sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kuka nyt kolistelee?


Edellinen blogini oli tarkoitettu ironiseksi talouspoliittisen tilanteen psykologisoinniksi, se todettakoon tiedoksi siltä varalta, että kirjoitukseni olisi ymmärretty ainoaksi ohjeeksi vallitsevaan, uhkaavaksi koettuun taloudellisyhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Yksilön kannalta säästäminen on tietenkin välitön reaktio ja joskus jopa ratkaisu rahan ja resurssien puutteeseen – silloin kun niitä jo ennalta on olemassa. Elinkeinoelämän uhkaavat puheet talouslamasta saattavat todellakin johtaa tilanteeseen, jossa ihmiset lakkaavat kuluttamasta, palkkojen laskemisen, työpaikan menettämisen, terveyden pettämisen tai muun uhkakuvan pelossa. Ongelmat työelämässä heijastuvat ennenpitkää – useimmiten välittömästi – myös perheeseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Sen sijasta että yksilötason reagointi toisi parannusta asiaan, tilanne saattaa yhteiskunnan kokonaistalouden kannalta kääntyä päinvastaiseksi. Sosioekonomisen tilanteen järkkyminen siis näyttää päinvastoin lisäävän sellaisia kustannuksia, joista alunpitäen olisi kriisin vuoksi pitänyt säästää.

Porvarillinen talouspolitiikka ottaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen pysyvänä ja muuttumattomana faktana, silloinkin kun se ilmiselvästi kouristelee itseaiheuttamissaan ongelmissa. Kyvyttömyys muuttaa olosuhteita, etsiä epäortodoksisia ja ennakkoluulottomia vastauksia kriisiin on yhteiskuntaluonteemme edellyttämää positiivisuutta, positivismia. Yritys analysoiden löytää vastauksia kriisiin osoittautuu mahdottomaksi, jos ei nähdä analogiaa harjoitetun talouspolitiikan ja sen seurausten välillä.

Euroopan Unioni on konservatiivien, siis yritysvetoista markkinataloutta ensisijaisena ja ainoana vaihtoehtona toteuttava strateginen visio, jota yhteisön elimet, virkakoneisto ja lobbaajien verkosto pitävät yllä ja yrittävät kehittää sekä pitkällä tähtäimellä että nyttenmin myös erilaisilla rescue-toimenpiteillä, ilman visiota siitä mihin oikeastaan tämä strategia johtaa. Pienenkin hengähdystauon aikaansaaminen näyttää olevan omiaan luomaan epäselvää uskoa siihen että ehkä tästä vielä jotenkin eteenpäin selvitään.

Eurooppalaisessa kaapissa on kuitenkin luuranko, joka aika-ajoin ryhtyy kolistelemaan ja antamaan merkkejä siitä että henkinen kuolema ei välttämätä seuraakaan fyysistä majallemenoa.

Neuvostotyyppisen autoritaarisen  - ja tästä syystä työväenliikkeen arvoperinteen kanssa sovittamattomassa ristiriidassa olevan – yhteiskuntakokeilun jälkeen olisi rohjettava uudelleen nähdä, että kansanvaltaisen, transparentin ja yhteisiä voimavaroja karttuttavan yhteiskuntarakenteen avulla voitaisiin muuttaa suuntaa ja alkaa parantaa henkitoreissaan olevan maanosan verenkiertoa ja energiatasoa ylipäätään. On sääli että tuon yhteiskuntakokeilun aiheutama paniikkihäriön kaltainen henkinentila vaivaa edelleen yhteiskunnallista analyysia ja talousajattelua.

Pohjoismaiset, kansanvaltaiset ja yhteiskunnan – siis valtion ja kuntien  vahvan pääoma- ja palvelurakenteen – varaan rakentuneet hyvinvointivaltiot ovat kohtuullisesti menestyneet vielä nykyisissäkin kriisiksi ja lamaksi luonnehdituissa olosuhteissa. Totta on että nopea sodanjälkeinen teollistuminen ja sen mukana tullut talouskasvu mahdollisti pohjoismaisen mallin. Mutta yhtä totta on myös se että tuo mahdollisuus olisi menetetty ilman vahvaa hyvinvointivaltiota samaan aikaan rakentanutta sosialidemokratiaa.

Kasvu yksin ei takaa yhteistä hyvinvointia. Yhtyneenä irrationaaliin odotusarvopolitikkaan se voi yhtä hyvin muodostua mielettömäksi eriarvoisuutta ja epätoivoa tuovaksi kaaokseksi. Kasvun tulosten kasaaminen kansanvaltaisella tavalla yhteistä hyvinvointia tuottaviksi laadullisiksi ominaisuuksiksi on sen sijaan se avain, joka mahdollistaa elämän laadun ja hyvinvoinnin laajoille kansalaispiireille, parhaimmillan koko kansalle.

Kyllä ajatuksia ja ehdotuksia siitä, mitä vieläkin voitaisiin tehdä, on olemasa ja niitä esitetään. Kun ne eivät ole linjassa vallitsevan taloususkon kanssa, ne eivät saa myöskään asianmukaista käsittelyä sen enempää mediassa kuin hallintokoneistossakaan.

