Lehdistönvapaus, ilmaisuvapaus, toimittajan etiikka ja koskemattomuus, sananvapauden korkea taso Suomessa, kuuluminen läntiseen arvoyhteisöön. Tässä muutamia ilmaisuja, jotka kuvannevat julkistamisilmapiiriämme, sen suomalaista arvopohjaa,sille annettua tehtävää median ja demokraattisen elämäntavan yhdistäjänä.
Ylevästä pintakuorrutuksesta huolimatta jatkuvasti nousee esiin ilmiöitä, jotka osoittavat että varsinkin julkisuuden henkilöiden suhde mediaan ei ole yksioikoinen eikä helppo. Ilmaisunvapaudesta huolimatta monet mököttävät, kun eivät koe tulleensa asiallisesti kohdelluiksi julkisissa tiedotusvälineissä.
Tiedossa on pääministerimme ja ainakin YLEn jossakin määrin tulehtumaan päässeet suhteet. Pääministeri haluaisi asettaa yksityiselämän ja julkisuuden rajat vähän eri tavalla kuin mitä yleinen mielipide toivoo. Hän ja julkisuus ovat eri mieltä siitä, miten ministeritason henkilöitä koskevat säännökset varallisuudesta ja niihin läheisesti kytkeytyvistä sidosryhmistä on julkistettava.
Presidentti Trump on ensi töikseen ennen ensimmäistä alkavaa työviikkoaan haukkunut amerikkalaisen median alimpaan helvettiin vannoessaan sataprosenttista uskollisuuttaan CIA:n, USA:n keskustiedustelupalvelun henkilökunnan edustajille. Ilmeistä on että jatkossakin johtavan suurvallan presidentin tokaisuja kuullaan myös sosiaalisen median, mm. Twitterin kautta.
Lauantain ykkösaamussa YLEn keskeisellä tv-kanavalla oli entinen pääministeri ja edelleenkin vahva vaikuttaja Esko Aho haastateltavana. Hän jakoi median vakavasti otettavaan, ammattimaisesti toteutettuun mediaan yhtäällä ja toisalla "valemediaan", jolla hän tuntui tarkoittavan koko sosiaalisen median kirjoa. Siinä meni Facebookit, Twitterit ja bloggarit samaan roskatynnöriin. Toisaalta hän myönsi ammatillisesti toteutetun median hivuttautuvan sosiaalisen median kylkeen. Sekä YLEn ohjelmat että keskeisten sanomalehtiemme avoimesti julkaistut kirjoitukset ovat ihan lehtien omilla ikoneilla linkitettävissä sosiaalisen median eri muotoihin.
Voiko sosialidemokraatti tai vasemmistolaisesti suuntautunut ihminen luottaa ammatillisesti toimitetun lehdistön sananvapauteen ja sen tarjoamiin ilmaisumahdollisuuksiin? Tottakai - joskin käytäntö on samantapainen kuin tunnetun kulttuuripersoonan Arvo Salon mukaan oikeuden toteutumisessa:"Laki on kaikille sama - vain tuomiot vaihtelevat." Vapaassa sanankäytössä astuvat kuvaan mukaan median omat taloudelliset intressit ja sidonnaisuudet - niiden julkistamisen suhteen tiedotusvälineet ovat aina olleet vähäsanaisia ja suhteessa tehtäväänsä ristiriitaisia.
Vaikuttaako lehden omistuspohja toimittajan tapaan kirjoittaa, toimittajien valintoihin, asemaan organisaatiossa tai hänen maineesensa ammattilaisena? Tässä lähestytään lehdistönvapauden ja demokratian sosiaalipsykologista puolta, joka vaatisi vähän laajempaa analyysia. Riittäköön tässä vaiheessa vain toteamus, että toimittajalta vaaditaan - tietenkin - sopeutumista yhteisöön. Lojaalisuus perinteitä ja noudatettua linjaa kohtaan muodostavat sen kivijalan, jonka pohjalta toimittaja tavoittelee toteuttaa kutsumustaan. Totean tässä vain, että autoritaarisessa, omistuksiltaan sidotussa, kaupallisesti orientoituneessa mediayhteisössä aktiivinen sopeutuminen, lehden perusideologiaa kehittävä ja syventävä lähestymistapa saa jalat ulottumaan pohjaan ja pään pysymään pinnalla. Monet toimittajat ymmärtävät sisimmässään kriittisen s, "tutkivaan journalismiin" liittyvät vaaratekijät ja sopeutuvat. Monet ovat kyseenalaistaneet palvelemansa median 'yhteiskuntaluonteen' - ja ovat saaneet lähteä.
Edelläkuvatuissa raameissa saattaa joku muista kuin kaupallisista intresseistä lähtevä lähestyjä saada kuvansa lehteen tai puheensa referoiduksi ja jopa pienen puheenvuoron mielipidepalstallekin. Aktiivisen roolin saaminen lehdessä sisällöntuottajana on jo kokonaan toinen juttu. Se analyyttinen lähtökohta jota itse yritän kirjoituksissani tuoda esille, loistaa käytännöllisesti katsoen kokonaan poissaolollaan vapaasta, arvopohjaisesti itsensä pluralistiseksi luokittelemssa mediassa.
Suomen suurimman tämän hetken gallupkannatuksen omaavalla puolueella ei ole käytössään.varteenotettavaa mediaa Kerran viikossa ilmeisen hyvin toimitettu lehti nojaa jo kokonsakin puolesta rajalliseen avustajakuntaan ja joutuu keskittymään sisältöjen suhteen ilmeisesti kaikkein olennaisimpaan. Sosiaaliseen mediaan verrattavaksi keskustelufoorumiksi näistä pienistä 'vaihtoehtolehdistäkään ei ole'.
Valtaosa lehdistämme on kahden nyt hallituksessa istuvan puolueen poliittisen vallankäytön piiriin kuuluvia. Vaikka yleisradion pitäisikin olla poliittisen vallankäytön ulkopuolella, sen johdossa istuvat eduskuntavaaleissa valta-aseman saaneet, lehdistön kanssa samansuuntaisesti valtaa käyttävät voimat. Keskeisiä vastaavia toimijoita ja toimittajia valitaan tehtäviinsä 'toistaiseksi' - siis eläkeikään saakka. Välillä poliittisen tietoisuuden ja demokratiakäsitysten ristiriita nousee esiin kaikesta huolimatta - hiljentyäkseen sitten taas ilman että arvorotaatio lähtisi toimimaan.
Kun ja jos kuvaukseni on lähelläkään oikeaa, ei ole ihme että kuin tilauksesta syntynyt SOME, sosiaalinen media alkaa tehdä luku- ja kirjoitustaitoisesta kansasta hyvässä suomalaisessa kansa- ja peruskoulussa opittaviksi tarkoitettujen taitojen käyttäjiä. Valtaosa on edelleen hiljaa, sillä 'valemedian' käytöstä saatetaan rangaista; se voi muodostaa uhkakuvan tulevaisuudelle, jos ei osaa pitää epäproduktiivisia luonteenpiirteitään piilossa tai jos yrittää kehittää valtavirtaisesta ajattelusta poikkeavia, sitä kritisoivia tai jopa uusia vaihtoehtoja hahmottavia tulevaisuudenkuvia.
Mutta, entä jos valhemedian sisältö onkin totta? Totta se on ainakin siinä mielessä, että se sisällöllään osoittaa yhteiskuntaluonteessamme piilevien asenteiden kirjon, niin produktiiviset kuin epäproduktiivisetkin puolet. Onko vapaan median omistaminen ja hallitseminen, kaupallisuus ja sen autoritaarinen, tarvittaessa kovilla, jopa väkivaltaisilla keinoilla puolustaminen läntisen arvoyhteisön ja demokratiakäsityksemme mukaista produktiivisuutta, omaehtoisuutta ja vapaata kasvutilaa antavaa? Totuuden ja valheen raja ei välttämättä näissä aioissa ole juuri siinä asennossa, mitä 'kuuluminen läntiseen arvoyhteisöön' edellyttäisi.
