Myrkyllisiä ehdotuksia

Olen kirjoitellut jo muutamia vuosia – ensimmäinen kerta taisi olla aivan 1980-luvun alussa – siitä, että yhteiskunnan on perustuslain henkeä seuraten suojeltava kansalaisten työtä ja työvoimaa. 1970-luvun puolivälissä (27.11. 1975) tasavallan presidentti Urho Kekkonen julisti kansallisen hätätilan ja runnasi kokoon viiden puolueen hätätilahallituksen. Maassa oli tuohon aikaan asiantuntijoiden mukaan  63 200 työtöntä, joista naisia oli 40%; pakkolomat ja osa-aikatyö astuivat samaan aikaan kuvaan. Työttömyyden uhka alkoi kohdistua myös tehdaspaikkakunnille.
Tein tuohon aikaan – käsitteet työpaikkatakuusta eivät tuolloin olleet vielä vakiintuneet – ehdotuksen ”kansallisesta palkkarahastosta” tarkoituksella ryhtyä kokoamaan rahastoa työttömien saamiseksi töihin, johon julkinen valta oli velvoitettu perustuslaissamme.

Sitten ruvettiin puhumaan nuorten yhteiskuntatakuusta ja se toteutettiinkin 1980-luvun alussa, mutta tulokset jäivät lyhytaikaisiksi. Kansalaistulon käsite tuli mukaan keskusteluihin ja samoihin aikoihin alkoi myös vastarinta kasvaa. Se ei lopulta kelvannut ammattiyhdistysliikkeelle eikä sosialidemokratialle missään muodossa. Kansanvaltainen työväenliike asettui periaatteessa vastustamaan tätä aloitetta. Perusteet vaihtelivat kansalaispalkan laiskistuttavasta ja passivoivasta vaikutuksesta ratkaisun suuriin kustannuksiin. Vaihtoehdoksi valittiin taloudellisen kasvun vaatimus, jota kautta oletettiin sekä yleisen että nuorten työllisyyden paranevan.

Sitten tuli 1980-luvun lopun maailmanmullistus neuvostotyyppisen kommunismin romahtaessa ja neuvostokaupan hiipuessa. Työttömyys nousi huikeisiin mittasuhteisiin. Siinä vaiheessa myös minun lähisukulaisiani joutui työttömäksi vähän alle viisikymppisinä, eikä kukaan heistä toipunut enää takaisin työelämään. Sitten romahdusta seurasi kasvun kausi Nokian noustessa nopeasti keskeiseksi kasvun moottoriksi. Samalla se tarjosi maan hallitukselle mahdollisuuden uskoa siihen että kasvun kautta työttömyyden ongelma vihdoin voitaisiin voittaa. Ponnistelut olivat hallitustasollakin mittavia, mutta tosiasiaksi jäi että nousun jälkeenkin työttömyys jäi aikaisempaa korkeammalle tasolle.

Uusliberalistinen talousbuumi – rahan tekeminen rahalla ja ilman sen suurempia ponnisteluja – rysähti kasaan, ensin Amerikassa ja sitten Euroopassa, jossa rakenteet oli sovitettu liberalististen oppien raameihin. Tarkoitus oli pitää valtio pienenä ja kohdistaa tukitoimet yrityksiin. Valtiot vain takasivat yritysten osin suuruudenhulluja visioita ja niihin otettuja pankkilainoja, jotka ovat nyt sitten romahtaneet kansalaisten maksetttavaksi. Työttömyys on kasvanut mittoihin, jossa yksikään suistuvaan talouskierteeseen joutunut maa ei uskalla luvata enää rauhallisten ja vakaiden olojen jatkumista. Totuus on että Euroopan hallituksilla ei ole toimivaa konseptia työttömyyden ongelman ratkaisemiseksi. Sosiaaliset etuudet alkaen terveydenhoidosta aina eläkkeisiin on sidottu työtuloihin ja työn tekemiseen. Työttömyyden myötä romahtaa perusta koko elämältä aina hamaan harmaseen tulevaisuuteen.

Tässä tilanteessa Kalevi Sorsa -säätiö järjesti 3.12. 2012 täystyöllisyysseminaarin, johon yhdeksi alustajaksi oli kutsuttu Kansas Cityn Missouri Yliopiston professori Randall Wray. Hän on tullut rapakon takana tunnetuksi vaatimuksestaan ja analyyseistaan yhteiskunnan kaikkia kansalaisia koskevasta työtakuusta. Hän pitää sitä 1930-luvun presidentti Rooseveltin New Deal -hankkeen tapaan ainoana todellisena mahdollisuutena saattaa läntiset maat uudelleen kasvu-uralle.