Kansanvallan ominaisuuksiin kuuluu myös se, että hyvinvoinnin rakentamisen on perustuttava kansalta vaaleissa saatuun mandaattiin. Kun suggestiomahti on median kautta tuhoisan, todellisen riistämisen mahdollistavilla voimilla, takaiskuja yhteisen hyvinvoinnin kehittämisessä ei voida välttää. Kun osaaminen ja tietoisuus perustuvat nyt hakusessa olevaan vahvaan osallistumiseen ja kykyyn tehdä yhteiskunnallista analyysia, voisi veikata nykyisen lamailmapiirin jatkuvan vielä pitkään. Tarvittaisiin kykyä nähdä toisin, re-visioida. Samoin tarvittaisiin vaihtoehtoisen politiikan uudelleenmuotoilua, re-formeja. Suuret yhteiskunnalliset uudistukset odottavat vielä tulemistaan aikahorisontin taivaanrannan takana.

Työväenliikkeen arvoperinteseen kuuluu myös yhteiskunnallisten muutosten tapahtuminen vastakohtien kautta kohden kehittyneempiä muotoja. Ennenpitkää välttämättömiin muutoksiin herätään. Ne vaativat tuekseen myös visionäärisiä näkijöitä, rationaalisia ja osaavia johtajia, jotka ovat osanneet vetää oikeat johtopäätökset ja löytävät myös maailmalta – meidän tapauksessamme ensisijassa Euroopasta – samaan suuntaan ohjaavia, rationaalisia voimia.

Kuka nyt eteisessä kolistelee? Se ei taida kuitenkaan olla joulupukki...

perjantai 14. joulukuuta 2012

Myönteistä asennetta!


Joskus on koetettava olla positiivinen ja yritettävä nähdä myönteistä synkänkintuntuisissa asioissa. Työmarkkinaosapuolien välinen vastakkainasettelu on selvästi kovenemassa, vanhat kokeneet jyrät nousevat uudelleen keskeisiin asemiin. Uskotaan nyt kerran heitäkin ja koetetaan elää sen logiikan mukaan mitä meille  tarjotaan.

Nyt kun tuo taloudellinen tilanne on mennyt niin huonoksi että palkallaan elävän tulotasoa on laskettava, niin kaiketi tässä on ryhdyttävä toimiin kulutuksen vähentämiseksi. Nyt on suu pantava säkkiä myöten.

On yksinkertaisesti saatava säästöä aikaiseksi pahan päivän varalle, ne näyttävät olevan tulossa vääjäämättä.

Terveet elämäntavat ja kotona tehty perinteinen yksinkertainen ruoka ovat nyt tärkeitä asioita. Särpimeksi kelpaavat kotimaiset kalat, kuten muikku, hauki, ahven, särki, säynävä ja lahna.   Suomalaiset ovat selvinneet läpi vuosisatojen yksinkertaisella suolakalalla, siihen kannattaa satsata nytkin.

Olut on meillä julmetun  kallista, baareissa ei kannata istuskella. Kun litra olutta maksaa saman verran kuin 6-7 litraa kaukaa maailmalta rahdattua polttoaineitta, on parempi pidättäytyä tällaisesta ylellisyydestä. Vesi on vanhin voitehista, se on parasta yksinkertaisten eväiden kyytipojaksi. Kahvin ryystäminen kuppiloissa on todella kallista. Termospullo mukaan ja siihen lämmintä juotavaa, mieluimmin omista marjoista tehtyä.

Vähät ostokset kannattaa keskittää osuuskauppaan, sitä ei tietääkseni olla myymässä kansainvälisille sijoittajille. Lehtien tilaukset kannattaa lopettaa heti eikä vasta viidestoista päivä. Iltapäivälehti on pelkkää surua ja suuttiumusta aiheuttava törssäystä. Karamellit, suklaa ja muu makea on vaarallista myrkkyä klotisohvalla iltojaan viettävälle – poista moinen uhka elämäntavoistasi! Puhelinmyyjälle ei pidä antaa tilaisuutta, kännykkä kiinni! Tekstiviestiin kannattaa turvautua kalliin puhelun sijasta.

Tietokoneella pelaamisen sijasta vanhat pelikortit esiin; mieluummin ulos mäkeä laskemaan kuin olla aina räpläämässä tietokonetta. Lukemattomia kirjoja löytyy vielä kirjastosta. Aikakauslehdet ovat nekin pelkkää hömppää täynnä.

Auton käyttö on todella kallista touhua, siitä on parasta luopua. Vanhalla autolla pääsee vielä, uutta ei tällaisessa tilanteessa pidä ryhtyä havittelemaan. Apostolin kyyti, polkupyörällä paikasta toiseen siirtyminen ja julkiset kulkuvälineet saavat näissä oloissa riittää.

