja avoimen maailman puolesta; vastakohtana oli järjestäytynyt yhteiskunta ja mitä ilmeisimmin rakenne nimeltä valtio ja julkinen sektori, joka säätää lakeja ja rajoittaa hänen mukaansa ihmisen vapautta jopa niin, että valtion toimintaa on rajoitettava ja aloite annettava yksityisille toimijoille.

Tänään 23.4. 2016 pääministeri Juha Sipilä on puolestaan puhunut Keskustapuolueen kokouksessa Jyväskylässä ja kysellyt sitä, että mitä vikaa yhtiössä rakenteena on. Yhtiöt ovat hänen mukaansa selvinneet tehtävistään yleensä hyvin ja Helsingin kaupungillakin on hänen mukaansa jo satoihin laskettava yhtiöiden määrä toimintoja suorittamassa.

Yhtiöittämisestä on Helsingissä todellakin jängätty usein vuositolkulla ja erityisesti  julkisen alan henkilöstö, Helsingin tapauksessa kaupungin ja mm. liikennelaitoksen työntekijät ovat käyneet uskomattoman kovaa, voimille käypää taistelua esimerkiksi Liikennelaitoksen bussiliikenteen yhtiöittämistä vastaan. Yhtiömuoto ei ole ollut taloudellisesti yhtään sen edullisempi kuin toiminta kaupungin liikelaitoksena. Siniset bussit hävisivät kaupunkikuvasta ja tilalle tuli kaikenlaista romua eri puolilta Eurooppaa bussiliikennettä hoitamaan. Vitsinä keskusteltiinkin siitä, että pesäpallomaassa Suomessa ei saa olla jalkapallon mentäviä reikiä bussien kyljessä - pesäpallon mentävä reikä vielä sentään hyväksyttiin.

Vuosia tätä markkinayhteiskuntaa rakennettaessa on puhuttu avoimesta ja suljetusta sektorista. Tässä keskustelussa monet johtavat sosialidemokraatitkin puhuvat markkinataloudesta avoimena ja julkisesta suljettuna sektorina. Nyt kun julkinen sektori ja markkinat aiotaan asettaa lopullisesti samalle viivalle tai oikeastaan yhtiöittämisvaatimuksen myötä julkinen alistetaan yksityiselle, puheet avoimesta ja suljetusta kilpailutaloudesta on parasta lopettaa - se ei kuvaa enää ajassa tapahtuvaa, siis reaalista tilannetta.

Avoimen ja suljetun talouden vaihtoehdoista puhuttaessa juuri kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota siihen demokratian kannalta aivan olennaiseen seikkaan, millaisia  rakenteita yhtiö ja julkinen toimija ovat hallinnoltaan. Tämä on mitä merkityksellisintä kansanvallan, läpinäkyvyyden, päätöksenteon ja todellisen tehokkuuden kannalta.

Nykyään puhutaan myös hyvästä hallinnosta ja sille asetetaan koko joukko vaatimuksia. Kansalaisen kannalta yhtiörakenne ei täytä kuin lain asettamat minimivaatimukset. Se on liikesalaisuuden suojaamaa, kilpailunkin vuoksi  tiukasti julkisuudelta  suljettua toimintaa. Yhtiörakenne on tiukan hierarkinen ja muistaakseni mm. Björn Wahlroos on puolustanut toimitusjohtajan ehdotonta auktoriteettia yhtiön päätöksenteossa. Luottamusta joko on tai sitten ei. Toimitusjohtaja on pomo vaikka hän jossakin määrin alaisiaan kuuntelisikin.

Autoritaarinen elämänasenne on yksi perustavimpaa laatua olevista epäproduktiivisista luonteenpiirteistöistä ihmisen suuntautumisessa kautta maailman ja kautta ihmishistorian. Sekoittuneena hillittömään omistamisen haluun ja hamuamiseen, alistamiseen, narsismiin ja nöyryyttämiseen, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan tai kaiken pysäyttävään nekrofiiliin,  kanssaihmisen kohtalosta piittaamattomaan tuhomisvimmaan, tarvittaessa vaikka tappamiseen, autoritaarisen rationaalisuuden hyväksyminen ja salliminen omana toimintatapana on - on aina ollut - mitä arveluttavinta uhkapeliä. Alistettujen raivo, väkivalta ja sekasortoinen käyttäytyminen on se hinta jota tästä yksinvallasta kaikkialla maailmassa ja joka hetki maksetaan. Ei voi olla kylliksi varoittamatta tästä yleisestä, urautuneesta ja vähäiselle analyysille jääneestä, usein uskonnollisen vakaumuksen tukemasta demokraattisen elämäntavan vihollisesta.

Hallinnon suhteen julkinen sektori on rakenteeltaan kansanvaltainen, demokratiaan ja läpinäkyvyyteen perustuva. Päätöksistä voidaan valittaa ja tämä luonnollisesti viivästyttää eteenpäinmenoa etenkin suuria ja monimutkaisia ratkaisuja tehtäessä. On opittu kuitenkin hakemaan myös yhteistä linjaa, puhutaan konsensuksesta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, laadukas, tehokas, avoin ja tasapuolinen - se on mielestäni parhain historiallinen todiste siitä, että organisaatiot voidaan rakentaa myös kansanvallan pohjalle ja että pysyvää, kaikkiin kansalaisiin kohdistuvaa laadukasta tulosta myös syntyy.

Yhtiön tarkoituksena on jo lainsäädännönkin mukaan tuottaa voittoa. Tämä piirre tekee yhtiöstä julkisen sektorin toimijana arveluttavan ja kansalaisten veronmaksumotivaatiota jäytävän tekijän. Osa maksetuista veroista valuu yhtiömuodossa väistämättä yhtiöiden omistajien taskuihin voittoina ja kun yhtiöt tätä nykyä ovat suuria kansainvälisiä toimijoita, osa verovaroista päätyy kansainvälisille, globaaleille omistajille. Julkisen sektorin toimiessa ja tuottaessa palveluja tätä vaarallista elementtiä ei ole, varsinkin jos palkkojen suhteen toimitaan hyväksyttyjen sopimusrakenteiden puitteissa. Voitontavoittelu näkyy ennenpitkää myös toiminnan laadussa, vaikka yrittäjät omissa suljetuissa klubeissaan yhtiörakenteen ylivoimaa itsestään selvyytenä kaiketi pitävätkin.

Yksityisen ja julkisen sektorin kilpailun siunauksellisuudesta puhutaan paljonkin. Kun markkinaehtoiseen vaihtoehtoon pyrkivä poliittinen tahto on vuosia vallankahvassa, näkyy se julkisen sektorin mahdollisuuksien köyhdyttämisenä ja rajaamisena. Helsingissä on tuiki tavallista, että jopa lakisääteisissä terveyspalveluissa julkisen sektorin toimija kehottaa kääntymään yksityisen palveluntarjoja puoleen ja osaa ehdottaa jopa yritystä joka tehtävän voisi hoitaa. Minullekin on käynyt näin mm. hammashoidossa ja ajokortin lääkärintodistusta hakiessani. Pelkään tällaiseen toimintaan myös liittyvän piilevää korruptiota.

Juha Sipilä väläytti tänään puheessaan uuden valtionyhtiön perustamista, jonka tehtäväksi tulisi rakentaa koko SOTE-ratkaisua palveleva tietoliikennekokonaisuus. Julkisen sektorin omat ratkaisut tässä suhteessa olisivat kokonaisvaltaisia ja niin pitääkin olla. Yhtiöiden kohdalla Euroopan Unioni vaatii määräajoin tapahtuvaa kilpailuttamista. Kun hinta kuulemma todellisuudessa ratkaisee, niin miten voidaan taata ratkaisujen ja valintojen pitkäjänteisyys?  Mikä on kansalaisen tietoturva näissä mahdollisesti ja alati muuttuvissa rakenteissa? Sanokaa minun sanoneen, että tästä on syntymässä kahtiajakautuneeseen SOTE-rakenteeseen - jo siihen pelkästään - hirmuinen revohka. Kansalaisen oikeusturva ja demokraattiset oikeudet taitavat tulla valovuoden jälkijunassa näissä ratkaisuissa.

Keskustapuolue tuntuu olevan edelleen huolettoman luottavainen yhtiörakenteisiin, vaikka ei ole montakaan vuotta siitä, kun Keskustapuolue ja Kehittyvän Suomen eri yhtiöversiot pistivät maan sekaisin ja taisivat onnistua pudottamaan sosialidemokratian maan johtavan puolueen roolista muutaman vaivaisen tuhannen äänen erolla. Yhtiömuoto on altis kilpailulle ja on valmis lobbaamaan sekä rahalla että henkilösuhteilla saavuttaakseen päämääränsä. Tärkein kannustin on voitontavoittelu eikä siinä yhteydessä ensisijaisesti haluta nähdä kokonaisuuden vaatimuksia oman lautasen reunan yli. Yhtiövastuu astuu yhteiskuntavastuun tilalle. Tämä  koskee sekä yhtiöiden hallinnossa olevia että korruptiivisen vaikuttamisen kohteeksi joutuvia julkisen sektorin päättäjiä.

