Vuosi vanhan vanhentaa...

Sosialidemokraattisen Puolueen eduskuntaryhmä on päättänyt asettua vaatimaan kiinteitä henkilöstömitoituksia tulossa olevaan vanhustenpalvelulakiin. Tätä on pidetty pallon ampumisena omaan maaliin; pohjana henkilöstömitoitukseille tulisi olla huolellinen analyysi todellisista tarpeista.

Mitä nämä analyysit tarkoittavat? Palvelujen kohderyhmä on vanhaa väestöä, jonka tilanne henkilökohtaisella tasolla muuttuu nopeasti; sanonta vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa, tarkoittaa analyysin kannalta sitä että kun selvitys on valmis, on tilanne jo monelta osin muuttunut.

Vanhusten palveluun tarvittavan työn vaativuuden arviointi on horjuvalla, alati muuttuvalla pohjalla johtuen kohderyhmän elämäntilanteesta. Toisaalta TVA:n (Työn Vaativuuden Arviointi) kone putosi jo 1990-luvulla; käsitykset työn vaativuudesta törmäsivät perinteisiin ajatuskaavoihin, koulutuksellisten näkökohtien erilaisiin painotuksiin osaamistekijänä ja hallinnollisen ja suorittavan työn merkityksen erilaiseen arvostukseen.

Lähteminen liikkeelle "huolellisesta tarveanalyysista" johtaa pitkiin työstämisprosesseihin, joiden aikana kohderyhmän tarpeet ehtivät muuttua moneen kertaan ilman että todellisen työn alkuun olisi edes päästy.
Näistä syistä ymmärrän liikkeellelähtöä yleiseltä tasolta, mikä mahdollistaa lain saamisen nopeasti liikkeelle ja antaa resurssien myötä mahdollisuuden lähes välittömään liikkeellelähtöön vanhustenpalvelulain edellytämän laajennetun  toiminnan käynnistämisessä. Tämä on linjassa myös alan ammattiliittojen näkemyksen kanssa. Erittäin tärkeää on myös se, että kaupalliset palvelujen tarjoajat eivät pääse pelaamaan henkilöstömitoituksilla ja polkemaan tarjouskilpailuissa tätä kautta hintoja.

Jos sattuisi käymään niin - mihin en oikein jaksa uskoa - että väkeä tulisi palkattua  tehtäviin enemmän kuin tarvitaan, merkitsisi se ainakin johonkin mittaan saakka mahdollisuutta etsiä ja rakentaa uutta laadullista ulottuvuutta vanhusten palvelutyöhön. Esimerkiksi kotihoidon tuessa tällä on valtavan paljon merkitystä, joten pääministeri Kataisen huoli mahdollisen hoidon tai henkilöstön laitostumisen lisääntymisestä ei itse päätavoitteen kannalta voi muodostua ainakaan pitkäaikaiseksi ongelmaksi.

Työpaikkoja  näyttäisi siis olevan tulossa vanhusten palveluihin, mutta onko niitä kohtaan tarpeeksi mielenkiintoa työtä hakevalla aktiiviväestöllä? Vanhusten hoitamista ei pidetä kovin seksikkäänä elämäntehtävänä eikä se sitä olekaan jos työ suuntautuu riittämättömällä henkilöstömäärällä viime hetkiään elävää ihmisen auttamiseen. Vanhan sosialistisen periaatteen mukaan määrä muuttuu myös laaduksi, kun henkilöstö- ja muita palveluresursseja on riittävästi käytössä.

Ihmisten motivaatiotaso on erilainen kaikissa työsuhteissa työnantajasta riippumatta. Laiskuuden ja motivaation puuttumisen asettaminen henkilöstömitoituksen parantamisen esteeksi ei johda mihinkään ja on vastoin sitä arkikokemusta, että ihminen oppii yleensä pitämään tehtävästään: työ tekijäänsä neuvoo. Työelämään voidaan lisäksi monella tavalla rakentaa vaihtelua, viihtyvyyttä ja sosiaalisuutta lisääviä elementtejä - eikä vähiten silloin kun ollaan tekemisissä elämää kokeneiden seniorikansalaisten elämän iltapuolen tukemisessa.