Juuri näinä päivinä 70-vuotta täyttävä tunnettu sosialidemokraatti Lasse Lehtinen kirjoitti julkaisi 2000-luvun alussa väitöskirjansa "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä" kuvatessaan 1950-70 -lukujen, siis presidentti Kekkosen kauden suomalaista ulkopolitiikkaa ja sen aika-ajoin sameata ja autoritaarista, neuvostoalisteista ilmapiiriä. Valitsen siksi tämän kirjoituksen otsikoksi Lehtisen tohtorinväitöskirjan otsikon. Vaivaako myös mediaa alhainen mieli jalon aatoksen sijasta?
Lisäys 26.1. 2017
Helsingin Sanomien kolumnisti Jari Pullinen kirjoitti otsikon päivämäärällä "strategisesta tiedottamisesta". Julkisen vallan tiedotuksen pitää palvella hallituksen asettamia poliittisia tavoitteita. Hän vertasi tällaista uutisointia USA:n vastavalitun presidentin Trumpin tiedotuspolitiikkaan, jossa mm. ympäristöministeriöltä on kielletty sosiaalisen median kuten Twitterin käyttö.
sunnuntai 22. tammikuuta 2017
lauantai 21. tammikuuta 2017
Välikäsien Suomi
Sosialidemokraattisen Puolueen vuoden 1903 Forssan kokouksen tavoitteet on saavutettu. Sosialidemokratia on tehnyt tehtävänsä. Sen tavoittelema hyvinvointiyhteiskunta on toteutunut ja vuosisadantakainen ohjelmatyö on täten tullut tyhjiin ammennetuksi. Näinkö kävi?
Paljon tuon legendaarisen kokouksen asettamista tavoitteista on saavutettu. Ohjelman tavoitteet olivat aikanaan kumouksellisia, mullistavia ja ovat vaikuttaneet toteutuessaan käsitykseemme demokratiasta, ihmisoikeuksista ja visioomme hyvästä tulevaisuuden elämästä. Kun käyt lukemassa SDP:n vuoden 1903 Forssan ohjelman tavoitteet, voit itse päätellä, kuinka pitkälle noiden korkeasti eettisten ja sosiaalisten tavoitteiden toteuttamisessa on päästy.
Paljon on kuitenkin vielä tekemättä, Olen vuorokauden aikana kuunnellut kahta merkittävää vaikuttajaa. Yhdysvaltain preidentti Donald Trump piti virkaanastujaispuheensa, jossa hän vaati radikaalin islamismin poiskitkemistä maan päältä ja Amerikkaa takaisin amerikkalaisille. Tekeillä olevista vapaakauppasopimuksista ei näillä näkymin kannata odottaa suurta pelastajaa sen enempää EU:lle kuin Suomellekaan. Ykköstelevision lauantain Ykköaamussa haastateltiin Suomen 1990-luvun alun pääministeriä Esko Ahoa, joka on uudelleen saamassa kipinää osallistua ja vaikuttaa politiikkaan. Hän oli pannut merkille vasemmiston yleiseurooppalaisen voimattomuuden ja erityisesti punavihreän tavan rakentaa tulevaisuutta erilaisten vähemmistöjen muodostaman joukkoliikkeen varaan. Näillä vähemmistöillä hän ei kuitenkaan nähnyt yhteistä nimittäjää. Hyvinvointivaltiosta pohjoismaisena - ajattelen tässä erityisesti ruotsalaisen Ernst Wigforssin kuvailemaa kansankotia - saavutuksena hän ei tullut mitään maininneeksi.
Aho piti suurena edistysaskeleena sitä, että suomalaisen puhelin- ja telelaitoksen sijalle rakennettiin monien palveluntuottajien varaan rakentuva, nyt jo langattomia ja mobiilimuotoja saanut digipohjainen infrastruktuuri. Kun yritän saada Uudenmaan laitamilla mökillä yhteyttä internettiin, joudun toteamaan että edelleenkin verkko on heikko, elävää kuvaa ei saa katseltua, yhteydet tökkivät. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt rakentaa yhteinen, valtion omistama ja hyvät, soljuvat yhteydet takaava infrastruktuuri tällekin alalle. Internetin ja sosiaalisen median huumaa ei ole ole kansallisin toimin meille turvattu. Viinaa ja Alkon tuotteita suojellaan sen sijaan edelleen yhteisenä monopolina. En ole alkoholin vapaan jakelun suuri kannattaja, mutta hyvän teleinfrastruktuurin olisin halunnut saada jo heti internetin keksimisen jälkeen ja digikehityksen lähdettyä liikkeelle.
Aho kuitenkin ylisti silloin luota ratkaisua monien toimijoiden verkostosta, niiden kilpailusta ja sitä kautta saadusta dynamiikasta kommunikaatioon. Hän käytti samaa perustetta myös liikenneministeri Bernerin tekemään esitykseen kaikkien aikojen mullistuksesta tie- ja vesiliikenteen uudistamisessa - sitten auton keksimisen. Ahon mukaan perustettava valtion ja maakuntien aluksi omistama yhtiö toimii vain alustana myriaadille yrityksiä jotka tulevat tällä sektorilla toimimaan. Sama tapahtuu SOTE-uudistuksen myötä terveydenhoidossa ja sosiaalipalveluissa. Koulutoimi, vankeinhoito, puolustuslaitos ja muut yhteiskunnan toimialat odottavat ilmeisesti vuoroaan. Valtion metsiä yksityistetään ja kaupallistetaan niitäkin. Joko mielipidetiedustelut ovat yhtiöinä korvaamassa eduskunnan ja muun päätöksenteon? Maakuntahallinnollakaan - kun ja jos se tulee - ei ole muuta tehtävää kuin valtava terveydenhoidon ja sosiaalipalvelujen puristaminen ylhäältä määrättyyn taloudelliseen pakkopaitaan. Kuka mieleltään sosiaalinen kansalainen haluaisi päästä - tai joutua - sellaista tehtävää suorittamaan?
Mitäs tekemistä tällä vuodatuksella on SDP:n vuoden 1903 Forssan ohjelman kanssa? Taitaa kuitenkin hieman olla. Ohjelmajulistuksen kohdan 9. mukaan "Kunnan työt ovat teetettävät ilman välikäsiä ja palkka maksettava sen tariffin mukaan, mikä kussakin ammatissa on silloin voimassa." Ei tavoiteltu kaiken omistuksen siirtämistä valtiolle, vaan laajaa yhteistä palvelujen toteuttamisen kirjoa.
Kun sosialidemokratia kamppailee tänä päivänä - ja ilmeisesti helmikuussa 2017 pidettävän puoluekokouksen jälkeenkin - julkisen sektorin oikeutuksen ja toimintamahdollisuuksien puolesta, se on itse asiassa toteuttamassa edelleen Forssan 1903 puoluekokouksen yhtä keskeistä vaatimusta. Läpinäkyvyys, korruption ja oman edun tavoittelun välttäminen edellyttää näiden välikäsien pitämistä pois kansalaisen kukkarolta, yhteisistä verovaroista ja jo luoduista resursseista.
Meille on siis juuri näinä vuosina syntymässä "välikäsien Suomi" ja samoilla eettisesti, avoimeen demokraattisen hallintoon sopimattomilla periaatteilla toimiva markkina-alisteinen maanosa. Taustalla toimivat globaalit, itsekkäät voimat, joiden keskinäinen taistelu edelleenkin estää sosialidemokratian suurten ihanteiden toteutumista paitsi Suomessa, koko maanosassamme. Sijalle on tullut yksiulotteinen, kaupallisiin intresseihin, omistamiseen, voittojen tavoitteluun, polarisoitumiseen johtava välistävetäjien kulttuuri.
Ei ihme, että Mark Twain, suuri amerikkalainen, kirjailija tokaisi:"Kun kuulen sanan kulttuuri, otan varmistimen pois pistoolistani."
Paljon tuon legendaarisen kokouksen asettamista tavoitteista on saavutettu. Ohjelman tavoitteet olivat aikanaan kumouksellisia, mullistavia ja ovat vaikuttaneet toteutuessaan käsitykseemme demokratiasta, ihmisoikeuksista ja visioomme hyvästä tulevaisuuden elämästä. Kun käyt lukemassa SDP:n vuoden 1903 Forssan ohjelman tavoitteet, voit itse päätellä, kuinka pitkälle noiden korkeasti eettisten ja sosiaalisten tavoitteiden toteuttamisessa on päästy.
Paljon on kuitenkin vielä tekemättä, Olen vuorokauden aikana kuunnellut kahta merkittävää vaikuttajaa. Yhdysvaltain preidentti Donald Trump piti virkaanastujaispuheensa, jossa hän vaati radikaalin islamismin poiskitkemistä maan päältä ja Amerikkaa takaisin amerikkalaisille. Tekeillä olevista vapaakauppasopimuksista ei näillä näkymin kannata odottaa suurta pelastajaa sen enempää EU:lle kuin Suomellekaan. Ykköstelevision lauantain Ykköaamussa haastateltiin Suomen 1990-luvun alun pääministeriä Esko Ahoa, joka on uudelleen saamassa kipinää osallistua ja vaikuttaa politiikkaan. Hän oli pannut merkille vasemmiston yleiseurooppalaisen voimattomuuden ja erityisesti punavihreän tavan rakentaa tulevaisuutta erilaisten vähemmistöjen muodostaman joukkoliikkeen varaan. Näillä vähemmistöillä hän ei kuitenkaan nähnyt yhteistä nimittäjää. Hyvinvointivaltiosta pohjoismaisena - ajattelen tässä erityisesti ruotsalaisen Ernst Wigforssin kuvailemaa kansankotia - saavutuksena hän ei tullut mitään maininneeksi.
Aho piti suurena edistysaskeleena sitä, että suomalaisen puhelin- ja telelaitoksen sijalle rakennettiin monien palveluntuottajien varaan rakentuva, nyt jo langattomia ja mobiilimuotoja saanut digipohjainen infrastruktuuri. Kun yritän saada Uudenmaan laitamilla mökillä yhteyttä internettiin, joudun toteamaan että edelleenkin verkko on heikko, elävää kuvaa ei saa katseltua, yhteydet tökkivät. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt rakentaa yhteinen, valtion omistama ja hyvät, soljuvat yhteydet takaava infrastruktuuri tällekin alalle. Internetin ja sosiaalisen median huumaa ei ole ole kansallisin toimin meille turvattu. Viinaa ja Alkon tuotteita suojellaan sen sijaan edelleen yhteisenä monopolina. En ole alkoholin vapaan jakelun suuri kannattaja, mutta hyvän teleinfrastruktuurin olisin halunnut saada jo heti internetin keksimisen jälkeen ja digikehityksen lähdettyä liikkeelle.
Aho kuitenkin ylisti silloin luota ratkaisua monien toimijoiden verkostosta, niiden kilpailusta ja sitä kautta saadusta dynamiikasta kommunikaatioon. Hän käytti samaa perustetta myös liikenneministeri Bernerin tekemään esitykseen kaikkien aikojen mullistuksesta tie- ja vesiliikenteen uudistamisessa - sitten auton keksimisen. Ahon mukaan perustettava valtion ja maakuntien aluksi omistama yhtiö toimii vain alustana myriaadille yrityksiä jotka tulevat tällä sektorilla toimimaan. Sama tapahtuu SOTE-uudistuksen myötä terveydenhoidossa ja sosiaalipalveluissa. Koulutoimi, vankeinhoito, puolustuslaitos ja muut yhteiskunnan toimialat odottavat ilmeisesti vuoroaan. Valtion metsiä yksityistetään ja kaupallistetaan niitäkin. Joko mielipidetiedustelut ovat yhtiöinä korvaamassa eduskunnan ja muun päätöksenteon? Maakuntahallinnollakaan - kun ja jos se tulee - ei ole muuta tehtävää kuin valtava terveydenhoidon ja sosiaalipalvelujen puristaminen ylhäältä määrättyyn taloudelliseen pakkopaitaan. Kuka mieleltään sosiaalinen kansalainen haluaisi päästä - tai joutua - sellaista tehtävää suorittamaan?
Mitäs tekemistä tällä vuodatuksella on SDP:n vuoden 1903 Forssan ohjelman kanssa? Taitaa kuitenkin hieman olla. Ohjelmajulistuksen kohdan 9. mukaan "Kunnan työt ovat teetettävät ilman välikäsiä ja palkka maksettava sen tariffin mukaan, mikä kussakin ammatissa on silloin voimassa." Ei tavoiteltu kaiken omistuksen siirtämistä valtiolle, vaan laajaa yhteistä palvelujen toteuttamisen kirjoa.
Kun sosialidemokratia kamppailee tänä päivänä - ja ilmeisesti helmikuussa 2017 pidettävän puoluekokouksen jälkeenkin - julkisen sektorin oikeutuksen ja toimintamahdollisuuksien puolesta, se on itse asiassa toteuttamassa edelleen Forssan 1903 puoluekokouksen yhtä keskeistä vaatimusta. Läpinäkyvyys, korruption ja oman edun tavoittelun välttäminen edellyttää näiden välikäsien pitämistä pois kansalaisen kukkarolta, yhteisistä verovaroista ja jo luoduista resursseista.
Meille on siis juuri näinä vuosina syntymässä "välikäsien Suomi" ja samoilla eettisesti, avoimeen demokraattisen hallintoon sopimattomilla periaatteilla toimiva markkina-alisteinen maanosa. Taustalla toimivat globaalit, itsekkäät voimat, joiden keskinäinen taistelu edelleenkin estää sosialidemokratian suurten ihanteiden toteutumista paitsi Suomessa, koko maanosassamme. Sijalle on tullut yksiulotteinen, kaupallisiin intresseihin, omistamiseen, voittojen tavoitteluun, polarisoitumiseen johtava välistävetäjien kulttuuri.
Ei ihme, että Mark Twain, suuri amerikkalainen, kirjailija tokaisi:"Kun kuulen sanan kulttuuri, otan varmistimen pois pistoolistani."
Tunnisteet:
arvot ja asenteet,
austerismi,
kaupallistaminen,
korruptio
torstai 19. tammikuuta 2017
Itävallan SPÖ:n toukokuun puoluekokous perutaan
SPÖ - Itävallan sosialidemokraattinen (sosialistinen) puolue on päättänyt siirtää puoluekokoustaan, joka oli suunniteltu pidettäväksi 12.-13. toukokuuta 2017 Grazissa Steiermarkissa. Syynä on periaateohjelmatyön keskeneräisyys. Sen luonnoksen laatijat, parlamenttiryhmän puheenjohtaja Josef Cap (Wienin SPÖ:stä) ja Itävallan Eläkeläisten liiton puheenjohtaja, politiikan veteraani Karl Blecha ovat esityksensä antaneet, mutta se ei ole kelvannut uudelle puheenjohtajalle Christian Kernille.
Hän moitii ohjelmaluonnosta "rohkeuden puutteesta, vähäisestä edistyksellisyydestä ja liiasta huokoisuudesta". Luonnos näyttää enemmänkin koalitiosopimukselta kuin sisällölliseltä ohjelmalta. Tämä johtunee osittain myös Kernin edeltäjästä, Werner Faymannista, joka halusi tehdä toteutettavissa olevan lyhyen tähtäimen ohjelman. Kern haluaa katsoa tätä päivää - ja edessä olevaa lainsäätämisjaksoa - pidemmälle ja tällä tavalla asemoida puolue selkeästi tulevaisuutta ajatellen."Kysymys on lentokorkeudesta", tokaisee Kern. Kun käytettävissä ei ole mitään vaihtoehtoista ohjelmaa ja kun kokous maksaisi järjestelyineen n. 400 000 euroa, ei ole järkevää kokoontua.
