"Demokratia on aina vaarassa ellei sen kantajana ole yhteiskunnan jäsenten omaksuma demokraattinen ajattelutapa. Kansanvaltaisen työväenliikkeen on pidettävä huoli sen vaalimisesta omien järjestöjensä puitteissa ja koko yhteiskunnassa. Kun on tutustunut esim. Joseph Goldsteinin v. 1952 julkaisemaan tutkimukseen "Brittiläisten ammattiyhdistysten hallinto", voi todeta, kuinka suuresti työväenjärjestöt ovat muodostuneet harvain valtaisiksi ennen muuta välinpitämättömyyden takia. On otettava vakavasti toteamus, että demokratia on nykyaikana ennen muuta sen varassa, onko se todella ihmisten suhde-elämää hallitseva ajattelutapa ja elämänmuoto. On ymmärrettävä, että vapauden ydin on yksilön mahdollisuudessa toteuttaa omaa itseään, samalla kun hän tarjolla olevista mahdollisuuksista yksilöllisesti tarkoituksenmukaisimman valitsemalla toteuttaa myös yhteiskunnallisesti arvokkaita tehtäviä ja auttaa kokonaisuutta omalla panoksellansa.
"Oleellista demokratiassa on, että valtion voimavarat ovat yhteistä omaisuutta, jota hoidetaan kaikkien kansalaisten nimessä, kaikkien edustajien kautta ja kaikkien eduksi", sanotaan Englannin työväenpuolueen vaaliohjelmassa v. 1945. Barbara Wootton on teoksessaan "Vapaus suunnitelmataloudessa" koonnut tämän lausunnon seuraavasti: "Suunnittelun oikeutuksen vapauden kannalta on oltava siinä, että kun yhteisvastuullisesti päätetään taloudellisista vaihtoehdoista, niin meidän vapauksiemme täytyy laajentua ja pettymystemme pienentyä; meillä on tällöin suurempi mahdollisuus tehdä, mitä tahdomme. Tämä puolestaan sisältää: (1) että on päämääriä, jotka voidaan määritellä "kaikkien etujen" mukaisiksi, (2) että nämä päämäärät voidaan määritellä kyllin täsmällisesti ja (3) että henkilöiden, joiden tehtävänä on tehdä päätöksiä "kaikkien eduksi ja kaikkien nimessä", todella jatkuvasti pyrkivät niin tekemään". (Barbara Wootton, Freedom under Planning, Lontoo 1946, siv. 22-23.)
Hän osoittaa teoksensa erittelyssä, kuinka vaikea ongelma suunnittelu on perinnäisten vapausarvojen säilyttämisen kannalta. Teoksen ansiona on ennen muuta suunnitelmatalouden ja poliittisen vapauden yhdistämisen edellyttämien kansalaisvaatimusten, etenkin kasvatusvaatimusten, osoittaminen.
Demokratia on aina suuresti johtajiensa varassa. Taloudellinen suunnittelu kysyy myös asiantuntemusta ja organisaatiokykyä. Onnistuakseen se vaatii "esikunnan", talouselämän erikoistuntijoita. Miten voidaan kiinnittää "oikea" mies "oikealle" paikalle, on todella ongelma, jonka ratkaisusta riippuu paljon. Vapaa arvostelu on suunnitelmatalouden onnistumisen edellytys. Sen avulla voidaan myös torjua virkavaltaisuus, lahjominen ja muut mädännäisilmiöt, jotka aina uhkaavat demokratiaa. Kansanvaltainen sosialismi korostaa myös kasvatustekijöiden merkitystä. Tällöin kasvattamista yhteiskunnallisuuteen, sosiaaliseeen ajatteluun ei ole unohdettava.
Barbara Wootton toteaa tutkimuksessaan, että valtion suunnittelussakin valtaa voivat käyttää julmat ja tyrannimaiset ihmiset toisella tavalla kuin humaaniset ja vapautta rakastavat ihmiset. Olisi erittäin lapsellista kuvitella, että suunnitelmatalouden yhteiskunnassa kansalaiset muuttuisivat sävyisiksi ja humaaneiksi olennoiksi, joiden ainoa motiivi olisi lähimmäisten palveleminen! Ihminen saattaa uskoa lähimmäisistään mieluummin hyvää kuin pahaa tai päinvastoin - tieteen kannalta näyttää olevan, että ihmisluonto on sekä "hyvä" että "paha", ja että "ihmisluonnosta" voidaan siis tilanteen mukaan uskoa ja odottaa kumpaakin. (vrt. Alf Arlberg: Flykten från ensamheten luku "Är människan ond eller god ?") On yleensä syytä muistaa esim. Edger Lee Mastersin varoitus: "Minä sanon sinulle Spoon River, ja Sinulle oi tasavalta: Varokaa miestä, joka on kohonnut valtaan aloitettuaan uransa housunkannattimilla".
Kansanvaltaisessa valtio- ja yhteiskuntaelämässä vilisee monenlaisia tyyppejä, joista toiset ovat vieraita haaveilijoita, toiset taas kylmän laskelmoivia valtaihmisiä. Toiset ovat älykkäitä ja toiset hidasälyisiä. Toisten lukeneisuus on suurempi kuin naapurin, joilla taas on tarmoa, sitkeyttä ja järjestelykykyä. Milloin kuulee esim. väitettävän, että maailmmankatsomuksellisesti eri leiriin kuuluvat ovat läpeensä kehnoja... oman puolueen edustajiin verrattuna, silloin voi huoletta todeta propagandan olevan huipussaan!
Kansanvaltainen suunnittelukaan ei mitään "paratiisia" voi luvata - se ei ole kertakaikkinen maailmanparannussuunnitelma, vaan asteettain toteutettava ohjelma yhteiskuntatalouden organisoimiseksi mahdollisimman suuren subjektiivisen (yhteiskunnan jäseniä, yksilöitä hyödyttäen) ja objektiivisen (koko yhteisknntaa hyödyttäen) kokonaistuloksen aikaansaamiseksi sekä tuotannon että jakelun uudelleenorganisoinnin puitteissa.
Miten sitten ratkaistaan suunnitelmatalouden hallinto-ongelma, siitä on esitetty useitakin erilaisia ehdotuksia, joiden selostaminen tässä yhteydessä ei ole mahdollista. Miten esim. kytketään uudet hallintoelimet kansaneduskunnan kontrolliin, on eräs ratkaiseva probleemi, joka vaatii jatkuvaa teoreettista tutkimusta.
Aikaisemmin sanottiin suunnitelmatalouden tavoitteena olevan "kaikkien" eli "yhteisen" edun tai hyvinvoinnin. On ilman muuta selvää, ettei tällaista olotilaa koskaan ole olemassa. Se on ainoastaan ideaalitavoite, joka tosin tietyin edellytyksin voidaan sopimusteitse teoreettisesti määritellä ja siirtää myös käytännölllisen politiikan tavoitteeeksi. "Yhteinen hyvä on jotakin, mitä yleisesti pidetään hyvänä", sanoo Wootton. On siis olemassa yhteisten arvosteluperusteiden tarve. Juuri yhteisten arvosteluperusteiden kehittyminen on - huolimatta luokkajakoisen yhteiskunnan perusristiriidoista - johtanut jo esim. nykyaikasen sosiaalipolitiikan tunnustamiseen. Kaikki puolueet aina äärimmäisistä konservatiiveista kommunisteihin saakka korostavat esim. "jokaisen kansalaisen" oikeutta saada tyydyttää välttämättömimmät elämäntarpeensa.. Ei mikään puolue puolla nälkää, slummiasuntoja eikä työttömyyttä, toteaa Wootton. "Joko on nyt olemassa sopimus siitä, mainitut asiat ovat yleensä pahan perustekijöitä, tai joku valehtelee karkeasti", sanoo Wooton (mt. s. 128).
Suunnitelmatalous edellyttää, että kansalaisjoukot pääsevät sopimukseen niistä päämääristä, joihin suunnittelun avulla tulee pyrkiä. Demokratia edellyttää, että kansan enemmistö on suunnitelmatalouden tavoitteiden takana. Ellei tämä ehto täyty, niin suunnitelmataloudesta ei voi muodostua perinnäisiä kansanvaltaisia perusarvoja säilyttävää järjestelmää.
Tämän ehdon täyttyminen edellyttää ymmärtääksemme ainakin kahta asiaa: (1) suunnittelun yleiset yhteiskunnallis-taloudelliset kohteet on määriteltävä kyllin laajasti ja (2) suunnitelmatalouden on rajoituttava sivistystoimnnan aineellisten edellytysten kehittämiseen - koska kulttuurin arvopuolta ei voida suunnitella..
Suunnittelun taloushallinnon teknillinen välttämättömyys on keskitetty päätös ja valvonta. Jos esim. rakennustoiminta on suunnitelmallisesti johdettua, niin suunnitteluviranomaisilla on valtuus antaa rakennuslupia tai kieltää ne. Hallitus, jolla olisi käytettävissään oikeus suunnitella viimeistä piirtoa ja yksityiskohtaa myöten yhteiskunnan aineellisten voimavarojen käyttö, voisi tehdä esim. tehokkaan puhe- ja uskonnonvapauden mahdottomaksi jokaiselle elimelle, henkilölle tai yhteisölle, jota hallitus ei pitäisi suotavana. Se kävisi päinsä yksinkertaisesti siten, että hallitus kieltäisi tarvittavat aineelliset varusteet: rakennusten tarveaineet, kirjapainot, sanomalehtipaperien jne. Tätä mahdollisuutta ei voi kiistää: suunnittelu saattaa johtaa väärin toteutettuna siviili- ja kulttuurivapauksien poistamiseen tai kaventamiseen.On huomattava, että kansalaisten vapausarvoilla on aineelliset edellytykset. Ajatuksen vapautta ei ole se, että "pitää ajatukset ominaan", kuten Erasmus Rotterdamilainen arvelee eräässä näytelmässä.
Mutta kun vaarat tunnetaan, niin niitä voidaan vastustaa. "Tuomita kaikki taloudellinen suunnittelu sillä perusteella että se voi liiallisuuksiin johdettuna tehdä tyhjäksi ilmaisuvapauden, on samaa kuin kieltää kaikki viattomat toiminnat sillä perusteella, että ne tietyissä olosuhteissa voisivat olla yhteiskunnan vastaisia", sanookin Barbara Wootton. On tajuttava suunnitelmallisuuden vaaramomentit, tunnustettava ne ja päättäväisesti tutkittava keinoja, joiden avulla suunnitelmallisuus muodostuu kansalaisten vapauspiiriä laajentavaksi eikä sitä edes tilapäisesti ns. ylimenokautena rajoittavaksi.
Vapaudella on kuitenkin aina omat reaaliset rajoituksensa. On täysin väärin samaistaa individualistinen ajattelutapa ja yhteiskunnallinen vapaus. "Vapauden todellinen perusta on aina ollut yhdenmukaisuus pikemmin kuin kaaos", kirjoittaa professori Soltau. Yhteistoiminnan ja yhteisvastuun voimavarat ovat aina suuremmat kuin eristäytymisen ja hillittömän egoismin. Vapaus voi säilyä ainoastaan sosiaalisen kontrollin turvin. On syytä palauttaa mieliin H.J. Laskin kanta. Hän yhdistää ehdottoman varmasti vapauden yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen turvallisuuteen, joka seuraa kansalaisen tunteesta, että elämän päämäärät ovat suurille joukoille yhteisiä. Useimmat sosiologit ovat yksimielisiä siitä, että vapaus ei ole enää tulkittavissa taloudellisen liberalismin koulukunnan mukaisesti. Yhä selvemmin tajutaan myös vapauden velvoitus. Professori Giddings vallanhaltijoiden mm. toteaa, että vapaus ei ole suinkaan yksilön "oma" ansio, vaan se "perustuu yhteiskunnan yleiseen tunteeseen ja arviointiin, että yksilöllinen vapaus on yleensä kaikille suotava asia". Hän toteaa, että sivistyksellinen liberalismi, joka tarjoaa yksilölle mahdollisimman suuren toiminnan ja ajattelun vapauden, vallitsee yhteiskunnissa, missä järkevä (rationaalinen) ajattelun yhdensuuntaisuus on kehittynyttä. Hän osoittaa syvällisen totuuden, että yhteiskunnissa, joiden jäseniä yhdistää "henkinen ja moraalinen yhdenvertaisuus" - saattaa kehittyä liberaalinen "ethos". Sitä ei voi syntyä, jos suuret elämänehtojen, tapojen, tottumusten, uskomusten ja katsomusten ertoavuudet vallitsevat. Yhteiskunnan jäsenten liian räikeä sosiaalinen eriarvoisuus on aina vapautta uhkaava momentti.
Politiikan ydin on ollut pyrkimys yhteiskuntakehityksen tietoiseen suuntaamiseen.Harvainvaltaisen politiikan päämäärät saneli luonnollisesti käsitys yhteiskunnan etujen ykseydestä omien etujen kanssa. Kansanvaltaisissa valtioissa lähtökohta on toinen: se ei voi olla muu kuin sosiokratian ajatus: valtio on yhteiskunnan oma elin yhteiskunnan päämäärien ja tarkoitusperien toteuttamiseksi. Valtiovalta ei siis ole yhteiskunnalle vierasta käsky- ja pakkovaltaa., joka kohdistuu "ylhäältä" hallittaviin eli yhteiskunnan jäseniin.Valtiovalta on päinvastoin yhteiskunnallisten päämäärien mahdollisimman yleispätevää toteuttamista kansakunnan kehityksen ohjaamiseksi.
Jokaisen yhteiskunnan aineellinen ja henkinen menestys perustuu luovan työn tuottamiin arvoihin. Luovan työn organisointi edellyttää tekniikan nykyisellä tasolla kollektiivisuutta, so. ihmisten yhteisvastuullisia ponnistuksia. Kansakunnan aineellisten ja henkisten voimavarojen käytön järkiperäistäminen on ilman kokonaisetua edustavan valtiovallan johtoa nykyaikana mahdotonta.
