Markkinat ja julkinen haitta

Julkinen haitta?
Mitä julkinen haitta tarkoittaa? Yhdysvalloissa tuomari on määrännyt lääkejätti Johnson & Johnsonin maksamaan 572 miljoonaa dollaria korvauksia opioidikriisin edistämisestä.
Oklahoman osavaltion tuomari Thad Balkman katsoo päätöksessään, että Johnson & Johnson on ollut luomassa julkista haittaa markkinoidessaan harhaanjohtavasti opioidipohjaisia lääkkeitä. Viimeisimpien uutisten mukaan yritys on jo siirtänyt varojaan suojaan Sveitsiin sakoilta ja rangaistusmaksuilta.

Euroopan Unionin ytimessä toimivat sisämarkkinat, vapaan kilpailun ja yksityisen intressin tehokas yhdistelmä. Se tuottaa tavaroita ja palveluita mihin hyvänsä tarpeisiin, perusteltuihin ja perustelemattomiin. Markkinalogiikka yltää pitkälle - mutta ei pysty sittenkään ratkaisemaan kaikkia ongelmia, ei edes itse aiheuttamiaan. Markkina on julkinen siunaus - ja julkinen haitta samalla kertaa. Mihin markkina ei yllä?

Sanotaan että markkina luo työpaikkoja ja ostovoimaa; näin on mutta ainoastaan tiettyyn rajaan saakka. Itse asiassa on jopa päinvastoin: markkinapaikkaa ei synny, jos ostovoimaa ei ole. Markkina tarvitsee ostovoimaa voidakseen myydä, voidakseen luoda tavaroita ja palveluita ilmaistuihin ja ilmaisemattomiin tarpeisiin. Jos ostovoima hiipuu markkina alkaa yskiä . Julkisen sektorin ja demokraattisen valtion tehtävä on tässä suteessa lähtökohdiltaan erilainen. Sen tehtävänä ja pyrkimyksenä on vastata kansalaisten tarpeisiin, luoda edellytyksiä niin tavaroiden kuin palveluidenkin tuotannolle. Itse asiassa kansanvaltaisen valtion demokraattinen hallinto on palvelu sekin. Julkien palvelun ehtona ei ole kansalaisten ostovoima, vaan ilmaistu palvelun tarve.

Yhteinen voimavarojen kokoaminen ja kartutaminen on tälle vuosituhannelle saakka ollut tärkeä poliittinen ja yhteiskunnallinen tavoite. Työväen Akatemian 1950- ja 60-lukujen rehtori Väinö Liukkonen tapasi sanoa, että julkinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa on sosialidemokratian tapa rakentaa sosialismia. Perustuslakiin sidottu demokraattinen järjestelmä tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että myös sosialistiset, yhteisen sektorin varaan rakennetut rakenteet ja palvelut ovat luonteeltaan demokraattisia. Vastakohtana yksipuoluejärjestelmään perustuneelle neuvostojärjestelmälle  tulikin tavaksi puhua demokraattisesta sosialismista.

Se että markkina tuottaa myös julkista haittaa, katsotaan Kiinassa riittäväksi perusteluksi autoritaarisen valtion olemassaolon oikeutukseksi. Yritykset saavat toimia ja saavat jopa runsain mitoin finanssivälineitä toimintansa toteutukseen. Edellytyksenä vain on, että ne eivät kiistä valtion keskeistä roolia rakenteiden, tavaroiden ja palvelujen tuotannon suunnan määräämisessä. Markkina on hyvä renki mutta huono isäntä. Euroopan Unionissa "erittäin kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, artikla 2, khta 3) muodostaa auktorisoidun - siis moniarvoisuutta kyseenalaistavan ja estävän, autoritaarisen - järjestelmän. Golbaalissa maailmassa tulipalo uhkaa muuttua maailmanpaloksi, "Ragnarökiksi" islantilais-skandinaavisen mytologian mukaan.


Hyvin pitkään - itse asiassa aivan viime aikoihin asti on ajateltu, että ensin pitää säästää ennenkuin voidaan kuluttaa tai tuottaa tavaroita ja palveluita. Tosiasiassa säästäminen on kuitenkin pidättäytymisestä senhetkisestä kulutuksesta. Kun talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio tekee velkaa, se luo velkasuhteita poliittisilla päätöksillä ja kirjanpidolla. Verotusoikeudella varustetulle yhteisölle investoinnit infrastruktuuriin ja palveluihin ovat aina kannatettavia toimia; niillä luodaan työpaikkoja ja sitä yrityspuolellakin tarvittavaa ostovoimaa.

Parin viime vuosikymmenen aikana on kuvaan astunut myös uudenlaista talousajattelua Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) muodossa. Sen mukaan talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio ei voi koskaan mennä konkurssiin. Se voi luoda rahaa ja talousresursseja omilla poliittisilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Se ei tarvitse hankkeidensa perusteluksi ostoimaa, mutta kylläkin ilmaistuja yhteiskunnalsia tarpeita ja niiden täyttämiseen luotujen palveluiden käyttöhalukkuutta.

EKP:n vuosikertomuksesta 2018; luvut vasemmalla miljardeja, tumma vihreä määrällistä elvytystä

Kuvaavaa markkinan ja julkisen sektorin erolle on se, millaisia tuloksia EKP:n, Euroopan Keskuspankin massiivisella määrällisellä elvytyksellä vuosilta 2014-2018 saatiin aikaan.

Oletukseni mukaan EKP osti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja omiin taseisiinsa yli 3000 mrd euron arvosta, josta Suomen osuus tuona aikana oli yli yhden prosentin eli pitkälti yli 30 mrd euroa. Tämä elvytys sattui juuri sopivasti Sipilän vetämän porvarihallituksen aikaan, mutta siitä ei julkisesti puhuttu juuri mitään. EKP moittikin Suomea huonosta ja riittämättömästä informaatiosta määrällisen elvytyksen suhteen omisssa raporteissaan. Lähes miljardin euron kuukausittaisella lisätulolla ei saatu juuri mitään aikaan ja nyt, lähestyttäessä syksyä 2019 povataan jo uuden laman olevan tulossa. Kun raha ei virtaa markkinoilta ostovoimaan, se hakeutuu muualle omien taseiden ja tilien paisuttamiseen ja todennäköisesti myös suuressa määrin harmaaseen talouteen ja tatä kautta taloudellisen polarisoitumisen vauhdittamiseen.

Mikä on yritysten yhteiskuntavastuu? Sitä ei taida olla olemassakaan. Yrityksissä puhutaan - oikeutetusti kylläkin - enemmän yritysvastuusta. Euroopan Unioni on , erityisesti kahden viimeisen komission kaudella mahdollisimman tehokkaan kilpailun nimissä suorastaan vauhdittanut yritysten pääsyä eroon yhteiskuntavastuusta, jota mm. työmarkkinaneuvottelujen tuloksena on viime vuosikymmeninä päässyt syntymään. Asiaa on käsitelty Euroopan Unionin sosiaalisen pilarin  "sosialisoimisen" (sozialasation) yhteydessä; Euroopan unionille sosiaalistaminen tarkoittaa sosiaalisen ja markkinatoiminnan  entistä tiukempaa erottamista toisistaan. Kansalaisyhteiskiunta "sosialisoidaan" tulemaan omillaan toimeen. Tähän on tietenkin todettava, että tämä sisämarkkinoiden pyrkimys alkaa olla jo reilusti ristiridassa rauhaan ja demokratiaan pyrkivän Euroopan tavoitteiden kanssa ja todellisuudessa nollaa sisämarkkinoiden merkityksen. Tämä johtaa siihen, että markkina on yhä useammassa mielessä omine tavoitteineen myös julkinen haitta.

Ottavatko markkinat vastuuta ympäristökysymyksistä? Ottavat tietenkin jos maksaja löytyy. Ne eivät ole kuitenkaan edistämässä sellaista mekanismia, joka tuottaisi ilmastomuutoksen aiheuttamien valtavien ympäristöratkaisujen rahoittamista. Vaarana koko ajan on, että maksumieheksi joutuu jo ennestään kurjistuvassa asemassa oleva kansalainen. Harmaa talous symbolisella tasolla osoittaa, että yksityiseen intressiin perustuva markkina valmistautuu tarvittaessa voiton tekemiseen ilmastokriisin uhallakin. Tällaiset toimet muuttuvat hyvästä tarkoitusterästä huolimatta uudeksi julkiseksi haitaksi aiheuttamalla kansalaisten katettavaksi jääviä kustannuksia monissa eri muodoissa (päästöttömän energian generointi, ympäristöhaittojen ja jäteongelmien  siivoaminen, aineellinen ja henkinen kurjuus).

Markkinat luovat myös koko ajan tarpeettoman kulutuksen, konsumerismin ongelmaa. Valtavaa tuotantoylijäämää seuraavat ylituotanto, ruokahävikki, tarve asuntojen vaihtamiseen yhä suurempiin; lisäksi tarvitaan varastoja, jätteidenkäsittelyä, ja eroonpääsyä yhä lisääntyvästä tavara- ja materiaalimäärästä. Kun puhutaan julkisesta haitasta, kysymys ei ole ainoastaan kuolemantapauksista opioidien käytössä, vaan valtavasta ylimääräisestä rasitteesta - esimerkkkinä lentoliikenne - luonnolle ja ympäristölle kulutuksen ja sen kiihottamisen muodossa.

Markkinoiden kaksijakoisen luonteen vuoksi olisi mitä tärkeintä kehittää Euroopan Unionia sekatalouden suuntaan, demokraattiselle valtiolle tulisi poliittisen moniarvoisuuden nimissä antaa sille kuuluva vastuu Euroopan yhteiskunnallisen suunnan visioimisesta: moderni monetaarinen toimintamalli antaisi nopeassa tahdissa mahdollisuuden tarttua niihin suuriin sosiaalisiin kysymyksiin, jotka aivan välttämättä vaativat koko vanhaa mannerta koskevaa lähestymistapaa. Euroopan Komission uudet jäsenet pyytävät meiltä luottamusta heidän nyt ottaessaan vastuuta. Johtavilta henkilöiltä - varsinkin kun he ovat naisia - voi ehkä odottaa uutta ja ennakkoluulotonta lähestymistapaa. Ongelmat ovat ratkaistavissa, haitat voidaan havaita, rohkeitakin visoita voidaan luoda - ja odottaa.
   

Työn vapauttamisesta

Työn vapauttamisesta

Kun taas pitkästä aikaa on alettu puhua työajan lyhentämisestä, kuusituntisesta työpäiväsät ja työn uudelleen jakamisesta, palautan tässä sekä itselleni että lukijalle jo 1970-luvun lopulla kirjoittamani esseen työn vapauttamisesta. Nimi voisi olla yhtä hyvin "työvoiman vapauttamisesta", tulkitsenhan tässä työväenliikkeen arvoperintöön olennaisena osana kuuluvaa  ihmisyyden, ihmisyyteen heräämisen ja - Työväen Sivistysliiton  1950- ja -60-lukujen pääsihteeriä Arvi Hautamäkeä lainaten - omaehtoisuuden periaatetta. TSL:ssä alettiin tuolloin puhua myös omaehtoisesta sivistystyöstä., kasvamisesta omaehtoisuuteen. Vaatimus lyhyemmästä työajasta kuuluu joukkoon työväenliikkeen pitkän ajan vaatimuksia, jotka kaikki saavat lähtökohtansa samasta lähteestä: tieteen ja teknologian kehityksen myötä ihmisen esihistoria alkaa olla loppuvaiheissaan. On aika käyttää näitä suuria edistysaskeleita ihmisyyden suuren tavoitteen, ihmisyyden mahdollistamisen. 
Kokosin muutamia keskeisiä esseitäni pieneen pamflettiin nimeltään "Sormi joka osoittaa kuuta". Ensimmäinen essee koskee heräämistä tietoisuuteen, "dialektista metodia", kykyä sanoa ei, asettaa itseä koskevia tavoitteita, taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja luoda järjestelmä, kansanvalta joka mahdollistaa jokaiselle "lajiolennolle" mahdollisimman suuren vapauden ja päätösvallan ihmisenä olemisessa. Toinen essee koskee tämän vapauden keskeistä ilemenemismuotoa, ihmisen aktiviteettia, työn ja toiminnan vapauttamista. Näin kirjoitin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten:

Työn ja työvoiman vapauttaminen
"Dialektisen metodin ohella työn vapauttaminen on toinen tärkeä marxilaisen filosofian periaate. Ei suinkaan riitä se, että olevaa yhteiskuntajärjestelmää kritisoidaan, vaikka se onkin oikeutettua. Mikä tahansa kriittinen suhtautuminen vallitsevan järjestelmään ei ole vielä työväenliikkeen perinteellisten pyrkimysten toteuttamista. Kritiikillä täytyy olla tietty suunta. Työn vapauttamisen periaate antaa tässä suhteessa arvokasta tietoa siitä, minkälainen työväenliikkeen arvojen mukaisen yhteiskunnan tulisi olla. Työn vapauttamisen ja ihmisen luovuuden täysi toteutuminen ovat työväenliikkeen perinteellisen filosofian alkuperäisiä tavoitteita. Tämän tavoitteen tärkeyden huomaa erityisen selvästi eräistä Maxin kommunismia koskevista määritelmistä. 

Seuraava lainaus on "Saksalaisesta ideologiasta" (linkin takana oleva teksti ei ollut vielä 1979 käytössäni) ja se käsittelee työn vapauttamisen ohella myös työnjakoon liittyviä vaaroja:

Ote "Saksalaisesta ideologiasta":

- "Edelleen, työnjako pitää sisällään vastakohdan yksityisen perheen etujen ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevien kaikkien yksilöiden yhteisen edun välillä. Ja todella tämä yhtenäinen etu ei esiinny ainoastaan ja pelkästään mielikuvituksessa yleisenä hyvänä, vaan ennen kaikkea todellisuudessa keskeisenä riippuvuussuhteena niiden yksilöiden keskuudessa, joille työ on jaettu. Ja lopuksi, työnjako tarjoaa meille ensimmäisen esimerkin siitä, kuinka - niin kauan kuin ihminen elää luonnollisessa yhteisössä, niin kauan kuin eroama yhteisön ja yksityisen edun välillä esiintyy, niin kauan aktiivisuus ei ole vapaaehtoista vaan luonnollisestikin jakautunut. Ihmisen oma teko tulee vieraantuneeksi voimaksi häntä itseään vastaan, orjuuttaen hänet sen sijasta, että hänen tekonsa olisi hänen valvonnassaan. Niin pian kuin työ on jaettu, jokaisella ihmisellä on erityinen rajattu toiminta-alueensa, johon hänet on pakotettu ja josta hän ei voi paeta. Hän on metsästäjä, kalastaja, paimen tai kriittinen kriitikko. Ja hänen täytyy jäädä tähän tehtävään ellei hän halua menettää elinehtojaan; kun sen sijaan kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ei ole määrättyä toiminta-aluetta, jokainen voi ryhtyä mihin tahansa haluamaansa toimeen. Yhteiskunta säätelee yleistä tuotantoa ja tekee siten minulle mahdolliseksi tehdä yhtä asiaa tänään ja toista huomenna, metsästää aamulla, kalastaa iltapäivällä, paimentaa karjaa illalla, kritikoida päivällisen jälkeen, juuri niin kuin haluan, ilman että ryhtyisin metsästäjäksi, kalastajaksi, paimeneksi tai kriitikoksi."

Käännös on kirjasta "Marx concept of man" (E. Fromm, T.J. Bottomore), jossa Marxin taloudelliset ja filosofiset käsikirjoitukset ensimmäisenä eglanninkielisenä käännöksenä muodostavat yhden osan.

Ihminen yhteiskunnan mittapuuna

Nämä lainaukset osoittavat ennen kaikkea kommunismin olleen Marxille humanistisen, inhimillisen yhteiskunnan malli. Sen ensisijaisena tavoitteena oli ihmisen todellisen olemuksen toteuttamisen mahdollistaminen. Yksi sen tärkeimpiä tunnuksia tuli olemaan ihmisen aktiivinen suhtautuminen ympäröivään todelliseen maailmaan. Tätä suhdetta Marx kutsui produktiiviseksi, luovaksi elämäksi. Marxin kommunismin tavoitteena oli siten ihmisen luovien kykyjen, inhimillisen täyttymyksen mahdollistaminen.

Marxin käsitys työstä on perinteistä palkkatyötä laajempi: se on ihmisen luovuuden, työn, toiminnan, ajatusten ja tunteiden toteuttamista, perustuen tietoisuuteen maailmasta ja ihmisenä olemisen ehdoista. Se on yhteiskunnallisesti integroitunutta omaehtoisuutta, itsensä ilmentämistä.

Luovuus ja omaehtoisuus

Luovuuden ajatus sinänsä on nykyään varsin yleisesti hyväksytty, ja itse asiassa siihen kuuluvia ominaisuuksia edellytetään jokaiselta hyvin tehtäväänsä hoitavalta kansalaiselta. Tosiasiassa kuitenkin tuotantoelämä ymppää luovan toiminnan käsitteeseen joukon sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät siihen ollenkaan kuulu ja jotka toimivat luovuutta ja omaehtoisuutta vastaan. (Työnjako, automaatio, voiton tavoittelu, työn ja pääoman välinen ristiriita, ihmisen sitominen määrättyyn tehtävään, palkkaorjuus, jne. lisäys 2007)

Lapsi - luonnostaan luova ja vapaa

Parhaimmillaan ja helposti havaittavassa muodossa luovan toiminnan ilmenemistä tapaa lasten keskuudessa. Luova toiminta on vapaan työn käytännöllinen ilmenemismuotoja siten sosialismin tärkeimpiä symboleja. Siten esimerkiksi sosialistisen kasvatuksen tulisi rakentua vapaan työn, luovuuden täydelle toteuttamiselle. Tavoitteena on ihmisen täydellinen syntyminen.

Työvoiman myyminen vieraannuttaa

Vallitsevien tuotantosuhteiden keskeisenä tarkoituksena on kuitenkin tuottaa voittoa. Voiton maksimoimisen periaate johtaa sellaiseen tuotantoon, joka ei aina välttämättä palvele ihmisen todellisia ja kipeimpiä tarpeita. Ihmisen on myytävä työvoimaansa tullakseen toimeen. Omaa elinvoimaansa myyvä ihminen vieraantuu omasta työstään ja samalla muusta toiminnasta. Toiminnalle pääoman ehdoilla on tyypillistä se, että siinä ihminen useimmiten joutuu luopumaan omasta toiminnastaan ja näkemys omista todellisista tarpeista hämärtyy.

Työn vapauttaminen - pysyvä tehtävä

Tässä yhteydessä on tietenkin olennaista todeta se, että ihminen joutuu kaikissa olosuhteissa - myöskin tulevaisuudessa - toteuttamaan työtehtäviä, jotka ovat yhteisön toiminnan kannalta välttämättömiä. Niiden joukossa saattaa olla sellaisiakin, jotka luonteestaan johtuen koetaan epämiellyttäviksi. Pyrittäessä työn vapauttamiseen tällaisen työn luonnetta voidaan kuitenkin muuttaa esimerkiksi tekniikka kehittämällä. Työn vapauttaminen ja ihmisen täysi toteutuminen on siten ihmisen tarpeiden kannalta katsottuna lisääntyvässä määrin mahdollista.

Palkkaorjuus

Työn myymiseen perustuva ajattelutapa on kuitenkin niin iskostunut elämäntapaamme, että haaveiluakaan siitä pois pääsemiseksi turkin tapaa. Tämän päivän työväenliikekään ei ole ottanut tavoitteekseen ihmisen kaikkien tarpeiden toteuttamista, vaan palkkaorjuuden kokonaisvaltaisen toteuttamisen täystyöllisyyspyrkimyksen muodossa. Veljellinen hyvinvoinnin jakaminen muilla keinoilla toimeentulon varmistamiseksi ei näytä toistaiseksi tulevan kysymykseen, vaikka täystyöllisyyskin perinteisessä muodossaan tuntuu tavoittamattomalta.

Työ ihmisen luovien voimien ilmenemismuotona ei siis toistaiseksi näytä olevan valtiovallan erityisessä suojeluksessa, vaikka perustuslaissamme näin juhlallisesti luvataankin. Työväenliike näyttää pyrkivän johdonmukaisesti paremmin palkattuun palkkaorjuuteen ja kilpailua esiintyy vain siitä, kuka rohkenee esittää kovimmat markkamääräiset korotusvaatimukset, tai kuka pystyy myymään nahkansa kaikkein kalleimmalla.

Kasvun vai tasaisemman työnjaon kautta?

Tuotantosuhteiden kritiikin keskeisenä kysymyksenä näyttävät esiintyvän tulojen lisääminen ja tulonjaon tasaaminen. Tuotannon lisäämistä - olipa se sitten mitä laatua hyvänsä - pidetään melko yleisesti parhaimpana keinona päästä kohden parempia päiviä. Työn ja pääoman välinen ristiriita koetaan ennen kaikkea epäoikeudenmukaisena tulonjakona. Suurempi solidaarisuus tulonjaossa on sekin tärkeää saavuttaa, mutta työn ja pääoman välisessä ristiriidassa en pitäisi tätä syvällisimpänä tavoitteena. Tasaisemman työnjaon tehtävänä on varmistaa pyrkimys vielä syvällisempään tavoitteeseen ja se on työn vapauttaminen pääoman kahleista.

Kurjuuden ja kerskailun polarisaatio

Toimeentulon solidaarisessa jakamisessa ei ole vielä onnistuttu, vaikka siihen työväenliikkeelläkin olisi ollut runsaasti mahdollisuuksia. Puutteen ja kurjuuden rinnalla rehottaa vieraantunut ja usein kerskaileva kulutus. Tulevaisuudenkuvana nousee esiin joustava ja pehmeä pakkotuotannon ja pakkokulutuksen yhteiskunta, jossa kenelläkään ei ole perusmallista suuresti poikkeavia toimintamahdollisuuksia, toiveita tai edes odotuksia.

Hybridiyhteiskuntaan

Hybridi on käsitteenä tunkeutunut vähitellen tajuntaamme lähinnä autojen moottorien kehityksen myötä. Hybridiauto on auto, jossa on kaksi voimanlähdettä, esimerkiksi polttomoottori ja sähkömoottori. Kolmen voimanlähteen tapauksessa  (esimerkiksi polttokenno, polttomoottori ja sähkömoottori) puhutaan tribidistä.