Uuden luonnoksen laatiminen on annettu Renner-instituutin johtajalle Maria Maltschnigille ja se esitettäisiin puoluekokoukselle vuonna 2018.
Josef Capin ja Karl Blechan työryhmässä olivat mukana ennenkaikkea Wienin SPÖ, Akateemisten sosialidemokraattien liitto, lapsipoliittinen järjestö Kinderfreunde sekä puoluetta lähelläolevat nuorisojärjestöt.
Maria Maltschnig on suhteellisen uusi Renner-instituutin johdossa - hän aloitti vuoden 2016 lokakuussa.Hän haluaa kehittää puolueakatemia Renner-instituuttia punaisen ajatuspajan suuntaan. Hänen ohjelmaluonnoksensa tulee sisältämään 5-7 suurta ohjelma-aluetta, kuten esimerkiksi työelämä - mukaanluettuna digitalisaatio,sosiaalivaltion tulevaisuus, taloudellinen kehitys ja oikeudenmukaisuuskysymykset. Olennainen kysymys on myös omistuksen ja omaisuuksien epätasainen jakautuminen."Meidän pitää muistaa ketä me edustamme". sanoo Maltschnig.
Puoluejohtaja Kern ei ole antanut mitään ohjetta, mitä teemoja pitäisi ottaa mukaan, vain kehotuksen työskennellä rohkeasti ja ohjelmallisesti. "Maailma on muuttunut viimeisen 20. vuoden aikana dramaattisesti, meillä oli finanssi- ja talouskriisi ja me olemme joutuneet kokemaan uusliberalismin voittokulun ja sen seuraukset. Näihin meidän on löydettävä vastauksia ja sen me tulemme myös tekemään", sanoo Maltschnig.
Mitä puolueorganisaatioon tulee, SPÖ haluaa digitalisoida myös puolueosallistumista. Tässä kohden puolueella on kuitenkin suuri ongelma. Ainoastaan murto-osalla puolueen 200.000 jäsenestä on sähköposti.
(Referaatti Michael Völkerin raportista derStandard -lehdessä 19.1. 2017.).
Hän moitii ohjelmaluonnosta "rohkeuden puutteesta, vähäisestä edistyksellisyydestä ja liiasta huokoisuudesta". Luonnos näyttää enemmänkin koalitiosopimukselta kuin sisällölliseltä ohjelmalta. Tämä johtunee osittain myös Kernin edeltäjästä, Werner Faymannista, joka halusi tehdä toteutettavissa olevan lyhyen tähtäimen ohjelman. Kern haluaa katsoa tätä päivää - ja edessä olevaa lainsäätämisjaksoa - pidemmälle ja tällä tavalla asemoida puolue selkeästi tulevaisuutta ajatellen."Kysymys on lentokorkeudesta", tokaisee Kern. Kun käytettävissä ei ole mitään vaihtoehtoista ohjelmaa ja kun kokous maksaisi järjestelyineen n. 400 000 euroa, ei ole järkevää kokoontua.
Uuden luonnoksen laatiminen on annettu Renner-instituutin johtajalle Maria Maltschnigille ja se esitettäisiin puoluekokoukselle vuonna 2018.
Josef Capin ja Karl Blechan työryhmässä olivat mukana ennenkaikkea Wienin SPÖ, Akateemisten sosialidemokraattien liitto, lapsipoliittinen järjestö Kinderfreunde sekä puoluetta lähelläolevat nuorisojärjestöt.
Maria Maltschnig on suhteellisen uusi Renner-instituutin johdossa - hän aloitti vuoden 2016 lokakuussa.Hän haluaa kehittää puolueakatemia Renner-instituuttia punaisen ajatuspajan suuntaan. Hänen ohjelmaluonnoksensa tulee sisältämään 5-7 suurta ohjelma-aluetta, kuten esimerkiksi työelämä - mukaanluettuna digitalisaatio,sosiaalivaltion tulevaisuus, taloudellinen kehitys ja oikeudenmukaisuuskysymykset. Olennainen kysymys on myös omistuksen ja omaisuuksien epätasainen jakautuminen."Meidän pitää muistaa ketä me edustamme". sanoo Maltschnig.
Puoluejohtaja Kern ei ole antanut mitään ohjetta, mitä teemoja pitäisi ottaa mukaan, vain kehotuksen työskennellä rohkeasti ja ohjelmallisesti. "Maailma on muuttunut viimeisen 20. vuoden aikana dramaattisesti, meillä oli finanssi- ja talouskriisi ja me olemme joutuneet kokemaan uusliberalismin voittokulun ja sen seuraukset. Näihin meidän on löydettävä vastauksia ja sen me tulemme myös tekemään", sanoo Maltschnig.
Mitä puolueorganisaatioon tulee, SPÖ haluaa digitalisoida myös puolueosallistumista. Tässä kohden puolueella on kuitenkin suuri ongelma. Ainoastaan murto-osalla puolueen 200.000 jäsenestä on sähköposti.
(Referaatti Michael Völkerin raportista derStandard -lehdessä 19.1. 2017.).
Tunnisteet:
Sosialidemokratia
keskiviikko 18. tammikuuta 2017
Arvostelun helppoudesta
Sanotaan että Euroopan Unionia on helppo arvostella. Oma aloitekyvyttömyys voidaan kääntää Euroopan Unionin syyksi. Tällä tavalla vältetään ne tarpeelliset, välttämättömät muutokset joita kovassa globaalissa kilpailussa pärjääminen välttämättä - näin väitetään - edellyttää.
Maailma ei ole taloudellisessa mielessä ihan kokonaan samasta puusta veistetty. Eroja on sekä kehityksessä että kulttuureissa. Maantieteellisetkään edellytykset eivät ole kaikkialla samanlaiset, luonnonvaroista puhumattakaan. Suomi on pieni maa, jonka luulisi helposti haukkaavan maailmalta sille oikeudella ja kohtuudella kuuluvan osan hyvinvoinnista.
Kilpailemme osaamisella ja hyvällä koulutuksella. Vientimme voi olla korkeatasoista ja tason säilyttäminen vaatii koneiden ja laitteiden huollon ja kunnossapitämisen pitämistä kotimaassa. Kysymys on hyvin palkatuista erityisosaajista, ammattimiehistä ja -naisista. Voimme tukea osakesäästämisen muodossa kotimaista, vientiin suuntautunutta teollisuutta. Yhteisen sektorin pienentäminen on välttämätöntä kustannustason alhaallapitämiseksi ja kilpailuasemien vahvistamiseksi.
Näiden periaatteiden mukaan tässä on jo toimittu vähintäänkin kymmenen vuotta ellei jo sitä ennenkin. Toteutusmuotona kilpailukyvyn ylläpitämisessä oli aiemmin devalvaatio, rahanarvon pudottaminen niin että vientituotteemme pysyivät kilpailukykyisinä. Nyt tuota välinettä ei ole, koska raha- ja finanssipolitiikka on yhteisillä, EU:n vahvoihin perusrakenteisiin sidotuilla konsensuspäätöksillä annettu Euroopan keskuspankin EKP:n yksinoikeudeksi. Rahapoliittista välinettä ei aikaisemmassa merkityksessä ole käytössä.
On siis kilpailtava paitsi palkoilla myös työn sivukuluilla, joista tärkeimpiä ovat verot, työeläkevakuutukset ja työntekijän sosiaaliset oikeudet. Näistä on karsittava, jotta pärjäisimme kilpailussa ja syntyisi sitä lisäarvoa jota nimitämme yhteiseksi hyvinvoinniksi. Ensiksi kuitenkin on yrittäjän saatava katetta riskinotolleen, vara-rahastoilleen, omalle hyvinvoinnilleen ja varautumiselleen tulevaisuutta varten.