Onko tässä kysymyksessä juuri meidän aikaamme liittyvä ilmiö? Vuonna 1903 Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan kokouksessa, sen kuntaohjelmassa  todettiin: kunnan työt on tehtävä omana työnä, niitä ei pidä antaa "välikäsille". Nyt nämä välikädet ovat taas kourimassa taskujamme.

Ongelman tekee suunnattoman vaikeaksi ja raskaaksi se, että tällä tuhosuuntaisella kehityksellä on vahva, hegemoninen asema Euroopan Unionissa. Ratkaisua tähän ongelmaan ei ole näköpiirissä - jo vuosia ennen Euroopan Unioniin liittymistämme tehtyjen ratkaisujen johdosta. Demokraattisin keinoin niitä ei voida muuttaa. Muutoksen on kuitenkin tultava ja mitä todennäköisimmin se tapahtuu hallitsemattomasti, kaoottisesti. Tämä kapitalismin markkina-alisteinen  malli ajautuu umpikujaan - ja aika on jo nyt raskaana massojen muutosvaatimuksista ja raivosta.

Raivo ei riitä

Suuttumuksesta järjestäytymiseen?

Valveilla koko yön - #NuitDebout protestit Ranskassa - on ollut aikamoinen suuttumuksen voimannäyte. Se lähti liikkeelle Ranskan presidentin Francois Hollanden ilmoitettua kansallisen "työkoodin" uudelleentyöstämisestä. Syntynyt lakiehdotus sai sitä valmistelleen ministerin nimen mukaan nimen  "El Khomri -laki", jossa sallitaan työn vuokraaminen ja helpompi irtisanominen. Se sai aikaan laajallelevinnyttä vastarintaa.

Tästä kirjoittaa "Social Europe" -verkkolehdessä Geoffrey Pleyers tänään 21 huhtikuuta 2016. Vastarinta synnytti Pariisiin ja sittemmin myös Bordeaux'hon ja Lyoniin vastaavanlaisia yövalvojaisia. Niiden tarkoituksena on muodostaa paikka, jossa kansalaiset kertovat kokemuksistaan, ilmaisevat suuttumustaan ja jopa raivoaan sekä kehittelevät mielikuvaa paremmasta maailmasta. Tällaiset protestit ovat aika tavallisia Ranskassa ja ne ovat myös tuottaneet tulosta: viimeksi vuonna 2006 silloisen pääministeri Dominique de Villepin joutui luopumaan vastaavanlaisista esityksistä.
Avainrooleja "Valvotaan yli yön" tapahtumissa ovat näytelleet taiteilijat, aktivistit ja myös taloustieteilijät, kuten Frédéric Lordon.

Näissä protesteissa on kaikuija "Occupy Wall Street" tai Espanjan "indignados" (raivopäät) liikkeistä. Viimemainittu synnytti järjestäytymisellään Los Podemos-puolueen, joka nyt häärii vaa'ankielenä Espanjan hallitusneuvotteluissa. Myös Jeremy Corbyn yllättävä nousu Englannin Labourin puheenjohtajaksi tai Bernie Sandersin merkittävää voimaa ilmaiseva taistelu USA:n Demokraattisen puolueen presidenttiehdokkuudesta ilmaisevat, että suurten massojen alitajunnassa elää toive heidän alkuperäisiä tuntojaan ravitsevasta maailmasta.

 Nyt näyttäisi siltä että myös Ranskassa tavoitellaan järjestäytyneitä muotoja "Valvotaan yli yön" protestiliikkeelle. Ne on suunnattu poliittista eliittiä vastaan ja tietoisena siitä että pelkkä yliopistojen opiskelijoiden frustraatio ei riitä. Yritykset vaihtoehtoisen politiikan tekemiselle on kariutuneet myös Ranskan parlamentissa ja se on lisännyt öljyä tuleen. Uskoen että parempi maailma on mahdollinen "yön yli valvomisen" pohjalta saattaa kasvaa uusi poliittinen liike myös Ranskassa. Näin kirjoittaa Geoffrey Pleyers, joka on de Louivainin yliopiston professori Belgiassa.

