Kolmen A:n keskustelua

Vaalien alla näyttävät puolueemme yhtäkkiä kaikki kovin samanlaisilta; kaikki haluavat demokratiaa, hyvinvointia ja turvallisuutta. Poliittisia vastustajia ei ole, on vain hyviä ja arvokkaita päämääriä. Keskustelussa vanhuspalvelulaista, veroparatiiseista, sairausajan karanteeneista, kuntauudistuksesta tai kunnallisten palvelujen toteuttamisesta – onko politiikalla ja valinnoilla sittenkään mitään väliä?

Koen niin, että pitkän perinteen omaava sosialidemokraattinen liike on tottunut nostamaan tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuslähtökohdistaan esille uusia ja melko konkreettisiakin reformivaihtoehtoja, jota sitten vaalien alla nousevat kunkin puolueen argumentointikielellä poliittisen keskustelun teemoiksi. Kaikki puolueet näytävät vaalien alla niin sosiaalisilta ja demokraattisilta, että melkein luulisi elettävän yksipuoluejärjestelmässä.

Sanankäyttö on kuitenkin väljää: kaikki haluavat uudistaa, kuka mihinkin suuntaan. Palvelut ovat tärkeitä, mutta ei näytä olevan kovin paljon väliä sillä kuka ja miten palvelut tuotetaan. Ostopalvelut ja omana työnä tehdyt ovat kilpailutustilanteessa samalla viivalla.

Median – kokonaisrakenteeltan kaupalliseen suuntaan voimakkaasti kallellaan olevan – tavasta nostaa asioita esille arvokeskusteluun ei tule apuja. Kaikki näyttää vaalien alla sekavalta mössöltä. Vaalijärjestelmämmekään ei korosta arvoja vaan yksilöitä; median esiinnostamat idolit ovat  eturivissä, heidän naamansa tietenkin tunnetaan. Talousasiantuntijat ovat lähes laidasta laitaan pankkien ja suurten talousinstituutioiden palveluksessa, arvokeskustelussa on kieli pidettävä keskellä suuta. Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt, sanotaan.

Ääri-ilmaisuja vältetään, halutaan olla kauniita ja rohkeita, hyviä uudistajia kaiken kaikkiaan. Kuinka on sitten pelättävissä, että ilmaisujen takaa löytyy sittenkin eroja jotka totetettuna vievät vallan eri suuntiin? Hyvinvointia kaikille saattaa tarkoittaa sekä pohjoismaista hyvinvointivaltiota, vahvaa, kansanvaltaista, itse palveluja tuottavaa julkista sektoria – mutta myös täysin yksityistettyä, kaupallistettua, veroparatiisisaarilla kotipesäänsä pitäviä kansainvälisiä yrityksiä, niiden perinteisistä ja usein ihan suomalaisista nimistä huolimatta? Kuntauudistus saattaa merkitä vahvoja, monipuoliseen ja vaativaan palveluun kykeneviä suurkuntia – ja samalla kertaa nykyistä pienten kuntien järjestelmää, jossa yksikin hengityskonepotilas saattaa viedä jo muutenkin heikon kunnallistalouden yhä pahempaan velkakierteeseen.

Kansa on kaikesta huolimatta ottanut kunnalliset, omana työnä tehdyt hyvinvointipalvelut omakseen, arki ja koko yhteiskunta pyörii niiden varassa. Poliittisia intohimoja, intriigejä on, mutta ne kätkeytyvät Arvoitukselliseen, Ambivalenttiin (hämärään) Argumentointiin, jotka tositilanteessa kääntyvät kätkettyjen tarkoitusperien suuntaan. Hyväuskoinen äänestäjä on taas kerran tullut petetyksi ja politiikan ankea maine on samalla tullut uudelleen todistetuksi.

Poliittinen semantiikka on vaikea laji ja kätketyille tarkoituksille on eduksi se, että kansalainen ei kovin tarkasti seuraa ajankohtaista yhteiskunnallista keskustelua.

Ei Suomi tässä lajissa maailman ainoa kansakunta ole. Seurasin viime yönä (4.10. -12) USA:n presidenttivaalien keskustelun ensimmäistä väittelyä kahden pääehdokkaan, demokraattien Obaman ja republikaanien Romneyn välillä. Kieli sielläkin on kuin kuuta osoittava sormi: se ei ole kuu, vaan epämääräisellä tavalla tavoitteita osoitteleva sormi. Päämäärästäkin ollaan vielä yhtä kaukana kuin mitä sormi on kuusta.

Neljä peruspilaria

Neljästä peruspilarista on totuttu puhumaan yleensä Euroopan Unionin tärkeimpiä periaatteita kuvattaessa. Työn, pääoman, tavarain ja palvelusten vapaa liikkuvuus ovat olleet niitä kuusituumanauloja, joihin Euroopassa luotetaan ja joille periaatteille tämä yhteisö perustuu.

Nuo periaatteet eivät ole olleet ongelmattomia, pikemminkin päinvastoin. Vapaa kilpailu työvoimasta on ollut koko ajan johtamassa harmonisointiin alimmalle käytössä olevalle tasolle – ja sama näyttää koskevan tarjolla olevaa tavaraakin. Ammattiliitot eivät ole saaneet euronpantasoisia sopimuksia toteutettua. Periaatteita määriteltäessä ei tultu ehkä ottaneeksi huomioon, että läntinen maailma elää aivan eri tasolla kuin kehitysmaat ja että työn, pavelusten ja tavarain liikkuvuus on luonteeltaan globaalia eikä pelkästään oman mantereen sisäistä. Pääoman vapaa liikkuvuus ja säätelemättömyys on johtanut nykyiseen pankkikriisiin, joka – kiitos mielikuvituksellista yritystoimintaa ja lainoitusta tukeneiden kansallisten poliitikkojen – on onnistuttu kääntämään euron ja euromaiden kriisiksi. Palveluksissa on vuorostaan laitettu yksityinen ja julkinen palvelutuotanto samalle viivalle kilpailemaan toisiaan vastaan. Tässäkin on kysymys motiiveiltaan, toimintaperiaatteiltaan ja hallintotavoiltaan kahdesta täysin vastakkaisesta järjestelmästä.

Sivuseikaksi näyttää jääneen se, että yhdistynyttä Eurooppaa alettiin luomaan 1950-luvun alussa rauhan ja demokratian linnakkeeksi. Kysymyksessä oli huima yritys – olivathan perustajamaat olleet toisessa maailmansodassa keskeisiä toistensa tuhoajia. Vaatimus rauhasta ja demokratiasta kumpusi siis todellisesta tarpeesta. Euroopan Unionin keskeiset pilarit eivät kuitenkaan rakentuneet yhteisen turvallisuuden vaan kansallisen sääntelyn rajoittamiselle ja kilpailun ulottamiselle keskeiseksi toimintaperiaatteeksi.

Olisiko Eurooppa voitu rakentaa joillekin muille periaatteille kuin kyseiset neljä ”vapautta”? JHL:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta kirjoittaa 1.10.2012 kolumnissaan Demokraatissa: 

”Pohjoismainen yhteiskunta- hyvinvointimalli on se, jonka demarit osaavat ja jonka takuuna äänestäjät demarit kokevat. Kertauksen vuoksi on julkituotava ne osaset, joista tämä malli koostuu – kattavista, universaaleista julkisista palveluista, julkisen vallan vahvasta roolista palveluiden tuottajana, kattavista työehtosopimuksistaa ja vahvasta ammattiyhdistysliikkeestä. Nämä neljä pilaria ovat ne, jotka kannattelevat pohjoismaista hyvinvointimallia. Ja jos yksikin pilari lahoaa, ollaan kaltevalla pinnalla syöksyssä alaspäin.”

Olen monta kertaa miettinyt, miten Euroopan Unionin perusperiaatteita olisi muokattava, jotta alkuperäinen tavoite, rauha ja demokratia voisivat pitkällä tähtäimellä Euroopassa toteutua. Minusta näyttää ainakin alustavassa katsannossa siltä, että Jarkko Elorannan mainitsemat neljä pohjoismaisen hyvinvoinnin peruspilaria saattaisivat tuoda uuden näkökulman ja uutta tasapainoa myös eurooppalaiseen ajattelutapaan.

Kun sanon tämän, niin joudun toteamaan että Euroopan Unionin kriisi ei ole ainoastaan talous- ja finanssikriisi. Kysymys on Unionin keskeisten arvojen kriisistä. Kysymys on myös mitä ilmeisimmin myös ideologisesta kriisistä, joka tuottaa eriarvoisuutta, vastakkainasettelua ja uhkaavaa kansallista lokeroitumista, nationalismia. Demokratiamme heikkoutta kuvaa se, että muodollisen demokratian keinoin tätä uppiniskaista ja ideologisesti motivoitua tuhosuuntausta ei näytetä saatavan uudistumaan. 

Vaihtoehtoiset mallit Euroopan peruspilareiksi käyvät kuitenkin ennenpitkää välttämättömiksi. Silloin – toivottavasti – on myös Jarkko Elorannan mainitsemilla peruspilareilla kysyntää!

Poliittista pesäpalloa

Porvarillisen politiikan ytimessä toimivasta Kokoomuksesta syntyy aika-ajoin erikoinen ja päällisin puolin katsoen ristiriitainenkin kuva. Keskeiset kokoomuspoliitikot nostavat vuoronperään esille kärkeviä, hengeltään yhteistä hyvinvointia mitä ilmeisimmin rapauttavia ehdotuksia. Viimeisimpänä tähän erään kuuluu Helsingin terveystoimen kaupunginjohtajan esitys palkattomasta ensimmäisestä sairauslomapäivästä ja sairausajan palkan rajaamisesta 80 prosenttiin. Kysymys on siis palkanalennuksesta, jonka Kokoomuksen puoluevaltuusto näkyy hyväksyneen puolueen viralliseksi tavoitteeksi, vaikka kysymys on työmarkkinoilla sovitusta asiasta.