Hybridi voi Wikipedian mukaan tarkoittaa kahden voimalähteen tai alkuperän yhdistelmää muussakin mielessä. Se voidaan yhdistää koneiden ja laitteiden lisäksi jopa eliömaailmaan ja organisaatioihin, ehkäpä jopa elävän olennon ja mekaanisen laitteen yhteistoimintaan. Silloin puhutaan kyborgista, yhdistelmästä jossa on sekä inhimillisiä että koneellisia ominaisuuksia.

Mitä hybridi voisi tarkoittaa yhteiskunnallisena ilmiönä? Kahden voimanlähteen yhdistäminen - puhumattakaan kolmesta - näyttää olevan ihmiskunnalle lähes ylivoimainen ponnistus. Kylmä sota, kapitalistisen ja sosialistisen arvomaailman tiukka erottelu, idän la lännen kulttuurierot näyttäisivät osoittavan, sota ja rauha, voiman ja väkivallan  vastakkaisuus suhteessa ihmisten yhdenvertaisuuteen, taloudellinen polarisaatio? Esimerkkejä tuntuu suorastan pursuavan mieleen yksiehtoisen, kanonisoidun arvoperustelun puolesta.

Poliittisessa elämässä löytyy toki yrityksiä monitoimiratkaisujenkin suuntaan. Sosialidemokratia on vuosikymmeniä - mm. entisen puoluesihteerin, toimittajan ja Yleisradion pääjohtajan Erkki Raatikaisen suulla puhunut sekataloudesta. Tarvitaan sosiaalisen valtion ja avoimessa kilpailutilanteessa elävän markkinan yhteistyötä. Euroopassa, lähinnä kristillisdemokraattisen puolueen synnyn ja kasvun myötä on tullut tavaksi puhua "sosiaalisesta markkinataloudesta".

Sekä Saksassa että tämän vuosituhannen puolella myös Euroopassa painotukset ovat siirtyneet vahvasti mm. Euroopan Unionin perussopimusten myötä "erittäin kilpailukykyisen markkinan" mahdollistamiseen ja kehittämiseen. Hybridin, demokraattisen valtion ja markkinakilpailun sijasta myös sosiaalisuus näytetään työnnettävän ulos markkinoiden kilpailukykyä haittaamasta. Tämä näkyy erityisesti Jean-Claude Junckerin johtaman komission tulkinnoissa sosiaalisen pilarin kehittämisestä.

Meillä Elinkeinoelämän Keskusliiton EK:n sääntöpohjainen irroittautuminen sopimustoiminnasta tarkoittaa juuri tällaista tulkintaa. EK ei näe yritysmaailman ja demokraattisen valtion hybridissä yritysvastuun kannalta mitään erityisen myönteistä, enemmänkin haittoja, ehtoja ja esteitä. EK ei ole tässä pyrkimyksessään yksin. Euroopan Unioni omilla toimillaan on tällä tavoin alistanut sosiaalisen pilarin "erittäin kilpailukykyisen markkinan" (Lissabonin sopimus, 2. artikla, 3. kohta) vasalliksi tai jopa pakollisia kustannuksia aiheuttamattomaksi aiheuttamattomaksi kerjäläisyyden ja hyväntekeväisyyden tuhuosuuntaiseksi "hybridiksi".

Pohjoismainen, kansanvaltainen ja avoimeen päätöksentekoon perustuva  hyvinvointivaltio voisi hyvinkin sopia hybridiyhteiskunnan perusmalliksi. Kokemukset siitä ovat hyviä  lähes kaikilla mittareilla, jopa esimerkillisiä. Euroopan Unionissa nämä maat ovat useimmiten nettomaksajia eli tukevat panostuksillaan Euroopan Unionin heikommin pärjäävien maiden taloutta ja kansalaisia.
 
Hyvinvointiyhteiskunnalle on tyypillistä vahvan valtion ja markkinain vuorovaikutus ja yhteistyö - ja parhaimmillaan tämän vuorovaikutuksen myönteisen merkityksen ja siunauksellisuuden tunnustaminen. Valtio parlamentaarisine rakenteineen ja demokraattisine päätöksentekoelimineen ei ole kaikkein nopeimpia uusien innovaatioiden keksijöitä ja liikkeellelaittajia, markkinoiden maailma yritysvastuineen puolestaan kykenemäntön investointeihin ellei jotakin kautta saada ostovoimaan kansalaisille jaettua. Nykyisessä talous- ja rahapoliittisessa järjestelmässä tämä ristiriita on toistaiseksi ratkaisematta.

Vahvan valtion politiikka perustuu yhteisen voimavarojen kokoamisen ja vahvan verotuksen muodostamaan perinteiseen lähestymistapaan. Veroja ei voida määrättömiin kiristää, koska yhteisöllisen motiivin rinnalla hybridiajattelussa myös yksityisellä päätöksenteolla ja valinnalla on paljon mekitystä. Perinteisen valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan rinnalle on nousemassa uutta ajattelua Modernin Monetaarisen Teorian  (MMT) muodossa. Se haastaa mitä voimakkaimmin erityisesti inflaatiota ja DDR-tyyppistä valtiososialismin nousua pelkäävän Saksan ja sen omaksuman perustuslaillisen ajatelun pohjalle syntynyttä Euroopan Unionia. Perinteinen, inflaatiota ja rahan hinnan vaikutuksia pelkäävä valtavirtainen ajattelutapa ei tunnista  "keynesiläistä hybridiä" eli valtion mahdollisuutta toteuttaa antisyklistä toimintamallia, jossa rahaa voidaan luoda poliittisilla päätöksillä ja kirjanpidolla myös demokraattisen valtion ilmaisemiin tarpeisiin.

Sen verran valtavirtaisessa talous- ja rahapolitiikassa on kuitenkin jo lipsumista tapahtunut että on sallittu EKP:n johdolla toteuttaa talouspoliittisilla perusteilla rahapoliittisia, päätöksiin ja kirjanpitoon perustuvia ratkaisuja, kuitekin vain markkinoiden suuntaan. Jäsenvaltiot ovat jääneet - kuten konsolidoidut peruskirjat määräävät - lähes ilman tällaista hybridistä tukea. Tuhannet miljardit ovat Euroopan Valuuttaunionin jäsenvaltioissa jääneet kansalaisten kannalta ilman vaikutusta. Yritysten suljettuihin talouksiin ja harmaaseen talouteen nuo valtavat elvytysvarat ovat antaneet uutta, taloudellista polarisaatiota lisäävää vajaakäyttöistä voimaa.

Kun puhutaan Euroopan Unionin laillisuusvalvonnasta ja talouskehityksestä, olisi rohjettava kiinnittää ensimmäiseksi huomiota perustuslaillisten puutteiden aiheuttamaan vinoutumaan ja  esittää vaatimus "hybridiyhteiskunnan" ehdottomasta välttämättömyydestä myös  Unionin keskeisiä rakenteita. Jos laillisuusvaatimus aloitetaan Euroopan Unionin perussopimuksille alisteisten  jäsenvaltioiden laillisuuden kunnioittamisvaatimuksista, ajaudutaan väistämättä sellaiseen kurinpitopolitiikkaan, josta olemme tällä vuosikymmenellä saaneet näyttöä oman aktiivimallimme ja erityisesti kohden keskiaikaa Kreikkaa ajavien ratkaisujen kohdalla. Unkarin ja nyt Euroopan unionia johtavan Suomen vastakkainasettelu on tässä suhteessa kuvaava esimerkki. Tämän pitäisi tuntua piikkinä keskustavasemmistolaista hallitusta johtavien sosialidemokraattien sydämessä.

Eurooppalainen, toisen maailmansodan jälkimaininkeihin perustuva taloudellinen häkäpönttöpolttomoottori ei toimi enää viisikymmentä vuotta kultakannasta luopumisen jälkeen. Yhteiskunnallinen hybridimalli, valtion ja markkinan sekataloutta ajava talous- ja rahapolitiikka  olisi saatava käyntiin keynesiläisessä Modernin Monetaarisen Teorian hengessä. Meidän aikakaudellamme Euroopassa sitä pitäisi edustaa jo valtaosan lainsäädäntömme sisällöstä ja suuntautumisesta päättävän Euroopan Unionin. Teoriana MMT on arvoneutraali, moniarvoiseen yhteiskuntaan sopiva talous- ja rahapoliittinen malli. Vielä tällä puheenhojtajakaudella Suomen olisi saatava suunsa auki ja vaadittava Eurooppaa siirtymään autoteollisuuden tapaan hybridiaikaan.

Tekoäly algoritmeineen taitaa sitten jo edustaa seuraavaa tasoa, tribidiä?

EKP sinkoelvytys

 "Euroopankeskuspankki valmistelee ennen syyskuun kokoustaan uusia laajoja elvytystoimia tukeakseen euroalueen sakkaavaa taloutta.

Taustalla ovat kevään ja kesän aikana saadut synkät uutiset maailmantalouden ja Euroopan talouden kehityksestä, sanoo Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn HS:n haastattelussa."

Olli Rehn kuvaa tulossa olevaa määrällistä elvytystä "singoksi" jonka oletettuna tehtävänä on singota Euroopan talous uudelleen kasvu-uralle. Tässä singon iloisessa hymyssä on kuitenkin yksi sinkohammas, joka tekee hymystä taloudellisen elvytyksen kannalta hieman oudon näköisen.

Kyllähän rahalla merkitystä on elvytyksessä, varsinkin jos ja kun se suunnattaisiin jäsenvaltioiden vahvistamiseen, investointien elvyttämiseen ja jo kauan kaivatun sosiaalisesti suuntautuneen palvelurakenteen aikaansaamiseen.

Edellisestä, vuoden 2018 loppuun päättyneestä, vähintään 3000 miljardin euron määrällisestä elvytyksestä (Suomen osuus varmuudella yli 30 mrd euroa vuosina 2014-2018) on jo puolessa vuodessa ajauduttu alaspäin vievään kierteeseen. Investointeja ei ole tullut, kansallisia talouksia ei ole saatu kuntoon - pitäisi säästää lisää, elää niukasti - ja uskoa uusien elvytyspakettien siunauksellisuuteen.

Kun elvytyksen muodoista nyt ryhdytään kertomaan ja niistä keskustelemaan, pyydän kiinnittämään huomiota yhteen keskeiseen, EU:n peruskirjoista johtuvaan seikkaaan: mihin tahansa voidaan miljardeja euroja osoittaa, mutta demokraattisen valtion, julkisen sektorin tukemiseen sitä ei voida käyttää. Pankkeja tuetaan, yrityksille voidaan suunnata tukea (korvaamalla valtion omia tukitoimia velkakirjojen myynnistä saatavalla rahalla) ja jopa "helikopterirahaa", suoraa tukea kansalaisille vilautellaan. Minusta on uskomatonta mutta totta, että EKP:n määrällistä elvytystä ei voida käyttää suoraan siihen mihin sitä kaikkein kipeimmin tarvitaan eli valtion, kuntien ja ylipäätään julkisen sektorin investointien käyntiinlaittamiseen. Siitä hyötyisivät myös yritykset paranevien työllistämismahdollisuuksien muodossa.

Tämä ehdoton tabu demokraattisen vation ja koko julkisen sektorin suhteeen perustuu Euroopan unionin konsolidoidun peruskirjan artikloihin 123-125; artiklassa 124 (aiempi EY-sopimuksen 102 artikla) sanotaan, että "Kaikki toimenpiteet, joilla unionin toimielimille, elimille tai laitoksille, jäsenvaltioiden keskushallinnoille, alueellisille, paikallisille tai muille viranomaisille, muille julkisoikeudellisille laitoksille tai julkisille yrityksille annetaan erityisoikeuksia rahoituslaitoksissa, ovat kiellettyjä, jos ne eivät perustu toiminnan vakauden valvontaan liittyviin seikkoihin."  - Vakauden valvonta ja tuhansien miljardien elvytys ovat kategorioina valovuosien päässä toisistaan.

Paradoksaalista on, että määrällistä elvytystä voidaan saada demokraattisen valtion käyttöön vain verotuksella ja - kuten Saksassa tapahtuu - huimilla palkankorotuksilla, jolloin myös verotettavan tulon osuus kasvaa. Kun nyt sopimukset ovat päättymässä, ainoa keinoa saada pääomaa julkisiin investointeihin on ammattiliittojen ehdoton vaatimus kunnollisista palkankorotuksista, mukaan lukien matalapalkka-alojen reilu markkamääräinen korottaminen. Yritysten johdon huima palkitseminen ei ole tuottanut mitään - eikä ole tuottamassa jatkossakaan, koska yritykset ovat irtautuneet EK:n mukana yhteiskuntavastuusta ja keskittyvät rahan tekemiseen rahalla. Viennin suuri merkitys kilpistyy tähän samaan seikkaan - yritysten hyvät tulokset eivät vaikuta kuin palkkaverotuksen kautta kansalaisten hyvinvointiin. Kauniit vientiluvut ja kokonaisvaltainen ostovoiman kasvu ovat kaukana toisistaan olevia suureita.

Kaikesta huolimatta tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisia keinoja demokraattisiin arvoihin sitoutunut Euroopan unioni ja Euroopan keskuspankki on valmis käyttämään - sen ainoan oikean, demokraatttisen valtiorakenteen tukemisen sijasta...

"Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä..." Jos Suomen Pankki ja nykyinen hallitus käyttäytyyy samalla tavalla kuin edellinen, niin asiasta ei puhuta mitään eikä oikeaa, täsmällistä tietoa - keskustelusta puhumattakaan - ole juurikaan saatavilla... Minulle on jäänyt mielikuva että kaikki se mitä noilla kymmenillä miljardeilla tehtiin, tehtiin tietoisesti ja tarkoituksella sen enempää julkisuudessa pukahtamatta...

Säästämistä vai velkaa?

Budjettiriihessä neuvotellaan hallituspolitiikan  ja  Suomen talouden  tulevaisuudesta. Vastakkain näkyvät olevan hallituksen elvyttävään suuntaan tähtäävä politiikka, jossa varoja sijoitetaan työllisyyttä edistäviin toimiin. Niiden - ja niistä saatavien verotulojen avulla pyritään kattamaan elvytyksestä aiheutuvista kuluista se osa, jota nykyisessä budjetissa tehdyillä varauksilla ei saada katettua.
Oppositio - lähinnä Kokoomus puheenjohtajansa Orpon suulla kyseenalaistaa juuri tämän, laskennalliseen tulon odotusarvoon perustuvan poliittisen lähtökohdan. Kokoomuksen arvopohjan mukaan kuluja on supistettava, menoja vähennettävä ja  ja pyrittävä tällä tavalla tasapainoon. Perusteluina esitetään mm. samanlaista lähestymistapaa kuin mikä on  tavallisella kotitaloudella - Saksassa schwaabilaisella perheenäidillä -  taloutensa suhteen. Vain se voidaan kuluttaa, mikä etukäteen on säästetty. Konservatiivisten, eksogeeniseen talous- ja rahapolitiikkaan suuntautuvan taloudellisen valtavirran  mielestä  muunlainen toiminta on lastemme tulevaisuudesta leikkaamista, tulevan sukupolven asettamista meidän kulutuksemme maksumieheksi. Surullista, kauheaa ja moraalisesti mitä arveluttavinta, eikö totta?

Tässä vaiheessa lienee aiheellista esittää kysymys: mistä raha modernissa yhteiskunnassa oikein syntyy? Ennen vanhaan rahaa tehtiin setelipainolla, mikä digitaalisessa ajassa on suurelta osin historiaa. Millä tavalla raha seteleinä tai digitaalisina arvoina tulee talouteen ja kuinka se siirtyy kansalaiselle, tavalliselle kuluttajalle? Tähän kysymykseen talous- ja rahapolitiikan tulee antaa vastauksia - ja tällä on tärkeä yhteys sekä säästämiseen että velkaan.

Syntyykö säästämällä rahaa? Ei taida syntyä - sehän on vain pidättäytymisestä tämänhetkisestä kulutuksesta. Velan lyhentäminen tarkoittaa että kulutuksesta pidättäydytään siltä osin lopullisesti. Uusia työpaikkoja ei synny, eikä synny lisää verotettavaa työtuloa. Syntyy kulutuksen supistamista, palvelujen vähentämistä, epäonnistuneita aktiivimalleja ja vähäisenkin inflaation aikana uutta kirjanpidollista velkaa prosentteina - mikä pakottaa edelleen kiristämään säästöruuvia. Uutta rahaa ei synny sen enempää seteleinä kuin digitaalisinakaan arvoina. Tässä mielessä säästäminen ei ole julkisen talouden  kasvun väline oikeastaan ollenkaan.

Nykyaikana uutta rahaa, vaihdon välinettä syntyy muodostamalla velkasuhde, siis tekemällä velkaa. Tämä saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta näin asia todellisuudessa on. Erityisen tärkeää tämä on valtiontaloudessa - yritysvastuussa tilanne on toinen, koska siinä on otettava kansalaisten ostovoima erityisesti huomioon ennen investointia - mikä on velkasuhde sekin.  Yksinkertaisimmillaan velkasuhde tarkoittaa projektiin suunnattua päätöstä, jonka kustannusvaikutukset kirjataan tilinpitoon vastaavalle puolelle käytettävissä olevana pääomana ja vastattavien puolelle velkana. Projektin toteutuessa kustannuksia maksetaan ja toteutunut osuus kirjataan taseeseen uutena omaisuutena. Kun projekti on toteutunut, taseen vastaavien puolella projektin tulos näkyy omaisuutena - joka on määrältään vähintään samansuuruinen kirjatun velan kanssa vastattavien puolella. Tulostaseessa lopputulos on tasapainotettu tehdyllä projektilla, omaisuustaseessa velka kuitataan  toteutuneen projektin arvolla. Tilinpidon kokonaisuudessa lisääntynyt omaisuus pienentää kokonaisvelan suhteellista osuutta vaikka sellaisenaan aikaisempaa velkaa ei olisikaan maksettu pois. Se ei siis jää tulevien sukupolvien hoidettavaksi. Tässä suhteessa veronkanto-oikeudella varustetulla julkisella yhteisöllä on erilainen suhde velkaan kuin kotitaloudella.

Euroopan kokonaisuudessa koko Unionin tulisi käyttää laaja-alaisesti ja dynaamisesti talous- ja rahapolitiikkaa Modernin Monetaristisen Teorian (MMT) hengessä. Tähän ei Euroopan Unioni eikä sen keskuspankki EKP kykene demokraattisen valtion osalta  sen vuoksi, että se on itse peruskirjoissaan kieltäytynyt ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden talouspolitiikasta. Miksi? Syitä tähän kannattaisi talous- ja yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa pohtia tarkemmin ja perusteellisesti. Saksan hyperinflaatio 1920-luvulla vaikuttaa vieläkin vahvasti Saksan 1949 hyväksyttyyn perustuslakiin - se muodostaa esteen niiden keinotekoisten rajoitusten poistamiseksi, joita mm. Maastrichtin sopimuksessa ja sen soveltamisessa on - Saksan perustuslakia mukaillen - synnytetty.

Toisen suuren esteen muodostaa lähes koko 1900-luvun jatkunut vastakkainasettelu ns. sosialististen ja kapitalististen arvomaailmojen välillä. Reaalisosialismi upposi ja sen mukana murtui myös Berliinin muuri ja koko Saksan Demokraatinen Tasavalta DDR lakkasi valtiona olemasta. Tästä jäänyt yhteiskunnallinen krapula ei siedä valtion ja julkisen sektorin todellista merkitystä vuorovaikutteisena ja erilaisilla periaatteilla toimivana suureena suhteessa yritysmaailnaan. On syytä myös olettaa, että nuorempi sukupolvi ei enää tunnista kolmekymmentä vuotta sitten vallinnutta ideologista vastakkainasaettelua eikä osaa nähdä sitä yhtenä pysyväksi muodostuneena perusteena Euroopan Unionin nykyiselle rakenteelle.

Realisosialismin uppoamisen lisäksi myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltio on joutunut sijaiskärsijäksi tästä autoritaarisesta reaalisosialismin perinnöstä Euroopan Unionissa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakennettu reaalitalouden puitteissa; Euroopan Unionin uudet haasteet ovat kuitenkin niin mittavia, että niiden selättämiseksi tarvitaan uudenlaista talous- ja rahapolitiikkaa. Oletukseni on, että vahvan kieli- ja kulttuurimuurin takana 1,5 miljardin kansalaisen Kiina toteuttaa jo tätä monetaristista politiikkaa - sen pääomasatsaukset ovat kooltaan niin valtavia ja niitä on paljon - puolisentoistatuhatta - kaikkialla maailmassa. Mitään estettä siihen ei ole, koska MMT on ideologisesti arvoneutraali  monetaristinen talousteoria. Sillä on paljon kannatusta mm. USA:n demokraattien keskuudessa (mm. RickharDWolf, ja Bernie Sandersin talousneuvonantaja  Stephanie Kelton) ja muuallakin (Bill Mitchell). Todennäköisen Brexitin jälkeen se tarjoaa pelastusrenkaan myös Britannialle - jos siellä uusiin mahdollisuuksiin älytään tarttua.

Köyhyys ja kurjuus - ja sen ylläpitäminen - modernissa, tuotannollisesti ja teknologisesti kehittyneessä tietoyhteiskunnassa on ideologinen arvovalinta, josta olisi korkea aika vapautua ja ottaa aidosti vastuuta kansalaisyhteiskunnista Euroopassa ja muuallakin maailmalla. Vapaa, markkina-alisteinen media ei tue riittävässä määrin uusia, mahdollisuuksia antavia lähestymistapoja tässä suhteessa. Oma vasemmisto-keskustalainen hallituksemme voisi saada valtavasti lisää tuulta purjeisiinsa tekemällä tässä suhteessa rohkeampaa analyysia - sosialidemokraattien kenttäväen keskuudessa sitä jo tehdään. Tie ei ole raskaiden historiallisten kokemusten valossa helppo eikä ongelmaton - mutta ei se sitä ole ennenkään ollut.