Kaksi tuntia töitä lisää viikossa? Kyllä ja mieluummin niin että siihen tarvitsee työnantajan laittaa rahaa ollenkaan. Riittää kun pari viikkotyötuntia korvataan vaikkapa yrityksen osakkeilla tähän uhraukseen osallistuville. Joku saattaisi uhrata lomastaankin osan hyödyllisen työntekoon tällä periaatteella tai miettisi tuloa töihin jopa eläkkeeltä kartuttamaan osakesalkkuaan.

Jouluna syödään vain keskiaikaista ruokaa: ruispuuroa, lanttulaatikkoa ja suolakalalla höystettyä rosollia. Uudenvuoden raketit kannattaa jättä ostamatta – miksi aiheuttaa mokomaa kotieläimiä pelottavaa räiskettä ja ylimääräistä sotkua muuten lumivalkoisella pihamaalla?

Jos sattuu putkahtamaan mielen joku yritysidea tai tehtävä työ, niin ei kannata tavallisen tallaajan lähteä yrittämään. Ulkomailla sama homma tehdään paljon halvemmalla.

Perusta tietokoneelle kansio ”Yritysideat ja tekemättömät työt”. Aktivoi kansio ja paina delete-näppäintä. Tietokone kysyy: poistetaanko yritysideat ja tekemättömät työt?  Paina enteriä.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Myrkyllisiä ehdotuksia



Olen kirjoitellut jo muutamia vuosia – ensimmäinen kerta taisi olla aivan 1980-luvun alussa – siitä, että yhteiskunnan on perustuslain henkeä seuraten suojeltava kansalaisten työtä ja työvoimaa. 1970-luvun puolivälissä (27.11. 1975) tasavallan presidentti Urho Kekkonen julisti kansallisen hätätilan ja runnasi kokoon viiden puolueen hätätilahallituksen. Maassa oli tuohon aikaan asiantuntijoiden mukaan  63 200 työtöntä, joista naisia oli 40%; pakkolomat ja osa-aikatyö astuivat samaan aikaan kuvaan. Työttömyyden uhka alkoi kohdistua myös tehdaspaikkakunnille.
Tein tuohon aikaan – käsitteet työpaikkatakuusta eivät tuolloin olleet vielä vakiintuneet – ehdotuksen ”kansallisesta palkkarahastosta” tarkoituksella ryhtyä kokoamaan rahastoa työttömien saamiseksi töihin, johon julkinen valta oli velvoitettu perustuslaissamme.

Sitten ruvettiin puhumaan nuorten yhteiskuntatakuusta ja se toteutettiinkin 1980-luvun alussa, mutta tulokset jäivät lyhytaikaisiksi. Kansalaistulon käsite tuli mukaan keskusteluihin ja samoihin aikoihin alkoi myös vastarinta kasvaa. Se ei lopulta kelvannut ammattiyhdistysliikkeelle eikä sosialidemokratialle missään muodossa. Kansanvaltainen työväenliike asettui periaatteessa vastustamaan tätä aloitetta. Perusteet vaihtelivat kansalaispalkan laiskistuttavasta ja passivoivasta vaikutuksesta ratkaisun suuriin kustannuksiin. Vaihtoehdoksi valittiin taloudellisen kasvun vaatimus, jota kautta oletettiin sekä yleisen että nuorten työllisyyden paranevan.

Sitten tuli 1980-luvun lopun maailmanmullistus neuvostotyyppisen kommunismin romahtaessa ja neuvostokaupan hiipuessa. Työttömyys nousi huikeisiin mittasuhteisiin. Siinä vaiheessa myös minun lähisukulaisiani joutui työttömäksi vähän alle viisikymppisinä, eikä kukaan heistä toipunut enää takaisin työelämään. Sitten romahdusta seurasi kasvun kausi Nokian noustessa nopeasti keskeiseksi kasvun moottoriksi. Samalla se tarjosi maan hallitukselle mahdollisuuden uskoa siihen että kasvun kautta työttömyyden ongelma vihdoin voitaisiin voittaa. Ponnistelut olivat hallitustasollakin mittavia, mutta tosiasiaksi jäi että nousun jälkeenkin työttömyys jäi aikaisempaa korkeammalle tasolle.

Uusliberalistinen talousbuumi – rahan tekeminen rahalla ja ilman sen suurempia ponnisteluja – rysähti kasaan, ensin Amerikassa ja sitten Euroopassa, jossa rakenteet oli sovitettu liberalististen oppien raameihin. Tarkoitus oli pitää valtio pienenä ja kohdistaa tukitoimet yrityksiin. Valtiot vain takasivat yritysten osin suuruudenhulluja visioita ja niihin otettuja pankkilainoja, jotka ovat nyt sitten romahtaneet kansalaisten maksetttavaksi. Työttömyys on kasvanut mittoihin, jossa yksikään suistuvaan talouskierteeseen joutunut maa ei uskalla luvata enää rauhallisten ja vakaiden olojen jatkumista. Totuus on että Euroopan hallituksilla ei ole toimivaa konseptia työttömyyden ongelman ratkaisemiseksi. Sosiaaliset etuudet alkaen terveydenhoidosta aina eläkkeisiin on sidottu työtuloihin ja työn tekemiseen. Työttömyyden myötä romahtaa perusta koko elämältä aina hamaan harmaseen tulevaisuuteen.