Kun tiedetään, että markkinoilla toimivat yritykset eivät ole kiinnostuneet yhteiskuntavastuusta, jää kansalaisen mietittäväksi edelleen kysymys omasta tulevaisuudesta ja toimentulosta. Rakentavan ja luovan vastauksen löytäminen ei tähän kysymykseen ole helppoa. Vastausta siihen ei ole globaaliin markkinakilpailuun sitoutuneilla yrityksilläkään. Pikemminkin näyttää siltä että markkinoiden näkymätön käsi on enemmän ottamassa kansalaisen taskusta kuin tunkemassa seteleitä hänen lompakkoonsa.
Euroopan Unioni kuitenkin perustettiin rauhan ja demokratian linnakkeeksi siinä toivossa, että nämä keskeiset arvot pitävät ristiriitojen kärjistymisen taka-alalla ja maanosaa voidaan rakentaa vakaissa oloissa. Näin ei näytä käyneen. Sisämarkkina-alue kamppailee toinen toistaan suurempien vaikeuksien edessä. Lisäksi jää vaikutelma että alkuperäiset arvot ovat korvautuneet jollakin sellaisella, joka sopii huonosti yhteen rauhan ja demokratian kanssa.
Käytettävissä näyttää kuitenkin olevan vain yksi vaihtoehto: markkinavetoinen, oikeastaan markkina-alisteinen Eurooppa, läntisistä arvoistaan ylpeä ja niihin pohjautuvia sanktioita ajava ja rajoja rakentava Eurooppa.
Onko siis Euroopan Unionin arvosteleminen helppoa? Siltä ei tosiaankaan vaikuta. Keskivertokansalaisella ei riitä tietoa, taitoa eikä harrastusta itsestä kaukana koetuksi olevan Unionin arvojen ja toimintatapojen haastamiseen. Ei edes Euroopan parlamentin jäseniltä tunnu löytyvän vahvaa näkemystä sen enempää Euroopan Unionin puolustamiseen kuin sen kritisoimiseenkaan. Suomalaiset eivät ole tässä tilanteessa yksin. Itsekkään kansalliset edut, pärjääminen oman provinssin vaaleissa ja paikalliset kysymykset ohjaavat mm. sakslaisten sosialidemokratiaa ja ammattiyhdistysliikettä olevien säätiöiden mielestä aivan keskeisesti myös europarlamentaarikkojen asennoitumista.
Mikä olisi se Akilleen kantapää, josta Euroopan Unionin perusteltu, analyyttinen arvostelu voisi lähteä liikkeelle? Tämä on poliittisessa vähemmistössä ja oppositioasemassa olevalle puolueelle elintärkeä kysymys, jos mielii herättää kansalaisten tuntoja ja uskoa hyvään, vaihtoehtoiseen eurooppapolitiikkaan.
Olen jo jonkin aikaa blogeissani väittänyt, että yksipuolinen markkinoihin nojautuminen ja valtion mahdollisuuksien poissulkeminen on se heikko kohta, joka tekee Euroopan Unionista muotopuolen ja siipirikon. Pelkästään pankkien kautta tapahtuva markkinoiden rahoittaminen - viimeisten puolentoista vuoden aikana n. 2300 mrd euroa eli lähes 5000,- euroa jokaista eurokansalaista kohden on osoittautunut tehottomaksi ja vaikeasti tasapainotettavaksi rahankäytöksi. Yritykset eivät voi luoda kysyntää - ne tarvitsevat sitä ja ostovoimaa voidakseen investoida. Tätä pääsääntöä on todella vaikeaa ellei peräti mahdotonta sivuuttaa.
Entä vahva hyvinvointivaltio? Meillä se luotiin sodanjälkeisessä tilanteessa, yhdessä jälleenrakennustyön kanssa. Historiallinen akkuna avautui 1960- ja 1970-luvuilla. Keskeiset hyvinvointivaltion rakenteet luotiin siinä vaiheessa. Presidentti Roosevelt nosti 1930-luvulla amerikkalaiset 1930-luvun lamasta rohkealla raha- ja elvytyspoolitiikalla New Deal-ohjelman puitteissa. Saksan kansallissosialistinen Hitler nosti hänkin vahvan rahapolitiikan avulla Saksan energiseksi ja itserakkaaksi, pelottavaksi voimaksi ensimmäisen maailmansodan raunioista. USA:n presidentit Bill Clinton ja Barak Obama ovat esimerkkejä valtionpäämiehistä, jotka rohkealla elvytyspolitiikalla republikaanien nilkkaanpuremisesta huolimatta onnistuivat kääntämään konservatiivisen politiikan tuhoisat ja lamaannuttavat seuraukset takaisin kasvuksi ja lisääntyväksi hyvinvoinniksi.
Myönteisen vastauksen löytäminen eurooppalaiseen umpikujaan ei ole todellakaan helppoa, mutta antamani esimerkit osoittavat, mistä suunnasta vastaus on löydettävissä. Mediasta meillä ei ole ollut apua vaihtoehtoisen, elvyttävän rahapolitiikan rakentamisessa. Parhaita vastauksia on tullut nuorilta jälkikeynesiläisiltä talousammattilaisilta ja tutkijoilta, jotka mm. meillä "Raha ja talous" blogin muodossa ovat avanneet rahapoliittisen elvytyksen mahdollisuuksia.
Helpon arvostelun tekee vaikeaksi myös se, että juuri valtioiden kautta tapahtuvan elvyttämisen tie on Euroopan Unionin Maastrichtin myriaadisessa sopimusparvessa ja Euroopan Keskuspankin hyvin piilotetuissa perussäännöissä tehty mahdottomaksi. Elvyttäminen rahapoliittisin keinoin on perustuslaillisesti kiellettyä ja siis rangaistavaa toimintaa. Kiltille ja lainkuuliaiselle suomalaiselle tällainen ajattelutapa merkitsee ehdotonta tabua. Talouspoliittisen moukan arvonimeä ei ole helppo kantaa - varsinkaan sillä varsin vähäisellä asiantuntemuksella ja talouspolitiikkaa mystifoivalla keskustelulla, mitä tavalliselle, demokraattista keskustelua edellyttävällä kansalaisella on käytössään.
Kansalainen joutuu siis nojautumaan siihen arkikokemukseen joka hänellä on tähänastisista hyvinvointipalveluista käytettävissä. Julkisenhallinnon kustantamien palveluiden sulkeutuessa yksityisiin ja tiedon suhteen läpitunkemattomiin yhtiöihin voi riittämättömästä palvelusta ja vain osakorvauksen antavasta palvelusetelistä huomata, että yhteinen hyvinvointi on muuttumassa harvojen etuoikeudeksi.
Aatteelliseen toimintaan pitkään osallistuneella sosialidemokraatilla on tämän lisäksi vielä yksi lähde: sosialidemokratian saavutukset hyvinvoinnin rakentamisessa ja jatkuva, päivittäinen taistelu julkisten palveluiden, avoimen hallinnon ja kaikkia kansalaisia tasavertaisesti kohtelevien säännösten puolesta. Ja tässäkin näyttää siltä, että monilta taisteluvuosien saavutukset ovat joko unohtuneet - tai niitä ei heille kukaan tullut koskaan kertoneeksikaan.
Ei Euroopan Unionia ole helppo arvostella. Siinä laittaa likoon paitsi yhteiskunnallisen osaamisensa, myös arvostuksensa valtavirtaisen talousanalyysin hegemoonisessa maailmassa. Tutkitusta tiedostakaan ei ole aina apua - senkin takana aina Nobel-palkintoja myöten on omaan luonteenpiirteistöön ja valtakoneiston yhteiskuntaluonteeseen sitoutunut maailma. Eläkkeellä olevalta emerituskansalaiselta se vielä toistaiseksi onnistuu kohtalaisen turvallisesti ja kaikesta huolimatta - mutta mikä on nuoren, elämään astuvan, perhettä perustamaan ryhtyvän, kotia itselleen hankkivan ja uusia mahdollisuuksia hakevan nuoren ihmisen laita? Hänen kohdallaan on kysymys sekä leivästä, kunniasta että tulevaisuudesta.