Tästä sitten tullaankin järjestäytyneen, demokratian perusvaatimukset täyttävän kansalaistoiminnan peruskysymysten ääreen. Raivo ei riitä ratkaisuksi, vetäytyminen pois merkitsee tappion tunnustamista. Organisoituminen on välttämätöntä, mutta miten? Vladimir Iljits Lenin näki ainoana mahdollisuutena ehdottoman kurinlaisen, sotilaallisen hierarkisesti järjestetyn organisaation jossa kansanjoukkojen ääni toteutui neuvostojen kautta. Kaikki valta neuvostoille! - oli kuuluisa Leninin iskulause. Demokratia sellaisenaan ei riittänyt, vaan oli luotava rautaisen päättäväinen proletariaatin sanelukoneisto, diktatuuri.

Sosialidemokratian vastaus oli ehdoton pitäytyminen kansanvaltaisissa toimintamuodoissa, niissä joiden varaan sosialidemokratia ja työväen joukkojärjestöt oli rakennettu. Tämä oli se perusero joka jakoi työväenliikkeen kommunistiseen ja sosialidemokraattiseenh suuntaukseen. Kansanvallan tie on hidas, mutkainen ja kivikkoinen, se täytyy myöntää. Matkan varrella käy kuitenkin myös niin, että jossakin vaiheessa historiallisen hetken ikkuna avautuu ja muutokset yhteisen hyvinvoinnin suuntaan ovat - ainakin hetken aikaa - mahdollisia. Kun yhteiskunta on raskaana muutoksen tarpeesta, se tulee kuin itsestään ja poliittisen liikkeen tehtävä on vain toimia "kätilönä" tässä muutoksen vallankumouksellisessa tilanteessa.

Vallankumouksellisessa tilanteessa? Silloin kun arvopäämäärät, analyyttinen pohja ja ratkaisumallit muuttuvat, silloin on kysymys vanhan vallan kumoutumisesta. Kansanvallssa se ei merkitse kuitenkaan - ei ainakaan välttämättä - lopullista ja pysyvää muutosta. Oppositio voi aina haastaa vallitsevan järjestyksen ja nostaa esiin oman vaihtoehtonsa.

Nyt kysyisin, onko oppositiolla, vaihtoehtoa tavoittelevilla voimilla todellisia mahdollisuuksia muutokseen Euroopan Unionin todellisuudessa. Kun aidoista vaihtoehdoista siirrytään saneluun, uhkailuun, pakotteisiin ja mielen sulkemiseen muilta kuin rakenteeksi valitulta vaihtoehdolta, ollaan diktatuurissa, markkinoiden ehdottoman valtakoneiston alla.

Raivokkaat ilmaukset siitä, että asiat eivät ole oikein, ne eivät riitä - eduistaan kiinnipitävä vähemmistö tietää että kyllä mölyä maailmaan sopii. Tarvittaessa se on valmis jopa diktatuuriin ja väkivaltaankin hamuavan elämänasenteensa (hording orientation) sementoimisessa rakenteisiin. Muutoksen aikaansaaminen on koko elämänpituinen harjoitus, joka alkaa demoratian soveltamisesta omaan elämäntapaan ja jatkuu pyrkimyksenä löytää sille sovellutuksia yhteiskunnan rakenteissa aina silloin kun yhteiskuntaluonteessa nousee pinnalle tietoisuus siitä, että asiat voisivat olla toisinkin.

Sosialismin - demokraattisen sosialismin - henki elää edelleen syvällä ihmismielissä ja hakee oikeaa ja oikeutettua tapaa purkautua, ei vaihtoehtona vaan alkuperäisenä, inhimillisiä, elämää ylläpitäviä toiveita toteuttavana, yhteiseen tietoisuuteen perustuvana liikkeenä.

Miinan vai Kössin hengessä eteenpäin?

Lueskelin tässä Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan ohjelmaa vuodelta 1903 mietiskellen sen sosiaalista sanomaa. Forssan kokouksessahan ei hyväksytty varsinaista sosiaalipoliitista ohjelmaa vaikka Kössi Kaatra oli sellaisen pohjaksi alustuksen tehnytkin. Pitkän keskustelun päätteeksi - etenkin Taavi Tainion painokkaiden puheenvuorojen saattelemana - todettiin, että lähtökohtana ei voi olla sosiaalisesti kurjaan asemaan joutuneiden syyttely, vaan on nähtävä taustalla olevat rakenteelliset syyt, taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen demokratian suuret ja toistaiseksi korjaamattomat puutteet.