Tässä tilanteessa Kalevi Sorsa -säätiö järjesti 3.12. 2012 täystyöllisyysseminaarin, johon yhdeksi alustajaksi oli kutsuttu Kansas Cityn Missouri Yliopiston professori Randall Wray. Hän on tullut rapakon takana tunnetuksi vaatimuksestaan ja analyyseistaan yhteiskunnan kaikkia kansalaisia koskevasta työtakuusta. Hän pitää sitä 1930-luvun presidentti Rooseveltin New Deal -hankkeen tapaan ainoana todellisena mahdollisuutena saattaa läntiset maat uudelleen kasvu-uralle.

Valtion tehtävä on hankkia työtakuusen rahat – sitä pitää professori Ray täysin mahdollisena ainakin niissä maissa, joilla on oma kansallinen valuutta. Euroalueen maiden kohdalla työtakuun rahoittajaksi pitäisi saada EKP tai jokin muu EU:n instituutio. Ikävä seikka Euroopan kannalta on se, että EKP on periaatteessa sulkenut valtioiden hankkeiden tukemisen pois ohjelmistaan – EKP tukee vain yrityksiä. Muitakin kansallisia rahoituslähteitä valtio voisi käyttää, jos vain halua siihen löytyy.
Työpaikkojen löytämisen professori Ray asettaa paikallisten viranomaisten, yhteisöjen ja kansalaisjärjestöjen tehtäväksi. Tekemätöntä työtä riittää, senhän me kaikki tiedämme. Töihin ja palkkatuloon pitää päästä kiinni heti, koulutuksesta ja asuinpaikasta riippumatta; valtion on huolehdittava työtakuuohejlman puitteissa siitä, että kerran viikossa nyt työttöminä oleville rapsahtaa tilille vähintään viikon minimipalkkaa vastaava määrä rahaa.

Työehtosopimusten määräyksiä on noudatettava, työajan joustavalla määrällä mahdollistetaan ammattitaitoon sidotun palkan toteutuminen. Yritysmaailman tehtävänä on imeä työtakuussa olevia töihin vapaille markkinoille. Lähtöajatuksena on se, että pääsääntöisesti ja suurella varmuudella valtaosa ihmisistä haluaa tehdä työtä, oppia joko työsuhteessa tai sen ulkopuolella uusia työtaitoja ja kehittää itseään uusiin haasteisiin. Työtakuu piristää kulutuskysynnän kasvaessa  myös yksityistä sektoria, pienteollisuutta, kauppaa ja palveluja eikä siten ole ristiriidassa yksityisen sektorin vaudittamisen kanssa. Laiskuus ja nojailu ei ole ihmisen luonteeseen eikä temperamenttiin ikuisiksi ajoiksi sidottu ominaispiirre.

Uskon Kalevi Sorsa -säätiön tuovan professori Wrayn esitelmän pääpiirteet lähiaikoina sivustoillaan  kaikkien ihmeteltäväksi. Ratkaisumallina se poikkeaa täysin siitä, mitä esimerkiksi sosialidemokratia ja ammattiyhdiostysliike on viimeisen kolmenkymmenen kärsimyksen vuoden aikana tarjonnut lääkkeeksi työtömyyteen.

Esitelmän vastaanotto näytti kirjavalta ja osin happamalta; vedottiin Amerikan ja Euroopan erilaisuuteen, mikä taloudellisen liikkumavaran ja osavaltioiden itsenäisyyden suhteen on tietenkin totta. Eurooppa on sidottu uusliberalistiseen toimintatapaan, josta USA talouskriisinsä loppuvaiheessa nopeasti ja – amerikkalaiseen tapaan – ilman murheita irtautui. Julkisen sektorin kasvuvauhtia ja velkaantumisastetta on Euroopassa Maastrichtin kuuluisalla ja joka paikasta vuotavalla sopimuksella kuitenkin aika tehokkaasti kahlittu. Sitoutuminen eurooppalaiseen rahapolitiikkaan ja euroon itse asiassa estää valuuttaliitossa olevien maiden itsenäisen reagoinnin. Hyvinvointivaltion pohjoismaisesta ja ihmistä turvaavasta perinteestäkin puhuttiin. Kaikkien näiden korkeiden työttömyysvuosien jälkeen voi kai perustellusti sanoa, että tämä hieno pohjoismainen perinne on romuttumassa eikä se enää meitä suojaa. Valitettavasti.

Paneelissa mukana olut ruotsalainen Leena Sommestad kertoi ruotsalaisten rakentavan korkean koulutuksen ja ulkomaille tapahtuvan sijoittamsen varaan. Ruotsin eläkeläisten ja laajasti sijoittavan kansan kohtalo on sidottu näihin investointeihin ja niiden tuottamaan tuloon vastaisuudessa. Siksi Ruotsissa ei mitään työtakuuta tunnuta tarvitsevan. Ruotsin tie ei ole kuitenkaan sama kuin Suomen valitsema.