Arvostelu ei ole helppoa - arvostelematta jättäminen, luopuminen demokraattisista oikeuksista, oman ajattelutavan kehittämisestä on se tavanomainen, yleisin vaihtoehto. Suukuolema on jo tavallaan henkistä halvautumista.
Maailma ei ole taloudellisessa mielessä ihan kokonaan samasta puusta veistetty. Eroja on sekä kehityksessä että kulttuureissa. Maantieteellisetkään edellytykset eivät ole kaikkialla samanlaiset, luonnonvaroista puhumattakaan. Suomi on pieni maa, jonka luulisi helposti haukkaavan maailmalta sille oikeudella ja kohtuudella kuuluvan osan hyvinvoinnista.
Kilpailemme osaamisella ja hyvällä koulutuksella. Vientimme voi olla korkeatasoista ja tason säilyttäminen vaatii koneiden ja laitteiden huollon ja kunnossapitämisen pitämistä kotimaassa. Kysymys on hyvin palkatuista erityisosaajista, ammattimiehistä ja -naisista. Voimme tukea osakesäästämisen muodossa kotimaista, vientiin suuntautunutta teollisuutta. Yhteisen sektorin pienentäminen on välttämätöntä kustannustason alhaallapitämiseksi ja kilpailuasemien vahvistamiseksi.
Näiden periaatteiden mukaan tässä on jo toimittu vähintäänkin kymmenen vuotta ellei jo sitä ennenkin. Toteutusmuotona kilpailukyvyn ylläpitämisessä oli aiemmin devalvaatio, rahanarvon pudottaminen niin että vientituotteemme pysyivät kilpailukykyisinä. Nyt tuota välinettä ei ole, koska raha- ja finanssipolitiikka on yhteisillä, EU:n vahvoihin perusrakenteisiin sidotuilla konsensuspäätöksillä annettu Euroopan keskuspankin EKP:n yksinoikeudeksi. Rahapoliittista välinettä ei aikaisemmassa merkityksessä ole käytössä.
On siis kilpailtava paitsi palkoilla myös työn sivukuluilla, joista tärkeimpiä ovat verot, työeläkevakuutukset ja työntekijän sosiaaliset oikeudet. Näistä on karsittava, jotta pärjäisimme kilpailussa ja syntyisi sitä lisäarvoa jota nimitämme yhteiseksi hyvinvoinniksi. Ensiksi kuitenkin on yrittäjän saatava katetta riskinotolleen, vara-rahastoilleen, omalle hyvinvoinnilleen ja varautumiselleen tulevaisuutta varten.
Kun tiedetään, että markkinoilla toimivat yritykset eivät ole kiinnostuneet yhteiskuntavastuusta, jää kansalaisen mietittäväksi edelleen kysymys omasta tulevaisuudesta ja toimentulosta. Rakentavan ja luovan vastauksen löytäminen ei tähän kysymykseen ole helppoa. Vastausta siihen ei ole globaaliin markkinakilpailuun sitoutuneilla yrityksilläkään. Pikemminkin näyttää siltä että markkinoiden näkymätön käsi on enemmän ottamassa kansalaisen taskusta kuin tunkemassa seteleitä hänen lompakkoonsa.
Euroopan Unioni kuitenkin perustettiin rauhan ja demokratian linnakkeeksi siinä toivossa, että nämä keskeiset arvot pitävät ristiriitojen kärjistymisen taka-alalla ja maanosaa voidaan rakentaa vakaissa oloissa. Näin ei näytä käyneen. Sisämarkkina-alue kamppailee toinen toistaan suurempien vaikeuksien edessä. Lisäksi jää vaikutelma että alkuperäiset arvot ovat korvautuneet jollakin sellaisella, joka sopii huonosti yhteen rauhan ja demokratian kanssa.
Käytettävissä näyttää kuitenkin olevan vain yksi vaihtoehto: markkinavetoinen, oikeastaan markkina-alisteinen Eurooppa, läntisistä arvoistaan ylpeä ja niihin pohjautuvia sanktioita ajava ja rajoja rakentava Eurooppa.
Onko siis Euroopan Unionin arvosteleminen helppoa? Siltä ei tosiaankaan vaikuta. Keskivertokansalaisella ei riitä tietoa, taitoa eikä harrastusta itsestä kaukana koetuksi olevan Unionin arvojen ja toimintatapojen haastamiseen. Ei edes Euroopan parlamentin jäseniltä tunnu löytyvän vahvaa näkemystä sen enempää Euroopan Unionin puolustamiseen kuin sen kritisoimiseenkaan. Suomalaiset eivät ole tässä tilanteessa yksin. Itsekkään kansalliset edut, pärjääminen oman provinssin vaaleissa ja paikalliset kysymykset ohjaavat mm. sakslaisten sosialidemokratiaa ja ammattiyhdistysliikettä olevien säätiöiden mielestä aivan keskeisesti myös europarlamentaarikkojen asennoitumista.
Mikä olisi se Akilleen kantapää, josta Euroopan Unionin perusteltu, analyyttinen arvostelu voisi lähteä liikkeelle? Tämä on poliittisessa vähemmistössä ja oppositioasemassa olevalle puolueelle elintärkeä kysymys, jos mielii herättää kansalaisten tuntoja ja uskoa hyvään, vaihtoehtoiseen eurooppapolitiikkaan.
Olen jo jonkin aikaa blogeissani väittänyt, että yksipuolinen markkinoihin nojautuminen ja valtion mahdollisuuksien poissulkeminen on se heikko kohta, joka tekee Euroopan Unionista muotopuolen ja siipirikon. Pelkästään pankkien kautta tapahtuva markkinoiden rahoittaminen - viimeisten puolentoista vuoden aikana n. 2300 mrd euroa eli lähes 5000,- euroa jokaista eurokansalaista kohden on osoittautunut tehottomaksi ja vaikeasti tasapainotettavaksi rahankäytöksi. Yritykset eivät voi luoda kysyntää - ne tarvitsevat sitä ja ostovoimaa voidakseen investoida. Tätä pääsääntöä on todella vaikeaa ellei peräti mahdotonta sivuuttaa.
Entä vahva hyvinvointivaltio? Meillä se luotiin sodanjälkeisessä tilanteessa, yhdessä jälleenrakennustyön kanssa. Historiallinen akkuna avautui 1960- ja 1970-luvuilla. Keskeiset hyvinvointivaltion rakenteet luotiin siinä vaiheessa. Presidentti Roosevelt nosti 1930-luvulla amerikkalaiset 1930-luvun lamasta rohkealla raha- ja elvytyspoolitiikalla New Deal-ohjelman puitteissa. Saksan kansallissosialistinen Hitler nosti hänkin vahvan rahapolitiikan avulla Saksan energiseksi ja itserakkaaksi, pelottavaksi voimaksi ensimmäisen maailmansodan raunioista. USA:n presidentit Bill Clinton ja Barak Obama ovat esimerkkejä valtionpäämiehistä, jotka rohkealla elvytyspolitiikalla republikaanien nilkkaanpuremisesta huolimatta onnistuivat kääntämään konservatiivisen politiikan tuhoisat ja lamaannuttavat seuraukset takaisin kasvuksi ja lisääntyväksi hyvinvoinniksi.
Myönteisen vastauksen löytäminen eurooppalaiseen umpikujaan ei ole todellakaan helppoa, mutta antamani esimerkit osoittavat, mistä suunnasta vastaus on löydettävissä. Mediasta meillä ei ole ollut apua vaihtoehtoisen, elvyttävän rahapolitiikan rakentamisessa. Parhaita vastauksia on tullut nuorilta jälkikeynesiläisiltä talousammattilaisilta ja tutkijoilta, jotka mm. meillä "Raha ja talous" blogin muodossa ovat avanneet rahapoliittisen elvytyksen mahdollisuuksia.