Tuon ajan sosialidemokraattien joukosta nousi suuria yhteiskunnallisia vaikuttajia, mainittakoon tässä yhteydessä Miina Sillanpää, suuren perheen lapsi, palvelijataryhdistyksen perustaja, aktiivinen järjestötoimija ja ennenkaikkea naisten ja lasten sosiaalisten oikeuksien puolustaja. Hän ja hänen seuraajansa - kuten Martta Salmela-Järvinen - olivat luomassa sosiaalisen ajattelun sosialidemokraattista pohjaa. Kun valtiolliset rakenteet ja yleinen mielipide eivät vielä olleet kypsiä yhteiselle vastuunotolle ja hyvinvointivaltion pohjana oleville sosiaalisille ratkaisuille, perustivat he yhdistyksiä ja rakensivat toimintamuotoja, joilla hädänalaisia ja puutteellisissa oloissa eläviä autettiin. Miina Sillanpää-säätiö tai vaikkapa Helsingin kupeessa vieläkin toimiva Kesäkoti Kallioniemi ovat esimerkkejä viime vuosisadan alkupuolen naisten sosiaalisesta aktiivisuudesta ja rohkeudesta etsiä toimivia ratkaisuja sosiaalisen aseman ja yhteiskunnallisen tietoisuuden kohottamiseksi.

Mihin tämä sosiaalinen mielenlaatu oikein pohjautuu? Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen suuntauksen avaaja Erich Fromm nostaa keskeiseksi vaikuttajaksi äidinrakkauden, joka on luonteeltaan ehdotonta. Tuon suuren, koko ihmiskunnan selviytymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen periaatteen löytäjänä voidaan pitää sveitsiläistä J.J. Bachofenia, jonka kirja äidinoikeudesta (Das Mutterrecht) nosti tämän periaatteen esiin. Sen vastakohtana on patriarkaalinen, usein autoritaarisia muotoja saava ehdollisen rakkauden periaate. "Jos et tee niinkuin minä käsken, niin tuosta on viisi hirttä poikki." Moni astuikin nuorena miehenä tai naisena ovesta ulos eikä palannut sen jälkeen. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että ehdottoman ja ehdollisen rakkauden ilmenemät eivät ole sukupuolisidonnaisia, vaikka äidinvaistoihin ehdottoman rakkauden kaikkivoipaisuus olennaisesti kuuluukin.

Tuolle pohjalle syntyi meilläkin valtion, kuntien  ja yhteiskunnallisten laitosten varaan rakentuva hyvinvointivaltio, jota pohjoismainen yhteistyö ja siellä kehittyneet kansanvaltaiset ratkaisumallit siivittivät siihen nousuun, jonka me tunnemme "pohjoismaisena mallina". Nuo rakenteet ovat tehneet pohjoismaista vakaan, turvallisen ja poikkeuksellisen saarekkeen maailmassa, josta saamme todistuksia kansainvälisissä tutkimuksissa ja jota pidetään mallina radikaalille mutta hengeltään maltilliselle pohjoismaiselle suuntaukselle. Jopa Yhdysvaltain menossaolevassa vaalikamppailussa pohjoismaita pidetään tavoittelemisen arvoisena mallina. Ei liene liioiteltua todeta, että meitä edeltäneet sukupolvet, nuo haukutut "vanhat puolueet" saivat aikaan jotakin hyvin inhimillistä, oikeudenmukaista ja syvästi oikeudentuntoon vetoavaa, sosiaalisesti toimivan ratkaisumallin maailmalle.

Onko meidän tai pohjoismaiden tilanne tässä suhteessa kestävällä pohjalla? Sitä sopii ja joutuu epäilemään, kun seuraa päivänpolitiikkaa, jatkuvia leikkauksia, vyön kiristämistä, suhtautumista pakolaisiin, mahdollisuuksia saada toimeentulon mahdollistavaa työtä, edellytyksiä muodostaa perhe, kasvattaa ja kouluttaa lapsensa. Tilanne on koko ajan kärjistymässä ja samalla Kössi Kaatran alustuksen syyttelevä henki  on palautumassa uudelleen suomalaiseenkin yhteiskuntaan. Markkinahenkisyys kolhii pahasti kansanvaltaista hyvinvointivaltiota.

Onko Europan Unionista tullut meille apua, rauhan, demokratian,  ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvan linjan vaalijana? Näin ei näytä olevan, ratkaisuja haetaan markkinoiden tehokkaamman toiminnan, kaupallistamisen, vapaakauppasopimusten ja globaalin kilpailun kautta. Pohjoismainen, vahvan valtion varaan rakentuva sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole pääosin katoliselle Euroopalle kelvannut. Päinvastoin, se yrittää pakottaa myös pohjoismaat yksityiseen, usein vain perheen sisällä toteutettavaan sosiaaliseen malliin. Jokaisen on otettava vastuuta itse itsestään. Unionin taloudelliset rakenteet eivät tue valtiota, kuntia ja yhteiskunnallisia laitoksia sosiaalisen ulottuvuuden toteuttamisessa. Se on todellisuudessa suljettu Maastrichtin sopimuksella ja Unionin perussopimuksilla lähes kokonaan pois laskuista.

