Unionin demokraattisen legitimiteetin, oikeutuksen kannalta Unionin muotopuoli finanssipolitiikka sulkee kokonaan pois joukon sellaisia mahdollisuuksia, jotka ovat kuuluneet eurooppalaisen sosialidemokratian ja myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion keinovalikoimaan. Määrällinen elvyttämnen (Quantitative Easing)suuntautuu pankkien kautta markkinoille, valtio ja julkiset rakenteet on suljettu mahdollisuutena kokonaan pois jo Maastrichtin sopimuksessa ja sittemmin perustetussa Euroopan Keskuspankin perusartikloissa. Tämä tarkoittaa sitä, että perinteinen sosialidemokraattinen, valtiota ja sen rahapolitiikkaa hyväkseen käyttävä strategia ei ole mahdollista kuin markkina-alisteisena apuvoimana nykyisessä Unionissa.
Ei voi muuta kuin ihmetellä sitä ideologisesti nerokasta kaukonäköisyyttä, joka näkyy EU:n keskeisten ja toimintastrategiaa määräävien asiakirjojen muotoilussa. Koko työväenliikkeen arvoperinteen sulkeminen pois sisämarkkinoiden kehittämisestä on huikea suggestioon ja manipuloimiseen liittyvä saavutus. Lopullisen lukon tuolle rakenteelle muodostaa se, että ne on tullut aikanaan hyväksyttyä konsensus-periaatteella.Tuohon nerokkuuteen sisältyy kuitenkin yksi ja samalla äärimmäisen vakava ehto: markkina-alisteisen strategian on toimittava - sen on toimittava sekä EU:n perusarvojen että käytännön ratkaisujen toteuttamisessa - ehdottomasti. Nyt ei vaan näytä näin käyvän - ja se puolestaan enteilee katastrofia.
Kun nyt tältä pohjalta katselee kriisiytyvän Unionin tulevaisuudenkuvia, ne eivät näytä todellakaan hyviltä. Muotopuoli finanssipolitiikka näyttää kirjanpidon lakien mukaan tukevan vain "keskustan valtakuntaa" eli Saksaa ja suurinpiirtein kaikki se, mikä koituu Saksan menestykseksi näyttää olevan pois kaikilta muilta valuuttaunionin jäsenmailta. Pahiten tästä on kärsinyt Kreikka, mutta Saksan politiikkaa tukeva Suomi on myös joutumassa oman arvovalintansa armoille. Rikas keskus - köyhä periferia - se on nyt noudatettavan EU-politiikan yksi ja ilmeisen väistämätön näköala.
Pirstoutumisen vaara on kasvamassa yhä suuremmaksi Euroopan Unionissa. Jo se että eri syistä on annettu yhä enemmän erivapauksia jäsenmaille, saattaa johtaa yhä suurempaan eriytymiseen ja paluuseen vanhoihin rakenteisiin. Tämä ei koske enää pelkästään rahapolitiikkaa, viimeksi Hollanti torppasi EU:n politiikan suhteessa Ukrainaan. Britannian Brexit-äänestys kesäkuussa kiihdyttää tätä kriittistä suhtautumista muissakin maissa. Brittien arvovalinnat pääministeri Cameronin johdolla ovat esimerkki konservatiivisesta irtiotosta, Kreikan Syrizan yritys luoda vaihtoehtoista strategiaa Unionin sisällä oli hengeltään vasemmistolainen, mutta se tuhottiin tehokkaasti ja armottomasti, Saksa ja Suomi etunenässä. Molemmat pirstoutumissyyt ovat edelleen olemassa. Kreikka ei näytä selviävän austeristisen kiristyspolitiikan avulla kriisistä eikä ole varmaa, löytyykö riistävän politiikan tukijoita enää Saksastakaan kaikkien Kreikkaa kohtaavien ongelmien keskellä. Jotakin uutta on keksittävä lähimmän kahden vuoden aikana, muuten maa putoaa lähes automaattisesti Euroopan Unionin jäsenmaiden joukosta.
Suuren kysymysmerkin muodostaa se, miten Euroopan toinen varteenotettava vaihtoehto, sosialidemokratia tulkitsee jatkossa Euroopan Unionin tilaa. Ilmeistä on, että jäsenjoukkoja ja työväenliikkeen joukkojärjestöjä nykyinen ja kiihtyvä, markkina-alisteinen politiikkaa ei tule tyydyttämään. Markkinat eivät voi itse luoda kysyntää yli ostovoiman, ne tarvitsevat sitä voidakseen investoida. Jos sosialidemokraattisen politiikan mahdollisuudet pysyvät poissuljettuina myös jatkossa, kiihdyttää se ratkaisevalla tavalla Unionin murenemista. Sosialidemokraatit ovat viimeisen saakka olleet puolustamassa Euroopan Unionin jäsenyyttä. Jo nyt on liikkeellä vahvoja voimia, jotka vaativat Euroopan Unionin perustamista uudelleen. Yhä useammin kuulee talouspoliittista argumentointia, jossa pidetään koko Unionin hajoamista mahdollisena ja jopa toivottavana, jotta päästäisiin eroon uusliberaalista ja ilmeisen tuhosuuntaisesta kierteestä.
Ajakuvaan siis kuuluu pirstoutuminen oikealle, pirstoutuminen vasemmalle, rämettyminen äärimmäisen eriarvoisuuden mantereeksi - tai hajoaminen omaan mahdottomuuteensa. Epäonnistunut, muotopuoli markkina-alisteisuus, vihamielinen naapurustopolitiikka, diktatuuria enteilevä rakenteellinen demokratiavaje, suuria uhkia aiheuttava vapaakauppapolitiikka, kyvyttömyys hallita pakolaispolitiikkaa. Tällaisia ovat ne syyt, jotka antavat Euroopasta täysin toisenlaisen kuvan kuin mitä alunperin sodanjälkeen tavoiteltiin. Rauhan ja demokratian mantereesta uhkaa tulla näitä perusarvoja uhkaava ja romuttava voima.
Yhteensattumana kai voi pitää sitä että Björn Wahlroos käy Huvudstadbladetissa hyökkäykseen Panamapapereiden sijasta hyvinvointivaltiota vastaan syyttäen sitä siitä, että "Suomi on lähes menetetty". Hyvinvointi on siis ajettava alas että hyvinvointia - edes jonkinlaista ja edes joillekin - voitaisiin saada? Kehäpäätelmä on lyhykäisyydessään lähes pökerryttävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti