Kuuta osoittava sormi?

Kuuta osoittava sormi - ei ole kuu vaan sormi, mistä tällainen nimi on tullut blogieni otsikoksi? Olen käyttänyt tuota ilmaisua jo pitkään ja sillä on ollut minulle suuri merkitys, ehkä yksi kaikkein tärkeimmistä vaatiessani sekä itseltäni että muilta demokratiaa elämäntapana ja valtiollisen, yhteiskunnallisen elämän muotona. Selatessani pääsiäislukemista kirjahyllystäni satuin löytämään tuon sanonnan minulle paljastaneen henkilön ja kirjan. Kysymys on - kenestäpä muusta - Erich Frommista ja hänen äärimmäisen mielenkiintoisesta Vanhan Testamentin ja juutalaisen perinnön tulkinnasta. Lainaan tähän tuosta kirjasta omana käännöksenäni juuri tätä ilmaisua avaavan osuuden:

Sillä että ajatus, inhimillisen kokemuksen kuvattu ilmaus on taipuvainen muuttumaan ideologiaksi saa perusteensa ei ainoastaan ihmisen pelosta luovuttaa itsensä täysin kokemukselle, vaan myös koko kokemuksen ja ajatuksen luonteen välisestä suhteesta, siis käsittellistämisestä. Kuvaus ei voi koskaan ilmaista tarkasti sitä kokemusta johon se viittaa. Se osoittaa sitä, mutta se ei ole se. Se on, kuten Zen Buddhalainen sen ilmaisee, "sormi joka osoittaa kuuta - ei ole kuu".Henkilö saattaa viitata kokemukseensa käsitteellä tai kuvauksella a tai tunnuksella x; ryhmä a henkilöitä saattaa käyttää kuvausta a tai tunnusta x painottaakseen kokemusta jonka he jakavat. Tässä tapauksessa, jopa silloin kun kuvaus ei ole vieraantunut kokemuksesta, kuvaus tai käsite on vain likiarvoinen, pääpiirteittäinen ilmaus kokemuksesta. Tämä on välttämättä näin, koska kenenkään henkilön kokemus ei ole identtinen toisen vastaavan kanssa; se voi vain lähestyä kuvauksena tuota kokemusta riittävästi niin, että se sallii yhteisen käsitteen tai tunnuksen käyttämisen. (Tosiasiassa, myöskään yhden ihmisen kokemus ei ole koskaan täysin identtinen saman henkilön kokemukselle eri tilanteessa, koska kukaan ei ole täsmälleen sama kahdessa erilaisessa elämäntilanteessa). Kuvauksella ja tunnuksella on se suuri merkitys että ne sallivat ihmisten kommunikoida kokemuksistaan; niillä on se valtava haittapuoli että ne sallivat käyttää itseään helposti myös vieraantuneessa tarkoituksessa.

On myös toinen tekijä joka mahdollistaa vieraantumisen ja "ideologisoinnin" kehittymisen. Se näyttää olevan inhimillisen ajattelun sisäinen taipumus pyrkiä systematisointiin ja täydellisyyteen. (Yksi perustekijä tähän taipumukseen piilee ihmisen varmuuden hakemisessa - mikä on ihan riittävän ymmärrettävää ottaen huomioon ihmisenä olemisen epävarmuuden.) Jos me tiedämme joitakin palasia todellisuudesta me haluamme täydentää sitä tavalla että siitä "tulee järkevää", systemaattista. Mutta johtuen koko ihmisenä olemisen luonteesta meillä on aina ainoastaan "pirstoutunutta" tietoa eikä koskaan täydellistä sellaista. Se mitä olemme taipuvaisia tekemään on työstää jonkinlaisia täydentäviä osia lisätäksemme ne käytössämme oleviin tiedonpalasiin tehdäksemme niistä kokonaisuuden, järjestelmän. Tästä johtuen laadullinen tietoisuus siitä mitkä ovat tiedonpalasia ja mitkä ovat itse kehittämiämme lisäosia puuttuu varmuudentunteen tavoittelemisen intensiivisyyden vuoksi.

Tämä prosessi on säännönmukaisesti nähtävissä myös tieteen kehityksessä. Monet tuntemamme tieteelliset järjestelmät ovat sekoitus todellista näkemystä todellisuudesta lisättynä kuvitteellisilla lisäosilla joiden tarkoituksena on saada aikaan systemaattinen kokonaisuus. Vain kehityksen myöhäisemmässä vaiheessa on selvästi havaittavissa, mitkä olivat todella osasia todellisesta tiedosta ja mitkä lisättyä pehmustusta järjestelmän suuremman uskottavuuden aikaansaamiseksi. Sama prosessi tapahtuu poliittisessa ideologiassa. Kun Ranskan porvaristo taisteli Ranskan vallankumouksessa oman vapautensa puolesta, se eli kuvitelmassa että se oli taistelemassa universaalin vapauden ja onnellisuuden puolesta ehdottomana - ja siksi kaikkiin ihmisiin sovellettavana periaatteena.

Uskonnollisten käsitysten historiassa näemme tapahtuvan saman prosessin. Aikana jolloin ihminen näki tietonsa pirstaleisena ja mahdollisuutensa rajallisena ratkaista inhimillisten voimavarojen täysi kehittyminen; kun hänestä tuntui että hän voisi yltää täyteen harmoniaan rakkauden ja järjen täydellä kehittämisellä sen sijasta että taantuisi takaisin osaksi luontoa eliminoimalla järkensä, hän antoi tälle uudelle visiolle, tälle x-kokemukselle monia nimiä: Brahman, Tao, Nirvana, Jumala. Tämä kehitys tapahtui kaikkialla maailmassa ajalla 1500-500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua: Egyptissä, Palestiinassa, Intiassa, Kiinassa ja Kreikassa. Näiden eri käsitteiden luonne riippui siitä taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta perustasta ja niiden pohjalta kasvavista ajattelumalleista. Mutta x, tavoite tuli pian muotoiltua ehdottomaksi; järjestelmä rakennettiin sen ympärille; tyhjä tila täytettiin monilla mielikuvituksellisilla olettamuksilla, kunnes se mikä oli visiossa yhteistä, lähes katosi kussakin järjestelmässä tuotettujen mielikuvituksellisten lisäysten painon alle.

(Kirjasta "Teidän tulee olla jumalienne kaltaisia, radikaali vanhan testamentin ja sen tradition tulkinta, ei suomennettu, käännös tässä: Ilpo Rossi,)