Daniel Seikel kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä Euroopan Komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin pian virkaanastumisensa jälkeen antamasta lupauksesta uudistaa ja vahvistaa Euroopan Unionion sosiaalista ulottuvuutta. Tätä osaa Unionin rakenteessa kutsutaan nimellä "European Pillar of Social Rights’ (EPSR)" ja nyt komissio on antanut tästä uudistustyöstä ensimmäisen luonnoksensa. Siinä sosiaaliset oikeudet eivät kuitenkaan nouse samalle tasolle Unionin perusasiakirjojen kanssa, vaan sosiaalisia uudistuksia käsitellään nykyisten päätösten ja ohjelmien puitteissa. Luonnos onkin vain kooste jo aiemmin päätetyistä ratkaisuista, mitään uutta profiloitumista ei siis ole odotettavissa.

Tässä sitä on sosiaalista haastetta tämän päivän sosialidemokratialle, kansanvaltaiselle pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle - ja viime kädessä koko maailmalle, niille jotka haluavat nostaa sosiaalisen tietoisuuden ja äidinrakkauden yhdeksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Kirje Pertille

Pertti moi!

Kiitos postauksestasi ja SDP:n uutta periaateohjelmaa koskevasta maininnastasi.En ole käynyt periaateohjelmaluonnosta lävitse, mutta otan sen ohjelmaan.

Omasta puolestani olen tässä miettinyt sosialidemokratian asemaa, tehtäviä ja mahdollisuuksia globaalissa maailmassa. Erityisen paljon olen pohtinut sosialidemokratian mahdollisuuksia Euroopan Unionissa. Syynä tähän on se, että Unionin konsolidoitu perussopimus, erityisesti artiklat 123-125 näyttävät sulkevan  mielestäni täysin ja ehdottomasti  valtion ja julkisten yhteisöjen ja laitosten kautta tapahtuvan "yhteisen säästämisen" so. voimavarojen kartuttamisen ja tätä kautta tapahtuvan kansanvaltaisen hyvinvointivaltion kehittämisen pois laskuista. Mietin yhä uudelleen ja uudelleen, miten tällainen rakenne on voinut syntyä konsensusperiaatteella. Mielestäni se sulkee sosialidemokraattisen tavan, jolle pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu, kokonaan pois Euroopan Unionin kehittämisestä. Jos tämä lähtökohta hyväksytään myös periaateohjelmassa, niin sosialidemokratian keinot vastuunottoon ja yhteiskunnan muuttamiseen arvoperintömme suuntaan ovat todella vähissä.

Kun valtio, veroa kantavat yhteisöt ja julkiset laitokset eivät voi tulla raha- ja finanssipoliittisen tuen kohteeksi, mitä mahdollisuuksia jää jäljelle? Harmaan talouden kitkeminen ja veropohjan tiivistäminen voi tuoda jonkin verran lisää mahdollisuuksia. Samoin taistelu palkoista ja palkankorotuksista voi mahdollistaa yhteisen potin kasvattamista. Taistelu kaupallistamista vastaan täytyy olla yksi tärkeä keino yhteisen sektorin rakentamisessa. Voidaan ajatella myös rahoitustoiminnan muotojen kehittämistä julkisella sektorilla niin, että "eettinen sijoittaminen" julkisiin hankkeisiin käy mahdolliseksi. Tärkeänä näen myös osuustoiminnallisen kuluttamisen ja s-liikkeen palvelutarjonnan monipuolistamisen. Osuustoiminta ja sen kehittyneet muodot ovat tärkeitä sosialidemokratian työvälineitä myös jatkossa.

Pertti, tällaisia asioita tulee mieleen  heti spontaanisti asiaa pohtiessani. Muistelen myös aikaa kotkaliikkeessä 1970-luvun alussa, jolloin tulin kirjoittaneeksi aika hyvää tekstiä omaehtoisuudesta kaikkein parhaimpana inhimillisen aktiviteetin perustana. Tämä kotkaliikkeen ja työväen sivistysliikkeen kautta esiinnoussut periaate tarjoaa toiminnalle ammattiyhdistysliikkeessä, kasvatuksessa ja koulutuspolitiikassa edelleenkin dynaamisen kehittämispohjan.

Miten parantaa osallistumista ja osallistamista? Haaveilen edelleenkin omaehtoisen toiminnan ottamista osaksi hyvinvointivaltion visiota. Se merkitsisi "osallistamisen valtatien" rakentamista, jossa kaikki kansalaistoiminta otetaan tuen kohteeksi ja jossa tehtävää työtä kehitetään ammattimaiseen, erilaista työtä, toimeentuloa ja tietoisuutta kehittävän suuntaan. Valtava mutta toistaiseksi toteutumaton visio, Forssan 1903 kokouksen lupaavasta alusta huolimatta.

Minä uskon että sosialidemokratia löytää maailmalta runsaasti yhteistyökumppaneiksi sopivia edistyksellisiä, humanistisia liikkeitä ja arvoperinteitä, joiden kanssa voidaan asettua yhteistyöhön. Frankfurtin koulukunnan mestari Erich Fromm kirjoitti tästä aiheesta kirjan "Ihmisluonto" (ei suomennettu), johon hän kokosi erilaisia humanistisia suuntauksia, lausuhduksia, oman aikansa "twiittejä" herättäen mielenkiinnon siihen että me emme ole yksin...

Entä suhde sotaan, NATOon ja omien arvojen puolustamiseen?  Itsenäinen kansa ja yhteistyön maailma; omaa mielipidettä ei pidä peitellä, mutta sanktioiden tiellekään ei pidä lähteä. Se on sotaan johtavan polun ensimmäinen askel. Sosialidemokratia ei ole tässä suhteessa missionäärinen liike, joka yrittää pakkokeinoin viedä omia arvojaan toisille kansoille. Sosialidemokratia on löydettävä...Työväenlaulun sanoin:"Kun hetki lyö, niin poistuu yö ja kunniassa on kansa ja työ..."

Kun löydän periaateohjelmaluonnoksen, tutkiskelen sitä ja otan Sinuun uudelleen yhteyttä...

Terveisin Ilpo

Euroopan Unionin ennuste

Euroopan Unionin noudattama konservatiivinen, uusliberaali politiikka on johtamassa tilanteeseen, jossa tämä yhteismarkkinoihin tähtäävä rakenne ajautuu yhä suurempiin vaikeuksiin. Olen aikaisemmassa blogkirjoituksessani verrannut Unionia seitsenpäisen lohikäärmeeseen, joka syöksee tulta yhä useampaan suuntaan voittaakseen edessä olevat vaikeudet.
Unionin demokraattisen legitimiteetin, oikeutuksen kannalta Unionin muotopuoli finanssipolitiikka sulkee kokonaan pois joukon sellaisia mahdollisuuksia, jotka ovat kuuluneet eurooppalaisen sosialidemokratian ja myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion keinovalikoimaan. Määrällinen elvyttämnen (Quantitative Easing)suuntautuu pankkien kautta markkinoille, valtio ja julkiset rakenteet on suljettu mahdollisuutena kokonaan pois jo Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin perustetussa Euroopan Keskuspankin perusartikloissa. Tämä tarkoittaa sitä, että perinteinen sosialidemokraattinen, valtiota ja sen rahapolitiikkaa hyväkseen käyttävä strategia ei ole mahdollista kuin markkina-alisteisena apuvoimana nykyisessä Unionissa.
Ei voi muuta kuin ihmetellä sitä ideologisesti nerokasta kaukonäköisyyttä, joka näkyy EU:n keskeisten ja toimintastrategiaa määräävien asiakirjojen muotoilussa. Koko työväenliikkeen arvoperinteen sulkeminen pois sisämarkkinoiden kehittämisestä on huikea suggestioon ja manipuloimiseen liittyvä saavutus. Lopullisen lukon tuolle rakenteelle muodostaa se, että ne on tullut aikanaan hyväksyttyä konsensus-periaatteella.Tuohon nerokkuuteen sisältyy kuitenkin yksi ja samalla äärimmäisen vakava ehto: markkina-alisteisen strategian on toimittava - sen on toimittava sekä EU:n perusarvojen että käytännön ratkaisujen toteuttamisessa - ehdottomasti. Nyt ei vaan näytä näin käyvän - ja se puolestaan enteilee katastrofia.
Kun nyt tältä pohjalta katselee kriisiytyvän Unionin tulevaisuudenkuvia, ne eivät näytä todellakaan hyviltä. Muotopuoli finanssipolitiikka näyttää kirjanpidon lakien mukaan tukevan vain "keskustan valtakuntaa" eli Saksaa ja suurinpiirtein kaikki se, mikä koituu Saksan menestykseksi näyttää olevan pois kaikilta muilta valuuttaunionin jäsenmailta. Pahiten tästä on kärsinyt Kreikka, mutta Saksan politiikkaa tukeva Suomi on myös joutumassa oman arvovalintansa armoille. Rikas keskus - köyhä periferia - se on nyt noudatettavan EU-politiikan yksi ja ilmeisen väistämätön näköala.