Tämä ei ole ensimmäinen eikä ainoa asia, jossa elinkeinoelämän Keskusliiton mielen mukaisia aloitteita on yksittäisten kokoomuslaisten vaikuttajien toimesta nostettu esille. Onko kysymys poliittisesta strategiasta? Yksittäinen kannanotto ihmetyttää, kaksi tapausta sopii vielä sattumaksi mutta kolme osoittaa jo tendenssiä jonka takana on mitä ilmeisimmin poliittinen, julkilausumaton strategia.

Kun porvarillinen poliittinen vaikuttaja heittää riskialttiin ja yleisesti irrationaaliksi mielletyn ehdotuksen kehiin, tarttuu puolueeton porvarillinen media mielihyvin uuteen aiheseen ja kutsuu elinkeinolämän tai rahoituslaitoksen edustajan vakuuttelemaan ehdotuksen mielekkyyttä. Päälinjana perusteleissa näyttää olevan se, että kun pankeilla ja yrityksillä menee hyvin ja tulosta syntyy, voi kansakin odottaa yhteisen kakun kasvavan. Se että Euroopan ja läntisen maailman talous on ajautunut konservatiivisen politiikan seurauksena pysyvään kriisiin, ei tunnu hegemoniaa pitävien ajatuksen lentoa haittaavan.

Kun Kokoomus heittää pallon ilmaan ja elinkeinoelämä kutsutaan lyöjäksi, muistuttaa tilanne jossakin määrin pesäpalloa – kuitenkin sillä erotuksella että tässä lukkarin on asettunut sisävuoroa pelaavan joukkueen tukijaksi. Ryhtyvätkö kokoomuslaiset vaikuttajat tähän puuhaan hyvän hyvyyttään, kun tiedossa on mitä ilmeisen ja voimakas vastustava reaktio?

Poliittisesti pehmeän profiilin alla on siis kovia piilokärkiä, jiotka - jos ne viedään puolue-elimiin päätettäviksi - nousevat  näennäisestä pehmoilusta huolimatta virallisen politiikan tavoitteiksi. Puoluejohto kyllä kestää tällaisen ylikävelyn tai jyräämisen, varsinkin jos se on osa julkilausumatonta poliittista strategiaa.

Takavuosien kaappari-instituutiot ja siihen liittynyt yhteispeli yritysmaailman kanssa on saanut poliittisen pohdiskelijan epäluuloiseksi. Oikeastaan sitä odottaa, mistäpäin merkkejä uudesta ja julkilausumattomasta pelin politiikasta alkaa nousta esiin. En oikein jaksa uskoa että porvaripoliitikot näitä ehdotuksia sattumalta ilmaan heittävät. Kyseessä on mitä ilmeisemmin yhteispeli, jossa molempien, elinkeinoelämän uusliberalismin ja sitä tukevan porvarillisen politiikan on tarkoitus vahvistaa hegemoniaansa. Poliittisesti uhkarohkean, kiistanalaisen ja elinkeinoelämän yksiulotteisen strategian tukemisesta on saatava myös palkitsemista. Kysymään vain jää, mitä palkitsemista ja missä muodossa poliitikot voivat tästä yhteispelistä odottaa?

Marinaleda

Espanjaa vaivaa talouskriisi ja maan hallitus käy kriisin kimppuun euromaiden uusliberalistisen politiikan päätöksiä seuraten. Espanjan valtio vähentää työvoimaa, ottaa kaikkein köyhimmiltä ja jättää heikoimmat nääntymään. Rikkaimpia vastaavasti ei ole rasitettu juuri lainkaan. Espanjan politiikka muistuttaa tässä suhteessa yleistä eurooppalaista linjaa.

Elämme vuotta 2012 jKr. Koko Espanja on ladattu uusliberalistisia periaatteita pullolleen. Koko Espanja? Ei! Eräs taipumattomien sosialistien kansoittama kylä ei luovuta taistelussa tunkeutujaa vastaan.

Marinaleda on sosialistinen mallikylä, jota ympäröivät uusliberalismin hyökkäysasemat.

Marinaleda - elämää yhdenvertaisuudessa

Marinaleda on 2800. asukkaan kylä eteläisessä Andalusiassa, kylä muiden samanlaisten joukossa, saatetaan sanoa. Erot tulevat näkyviin, kun vertaa Marinaledan työttömien määrää alueen muihin kaupunkeihin ja kyliin. Andalusiassa on 30 % työvoimasta työttömänä, Marinaledassa ei yksikään. Tästä poikkeavuudesta vastaa ennenkaikkea Marinaledan pormestari Juan Manuel Sanchez Gordillo, joka valittiin v. 1979 ensimmäisissä vapaissa vaaleissa tehtävään ja on sen jälkeen voittanut kaikki vaalit ylivoimaisella enemmistöllä. Sanchez Gordillo on saavuttanut kansalaisten tuella jotakin joka on ainutlaatuista yli Espanjan rajojenkin. He ovat yhdessä luoneet paikkakunnan, jossa kukaan ei ole työtön ja jossa jokaisella on oma talo.