Suunnitelmallisuuden välttämättömyys myönnetään jo melko yleisesti juuri tuotantoelämän rationalisoinnin nimessä. Kansanvaltaisen sosialismin puoltama suunnitelmallisuus eroaa kuitenkin ratkaisevasti pelkän tehokkuusperiaatteen kannalta toteutettavasta talouselämän organisoinnista: "Suunnittelija pitää ensisijaisesti silmällä talousjärjestelmän tehokkuutta, sosialisti taas sen oikeudenmukaisuutta. Epäilemättä monet suunnittelun kannattajat tuntevat nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuuden ja monet sosialistit sen tehottomuuden. Mutta lähtökohdan eroavuus on mielestämme sekä todellinen että tärkeä. Suunnittelija katsoo yhteiskunnan etuihin, sosialisti taas "joukkojen asemaan" (Soltau). Pelkän suunnitteluaspektin (=näkökannan) perustalta voi päätyä - juuri kiihkokansallisten tehokkuusnäkökohtien nimessä - fasistiseen käsitykseen; Saksassa ja Itävallassahan toteutettiin suunnitelmataloutta ilman sosialismia. Taas ne, jotka ajattelevat pelkästään talouskoneiston tehokkuutta sosiaalisen talousjärjestelmän perustalta, päätyvät helposti kommunismiin.
Sosialismissa on aina tehokkuusnäkökannan ohessa aina mukana moraalinen arviointi, so. pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuden, kansalaisten vapauden, tasa-arvoisuuden ja tasa-arvoisuuden siveellisten arvojen säilyttämiseen. Vaikka sosialismin perustana on taloudellinen ajattelutapa, niin sosialismin aatteen ydintä ei voida kuitenkaan ilmaista pelkästään talousteoreettisin käsittein. Sikäli siis ymmärrämme sosialismin sosiaalieettisenä suuntana. Sosialismi on siis mielestämme myös siveellinen uudistusohjelma, jonka toteuttamisen edellytykset tosin ensisijaisesti koskevat yhteiskuntatalouden uudelleenorganisointia. Liitymme kernaammin professiri G.D. H. Colen tulkintaan:"Sosialismi tarkoittaa neljää läheisesti yhteenkuuluvaa asiaa: Se merkitsee inhimillistä toveruutta, joka kieltää ja poistaa luokkaeroavuudet. Se merkitsee yhteiskuntajärjestelmää, jonka puitteissa kukaan kansalainen ei ole läheistään rikkaampi tai köyhempi niin suuresti, että kanssakäyminen samoin perustein olisi mahdotonta. Siihen kuuluu ensisijaisen tärkeiden tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistusoikeus ja kaikkien kansalaisten velvollisuus palvella toisiansa kykyjensä mukaan." ...(R.H. Soltau, An Introduction to Politics, siv. 283, 286)
Suunnitelmataloudellisen kehityssuunnan jatkuva voimistuminen on omiansa luomaan edellytyksiä suurten joukkojen lisääntyvälle turvallisuudelle. Ennen muuta ovat työllisyyden säilyttäminen ja taloudellisen edistymisen turvaaminen tärkeä suunnitelmatalouden tavoite. Samoin myös elintason jatkuva kohottaminen ja sosiaaliturvan laajentaminen ovat tähtäimessä. Paluu 1930-luvun taloudelliseen turvattomuuteen ei ole enää Euroopassa mahdollista. Jos tämä paluu tapahtuu, niin voimme melkoisella varmuudella sanoa, etttä niin käy poliittisen kansanvallan kustannuksella ja että oikeudellisen kansanvallan asema heikkenee.
Suunnitelmatalouden kehityssuuunta luonnollisesti edellyttää kansanvaltaisen oikeusvaltion taloudellisen toimipiirin laajentumista, kuten käytännössä on todettu. Mutta tämä ei yksinomaisesti riitä. On myös vahvistetttava taloudellisen kansanvallan muita muotoja. On luotava muita menettelytapoja, joiden avulla kansalaisjärjestöt saadaan mukaan taloudellisten hallinto-ongelmien ratkaisuun. Ainoastaan elvyttämällä kansanvaltaisen yhteiskuntaelämän vaatimaa kansalaisten aloitteellisuuta, omatoimisuutta ja vastuunalaisuutta voidaan estää yleensä yhteiskunnan ja etenkin suunnitelmatalouden muodostaminen virkavaltaisesti johdetuksi, kankeasti ja hitaasti toimivaksi taloushallinnoksi, toimihenkilölliseksi yhteisöksi.
Veikko O. Veilahti
(Tämä artikkeli on julkaistu Sosialistisen Aikakauslehden numerossa 9/1955)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti