Rohkea Reetta - jo nuoruudessaan

Sokea Greta?

Aluksi johdantoa syyskuun 2019  lopulta Taloussanomien uutisartikkeliin nojautuen: 

EKP:n pääjohtaja Mario Draghi - pääjohtaja vielä kuukauden - kaipaa euroalueen yhteistä finanssipolitiikkaa yhteisen rahapolitiikan lisäksi. "Euroalueella on yhteinen rahapolitiikka, mutta finanssipolitiikkaa jäsenvaltiot tekevät itsenäisesti. Finanssipolitiikalla tarkoitetaan sitä, miten julkinen talous kerää ja käyttää varoja."

Draghin vihjeiden takana on tukala ja vahingollinen - pysyviä vahinkoja jatkuvasti aiheuttava - Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin sementoitu lähestymistapa. Sen mukaan yhteinen finanssipolitiikka voi suuntautua ainoastaan "erittäin kilpailukyisen markkinan" luomiseeen. Valtioiden yhteinen - so. valtioiden omiin budjetteihin kohdistuva endogeeninen - yhteisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva - finanssipolitiikka on käytännössä kokonaan ja vieläpä tiukoin sanakääntein kielletty. Edes korjaustoimissa ei saa horjuttaa peruskirjojen markkina-alisteista lähestymistapaa - se on eettisillä säännöillä suljettu pois mahdollisuuksien joukosta.

Itse asiassa pääjohtaja Draghi ei saisi edes haikailla Valuuttaunionin jäsenvaltioihin suuntautuvan fiskaalipolitiikan suuntaan, mutta nyt, toimintakautensa lopulla hän ottaa riskejä myös tässä suhteessa. Tosin hän ei mainitse, millaista fiskaalipolitiikkaa valtioiden suuntaan tulisi harjoittaa, ellei sellaiseksi lasketa hänen kaavailemaansa yhteistä budjettia. Siinähän Komissio tai talouspoliittinen ministerineuvosto saattaisi yhteisen budjetin kautta saattaa liikkeelle sellaisia strategisia toimia jotka vahvistaisivat jäsenvaltioita.

Näen tässä Italian ja Ranskan yrityksen irtautua Saksan tiukkoihin taloussääntöihin sitoutuneesta talouspolitikasta. Samat periaatteet jotka Draghin mielestä vaivaavat Euroopan Unionia, löytyvät myös Saksan vuodelta 1949 olevasta perustuslaista, tosin hieman eri tavalla painotettuina.

Draghin varovaiset kiertoilmaisut antavat ymmärtää, että Euroopan Unionin ja samalla myös EKP:n pitäisi voida irtautua peruskirjoihin ikuisiksi ajoiksi ankkuroiduista uusliberaaleista elementeistä. Pidemmän päälle Ranska, Italia ja Espanja, koko EU:n eteläinen ulottuvuus ja vähitellen myös pohjoisemmat jäsenmaat joutuvat yhä pahempaan kurimukseen kovin vanhanaikaiseksi ja yksisiipiseksi osoittautuvan eurooppalaisen fiskaalipolitiikan johdosta.

Sellaisesta hyvinvointivaltiosuuntauksesta joka toi Pohjolaan muualla maailmassa tuntemattoman yhteisen hyvinvoinnin, ei voi nykyisillä säännnöillä olla puhettakaan.

Siksi Draghin viestiä pitäisi ennenkaikkea yhteistä, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota ja -Eurooppaa tavoittelevien voimien tulkita kaiken kokeneen eroavan pääjohtajan tärkeänä sanomana tulevaisuutta ajatellen.

---

Koskien suhteellisen kriittistä lähestymistapaani eurooppalaiseen todellisuuteen mm. Facebookin kommenteissa on vaadittu evidenssiä ja väitetty lähestymistapani olevan virheellinen. Mitä evidenssiin tulee, Euroopan Unioni on suoriutunut taloudellisista haasteistaan korkeintaan välttävästi ja verrattuna muihin globaaleihintoimijoihin – kuten Kiinaan – todennäköisesti jopa kehnosti. Sen että kokonaisia kansakuntia – kuten Kreikka - joutuu taloudelliseen ja sosiaaliseen syöksykierteeseen pitäisi käydä evidenssistä, näytöstä siitä että Eurooppalaisen makrotalouden lähtökohdat ovat virheellisiä, perustuvat siis vääriin premisseihin, perusedellytyksiin.

Kaavautuneesta ja eitoivottuihin tuloksiin johtavasta eurooppalaisesta  syndroomasta olenkirjoituksissani syyttänyt muutamaa virheellistä olettamusta. Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa – sitä voitaisiin kaiketi kutsua jopa nykyisen Euroopan perustuslailliseksi asiakirjaksi – on otettu asioita jotka peruskirjaan eivät kuulu. Strategiset tai taktiset perusteet, tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalisena, toimintaa ohjaavana perusteena. Talouden ehdoton alistaminen ”mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle” tai jollekin strategiselle poliittiselle tavoitteelle perustuslaissa rikkoo tätä kategorisen imperatiivin tärkeää filosofista sääntöä vastaan.

Immanuel Kant kehitti filosofiaansa kategorisen imperatiivin käsitteen. Kysymys on asennoitumistavasta, joka edustaa universaaleja, kaikkia koskevia periaatteita tavalla, joka voitaisiin julistaa koko yhteisöä koskevaksi laiksi.  ""Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö." - " Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi." Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että "tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet."

Virheisiin kuuluu myös koko joukko valtavirtaisen talouden olettamuksia. Saksan perustuslakiin otettiin aikanaan (1949) kasvua ja velkaantumista rajoittavia säännöksiä. Taustana oli Saksan ennen toista maailmansotaa 1920-luvulla kokema hyperinflaatio, jonka kokemukset olivat vielä toisen maailmansodan jälkeenkin tuoreessa muistissa. Valtiontalouden ymmärtäminen kotitalouden ehdoilla toimivaksi siinä mielessä että ensin on säästettävä ennenkuin voidaan investoida, muodostuu valtavaksi taloudelliseksi rasitteeksi. Moderni valtio tekee aina velkaa saattaessaan liikkeelle projekteja ja suuria investointeja. Edes pankit eivät käytä peruspääomaansa lainoittaessaan yritysten hankkeita. Euroopan Unioni ei voi hankkeineen koskaan ajautua konkurssiin; lainasuhde perustuu aina velkasuhteen rakentamiseen. Oman keskuspankin omaava maa – siihen kai Euroopan Unioniakin voidaan verrata – voi rahoittaa kaikki hankkeensa ilman konkurssivaaraa; määrällinen biljoonaluokan määrällinen elvytys osoitti, että inflaatio ei ole keskeinen vaaratekijä poliittisilla päätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla elvytettäessä.

Euroopan Unionin perustuslaillinen yksiulotteisuus rampauttaa niitä voimia, jotka haluavat rakentaa tulevaisuutta vahvan demokraattisen valtion varaan. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio tunnistetaan toki Euroopan Unionissa "vahvana pohjoisena", mutta käytännön toiminnassa pohjoismaat joutuvat jatkuvasti alistumaan mahdollisimman tehokkaan markkinan "ensiyön oikeuteen". Kun tähän lisäksi liittyy pohjoismaiden itsensä vaitonaisuus omien arvojensa läpiviemisen suhteen koko unionin alueella, voidaan tätäkin pitää virheellisenä olettamuksena. on suoraan sanottava, että pohjoismaisen "kansankodin" periaate ei saa juuri minkäänlaista tukea Euroopan Unionin perusasiakirjoista eikä ohjelmatyöstä.