"Olen antikapitalisti, pasifisti, eko ja utopisti", sanoo Gordillo itsestään. Pormestari, joka ei koskaan jätä kaulastaan palestiinalaishuiviaan ja jonka työhuoneen seinää koristaa suuren vallankumouksellisen Che Guevaran kuva, elää ja ilmaisee tällä tavalla antikapitalismiaan.

Ensimmäisissä vaaleissa hän oli erään vasemmistoryhmittymän ehdokkaana - tämä ryhmittymä on tänään osa kylän yhdistynyttä vasemmistoa. Sosialidemokratia on tässä kylässä kaikkein eniten oikealla niistä puolueista jotka siellä ylipäätään ääniä saavat.

Vastarinnan uljas historia

Kylässä on kaikki organisoitu osuuskuntiin jotka tekevät yhteistyötä ja varmistavat ihmisille varman työpaikan. Osuuskuntien historia on samalla vastarinnan historiaa, joka voi tarjota tänä aikana rohkeutta ja toivoa. Vuonna 1979, vähän jälkeen ensimmäisten vapaiden vaalien, aloittivat kyläläiset palstoittaa ja hoitaa maata, joka kuului siihen aikaan Francon kenraalille El Infantadolle. 12 vuotta asukkaat piirittivät kenraalin huvilaa, säilyttääkseen käyttöoikeudet 1200 hehtaarin El  Humoso-maa-alueeseen. He sulkivat rautatien ja maantiet lähelläoleviin kaupunkeihin ja kyliin, eivätkä antaneet kenraalin käskyläisten eikä valtiovallan pidätystoimenpiteiden järkyttää itseään. He taistelivat unelmansa puolesta, joka oli elämä ilman köyhyyttä; sellaisen elämän puolesta jossa kaikki ovat yhdenvertaisia. 12. vuoden jälkeen, vähän ennen Sevillan maailmannäyttelyä, oltiin niin pitkällä että politiikka antoi myöten ja entinen kenraali möi maansa kyläläisille asettaen sen siten heidän käyttöönsä. Vähän myöhemmin nämä perustivat osuuskunta "El Humoson" joka tuottaa oliiveja, paprikaa, hapanpapuja ja artisokkaa, jotka purkitetaan kylässä ja myydään edelleen.

Osuuskunnan liikevaihto on vuodessa 5 miljoonaa euroa ja se tavoittelee sillä 3%:n liikevoittoa, ilman että ihmisiä sanotaan irti tai sosiaalista elämänlaatua heikennetään. Kylässä jokainen saa samaa palkkaa eli 1200 euroa. Kylän pormestari Gordillo, joka saa palkkansa maan aluehallinnolta, lahjoittaa osuuskunnalle yli 1200 euron menevän osuuden palkastaan. Tällä tavalla hän tukee osuuskuntaa vapaana kansalaisyhteisönä, joka puolestaan joko parantaa tuotantoa tai ohjaa rahan kylän muihin tarpeisiin.

Talo 15. eurolla

Sevillassa häädetään joka päivä keskimäärin neljä perhettä kodistaan, koska he, menetettyään työpaikkansa eivät ole enää kykeneviä maksamaan vuokraansa. Marinaledassa ei yksikään ihminen menetä asuntoaan, sillä kylä ja osuuskunta mahdollistavat asumisen kaikille. Mitä kylässä rakennetaan ja kuinka siellä investoidaan, siitä päättää kunnanvaltuusto tai osuuskunnan kokous, kumpikin tehtäväalueesta riippuen. Marinaledassa päättävät kuntalaiset, milloin ja mitkä asunnot peruskorjataan, kuinka uusi vanhainkoti rahoitetaan ja ennenkaikkea, kuinka monta uutta 15 euroa maksavaa taloa rakennetaan.

Pormestari Gordillo

Talot herättävät kateutta koko Espanjassa, sillä ne ovat paras vastaesimerkki kaikille niille, jotka epäilevät antikapitalismin olevan utopiaa. Marinaleda antaa jokaiselle kylän asukkaalle maapalstan käyttöön, ilmaiseksi. Andalusian maakuntahallinto tukee rakennusmateriaalien hankinnassa, kyläyhteisö maksaa muurarin ja arkkitehdin. Muut kulut ovat n. 50.000 euroa, mikä on 100.000 euroa vähemmän kuin ympäröivissä kunnissa. Kootakseen tämän summan joutuvat kyläläiset maksamaan joka kuukausi 15 euroa. Tällä alhaisella maksulla varmistetaan, että Marinaledassa ei kenenkään tarvitse elää köyhyydessä ja että taloja ei myydä, ne siirtyvät perintönä. Marinaledassa pätee viisaus jonka muu maailma näyttää unohtaneen: "Asuminen on ihmisoikeus eikä tavara jota voidaan käytttää kaupan välineenä."

Vaikka kylässä esiintyy sosialidemokraattien taholta kritiikkiä jonka mukaan toiminta on epädemokraattista,  kyläläisillä on kuitenkin enemmän päätösvaltaa kuin muissa kunnissa. Tilannetta voidaan kuitenkin pitää selvänä edistysaskeleena demokratian kannalta verrattaessa muihin espanjalaisiin kuntiin. Useimmat kylän asukkaat elävät tyytyväisinä eikä siellä esiinny sen enempää sosiaalisesti nöyryyttävää kuin rasististakaan henkeä. Gordillo näyttää olevan ylivertainen hahmo kylässä, sillä hänen suunnitelmansa hallitsevat vahvasti tulevaisuutta. Hän ei kuitenkaan käytä valta-asemaansa omaksi hyödykseen.

(Käännös saksasta: Ilpo Rossi) 

(Julkaistu ensimmäisen kerran 2. maaliskuuta 2012 ryhmän nimeltä "vapaudenrakastajat" toimesta, lähde

http://diefreiheitsliebe.de/reportage/das-wunder-von-marinaleda-vollbeschaftigung-im-sozialistischen-dorf ja http://www.jungewelt.de/2012/08-24/046.php )

Vapaa kettu vapaassa kanatarhassa

EK on julkaissut oman strategiansa Eva-raportissaan koskien palvelujen tuottamista julkisen sektorin itsensä, yritysten ja erilaisten palveluja tuottavien yleishyödyllisten yhteisöjen toimesta. "­Pal­ve­lut au­ki! – Vii­si vaa­ti­mus­ta kun­tauu­dis­tuk­sel­le" -ra­port­ti ha­luaa ni­men­sä mu­kaan ava­ta kun­ta­lais­ten pal­ve­lut kil­pai­lul­le ja mur­taa kun­tien mo­no­po­lin nii­den tuo­tan­nos­sa.

Vaikuttaa siltä että ainakin Kokoomusta ja sen ministereitä painostetaan kovasti adoptoimaan EK:n palvelujen tuottamisstrategia. Ajatuksen hyväksyminen ei ole kaukana myöskään Keskustapuolueen aikaisemmista poliittisista linjanvedoista - yhteistoiminta yritysten kanssa ehti jo edellisellä vaalikaudella poikia koko joukon raastupaan johtaneita hankkeita. Miesmuisti on tunnetusti kaksi viikkoa ja siksi on aika tyrkyttää kansalle uudelleen yritysystävällistä strategiaa ei ainoastaan palvelujen tuottamiseksi, vaan myös voittoa tavoittelevan yritystoiminnan mahdollistamiseksi julkisilla palvelumarkkinoilla.

Kun tiedossa on että elinkeinoelämän strategisia suunnitelmia ei voida eikä haluta suoralta kädeltä ainakaan porvariston leirissä tyrmätä, joutuvat kunnallisvaalien jälkeen muodostuneet uudet kunnanvaltuustot ja kuntien hallintoelimet ottamaan konkreettisesti kantaa siihen, millä tavalla palveluja kunnissa ja niiden yhteistoiminnassa tuotetaan. Yritysten ja julkisen sektorin yhteistoimintaa ei ole saatettu korruptiouhasta ja maasuttamismahdollisuuksista huolimatta sellaiselle tasolle, että se vastaisi palvelutoiminnan edellyttämässä yhteistyössä vaadittavia eettisiä normeja. Sitä ei taideta tehdä tässäkään raportissa.

Omana työnä palvelujen tuottaminen tapahtuu ainakin periaatteessa avoimen kunnallisen hallinnon alaisuudessa. Uusilla valtuutetuilla tulee olemaan uskomattoman vaativa tehtävä saada virkakoneisto valmistelemaan myös omana työnä tehtävää vaihtoehtoa siitäkin huolimatta että se parhaiten vastaa demokratian, avoimuuden ja kustannusten kasvun omissa käsissä pitämisen tärkeitä periaatteita.
Kuntien yhteistoimintaan perustuvassa mallissa hankkeet jäävät melkeinpä säännönmukaisesti hallintohimmeleiden organisoitavaksi jolloin yhteys kunnalliseen demokratiaan käytännössä katkeaa. Pienten kuntien yhteistyössä päätöksenteko voi muuttua poliittisesti täysin yksipuoliseksi - siinä julkilausumaton mutta keskeinen Keskustapuolueen päiväuni.

Julkisen ja yksityisen sektorin suhteen vallitsee muutamia suuria periaatteellisia väärinkäsityksiä. Kun puhutaan avoimesta sektorista, tarkoitetaan yksityistä yrittämistä. Julkinen sektori on tässä katsannossa ollut suljettua - sinne ei yksityisellä palvelutuotannolla ole ollut pääsyä. Jos suljettua rakennetta pidetään paheena, on syytä katsoa palvelutuotannon rakenteita entistä kokonaisvaltaisemmin. Hallinnollisesta näkökulmasta nämäkin arvot näyttäytyvät toisella tavalla: yksityinen sektori on suljettua ja läpinäkymätöntä, julkinen hallinto edustaa avoimuutta, transparenssia ja demokratiaa. Näiden asettaminen kilpailutuksessa samalle viivalle merkitsee hallinnollisesti epädemokraattisen ja suljetun yhtäällä ja kansanvaltaisen ja transparenssin toisaalla kokemista  samanarvoisina.

Euroopan Unioni on jo kuitenkin peruskirjassaan asettunut  tiukasti demokratian puolustamisen ja tukemisen kannalle. Kun siis Unionin kilpailutussääntöjen perusteella vaaditaan kilpailuttamisen pakkoa esimerkiksi kunnallisten palvelujen tuottamisessa, uhmataan tietoisesti kansalaisten demokratialle asettamia vaatimuksia sekä hallinnollisesti että myös verovarojen käytön näkökulmasta. Kansalainen ei koe oikeudenmukaisena sitä, että hänen palveluihin suuntautuvista odotuksistaan ja julkisten palvelujen arvostuksesta ryhdytään nyhtämään myös liikevoittoja yrityksille. Laajat kaupalliset - usein jo kansainväliset - palveluyritykset vievät veroeuroista osan omien tiliensä katteeksi ja siinä mielessä ne ovat lopullisesti pois itse tuotettavasta palvelusta.

Toinen suuri väärinkäsitys koskee säästämistä. Hyvinvointivaltion kulujen vähentäminen on säästöä yksityiseen kulutuksen yhteisten palvelujen kustannuksella. Olisi aika saattaa yhteisöllisen säästämisen ajatus kunniaan, jolloin säästämisellä tarkoitetaan yhteisten voimavarojen kartuttamista eikä niiden vähentämistä. Vahva julkinen sektori muodostaa toimivan puskurin markkinoiden heilahteluja ja globaalin talouden epävarmuuksia vastaan. Sinne sijoitetut varat kiertävät vuoden aikana monessa kukkarossa ja tuottavat yhdessä päätettyjen palvelutehtävien muodossa välitöntä laatua elämään ja tarjoavat lisääntyvän pääoman kierron kautta toimintamahdollisuuksia myös yritystoiminnalle.

Kansalaisjärjestöjen rooli palvelujen tuottajana on jossakin määrin erilainen kuin varsinaisen yritystoiminnan. Jo sääntöjensä perusteella ne rajaavat voitontavoittelun pois toiminnastaan ja perustavat toimintansa arvoihin ja aatteeseen myös palvelutehtävää suorittaessaan. Yhdistyslaki velvoittaa niitä demokraattisiin käytäntöihin omassa toiminnassaan. Tässä suhteessa ne muodostavat arvokkaan lisän kansalaisten suunnasta tulevalle mielipiteenmuodostukselle, yhteistoiminnalle ja kasvulle vastuunottoon. Järjestöjen pakkoyhdistäminen ja kilpailuttaminen sekä keskenään että yritysten kanssa tuhoaa tehokkaasti järjestöjen aatteellista arvopohjaa.

Valtuustojen ja kunnallisten hallintoelinmten uusiutuminen kunnallisvaalien seurauksena on tietenkin kuntien elinvoimaisuuden kannalta tärkeää, kunhan ei unohdeta sitä että uusi päättäjäsukupolvi on kasvatettava eettisesti vahvaan kansanvaltaiseen ajattelutapaan puoluekannasta riippumatta. Olisi suuri vahinko jos uudet valtuutetut joutuisivat taloudellisten pakkojen edessä heittämään sisällölliset odotukset ja ajatukset tien poskeen. Silloin jotakin aivan olennaista  putoaa pois kunnallisesta itsehallinnosta. 

Ainakaan HS:n uutisen (Helsingin Sanomat, kotimaa 22.8. 2012) mukaan yritystoiminnan luomasta korruptiouhasta ei puhuta mitään. Ei ilmeisesti myöskään siitä, että EVA:n raportti perustuu selvästi markkinaliberalistisille odotuksille, jotka ovat saattaneet koko läntisen maailman talouden kaaokseen. Uudet kunnallisvaltuustot ja kunnalliset toimielimet joutuvat siis selvittelemään sitä, miten kunnallinen demokratia selviää siitä, jos ja kun vapaan kilpailutalouden kettu päästetään  kuntayhteisön kanatarhaan.

Vuosi vanhan vanhentaa...

Sosialidemokraattisen Puolueen eduskuntaryhmä on päättänyt asettua vaatimaan kiinteitä henkilöstömitoituksia tulossa olevaan vanhustenpalvelulakiin. Tätä on pidetty pallon ampumisena omaan maaliin; pohjana henkilöstömitoitukseille tulisi olla huolellinen analyysi todellisista tarpeista.

Mitä nämä analyysit tarkoittavat? Palvelujen kohderyhmä on vanhaa väestöä, jonka tilanne henkilökohtaisella tasolla muuttuu nopeasti; sanonta vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa, tarkoittaa analyysin kannalta sitä että kun selvitys on valmis, on tilanne jo monelta osin muuttunut.

