Miinan vai Kössin hengessä eteenpäin?

Lueskelin tässä Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan ohjelmaa vuodelta 1903 mietiskellen sen sosiaalista sanomaa. Forssan kokouksessahan ei hyväksytty varsinaista sosiaalipoliitista ohjelmaa vaikka Kössi Kaatra oli sellaisen pohjaksi alustuksen tehnytkin. Pitkän keskustelun päätteeksi - etenkin Taavi Tainion painokkaiden puheenvuorojen saattelemana - todettiin, että lähtökohtana ei voi olla sosiaalisesti kurjaan asemaan joutuneiden syyttely, vaan on nähtävä taustalla olevat rakenteelliset syyt, taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen demokratian suuret ja toistaiseksi korjaamattomat puutteet.

Tuon ajan sosialidemokraattien joukosta nousi suuria yhteiskunnallisia vaikuttajia, mainittakoon tässä yhteydessä Miina Sillanpää, suuren perheen lapsi, palvelijataryhdistyksen perustaja, aktiivinen järjestötoimija ja ennenkaikkea naisten ja lasten sosiaalisten oikeuksien puolustaja. Hän ja hänen seuraajansa - kuten Martta Salmela-Järvinen - olivat luomassa sosiaalisen ajattelun sosialidemokraattista pohjaa. Kun valtiolliset rakenteet ja yleinen mielipide eivät vielä olleet kypsiä yhteiselle vastuunotolle ja hyvinvointivaltion pohjana oleville sosiaalisille ratkaisuille, perustivat he yhdistyksiä ja rakensivat toimintamuotoja, joilla hädänalaisia ja puutteellisissa oloissa eläviä autettiin. Miina Sillanpää-säätiö tai vaikkapa Helsingin kupeessa vieläkin toimiva Kesäkoti Kallioniemi ovat esimerkkejä viime vuosisadan alkupuolen naisten sosiaalisesta aktiivisuudesta ja rohkeudesta etsiä toimivia ratkaisuja sosiaalisen aseman ja yhteiskunnallisen tietoisuuden kohottamiseksi.

Mihin tämä sosiaalinen mielenlaatu oikein pohjautuu? Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen suuntauksen avaaja Erich Fromm nostaa keskeiseksi vaikuttajaksi äidinrakkauden, joka on luonteeltaan ehdotonta. Tuon suuren, koko ihmiskunnan selviytymiseen ratkaisevasti vaikuttaneen periaatteen löytäjänä voidaan pitää sveitsiläistä J.J. Bachofenia, jonka kirja äidinoikeudesta (Das Mutterrecht) nosti tämän periaatteen esiin. Sen vastakohtana on patriarkaalinen, usein autoritaarisia muotoja saava ehdollisen rakkauden periaate. "Jos et tee niinkuin minä käsken, niin tuosta on viisi hirttä poikki." Moni astuikin nuorena miehenä tai naisena ovesta ulos eikä palannut sen jälkeen. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että ehdottoman ja ehdollisen rakkauden ilmenemät eivät ole sukupuolisidonnaisia, vaikka äidinvaistoihin ehdottoman rakkauden kaikkivoipaisuus olennaisesti kuuluukin.

Tuolle pohjalle syntyi meilläkin valtion, kuntien  ja yhteiskunnallisten laitosten varaan rakentuva hyvinvointivaltio, jota pohjoismainen yhteistyö ja siellä kehittyneet kansanvaltaiset ratkaisumallit siivittivät siihen nousuun, jonka me tunnemme "pohjoismaisena mallina". Nuo rakenteet ovat tehneet pohjoismaista vakaan, turvallisen ja poikkeuksellisen saarekkeen maailmassa, josta saamme todistuksia kansainvälisissä tutkimuksissa ja jota pidetään mallina radikaalille mutta hengeltään maltilliselle pohjoismaiselle suuntaukselle. Jopa Yhdysvaltain menossaolevassa vaalikamppailussa pohjoismaita pidetään tavoittelemisen arvoisena mallina. Ei liene liioiteltua todeta, että meitä edeltäneet sukupolvet, nuo haukutut "vanhat puolueet" saivat aikaan jotakin hyvin inhimillistä, oikeudenmukaista ja syvästi oikeudentuntoon vetoavaa, sosiaalisesti toimivan ratkaisumallin maailmalle.

Onko meidän tai pohjoismaiden tilanne tässä suhteessa kestävällä pohjalla? Sitä sopii ja joutuu epäilemään, kun seuraa päivänpolitiikkaa, jatkuvia leikkauksia, vyön kiristämistä, suhtautumista pakolaisiin, mahdollisuuksia saada toimeentulon mahdollistavaa työtä, edellytyksiä muodostaa perhe, kasvattaa ja kouluttaa lapsensa. Tilanne on koko ajan kärjistymässä ja samalla Kössi Kaatran alustuksen syyttelevä henki  on palautumassa uudelleen suomalaiseenkin yhteiskuntaan. Markkinahenkisyys kolhii pahasti kansanvaltaista hyvinvointivaltiota.

Onko Europan Unionista tullut meille apua, rauhan, demokratian,  ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen perustuvan linjan vaalijana? Näin ei näytä olevan, ratkaisuja haetaan markkinoiden tehokkaamman toiminnan, kaupallistamisen, vapaakauppasopimusten ja globaalin kilpailun kautta. Pohjoismainen, vahvan valtion varaan rakentuva sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole pääosin katoliselle Euroopalle kelvannut. Päinvastoin, se yrittää pakottaa myös pohjoismaat yksityiseen, usein vain perheen sisällä toteutettavaan sosiaaliseen malliin. Jokaisen on otettava vastuuta itse itsestään. Unionin taloudelliset rakenteet eivät tue valtiota, kuntia ja yhteiskunnallisia laitoksia sosiaalisen ulottuvuuden toteuttamisessa. Se on todellisuudessa suljettu Maastrichtin sopimuksella ja Unionin perussopimuksilla lähes kokonaan pois laskuista.

Daniel Seikel kirjoittaa "Social Europe" verkkolehdessä Euroopan Komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin pian virkaanastumisensa jälkeen antamasta lupauksesta uudistaa ja vahvistaa Euroopan Unionion sosiaalista ulottuvuutta. Tätä osaa Unionin rakenteessa kutsutaan nimellä "European Pillar of Social Rights’ (EPSR)" ja nyt komissio on antanut tästä uudistustyöstä ensimmäisen luonnoksensa. Siinä sosiaaliset oikeudet eivät kuitenkaan nouse samalle tasolle Unionin perusasiakirjojen kanssa, vaan sosiaalisia uudistuksia käsitellään nykyisten päätösten ja ohjelmien puitteissa. Luonnos onkin vain kooste jo aiemmin päätetyistä ratkaisuista, mitään uutta profiloitumista ei siis ole odotettavissa.

Tässä sitä on sosiaalista haastetta tämän päivän sosialidemokratialle, kansanvaltaiselle pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle - ja viime kädessä koko maailmalle, niille jotka haluavat nostaa sosiaalisen tietoisuuden ja äidinrakkauden yhdeksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.