Bertold Brechtin  sanoin: "Tieteen tehtävä ei ole avata tietä ikuiselle viisaudelle, vaan asettaa rajoja ikuiselle erehdykselle."


19.10. 2019

"EU-MAIDEN johtajien piti perjantain huippukokouksessa antaa suuntaviivat EU:n tulevien vuosien budjetille, mutta sopu rahankäytöstä ei ole kokouksen jälkeen yhtään sen lähempänä kuin sitä ennenkään. Tavoitteena on, että vuosien 2021–2027 runsaan tuhannen miljardin euron budjetista voitaisiin sopia jo joulukuussa, mutta ainakaan Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ei tähän usko.

”En usko, että joulukuussa tulee päätöstä. Kaikki toistivat kantansa, jotka jo tiesimme. Ei tullut uusia elementtejä, ei ohjausta, ei mitään”, Juncker sanoo.

Budjettineuvotteluiden edistäminen on Suomen EU-puheenjohtajuuskauden suurin ponnistus. Suomi oli valmistellut perjantain kokoukseen oman kompromissiesityksen, jonka pääministeri Antti Rinne (sd) esitteli muille päämiehille."

Kategorinen imperatiivi

Immanuel Kant kehitti filosofiaansa kategorisen imperatiivin käsitteen. Kysymys on asennoitumistavasta, joka edustaa universaaleja, kaikkia koskevia periaatteita tavalla, joka voitaisiin julistaa koko yhteisöä koskevaksi laiksi.  ""Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö." - " Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi." Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että "tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet. "

Voitaisiin kaiketi todeta että maan perustuslaki tulkitsee toteamuksissaan Kantin filosofian kategorista imperatiivia. Perustuslain mukaan on elettävä. Perustuslaille on kuitenkin asetettava myös Kantin mainitsema rajoite: tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana.

Tällaisia asioita jouduin pohdiskelemaan miettiessäni eurooppalaisen ja erityisesti saksalaisen sosialidemokratian tilannetta. Kaikista hyvistä sosiaalisista ja kansalaisten oikeuksia koskevista julistuksista huolimatta liikkeen kannatus on lähes historiallisissa pohjalukemissa kentien 1930-luvun kansallissosialismin nousuun liittyvää aikaa lukuunottamatta. Liike ei näytä yltävän sellaisiin ratkaisumalleihin, joita siltä kansa pohjimmiltaan odottaa. Pettymys on syvä ja alhainen kannatus tekee samalla tilaa äärioikeiston nousulle. Eivät kaikki mielipidetutkimuksissa ääripoikeistoa tukevista sellaisia varmastikaan ole, mutta perinteistän valtapuolueiden kyvyttömyys poistaa perustavaa laatua olevia yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia on tosiasia - silmiinpistävä sellainen.

Pohjoismaisesta näkökulmasta on totuttu antamaan julkisyhteisölle, valtiolle ja kunnille haastava tehtävä vastata perusturvaan ja palvelutarpeisiin kohdistuviin odotuksiin. Perinteisesti tähän tehtävään on käytetty yhteisen säästämisen, yhteisen voimavarojen kartuttamisen periaatetta. Sitten kultakannasta luopumisen mukaan on tullut toinenkin mahdollisuus. Hyvin usein - käytännössä lähes aina - hanke rahoitetaan tilinpidollisen velan luomisen muodossa. Kun korkokanta on ollut pitkään historiallisen alhaalla, tuntuisi luonnolliselta että tarpeellisia hankkeita rahoitetaan saatavissa olevilla luotoilla. Talous- ja rahapoliittisesti itsenäinen valtio - jota Suomi EU:n jäsenenä ei ole - voi lisäksi käyttää keskuspankkinsa mahdollisuutta luotottaa hankkeitaan lähes rajattomasti. Modernin Monetaarisen Teorian mukaan itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin. Näistä lähtökohdista pitäytyminen etukäteissäästämisen periaatteessa rajoittaa suuresti valtion mahdollisuuksia vastata kansalaisten odotuksiin ja ajan vatimiin mittaviin haasteisiin.

Palataanpa takaisin Saksaan ja sen sosialidemokraatteihin. Saksa on monella tapaa Euroopan sydänaluetta, suurten aatteiden ja henkisten ideioiden syntysijaa. Ei ihme että saksalaiselta sosialidemokratialta odotetaan ratkaisumalleja myös suuriin taloudellisiin ongelmiin. Retorisesti juhlavista puheista huolimatta dynaamisia vastauksia näkyy puuttuvan. Mikä estää radikaalimman ja syvemmällekäyvän talous- ja rahapolitiikan Euroopassa ja myös Saksassa, jotka rikkaudestaan huolimatta kärsivät infrastruktuurin ja palveluiden puutteellisesta tasosta. Onko olemassa sellaisia ehdottomia sääntöjä, "kategorisia imperatiiveja" jotka estävät kehittämästä voimakkaampia vastauksia ajan ongelmiin?

Olen näissä blogeissani aika usein viitannut Euroopan Unionin yksiulotteiseen talous- ja rahapolitiikkaan, jonka juuret löytyvät Unionin "perustuslaeista", konsolidoiduista peruskirjoista. Mistä nämä "hatusta tempaistut" rajoitukset  - koskien velkaantumista (60%) tai julkisen sektorin vuosittaista kasvua (3%) ovat kotoisin? Miksi eurooppalainen sosialidemokratia ei puutu näihin, vain julkisyhteisöä mutta ei markkinoita koskeviin rajoituksiin?

Vastaus taitaa löytyä Saksan perustuslailista (Deutsche Grundgesetz). Saksassa nimittäin liittovaltion ja osavaltioiden välillä vastaavanlaiset rajoitukset on kirjattu Saksan perustuslakiin:

" § 109
(1) Liittovaltio ja osavaltiot ovat riippumattomia ja keskenäään riippumattomia talousarvion hallinnassaan.

(2) Liittovaltion ja osavaltioiden on yhdessä täytettävä Saksan liittotasavallan Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 104 artiklan mukaiset Euroopan yhteisön säädöksistä antamat velvoitteet noudattaa budjettikuria ja niiden on otettava huomioon makrotaloudellisen tasapainon vaatimukset tässä yhteydessä.

(3) Liittovaltion ja osavaltioiden talousarviot on periaatteessa selvitettävä ilman lainoista saatavia tuloja. Keskusliitto ja osavaltiot voivat antaa sääntöjä epäsäännöllisen taloudellisen kehityksen vaikutusten huomioon ottamiseksi symmetrisesti, samoin kuin poikkeuksen luonnonkatastrofien tai poikkeuksellisten hätätilanteiden varalta, jotka eivät ole valtion valvonnassa ja vaikuttavat merkittävästi taloudellisen tilanteen tilaan. Poikkeukseen olisi sovellettava vastaavaa takaisinmaksujärjestelmää. Liittovaltion talousarvion yksityiskohdat esitetään 115 artiklassa edellyttäen, että 1 virke täytetään, jos lainatulot eivät ylitä 0,35 prosenttia nimellisestä bruttokansantuotteesta. Osavaltioiden talousarvioita koskevissa yksityiskohtaisissa säännöissä säädetään niistä valtiosääntövallan puitteissa edellyttäen, että 1 virkettä noudatetaan vain, jos luottotuloja ei sallita.

(4) Liittovaltion ja osavaltioiden hallituksille voidaan laatia budjettilakia, talousarvion hallintaa ja monivuotista rahoitussuunnitelmaa koskevat liittovaltion laki, joka edellyttää Bundesratin hyväksyntää.

(5) Euroopan yhteisön määräämät talousarvion kurinalaisuutta koskevat Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 104 artiklan määräykset vastaavat liittovaltiolle ja osavaltioille suhteessa 65-35. Osavaltiot kantavat  yhteensä 35 prosenttia maiden taakasta heidän väestömääränsä suhteessa; 65% osavaltioiden taakasta kantaa osavaltiot niiden syy-osuuden perusteella. Yksityiskohdista säädetään liittovaltion lailla, joka edellyttää Liittoneuvoston  hyväksyntää."

Saksan Perustuslakiin on lisäksi kirjattu Saksan velvollisuus noudattaa Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaa:


"§  88

Liittohallitus purustaa Bundesbankin valuutta- ja arvopaperipankiksi. Sen tehtävät ja valtuudet voidaan siirtää Euroopan unionissa sijaitsevalle Euroopan Keskuspankille, joka on riippumaton ja sitoutunut päätavoitteeseen, hintavakauden varmistamiseen."

Helsingin Sanomien 19.5. 2003 pääkirjoituksen mukaan
"Saksalaiset arvostavat vuonna 1949 laadittua perustuslakiaan erittäin paljon. Perustuslaki kirjoitettiin liittoutuneiden ohjauksessa, ja sen tarkoituksena oli tarkalla vallanjaolla estää uudet hitlerit. Siinä on onnistuttu.

Samalla on onnistuttu estämään lukuisa määrä tarpeellisia uudistuksia ja luomaan massiivinen hallintokoneisto. Saksan osavaltioissa on yhteensä 140 ministeriötä, joissa kussakin on keskimäärin 40 osastoa.

Perustuslakia ei ole ollut Saksassa tapana arvostella. Poikkeuksen teki päättyneellä viikolla viikkolehti Der Spiegel, Saksan poliittisen kentän järeä mielipidevaikuttaja. Der Spiegel luonnehti perustuslakia "yksimielisyyden ansaksi", joka tehokkaasti pysäyttää vaikkapa tölkkipanttilainsäädäntöön kaavaillut uudistukset."

Millä tavalla perustuslakiin sidotut taloudelliset rajoitteet vaikuttavat Saksan ja vaikkapa Saksan sosialidemokraatien politiikkaan? Ensiksikin voidaan todeta että Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja - voimassaolevaksi perustuslaiksikin sitä voitaisiin kutsua - näyttää toteutetun Saksan perustuslaissa liittovaltioon ja osavaltioiden välisen kategorisen imperatiivin mukaan, joka tarkoittaa tiukkaa pysyttäytymistä etukäteissäästämisen eksogeenisessa periaatteessa. Europan Unionissa tätä on vielä nostettu potenssiin edellyttämällä "erittäin kilpailukykyisen sosiaalisen markkinatalouden " toteuttamista (Lissabonin sopimus 2, artikla, kohta 3). Tämä merkitsee samalla sitä, että Saksan oma perustuslaki luo sen ehdottoman periaatteen, että muunlaista talous- ja rahapolitiikkaa ei sen enempää Saksassa kuin Europan Unionissakaan voida toteuttaa.

Kun nyt Saksasta tulee uusi Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen,  häneltäkään ei voida odottaa aloitteita peruskirjan avaamiseen ja uudenlaisen, hengeltään pluralistisemman ja modernimman talous- ja rahapolitiikan sisällyttämiseen  Euroopan Unionin kaikkea toimintaa säätelevään ydinasiakirjaan. Vuonna 1949 solmittu Saksan perustuslaki määrää nykyään siis ei ainoastaan Saksan vaan koko Euroopan kohtaloita.

Pohjoismaisen sosialidemokratian keskeinen väline yhteiskunnan uudistamiseksi on vahva valtio kaikkine niine välineineen joita itsenäisen kansakunnan toimintaskaalaan kuuluu. Talous- ja rahapolitiikka ei näytä Saksassakaan näihin oikeuksiin kuuluvan, vaikka samaisen perustuslain kohdassa kolme todetaan:"Ketään ei saa syrjiä tai suosia sukupuolensa, syntyperän, rodun, kielen, kotimaan, alkuperän, uskonnon, uskonnollisten tai poliittisten näkemysten perusteella. Kukaan ei saa olla epäedullisessa asemassa vammansa vuoksi."

Kun katselen Saksan perustuslakia, Euroopan Unionin peruskirjaa ja Euroopan kohtaloa tässä yhteydessä, palaa väistämättä mieleen Immanuel Kantin - saksalainen hänkin - kategoorisen imperatiiviin lisäämänsä lausahdus: "Tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana".

28.6. 2020


Viittaan tässä blogikirjoituksessa Immanuel Kantin "Kategoriseen imperatiiviin", jonka mukaan yhteiseksi moraaliseksi normiksi ei voida ottaa sellaista normia, jota ei voida yleisesti hyväksyä. Euroopan Unionin peruskirjassa on käynyt juuri näin. Markkinaperiaatteen autorisoiminen yleiseksi ja kaikkea talopudellista toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi on ristiriidassa erityisesti sosialidemokratian mutta myös nykyisen vasemmistoliiton ja jossakin määrin yhteiskunnallisesti uudelleenasennoituneiden vihreiden periaatteellisen lähestymistavan kanssa. Jotta Kantin "kategorisen imperatiivin tulkinta ei jäisi ainoastaan allekirjoittaneen näkemysten varaan, lainaan tähän Frankfurtin koulukunnan informaatioteoreetikkona mainetta saanutta Jürgen Habermasia, joka sanoo tästä vaativasta periaatteesta seuraavaa:

"On kiinnostavaa miten tekijät, joiden filosofiset lähtökohdat ovat erilaiset, törmäävät tällaista moraaliperiaatetta etsiessään jatkuvasti samoille ideoille rakentuviin peruskysymyksiin. Kaikki kognitivistiset etiikat nimittäin tarttuvat Kantin kategorisesa imperatiivissaan esittämään intuitioon. Minua eivät tässä kiinnosta Kantin eri muotoilut vaan taustalla oleva idea, jonka on tarkoitus ottaa huomioon pätevien moraalisten kieltojen persoonaton tai yleinen luonne. Moraaliperiaate määritellään siten, että se sulkee epäpätevinä pois kaikki normit, joihin kaikki mahdolliset asianosaiset eivät erityisin perustein voi  yhtyä. Yksimielisyyden mahdollistavan sitaperiaatteen tarkoituksena on taata se, että ainoastaan sellaiset normit hyväksytään päteviksi, jotka ilmaisevat yhteistä tahtoa; kuten Kant yhä uudelleen muotoilee, niiden on sovelluttava "yleiseksi laiksi". Kategorinen imperatiivi voidaan ymmärtää periaatteeksi, joka edellyttää toimintatapojen ja maksiimien tai niissa huomioitujen (siis toiminnan normeissa kiteytyvien) intressien yleistettävyyttä. Kant haluaa eliminoida epäpätevinä kaikki tämän vaatimuksen kanssa "ristiriidassa" olevat normit. Hänellä on "mielessään se sisäinen ristiriita, joka syntyy toimijan maksiimeissa silloin kun tämän käyttäytyminen voi johtaa aiottuun tulokseen ainoastaan siten, että kyseinen käyttäytyminen ei ole yleistä." Tosin tällaisesta ja vastaavista siltaperiaatteen muotoilusta juontuva johdonmukaisuuden vaatimus on johtanut formalistisiin väärinkäsityksiin sekä valikoiviin lukutapoihin."
(Jürgen Habermas: "Järki ja kommunikaatio", s. 117 luvussa "Diskurssietiikka")