 
Pirstoutumisen vaara on kasvamassa yhä suuremmaksi Euroopan Unionissa. Jo se että eri syistä on annettu yhä enemmän erivapauksia jäsenmaille, saattaa johtaa yhä suurempaan eriytymiseen ja paluuseen vanhoihin rakenteisiin. Tämä ei koske enää pelkästään rahapolitiikkaa, viimeksi Hollanti torppasi EU:n politiikan suhteessa Ukrainaan. Britannian Brexit-äänestys kesäkuussa kiihdyttää tätä kriittistä suhtautumista muissakin maissa. Brittien arvovalinnat pääministeri Cameronin johdolla ovat esimerkki konservatiivisesta irtiotosta, Kreikan Syrizan yritys luoda vaihtoehtoista strategiaa Unionin sisällä oli hengeltään vasemmistolainen, mutta se tuhottiin tehokkaasti ja armottomasti, Saksa ja Suomi etunenässä. Molemmat pirstoutumissyyt ovat edelleen olemassa. Kreikka ei näytä selviävän austeristisen kiristyspolitiikan avulla kriisistä eikä ole varmaa, löytyykö riistävän politiikan tukijoita enää Saksastakaan kaikkien Kreikkaa kohtaavien ongelmien keskellä. Jotakin uutta on keksittävä lähimmän kahden vuoden aikana, muuten maa putoaa lähes automaattisesti Euroopan Unionin jäsenmaiden joukosta.
Suuren kysymysmerkin muodostaa se, miten Euroopan toinen varteenotettava vaihtoehto, sosialidemokratia tulkitsee jatkossa Euroopan Unionin tilaa. Ilmeistä on, että jäsenjoukkoja ja työväenliikkeen joukkojärjestöjä nykyinen ja kiihtyvä, markkina-alisteinen politiikkaa ei tule tyydyttämään. Markkinat eivät voi itse luoda kysyntää yli ostovoiman, ne tarvitsevat sitä voidakseen investoida. Jos sosialidemokraattisen politiikan mahdollisuudet pysyvät poissuljettuina myös jatkossa, kiihdyttää se ratkaisevalla tavalla Unionin murenemista. Sosialidemokraatit ovat viimeisen saakka olleet puolustamassa Euroopan Unionin jäsenyyttä. Jo nyt on liikkeellä vahvoja voimia, jotka vaativat Euroopan Unionin perustamista uudelleen. Yhä useammin kuulee talouspoliittista argumentointia, jossa pidetään koko Unionin hajoamista mahdollisena ja jopa toivottavana, jotta päästäisiin eroon uusliberaalista ja ilmeisen tuhosuuntaisesta kierteestä.
Ajakuvaan siis kuuluu pirstoutuminen oikealle, pirstoutuminen vasemmalle, rämettyminen äärimmäisen eriarvoisuuden mantereeksi - tai hajoaminen omaan mahdottomuuteensa. Epäonnistunut, muotopuoli markkina-alisteisuus, vihamielinen naapurustopolitiikka, diktatuuria enteilevä rakenteellinen demokratiavaje, suuria uhkia aiheuttava vapaakauppapolitiikka, kyvyttömyys hallita pakolaispolitiikkaa. Tällaisia ovat ne syyt, jotka antavat Euroopasta täysin toisenlaisen kuvan kuin mitä alunperin sodanjälkeen tavoiteltiin. Rauhan ja demokratian mantereesta uhkaa tulla näitä perusarvoja uhkaava ja romuttava voima.
Yhteensattumana kai voi pitää sitä että Björn Wahlroos käy Huvudstadbladetissa hyökkäykseen Panamapapereiden sijasta hyvinvointivaltiota vastaan syyttäen sitä siitä, että "Suomi on lähes menetetty". Hyvinvointi on siis ajettava alas että hyvinvointia - edes jonkinlaista ja edes joillekin - voitaisiin saada? Kehäpäätelmä on lyhykäisyydessään lähes pökerryttävä.