Helpon arvostelun tekee vaikeaksi myös se, että juuri valtioiden kautta tapahtuvan elvyttämisen tie on Euroopan Unionin Maastrichtin myriaadisessa sopimusparvessa ja Euroopan Keskuspankin hyvin piilotetuissa perussäännöissä tehty mahdottomaksi. Elvyttäminen rahapoliittisin keinoin on perustuslaillisesti kiellettyä ja siis rangaistavaa toimintaa. Kiltille ja lainkuuliaiselle suomalaiselle tällainen ajattelutapa merkitsee ehdotonta tabua. Talouspoliittisen moukan arvonimeä ei ole helppo kantaa - varsinkaan sillä varsin vähäisellä asiantuntemuksella ja talouspolitiikkaa mystifoivalla keskustelulla, mitä tavalliselle, demokraattista keskustelua edellyttävällä kansalaisella on käytössään.
Kansalainen joutuu siis nojautumaan siihen arkikokemukseen joka hänellä on tähänastisista hyvinvointipalveluista käytettävissä. Julkisenhallinnon kustantamien palveluiden sulkeutuessa yksityisiin ja tiedon suhteen läpitunkemattomiin yhtiöihin voi riittämättömästä palvelusta ja vain osakorvauksen antavasta palvelusetelistä huomata, että yhteinen hyvinvointi on muuttumassa harvojen etuoikeudeksi.
Aatteelliseen toimintaan pitkään osallistuneella sosialidemokraatilla on tämän lisäksi vielä yksi lähde: sosialidemokratian saavutukset hyvinvoinnin rakentamisessa ja jatkuva, päivittäinen taistelu julkisten palveluiden, avoimen hallinnon ja kaikkia kansalaisia tasavertaisesti kohtelevien säännösten puolesta. Ja tässäkin näyttää siltä, että monilta taisteluvuosien saavutukset ovat joko unohtuneet - tai niitä ei heille kukaan tullut koskaan kertoneeksikaan.
Ei Euroopan Unionia ole helppo arvostella. Siinä laittaa likoon paitsi yhteiskunnallisen osaamisensa, myös arvostuksensa valtavirtaisen talousanalyysin hegemoonisessa maailmassa. Tutkitusta tiedostakaan ei ole aina apua - senkin takana aina Nobel-palkintoja myöten on omaan luonteenpiirteistöön ja valtakoneiston yhteiskuntaluonteeseen sitoutunut maailma. Eläkkeellä olevalta emerituskansalaiselta se vielä toistaiseksi onnistuu kohtalaisen turvallisesti ja kaikesta huolimatta - mutta mikä on nuoren, elämään astuvan, perhettä perustamaan ryhtyvän, kotia itselleen hankkivan ja uusia mahdollisuuksia hakevan nuoren ihmisen laita? Hänen kohdallaan on kysymys sekä leivästä, kunniasta että tulevaisuudesta.
Arvostelu ei ole helppoa - arvostelematta jättäminen, luopuminen demokraattisista oikeuksista, oman ajattelutavan kehittämisestä on se tavanomainen, yleisin vaihtoehto. Suukuolema on jo tavallaan henkistä halvautumista.
Moniarvoisuuden aika on ohi
Euroopan parlamentissa ja ministerineuvostoissa alkaa vastakkainasettelun aika olla todellakin ohi. Kun italialainen Tajani valittiin 17.1. 2017 Euroopan parlamentin puheenjohtajaksi, oikeistovoimilla on värisuora Euroopan Unionin keskeisisä hallintotehtävissä, niin poliittisten päättäjien kuin keskeisten virkamiestenkin puolella. Suomikin on antanut tähän merkittävän panoksen.
Euroopan Komissiossa on toteutettu meille kunnallishallinnosta tuttua periaatetta, jonka mukaan kaikki poliitiset voimat ovat edustettuina toimeenpanossa. Tämä näkyy komissaarien paikkajaossa ja myös Euroopan parlamentissa siten, että toinen suuri ryhmittymä, sosialistit ja demokraatit ovat konsensus-periaatteella saaneet parlamentin puheenjohtajan paikan. Ainakin symbolisesti tämä on edustanut eurooppalaista käsitystä parlamentarismista.
Nyt paikkansa jättänyt puheenjohtaja Martin Schulz edustaa - kuulemma yhtenä harvoista - Saksassa eurooppalaista ajattelua ja parlamentaariseen käytäntöön perustuen tuki yhteisiä päätöksiä. Niiden sisältö ja läpivienti vaati yhdenvertaisuuden ja sosiaalisen turvallisuuden rinnalla markkinoiden toimintaperiaatteiden pitkällemenevää hyväksymistä. Julkisivu vaikutti ehyeltä, mutta jo ensimmäiset kommentit myöhään vaalipäivän iltana antoivat ymmärtää, että Schulzin vaatimuksia ei pidetty kaikilta osin hyväksyttävinä ja että hänen lähestymistapansa ei sopinut konservatiivien hegemoniaa vaalivaan toimintakäytäntöön.
Vastakkainasettelun aika toimeenpanossa on ohi tavalla, joka tarkoittaa konservatiivisten oikeistovoimien yksiselitteistä vastuuta toteutettavasta politiikasta. Konsensuksen sijalle on vuosien mittaan noussut yhä selvemmin markkina-ehtoisuus ja rakenneratkaisuissa jopa markkina-alisteisuus. Sellainen hyvinvointivaltio joka on tyypillistä pohjoismaissa, ei sovi tähän ajattelutapaan ollenkaan. Rakenneratkaisut ovat siten 1980-luvun lopun olleet valtion, yhteisen sektorin kautta tapahtuvaa toimintaa poissulkevia ja jopa syrjiviä. Kysymyksessä on puhdas konservatiiviseen markkinaideaan perustuva ideologinen toimintamalli. Uskotaan että kun jokainen riistää toinen toistaan, kaikki lopulta tulevat onnellisiksi.
Tämän pitkälle viedyn ideologisen virityksen rinnalla Euroopan Unioni näyttäytyy kyvyttömänä ratkaisemaan suuria taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia. Myöskään toiveet siitä, että markkinat toisivat kaikille hyvinvointia, eivät näytä toteutuvan. Markkinoiden eettiseen käyttäytymiskoodiin ei kuulu yhteiskuntavastuu. Yritysvastuun periaatteet ovat suurten kansanjoukkojen kannalta kaupallisia, oman voiton tavoittelua ja mahdollisuuksien avautuessa kylmää ja avointa riistoa suosivia.
Historian lehti on juuri nyt kääntymässä, kun USA:ssa valitaan presidentiksi mies, joka on itse ollut omakohtaisesti kehittämässä yritystoimintaansa agressiivisesti kaupallisia arvoja soveltaen. Hänen kritiikkinsä Euroopan Unionia, Kiinaa ja ja mm. vapaakauppasopimuksia kohtaan ei lähde yhdenvertaisuuden korostamisesta vaan nykyistäkin itsekkäämmästä omaan lautaseen tuijottamisesta, jota 'My country first' suoraviivaisesti symboloi. Venäjän suvaitseminen edustaa tietynlaista poikkeusta linjasta, mikä viittaa siihen että toisella suurvallalla on käytettävissään keinoja jotka voivat äkkiä pudottaa Yhdysvaltain tulevan presidentin maailman hylkiöiden joukkoon. Muuten eivät luopuminen pakotteista tai puheet jonkinasteisesta liennytyksestä taida olla ymmärrettävissä.
Suomen konservatiivinen hallitus on ollut Euroopan Unionin ytimessä ajamassa tätä yhä kärjistyneempää yksiulotteista linjaa. Katainen, Vapaavuori ja monet muut oikeistovaikuttajat ovat saaneet keskeisiä asemia virkamiehinä ja muodostavat tehokkaan tulpan sosiaalisesti oikeudenmukaisempien rakenteiden ja ohjelmien toteuttamiselle. Tässä suhteessa heille lankeaa historiallisesti suuri, yli Suomen rajojen ja koko Eurooppaan ulottuva vastuu. Euroopan Unioni on lähellä pirstoutuimista jo tähän saakka harjoitetun yksiulotteisen politiikan seurauksena. Kun vaaleilla ei ole nähtävissä olevassa tulevaisuudessa odotettavissa mitään olennaisia mahdollisuuksia muutokseen vahvasti sementoitujen perusrakenteiden osalta, muutos voi tapahtua vain sosiaalisen oikeudenmukaisuuden heräämisen - tai sitten äärimmäisen väkivaltaisen ja tuhosuuntaisen murroksen kautta.