Valtion tehtävä on hankkia työtakuusen rahat – sitä pitää professori Ray täysin mahdollisena ainakin niissä maissa, joilla on oma kansallinen valuutta. Euroalueen maiden kohdalla työtakuun rahoittajaksi pitäisi saada EKP tai jokin muu EU:n instituutio. Ikävä seikka Euroopan kannalta on se, että EKP on periaatteessa sulkenut valtioiden hankkeiden tukemisen pois ohjelmistaan – EKP tukee vain yrityksiä. Muitakin kansallisia rahoituslähteitä valtio voisi käyttää, jos vain halua siihen löytyy.
Työpaikkojen löytämisen professori Ray asettaa paikallisten viranomaisten, yhteisöjen ja kansalaisjärjestöjen tehtäväksi. Tekemätöntä työtä riittää, senhän me kaikki tiedämme. Töihin ja palkkatuloon pitää päästä kiinni heti, koulutuksesta ja asuinpaikasta riippumatta; valtion on huolehdittava työtakuuohejlman puitteissa siitä, että kerran viikossa nyt työttöminä oleville rapsahtaa tilille vähintään viikon minimipalkkaa vastaava määrä rahaa.

Työehtosopimusten määräyksiä on noudatettava, työajan joustavalla määrällä mahdollistetaan ammattitaitoon sidotun palkan toteutuminen. Yritysmaailman tehtävänä on imeä työtakuussa olevia töihin vapaille markkinoille. Lähtöajatuksena on se, että pääsääntöisesti ja suurella varmuudella valtaosa ihmisistä haluaa tehdä työtä, oppia joko työsuhteessa tai sen ulkopuolella uusia työtaitoja ja kehittää itseään uusiin haasteisiin. Työtakuu piristää kulutuskysynnän kasvaessa  myös yksityistä sektoria, pienteollisuutta, kauppaa ja palveluja eikä siten ole ristiriidassa yksityisen sektorin vaudittamisen kanssa. Laiskuus ja nojailu ei ole ihmisen luonteeseen eikä temperamenttiin ikuisiksi ajoiksi sidottu ominaispiirre.

Uskon Kalevi Sorsa -säätiön tuovan professori Wrayn esitelmän pääpiirteet lähiaikoina sivustoillaan  kaikkien ihmeteltäväksi. Ratkaisumallina se poikkeaa täysin siitä, mitä esimerkiksi sosialidemokratia ja ammattiyhdiostysliike on viimeisen kolmenkymmenen kärsimyksen vuoden aikana tarjonnut lääkkeeksi työtömyyteen.

Esitelmän vastaanotto näytti kirjavalta ja osin happamalta; vedottiin Amerikan ja Euroopan erilaisuuteen, mikä taloudellisen liikkumavaran ja osavaltioiden itsenäisyyden suhteen on tietenkin totta. Eurooppa on sidottu uusliberalistiseen toimintatapaan, josta USA talouskriisinsä loppuvaiheessa nopeasti ja – amerikkalaiseen tapaan – ilman murheita irtautui. Julkisen sektorin kasvuvauhtia ja velkaantumisastetta on Euroopassa Maastrichtin kuuluisalla ja joka paikasta vuotavalla sopimuksella kuitenkin aika tehokkaasti kahlittu. Sitoutuminen eurooppalaiseen rahapolitiikkaan ja euroon itse asiassa estää valuuttaliitossa olevien maiden itsenäisen reagoinnin. Hyvinvointivaltion pohjoismaisesta ja ihmistä turvaavasta perinteestäkin puhuttiin. Kaikkien näiden korkeiden työttömyysvuosien jälkeen voi kai perustellusti sanoa, että tämä hieno pohjoismainen perinne on romuttumassa eikä se enää meitä suojaa. Valitettavasti.

Paneelissa mukana olut ruotsalainen Leena Sommestad kertoi ruotsalaisten rakentavan korkean koulutuksen ja ulkomaille tapahtuvan sijoittamsen varaan. Ruotsin eläkeläisten ja laajasti sijoittavan kansan kohtalo on sidottu näihin investointeihin ja niiden tuottamaan tuloon vastaisuudessa. Siksi Ruotsissa ei mitään työtakuuta tunnuta tarvitsevan. Ruotsin tie ei ole kuitenkaan sama kuin Suomen valitsema.

Työtä työttömille nyt? Ei näytä toteutuvan, ei edes nuorten työttömien osalta. Henkinen ja poliittinen ilmapiiri on sidottu tulenkeksijä Prometheuksen lailla aikaisempien kannanottojen ja poliittisten linjavalintojen kallioon. Kysyin luennon jälken 1990-luvun lopun minusteritason vaikuttajalta, miltä professori Wrayn ajatukset kuulostivat. ”Toxid ideas”, kuului vastaus. ”Siinä sitä ollaan puhtaan paidan kanssa”, sanoisi edesmennyt isäni tästä vastauksesta.