Kartesiolainen epäily

Mikä on saanut entiset kansalaisoikeustaistelijat 1970-80 -lukujen DDR:ssä vaeltamaan sitten muurin murtumisen 1991 toisiin puolueisiin, sosialidemokraatteihin, liberaaleihin, CDU:hun ja vihdoin AfD:hen, äärioikeistolaiseen ja kansallismieliseen poliittiseen valintaan? Vuoden 2018 der Spiegel nro 2 (5.1. 2018) kirjoittaa "näistä sankareista", jotka kertovat aluksi pettymyksestään DDR:ään, mielipidevainosta, pidätetyksi tulemisestaan ja sitten kokemuksistaan "lännessä", demokratian ihmemaassa Saksan Liittotasavallassa. Sankarit ovat analyytikoja, kamppailijoita, syrjään työnnettyjä - ja sellaiseksi he ovat kokeneet jääneensä myös Saksan liittotasavallassa.

Aistin samanlaisia piirteitä myös sosiaalisen median kirjoittelussa - myös omalla kohdallani. Lapsuudesta sakka koettu epävarmuus, "piikki lihassa" - onko se seikka, joka saa epäilevän etsimään uuden epäilemisen ja arvostelun kohteita? Vai onko  sittenkin oikein uskoa maalaisjärkeen, rationaaliseen ajatteluun ja unelmaan toisenlaisesta todellisuudesta? Läntisissä demokratioissa ei paine yhdenmukaisuuteen johda pidätyksiin ja vankiloihin, vaan ulossulkemiseen "median relevanssialueelta", kuten der Spiegel-lehden toimittajien ilmaisu kuuluu. Ei ole pääsyä julkisiin tiedotusvälineisiin, ei edes keskeiseen keskusteluun vuosikymmeniä omaksi aatepiiriksi koetulla alueella. Se että vaietaan kuoliaaksi, takanapäin luokitellaan erikoistapaukseksi tai vain todetaan väärässäolijaksi tai muuten kummalliseksi herättää joukon kysymyksiä demokratiamme tilasta.

Kun  en liene ainoa joka vähintäänkin alitajunnassaan on pohtinut tällaisia kysymyksiä, rohkenen lainata Hanna Arendtin jo vuonna 1958 julkaistun teoksen ja tämän vuosituhannen puolella suomennetuksi tulleen teoksen erästä, juuri tähän ongelmavyyhteen liittyvää kohtaa.


"Moderni filosofia alkoi epäilystä eli Descartesin ajatuksesta de omnibus dubitatum est: kaikkea on epäiltävä. Epäilyä ei kuitenkaan pidetty mielen luontaisena keinona ajattelun harhoja tai aistien illuusioita vastaan, ei myöskään skeptisyytenä niin ihmisten kuin aikojenkin moraalia ja ennakkoluuloja kohtaan, eikä edes tieteellisessä tutkimuksessa tai filosofisessa ajattelussa käytettävänä kriittisenä metodina. Karteosilainen epäily on merkitykseltään niin laaja ja tarkoitukseltaan niin perustavaa laatua oleva, ettei sitä kyetä määrittelemään näin konkreettisesti. Epäily on modernissa filosofiassa ja ajattelussa yhtä kekeisessä asemassa kuin aiempina vuosisatoina oli kreikan thaumazein eli ihmetys siitä, että kaikki on siten kuin on. Descartes käsitteellisti ensimmäisenä tämän modernin epäilyn, josta hänen jälkeensä tuli itsestään selvä, huomaamaton, kaiken ajattelun liikkeellepaneva voima. Epäily on toiminut näkymättömänä akselina, jonka ympärille kaikki ajattelu on keskittynyt. Aivan kuten käsitteellisen filosofian suurimmat ja aidoimmat edustajat Platonista ja Aristoteleesta uuteen aikaan asti ilmaisivat ihmetystä, samalla tavoin nykyajan filosofit Descartesista lähtien ovat keskittyneet epäilyksen ja sen seurauksien ilmaisemiseen.
---
Descartesin filosofiaa vainoaa kaksi painajaista, joista on tavallaan tullut koko uuden ajan painajaisia. Ei siksi, että kartesiolaisella filosofialla oli uuteen aikaan niin suuri vaikutus, vaan siksi, että painajaisten ilmaantuminen oli miltei väistämätöntä kun modernin maailmankuvan todelliset seuraamukset ymmärrettiin. Nämä painajaiset ovat hyvin yksinkertaisia ja tunnettuja. Ensimmäisessä painajaisessa epäillään sekä maailman että ihmiselämän todellisuutta, sillä jos aisteihin, arkiajatteluun ja järkeen ei voi luottaa, voi hyvin olla mahdollista, että se mitä me pidämme totuutena onkin vain unta. Toinen painajainen koskee yleistä ihmisenä olemisen ehtoja sellaisina, miksi uudet löydöt ne paljastivat, ja sen mahdottomuutta, että ihminen pystyisi luottamaan aisteihinsa ja järkeensä. Näissä olosuhteissa näyttää todellakin huomattavasti todennäköisemmältä, että paha henki, Dieu trompeur, tahallisesti ja pahansuovasti pettää ihmisen, kuin että jumala olisi maailmankaikkeuden hallitsija. Pahuus olisi täydellistä, jos kävisi ilmi, että paha henki on luonut olennon, joka elättelee sisällään käsitystä totuudesta, mutta ei muiden sille annettujen ominaisuuksien takia koskaan kykene saavuttamaan ainuttakaan totuutta eikä saamaan varmuutta mistään."

(Lainaus Hanna Arendtin kirjasta Vita activa - Ihmisenä olemisen ehdot (AlkuteosThe  Human Condition 1958), 4. painos Tallinna 2017, sivuilta 286-290)