Vanhusten palveluun tarvittavan työn vaativuuden arviointi on horjuvalla, alati muuttuvalla pohjalla johtuen kohderyhmän elämäntilanteesta. Toisaalta TVA:n (Työn Vaativuuden Arviointi) kone putosi jo 1990-luvulla; käsitykset työn vaativuudesta törmäsivät perinteisiin ajatuskaavoihin, koulutuksellisten näkökohtien erilaisiin painotuksiin osaamistekijänä ja hallinnollisen ja suorittavan työn merkityksen erilaiseen arvostukseen.

Lähteminen liikkeelle "huolellisesta tarveanalyysista" johtaa pitkiin työstämisprosesseihin, joiden aikana kohderyhmän tarpeet ehtivät muuttua moneen kertaan ilman että todellisen työn alkuun olisi edes päästy.
Näistä syistä ymmärrän liikkeellelähtöä yleiseltä tasolta, mikä mahdollistaa lain saamisen nopeasti liikkeelle ja antaa resurssien myötä mahdollisuuden lähes välittömään liikkeellelähtöön vanhustenpalvelulain edellytämän laajennetun  toiminnan käynnistämisessä. Tämä on linjassa myös alan ammattiliittojen näkemyksen kanssa. Erittäin tärkeää on myös se, että kaupalliset palvelujen tarjoajat eivät pääse pelaamaan henkilöstömitoituksilla ja polkemaan tarjouskilpailuissa tätä kautta hintoja.

Jos sattuisi käymään niin - mihin en oikein jaksa uskoa - että väkeä tulisi palkattua  tehtäviin enemmän kuin tarvitaan, merkitsisi se ainakin johonkin mittaan saakka mahdollisuutta etsiä ja rakentaa uutta laadullista ulottuvuutta vanhusten palvelutyöhön. Esimerkiksi kotihoidon tuessa tällä on valtavan paljon merkitystä, joten pääministeri Kataisen huoli mahdollisen hoidon tai henkilöstön laitostumisen lisääntymisestä ei itse päätavoitteen kannalta voi muodostua ainakaan pitkäaikaiseksi ongelmaksi.

Työpaikkoja  näyttäisi siis olevan tulossa vanhusten palveluihin, mutta onko niitä kohtaan tarpeeksi mielenkiintoa työtä hakevalla aktiiviväestöllä? Vanhusten hoitamista ei pidetä kovin seksikkäänä elämäntehtävänä eikä se sitä olekaan jos työ suuntautuu riittämättömällä henkilöstömäärällä viime hetkiään elävää ihmisen auttamiseen. Vanhan sosialistisen periaatteen mukaan määrä muuttuu myös laaduksi, kun henkilöstö- ja muita palveluresursseja on riittävästi käytössä.

Ihmisten motivaatiotaso on erilainen kaikissa työsuhteissa työnantajasta riippumatta. Laiskuuden ja motivaation puuttumisen asettaminen henkilöstömitoituksen parantamisen esteeksi ei johda mihinkään ja on vastoin sitä arkikokemusta, että ihminen oppii yleensä pitämään tehtävästään: työ tekijäänsä neuvoo. Työelämään voidaan lisäksi monella tavalla rakentaa vaihtelua, viihtyvyyttä ja sosiaalisuutta lisääviä elementtejä - eikä vähiten silloin kun ollaan tekemisissä elämää kokeneiden seniorikansalaisten elämän iltapuolen tukemisessa.

Aatteellista alumiinia

Kukapa ei haluaisi jopa mielellään ilmoittautua kansanvallan, osallistamisen, osallistumisen ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämisen etuvartijaksi ja kehittäjäksi. Sosialidemokratialle nämä ovat jo aatteelliseen arkikieleen iskostuneita käsitteitä. Kyllä myös liikkeen kannattajat - ja vastustajatkin - rakentavat tämän lähestymistavan varaan ja miksei myös vuorollaan tehtävissä ja niinmuodoin myös vastuussa olevat – tietyin varauksin.

Varauksellisuudella tarkoitan tässä sitä perusdemokratiaan kuuluvaa asennoitumistapaa, jonka mukaan asioista keskustellaan, oman lähestymistavan lisäksi otetaan muitakin mielipiteitä huomioon, kuunnellaan ja kirjoitetaan esiin nousevia ajatuksia muistiin. On opittu myös empatiaa: uusia ajatuksia kehutaan mielenkiintoisiksi, kehittämisen arvoisiksi, niitä kannattaa laittaa hautumaan. Mutta laitetaanko?

Kansanvaltaisen liikkeen toimintakonsepti rakentuu kuuntelemisen, ryhmätöiden, ja ideoiden kehittelyn ja laajan neuvoa antavan toiminnan varaan. Edustajat ja tehtäviin pyrkivät tulevat toreille ja tilaisuuksiin kuuntelemaan ja keskustelemaan. Aatteellista kamaa tulee seminaareista, keskustelutilaisuuksista, lukemattomista paikoista. Vaikuttajille soitellaan, lähetetään sähköposteja, kirjoitellaan, nykyistään hihasta, esitetään varteenotettavia ajatuksia.