Työtä työttömille nyt? Ei näytä toteutuvan, ei edes nuorten työttömien osalta. Henkinen ja poliittinen ilmapiiri on sidottu tulenkeksijä Prometheuksen lailla aikaisempien kannanottojen ja poliittisten linjavalintojen kallioon. Kysyin luennon jälken 1990-luvun lopun minusteritason vaikuttajalta, miltä professori Wrayn ajatukset kuulostivat. ”Toxid ideas”, kuului vastaus. ”Siinä sitä ollaan puhtaan paidan kanssa”, sanoisi edesmennyt isäni tästä vastauksesta.

torstai 29. marraskuuta 2012

Eettisiä vaihtoehtoja


Yhteiskuntaelämään kaivataan asiantuntemuksen lisäksi myös eettistä pohdintaa. Viimeksi tämän asian on nostanut esille nykyinen kuntaministeri Henna Virkkunen. Laukaisevana yksityiskohtana oli elinkeinoministeri Jyri Häkämiehen siirtyminen suoraan tärkeästä ministerin tehtävästä työnantajien Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johtoon. Itse hän ei nähnyt välittömässä siirtymisessä mitään arveluttavaa – sellaista etiikka on.

Etiikka ei ole eksakti tieteen laji vaan historiaan, elämäntilanteeseen ja yhteiskuntaan ehdollisessa suhteessa oleva käsitys oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Päinvastoin kuin kuvitellaan, eettisiä vaihtoehtoja on runsaasti. Ne eivät ole suoraan valittavissa kuin kaupan hyllyltä, vaan niiden sitoutuneisuus ihmisenä olemiseen meidän oloissamme ratkaisee sen ”jalkoterien asennon” mistä näkökulmasta me omaa etiikkaamme rakennamme.

Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm on kirjassaan ”Ihmisen osa” (Kirjayhtymä 1965) kuvannut ihmisen eettisiä vaihtoehtoja. Hän erottaa ainakin kuusi erilaista lähestymistapaa eettiseen elämänasenteeseen.

Se keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikkaa. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskalla epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja.

Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon.

Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Sen aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa.

Relativistinen etiikka tarkoittaa sitoutumattomuuden etiikkaa. Ammattiliittojen vaaleissa mukana ovat sosialidemokraatit ja sitoutumattomat, vasemmistoliitto ja sitoutumattomat. Ilmoitustuloilla elävä porvarillisjohtoinen media korostaa sitoutumattomuuttaan. Sitoutumaton toimija – siinä on relativistisen etiikan paradoksi tiivistettynä kahteen sanaan!

Fromm kirjoittaa myös yhteisösidonnaisesta etiikasta, eristäytymisen taidosta. Vetäytymisessä ja hiljentymisessä on varmasti paljon hyvääkin, joskin 40 000 uskovaisen kokoontumisessa ei enää varmaankaan koeta erillisyyden tynnetta. Kun koko yhteisö eristäytyy yhteiskunnasta, voidaan puhua sen sisällä kehittyvästä yhteisösidonnaisesta etiikasta, ”eristäytymisen taidosta”.

Biologiasidonnainen etiikka, ”eläimellistämisen taito” näkyy sekin eettisessä kirjossamme, jopa esimerkiksi vihreän politiikan ääri-ilmiöissä. Tämä primitiivireaktioita, voimaa ja väkivaltaa sisällään pitävä tapa lähestyä elämää näkyy sekin suomalaisessakin yhteiskunnassa. ”Voima on samaa kuin totuus” sopisi ilmeisesti tämän elämäntavan tunnuslauseeksi.

Niin että kun kuntaministeri Virkkunen peräänkuuluttaa myös eettisiä pohtijoita yhteiskuntaelämän rakennetta ja toimintatapoja työstäviin ryhmiin, edessä on valitsijoiden omaan luonteenpiirteistöön ja eettiseen linjavalintaan liittyviä ratkaisuja. Humanistinen etiikka on niistä vain yksi, ei aina niin kovin vahvasti esillä oleva etiikan laji.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Hyvä tahto

Joulu lähestyy ja sen mukana hyvän mielen ja hyvän tahdon toivotukset. Työmarkkinapolitiikkaa tämä ei näytä koskevan. On ajauduttu umpikujaan, jonka purkamiseksi normaali logiikka ja järkevä ajattelu ei näy riittävän.

Luultavasti suurin osa tilannetta seuraavista ymmärtää että taustalla ovat paitsi yritysten ja ihmisten henkilökohtaiset intriigit ja tavoitteet, myös aimo annos maailmankatsomusta ja siihen pohjautuvia arvoja ja asenteita – molemmin puolin, sekä työnantajilla että työntekijäosapuolella. Kuitenkin on aina hädän hetkellä kyetty ottamaan järki käteen ja sopimaan. Laihakin kompromissi on vienyt eteenpäin ja joskus parhaina hetkinä on saavutettu jopa historiallisesti merkittäviä tuloksia.

Mitkä olisivat tämän päivän eväät todellisen hyvän tahdon ja yhteisymmärryksen löytymiselle?Otan tässä demokratiaan ja kansalaisuuteen liittyvän etuoikeuden esittää teitä eteenpäin, vaikka tavallisesti tämä tehtävä näytetään jätettävän ammattitiedottajille ja työmarkkinaeliitille.

Ensimmäisenä nousee mieleen kysymys palkoista ja työvoimakuluista kokonaisuudessaan.
Eurooppalainen trendi näyttää olevan se, että suhteellinen pääoman tuotto on kasvamassa samaan aikaan kun työvoimakulut polkevat paikallaan tai ovat vähenemässä. Suomen tilanne saattaa poiketa jossakin suhteessa – esimerkiksi maantieteellisesti – yleiskuvasta. Palkkoja työnantajapuolella vaaditaan alas, mutta esimerkiksi johdon palkkioista, optioista ja johtoelitiille suunnatusta päänsilityksestä ei haluta edes keskustella. Suuri askel myös eettisessä mielessä olisi julkisella sektorilla pitkään toiminut perinne kaikkien palkkojen sijoittamisesta taulukoihin ylintä johtoa myöten. Samassa venessä olemisen henki, transparenssi asenne olisi suuri hyppäys eteenpäin.

Tämän tärkeän kuluerän avaaminen ja ottaminen yhteisen arvioinnin kohteeksi yritystoiminnassa muuttaisi hetkessä tilannetta kestävämpään suuntaan. Kun kokonaisuus olisi myös työntekijäpuolen tiedossa, löytyisi varmuudella valmiutta asettaa yhteiset tavoitteet tasolle, joka ei nostaisi työvoimakustannuksia vaan saattaisi jopa laskea niitä. Niin kauan kuin etuoikeuksista ja suljetuista järjestelmistä pidetään kiinni, puuttuu konsensukselle lähes välttämätön,  tukeva eettinen pohja.

Voi olla että työnantajapuolella myhäillään sillä, että työpaikkademokratia ja yhteistoiminta työyhteisöissä on saatu supistettua pelkiksi pelätyiksi yhteistoimintaneuvotteluiksi, joissa vallitsevilla tuotannollisilla ja taloudellisilla perusteilla ei päästä enää eteenpäin. Myötämääräämisen avaaminen sen alkuperäisiä tavoitteita vastaavaksi kansanvaltaiseksi prosessiksi pehmentäisi valtavasti työyhteisöjen henkistä ilmapiiriä ja saattaisi osaltaan kääntää sairaaksi ja sairautta aiheuttavaksi koettua ilmapiiriä terveempään suuntaan.

Erityisen tärkeää tämä olisi niissä yrityksissä, jotka ovat kilpailemassa julkisen sektorin palvelutehtävistä. Suljetut rakenteet, hyvä veli yhteydet ja verovaroilla ylläpidettävien palvelurakenteiden näkeminen pelkkänä saalistuskohteena ei muodosta pohjaa hyvälle tahdolle.

Hyvä tahto? Eikö se ole vain naivi, joulun aikaan liittyvä sanontatapa, jolla ei todellisen maailman kanssa ole juurikaan tekemistä? Onko sillä ylipäätään mitään ntekemistä taloudellisten realiteettien maailmassa? Löytyykö mistään meitä kaikkia velvoittavaa ja jo hyväksyttyä hyvän tahdon periaatteellista ilmausta?

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäinen, perustavaa laatua oleva artikla kuuluu seuraavasti:

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä."

maanantai 12. marraskuuta 2012

Saanko luvan?


Elinkeinoelämän valtuuskunnan EK:n johdossa tapahtuneet muutokset jättävät ulkopuolisen, julkisuudessa olleen informaation varassa elävän tarkkailijan jokseenkin ymmälleen. Näyttäisi siltä että EK on ajanut itsensä umpikujaan, josta ilman uutta asentoa on vaikeaa päästä eteenpäin.
EK:n toimitusjohtajana Pukkista edeltänyt  Fagernäs muutti toimitusjohtaja-aikanaan EK:n sääntöihin perustuvaa toimintarakennetta niin, että neuvottelu keskitetyistä palkka- ym- sopimusratkaisuista ei enää kuulunut EK:n kompetenssiin.

Välivaiheiden jälkeen Pukkinen peri tehtävän, johon oli sääntömuutosten perusteella ainoastaan yksi mahdollionen lähestymistapa. Keskustella voidaan mutta päätöksiä yhteisen, kolmikantaan perustuvan allekirjoittamisen muodossa oli EK:n sääntöjä rikkomatta mahdotonta tehdä. Pukkinen noudatti uutena toimitusjohtajana tätä periaatetta, joka ei kuitenkaan käytännössä toiminut.  EK:ta hengenheimolaisenaan pitävä Kokoomus oli hallitusyhyhteistyössä johtavana voimana sopinut pyrkimisestä maltilliseen ja kaikkia osapuolia tyydyttävään kolmikantaiseen ratkaisuun. EK tuli lopulta mukaan hallintonsa luotamusmiesjohdon ottaessa vastuuta juuri hyväjsyttyejen sääntöjensä vastaisesti osallistumalla allekirjoituksillaan  kolmikantaiseen sopimukseen. Toimitusjohtaja ei voinut tietenkään tällaista vaihtoehtoa uusien sääntöjen rikkomisena tietenkään ajaa,  ei ainakaan julkisuudessa.

Työnantajapuoli on sitten ryhtynyt lipeämään tästä sopimuksesta koskien ennenkaikkea neuvoteltavaksi jäänyttä kolmen päivän koulutusvapaata. Suomi maksoi julmankovat sotakorvauksensa, koska nimet oli rauhansopimuksessa paperiin laitettu. Nyt työnantajaleiri syyllistyi epäisänmaalliseen käyttäytymiseen. Nimi paperissa ei merkinnytkään sitä että sovitun takana seistään ja sana pitää. Jo tässä tilanteessa oli nähtävissä että toiminnan johtamiselta oli syöty looginen pohja pois. Toimitusjohtajaa tästä ei voitane syyttää; oli vain käynyt selväksi että aikaisemmin tehdyt sääntömuutokset eivät kestä sopimusyhteiskunnan asettamia paineita.

Uusi EK:n toimitusjohtaja saa siis ratkaistavakseen ikävän ristiriidan, jossa yhtenä lisäpaineena on lahjakkaan ja loogisesti oikein toimineen toiminnanjohtajan torppaaminen ja uusien ratkaisumallien etsiminen. Ministeritehtävästään johtuen hänellä on ilmeisesti koko joukko sellaista tietoarsenaalia käytettävissään, jossa yritysten asemaa helpotetaan ja ohjataan käyttämään vero- ym. rakenneratkaisuilla luotuja mahdollisuuksia yritystoiminnan elvyttämiseksi ja voimistamiseksi. Paradoksaalista on tässä se, että kokoomustaustainen ministeri joutuu käyttämään periaatteessa sosialistiseksi luokiteltavaa toiminta-arsenaalia maailmanlaajuisen uusliberalistisen laman torjumiseksi täällä pohjoisessa Euroopan kolkassa.

Fagernäsin luoman syndrooman torjuminen sulkeutunutta politiikkaa jatkamalla ajaisi Häkämiehen nopeassa tahdissa pahaan ristiriitaan hallitusvastuussa olevan Kokoomuksen kanssa. Uusia ratkaisuja ei EK:n piiristä ole kuulunut; strateginen ja moraalinen katastrofi on ihan käsin kosketeltavissa.

USA:n presidentinvaaleissa lopputuloksen selvittyä eräs republikaanien johtohahmo tokaisi: nyt olisi tappelun sijasta opeteltava tanssimaan yhdessä demokraattien kanssa. USA:ssa tämä on todennäköisesti ainoa järkevä vaihtoehto. Tanssitaito taitaisi olla tarpeen myös suomalaisen sopimusyhteiskunnan, konsensuksen ja loistavia tuloksia tuoneen työmarkkinayhteistyön pelastamiseksi. Siis perinteisen jököttämisen sijasta voitaisiin aloittaa hyvällä tanssiinkutsun kumarruksella ja sanonnalla:
Saanko luvan?

tiistai 30. lokakuuta 2012

On uskallettava enemmän demokratiaa



Kunnallisvaalien jälkeen puhutaan alhaisesta äänestysprosentista, kansalaisten passiivisuudesta ja jopa siitä että kansanvalta on heikon vaalikiinnostuksen vuoksi maassa uhattuna. Syitä tähän etsitään ja kyllä minäkin niitä nopeasti nipun löytdän.

Aletaanpa kaupallisesta, muka puolueettomasta mediasta. Sen, siis toimittajien lannistava ,  kielteinen ja ilmeisesti jo koulutuksessa rohkaistu  kyyninen suhtautuminen politiikkaan on yksi näistä. Tämän päivän 30.10. 2012 valtakunnan päälehden kirjoittelu (”Sdp kalasteli ääniä menneestä, vaikka juuri sillä olisi paine uudistua... - Marko Junkkari ja Heli Suominen) on tästä hyvänä ja samalla ikävänä esimerkkinä. Tällainen lähestymistapa ohjaa jo kotona sosiaaliseen sisäsiisteyteen tottuneen keskivertokansalaisen kääntämään selkänsä yhteiskunnalliselle keskustelulle ja opettaa olemaan vastaisuudesakin ryvettämättä henkistä temppeliään mokomaan saastaan.