Vaihtoehdoksi ns. valtavirtataloudelle onkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana noussut keynesiläisistä lähtökohdista kasvava Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), jota syyskuun lopulla mm. Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi piti kokeilemisen arvoisena lähestymistapana. Sen keskeinen sanoma on, että Euroopan Unionin ja sen keskuspankin noudattama linja on poliittinen valinta, jolla on nähdyn kaltaisia seurauksia.

Strategisten ja taktisten toimenpiteiden sisällyttäminen perustuslakiin tai senluontoiseen asiakirjaan on karmea virhe poliittisen vapauden ja moniarvoisuuden kannalta. Sen että demokraattinen valtio suljetaan perustuslaillisesti keskeisen vaikuttajan ja toimijan roolista, luulisi herättävän jokaisen itseään demokraattina pitävän mitä voimakkaimpaan kritiikkiin, suorastaan hätähuutoon. Miksi näin ei tapahtu? Miksi poliittiset päättäjät, suuret puolueet, valtiosäännön tai talouden aasiantuntijat eivät reagoi?

Tässä tullaankin aikamme yhteen suurimmista ongelmista, modernin ihmisen kyvyttömyyteen ajatella, tuntea tai haluta jotakin itse – minkä luulisi olevan tärkein modernin yhteiskunnan hyve. Pelko leimauta neurootikoksi, olemalla erilainen kuin yleinen mielipide edellyttää, on tavallisen ihmisen elämän yksi suurimpia pelkoja; siinä voi menettää työnsä ja koko uransa, kaveripiirinsä, ystävänsä, joutua täysin eristetyksi – ja täydellisen eristyksen pelko aiheuttaa pakoa automaattiseen yhdenmukaisuuten. Erich Fromm, Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulun johtava sosiaalipsykologinen hahmo  kuvaa kirjassaan ”Vaarallinen Vapaus” tätä seuraavasti: ”Mutta tämä yksilön voimaton eristyneisyys, jota nämä kirjailijat ovat kuvanneet ja jonka monet niinsanotut neurootikot ovat tunteneet, ei tiedostu tavalliselle keskitason ihmiselle, siihen hän on liian arka. Hän suojautuu jokapäiväisen toiminnan rutiiniin, yksityiselämänsä ja yhteiskunnallisen kanssakäymisensä turviin, hän peittää tietoisuuden kaikenlaisilla huvituksilla, tapaamisilla, ’jonnekin menemisillä’.’hauskanpidolla’. Mutta yksinäisyys ja hämmennys eivät kaikkoa. Tällaista tilaa ihmiset eivät voi kestää iänkaikkisesti. He eivät jaksa kantaa taakkaa jonka ’vapaus jostakin’ muodostaa; jolleivät he voi muuttaa negatiivista vapautta positiiviseksi vapaudeksi, heidän on paettava kaikkea vapautta. Ne yhteiskunnalliset pääväylät, joita myöten vapautta on paettu, ovat: alistuminen johtajan alaisuuteen, kuten facistisissa maissa on käynyt, ja pakonomainen samankaltaistuminen, mikä on tapahtunut demokratioissamme.”

Mitäs tekemistä sokealla Reetalla on tämän blogin kanssa? Pikku tyttönä hän huomasi Anderssenin sadun kuvaamana, että keisari ei olekaan pukeutunut viimeisen muodin mukaan vaan että keisarilla ei ole vaatteita. Teini-ikäisenä hän purjehti Atlantin yli YK:n yleiskokoukseen ja joutui toteamaan että suuriinkaan valtionpäämiehiin ja päättäjiin ei voi luottaa. Vanhana ja näkövammaisenakin hän säilytti itsenäisyytensä ja laukoi totuuksia asioista, joihin tavanomaisuuksiin paennut kansalainen ei näyttänyt yltävän.

Mielestäni evidenssiä virhearvioista ja automaattiseen yhtenmukaisuuteen vajoamisesta on riittävästi.