Nyt seuraa ratkaiseva kysymys: minne uudet ajatukset joutuvat, miten niitä kerätään ja miten niitä työstetään eteenpäin?

Vastaus kuuluu: käsitellään satunnaisesti, muiden kiireisten tehtävien ohessa, pääsääntöisesti ei mitenkään. Koulutusyhteisöjen työn ja opintojen yhteydessä tehdyt ryhmätyöt päätyvät kouluttajan kaapistossa mappi ööstä aikaa myöten roskikseen, hautautuvat kiireisen edustajan paperipinoihin, unohtuvat vanhoihin muistiinpanoihin. Hyvä idea on laitettu hautumaan, hautautumaan ja muuttumaan sekajätteeksi aatteellisen tietoisuuden kaatopaikalle.

Puhutaan kuuntelusta, empatiasta, vuorovaikutteisuudesta, avoimuudesta ja osallistamisesta. Laajan neuvoa-antavan toiminnan kohtalona näyttää kuitenkin olevan päätyminen aatteelliseksi sekajätteeksi jota ei systemaattisesti työstetä, jäsennellä ja oteta aatteellisen arvioinnin pohjamateriaaliksi. Voihan olla että päättävässä asemassa olevan henkisessä prosessissa jotakin päätyy päätöksenteon ja jopa toteuttamisen asteelle, mutta ajatuksen alkuperäiseen esittäjään uudella ulottuvuudella lienee useimmiten seitinohut yhteys jos sitäkään. Luovasta ponnistelusta ei palkita eikä siihen kannusteta; uuden ajatuksen esitäjä saattaa pikemminkin päätyä vähän kummallisena pidettyjen laajahkoon joukkoon. 

Aidon kuuntelun, neuvoa-antavan toiminnan, ideoiden ja ajatusten kokoamisen, siis osallistamisen pitäisi luonnostaan johtaa järjestelmälliseen arvomateriaalin kokoamiseen, jäsentämiseen ja saattamiseen neutraalin ja toimivan, siis hyvin organisoidun, tietoisen aatteellisen työstämisen kohteeksi. Mitään aatteellisessa toiminnassa tuotettua ei pitäisi hukata, aatteellisen arvotuksen tulisi koota henkisen työn tuloksia kaikilta sektoreilta, kaikista tilaisuuksista, ennenkaikkea hierarkioiden ulkopuolelta ja lisäksi ainakin alkuvaiheessa anonyymisti, jotta yhteiskuntaluonteeseemme kuuluva auktoriteettiusko ei pääsisi pudottamaan väärältä taholta tulevia ajatuksia jo kättelyssä historian roskatynnyriin. Erityisen arvokkaita ovat ilmeisesti juuri järjettöminä ja irrationaaleina pidetyt ajatukset, koska uuden olemukseen kuuluu oudolta ja uskomattomalta tuntuminen. Ei ole kovin ainutkertaista että järjettömänä ja jopa hulluna pidetty muuttuu järjelliseksi ja nerokkaaksi - ja päinvastoin.

Kuin puhutaan kansanvaltaisesta työväenliikkeestä, esimerkiksi Työväen Sivistysliitolla tulisi olla käytössään resursseja tällaisen toiminnan organisointiin. Tällä hetkellä niitä ei ole eikä näkyvissä olevien raamibudjettien puitteissa ole tulossakaan. Ainoa joka on saanut varoja aineistojensa järjestämiseen valtiolta, taitaa olla EK, jonka materiaalit Vanhasen-Kataisen hallituksen aikana arkistoitiin valtion projektiluonteisella tuella  Mikkelissä.

Jokainen edustaja joka on kuunnellut sitä intensiivistä tapaa millä hänelle ajatuksia esitetään, on voinut havaita esittämiseen ja sisältöön ladatun henkisen energian ja ajatustyön. Jos empatian osoitus jää pelkäksi muodollisuudeksi eikä rationaalista uskoa asian käsittelyyn synny, muuttuu tapahtuma käänteiseksi voimaksi, pettymykseksi ja vihaksi joka uhkaa murskata aatteellisen liikkeen perusteita myöten, niinkuin lupauksistaan luopuneelle petturille kuuluukin tapahtua.

Kävin muutama vuosi sitten Ala-Saksissa tutustumassa uudenuutukaiseen kaatopaikkaan, jonne rahdattiin jätettä koko Nieder-Sachsenin osavaltion alueelta. Sisääntuonnin yhteydessä toimi firma, jonka toistakymmentä työntekijää avasivat jokaisen talousjätepussin ja erottelivat moskan joukosta arvomateriaalit talteen. Työ kannatti, yrityksen kulut tulivat katetuiksi pelkällä roskapusseista löytävällä alumiinilla, näin meille kerrottiin.

Koskahan aatteellinen alumiini tulee systemaattisen keräämisen, tallentamisen ja jatkoprosesseihin johtavan työstämisen kohteeksi?