Kasvaminen yhteisyyteen, yhteistoimintaan, aktiivisuuteen ja vastuunottoon tapahtuu yhteisöissä, ennenkaikkea kansalaisjärjestöissä. Niitä, huonosti hoidettuina ja olemattomilla resursseilla sinnitteleviä on maa pullollaan. Yhteiskuntamme, joka niin väittää rakastavansa ja kunnioittavansa demokratiaa, ei ole ollut aidosti kiinnostunut tämän kansanvaltaa ja elämänlaatuakin parantavan ulottuvuuden rakenteellisesta aktivoimisesta. Juuri järjestöjen yhteisöissä kasvetaan siihen uskomattomaan aktiivisuuteen, intensiteettiin ja vastuunottoon jota elävä demokratia tarvitsee.

Passivoivana tekijänä voidaan pitää sitäkin, että ei esiinny yhteiskunnallista valmiutta laajentaa demokratiaa äänestämässä käymisen ulkopuolelle. Kun aikanaan opiskelin Työväen Akatemiassa, Kauniaisten kaupungin sydämessä sijaitsevassa ja kaupungin nonchaleeraamassa  korkeatasoisessa kansankorkeakoulussa, demokratia opetettiin ymmärtämään yhteiskunnallisen, muodollisen demokratian lisäksi myös sosiaalisena ja taloudellisena  ulottuvuutena. Keskustelu hyvinvointipalveluista on varmasti osa sosiaalista demokratiaa – mutta mihin yhteiskunnallisen demokratian aktivointi on unohtunut? Talouden alueellehan valtaapitävät eivät ole koskaan demokratiaa halunneetkaan ulottaa – täällä änsimaisessa demokratiassa.

Aneemisia kampanjoita osallistumisen parantamiseksi on toki takavuosina järjestetty, mutta niiden tulosten perusteella ei itsenäisyyspäivänä kannata prenikoita suuremmin anoa eikä jakaa. Tämä osoittaa vain, että on kysymys paljon suuremmasta ja  vaativammasta uudistusprojektista kuin mitä tähän saakka on ymmärretty. Olen blogeissani verrannut demokratian tilan parantamista kustannuksiltaan moottoriteiden rakennushankkeisiin. Kysymys on vielä toteuttamistaan odottavasta yhteiskunnallisesta uudistuksesta, ”osallistamisen valtaväylän” rakentamisesta.

Vuoden alussa alkaa jännityksellä odotettu nuorten yhteiskuntatakuun toteuttaminen. Kansalaisjärjestötoiminnan piiriin voitaisiin nopeassa tahdissa luoda paljon demokratiaa vahvistavia työpaikkoja. Toimistotiloja ja toimistohenkilökuntaa, järjestöjen kirjanpidon, dokumentoinnin ja arkistojen kuntoonlaittoa ja hoitoa; tukea hallinnon hoitoon niin  että yhteiskunnallista aktiviteettua ja kulttuuriperintöämme vaalivat ja  edustavat järjestöt voisivat alkaa toimia muutenkin kuin nimellisesti ja mukaan uskaltautuneiden rahapussin varassa. Sosiaalista mediaa osataan jotenkuten käyttää yksityiseen maistatteluun ja haistatteluun, mutta toimintaa ohjaava mediarakenne on vielä hakusessa. Tässä voisivat nuorten työnsaantitarpeet  ja  kulttuurin, liikunnan ja yhteiskunnan muut odotukset  kohdata hedelmällisellä tavalla kaikissa ikäryhmissä.

Muistan Saksan Willy Brandtin aloittaneen 1960-luvun lopulla ohjelman nimeltä ”Mehr Demokratie wagen” - on uskallettava enemmän demokratiaa. Tuon ohjelman ympärillä on Saksassa saatu aikaan paljon alkaen Saksojen yhdistymisestä aina aktiiviseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttaviin toimenpiteisiin, yhtenä viimeisimmistä 80-miljoonaisen kansan lähteminen irtiottoon ydinvoimasta.

Sosialidemokratiankaan täällä Suomessa ei pitäisi tyytyä näpertelemään tämän suuren kysymyksen, osallistamisen edessä. Siihen puoluetta velvoittaa sen historiallinen arvopohja, joka nostaa aina ihmisen, kansalaiosen keskeiseksi subjektiksi, toimijaksi. Maamme vanhinta samalla nimellä toiminutta poliittista liikettä velvoittaa tässä myös vuoden 1903 Forssan ohjelma, joka vaati yleistä, yhteistä ja salaista ääni- sekä vaaliooikeutta – ja sai muös nuo uudistukset liikkeelle. Suomi nostettiin näillä toimilla ensimmäistä kertaa maailmankartalle ja pian sen jälkeen itsenäiseksi kansakunnaksi. Raju sisällissota itsenäistymisen alkuvaiheessa osoittaa, miten vaaralliseksi ja vaikeaksi yhteiskunnallinen tilanne voi kehittyä jos demokratian arvoja ei kunnioiteta.

Sosialidemokratiaa velvoittaa osallistumisen valtatien rakentamisessa historiallinen arvoperintö. On vain  yksinkertaisesti uskallettava enemmän demokratiaa!