Tässä suhteessa Euroopan parlamentin puheenjohtajan vaalin tulos ei osoita heräämisen merkkejä. Vastakkainasettelun aika näyttää Euroopan Unionin keskeisissä elimissä olevan ohi - mutta niin on myös suhde pluralismiin, moniarvoisuuteen. Varoittavat äänet ovat vielä liian heikkoja ja herääminen saattaa - taas kerran - tapahtua liian myöhään.
Lisäpäivitys 5.3. 2017
Iltasamonien toimittaja Jan Hurri kertoo tunnetun sosialidemokraatin Pekka Krpisen vastailmestyneestä kirjasta, jossa hän arvostelee Euroopan Rahaliittoon tapahtunutta liittymistä pelkällä eduskunnan päätökselle ja ilman asianmukaista avaavaa ja syventävää periaatekeskustelua.
Kirjoitin asiasta Facebooksivullani:"Mielestäni Korpinen näkee yhtenä ensimmäisistä julkisuudessa esiinnousevista sosialidemokraateista Euroopan Unionin rakenteiden ideologisen vääristyneisyyden ja sen aiheuttaman uhkan Suomelle ja muille euromaille - lukuunottamatta Saksaa joka käärii potin omaan valtion kassaansa ja havittelee taas kerran suurvalta-asemaa. Ero eurosta johtaisi todennäköisesti rajuun inflaatioon ja luottoluokituslaitosten estottomaan simputukseen, joka söisi nopeasti kansallisen pääoman työeläkerahastoja myöten.
Pohjoismainen rahaliitto hyvinvointivaltiota tukevin rahapoliittisen perustein olisi Korpisenkin mainitsema varteenotettava vaihtoehto.
Edes eurokokemusta omaava SPD:n liittokansleriehdokas Martin Schulz ei ole kiihkeästä ja melkein kuumeisesta vaalikampanjastaan huolimatta tehnyt juuri mitään ehdotuksia Euroopan Unionin tilanteen parantamiseksi ja EU:n muodostamasta arvouhkasta yhteiselle eurooppalaiselle hyvinvoinnille."
Euroopan Komissiossa on toteutettu meille kunnallishallinnosta tuttua periaatetta, jonka mukaan kaikki poliitiset voimat ovat edustettuina toimeenpanossa. Tämä näkyy komissaarien paikkajaossa ja myös Euroopan parlamentissa siten, että toinen suuri ryhmittymä, sosialistit ja demokraatit ovat konsensus-periaatteella saaneet parlamentin puheenjohtajan paikan. Ainakin symbolisesti tämä on edustanut eurooppalaista käsitystä parlamentarismista.
Nyt paikkansa jättänyt puheenjohtaja Martin Schulz edustaa - kuulemma yhtenä harvoista - Saksassa eurooppalaista ajattelua ja parlamentaariseen käytäntöön perustuen tuki yhteisiä päätöksiä. Niiden sisältö ja läpivienti vaati yhdenvertaisuuden ja sosiaalisen turvallisuuden rinnalla markkinoiden toimintaperiaatteiden pitkällemenevää hyväksymistä. Julkisivu vaikutti ehyeltä, mutta jo ensimmäiset kommentit myöhään vaalipäivän iltana antoivat ymmärtää, että Schulzin vaatimuksia ei pidetty kaikilta osin hyväksyttävinä ja että hänen lähestymistapansa ei sopinut konservatiivien hegemoniaa vaalivaan toimintakäytäntöön.
Vastakkainasettelun aika toimeenpanossa on ohi tavalla, joka tarkoittaa konservatiivisten oikeistovoimien yksiselitteistä vastuuta toteutettavasta politiikasta. Konsensuksen sijalle on vuosien mittaan noussut yhä selvemmin markkina-ehtoisuus ja rakenneratkaisuissa jopa markkina-alisteisuus. Sellainen hyvinvointivaltio joka on tyypillistä pohjoismaissa, ei sovi tähän ajattelutapaan ollenkaan. Rakenneratkaisut ovat siten 1980-luvun lopun olleet valtion, yhteisen sektorin kautta tapahtuvaa toimintaa poissulkevia ja jopa syrjiviä. Kysymyksessä on puhdas konservatiiviseen markkinaideaan perustuva ideologinen toimintamalli. Uskotaan että kun jokainen riistää toinen toistaan, kaikki lopulta tulevat onnellisiksi.
Tämän pitkälle viedyn ideologisen virityksen rinnalla Euroopan Unioni näyttäytyy kyvyttömänä ratkaisemaan suuria taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia. Myöskään toiveet siitä, että markkinat toisivat kaikille hyvinvointia, eivät näytä toteutuvan. Markkinoiden eettiseen käyttäytymiskoodiin ei kuulu yhteiskuntavastuu. Yritysvastuun periaatteet ovat suurten kansanjoukkojen kannalta kaupallisia, oman voiton tavoittelua ja mahdollisuuksien avautuessa kylmää ja avointa riistoa suosivia.
Historian lehti on juuri nyt kääntymässä, kun USA:ssa valitaan presidentiksi mies, joka on itse ollut omakohtaisesti kehittämässä yritystoimintaansa agressiivisesti kaupallisia arvoja soveltaen. Hänen kritiikkinsä Euroopan Unionia, Kiinaa ja ja mm. vapaakauppasopimuksia kohtaan ei lähde yhdenvertaisuuden korostamisesta vaan nykyistäkin itsekkäämmästä omaan lautaseen tuijottamisesta, jota 'My country first' suoraviivaisesti symboloi. Venäjän suvaitseminen edustaa tietynlaista poikkeusta linjasta, mikä viittaa siihen että toisella suurvallalla on käytettävissään keinoja jotka voivat äkkiä pudottaa Yhdysvaltain tulevan presidentin maailman hylkiöiden joukkoon. Muuten eivät luopuminen pakotteista tai puheet jonkinasteisesta liennytyksestä taida olla ymmärrettävissä.
Suomen konservatiivinen hallitus on ollut Euroopan Unionin ytimessä ajamassa tätä yhä kärjistyneempää yksiulotteista linjaa. Katainen, Vapaavuori ja monet muut oikeistovaikuttajat ovat saaneet keskeisiä asemia virkamiehinä ja muodostavat tehokkaan tulpan sosiaalisesti oikeudenmukaisempien rakenteiden ja ohjelmien toteuttamiselle. Tässä suhteessa heille lankeaa historiallisesti suuri, yli Suomen rajojen ja koko Eurooppaan ulottuva vastuu. Euroopan Unioni on lähellä pirstoutuimista jo tähän saakka harjoitetun yksiulotteisen politiikan seurauksena. Kun vaaleilla ei ole nähtävissä olevassa tulevaisuudessa odotettavissa mitään olennaisia mahdollisuuksia muutokseen vahvasti sementoitujen perusrakenteiden osalta, muutos voi tapahtua vain sosiaalisen oikeudenmukaisuuden heräämisen - tai sitten äärimmäisen väkivaltaisen ja tuhosuuntaisen murroksen kautta.
Tässä suhteessa Euroopan parlamentin puheenjohtajan vaalin tulos ei osoita heräämisen merkkejä. Vastakkainasettelun aika näyttää Euroopan Unionin keskeisissä elimissä olevan ohi - mutta niin on myös suhde pluralismiin, moniarvoisuuteen. Varoittavat äänet ovat vielä liian heikkoja ja herääminen saattaa - taas kerran - tapahtua liian myöhään.
Lisäpäivitys 5.3. 2017
Iltasamonien toimittaja Jan Hurri kertoo tunnetun sosialidemokraatin Pekka Krpisen vastailmestyneestä kirjasta, jossa hän arvostelee Euroopan Rahaliittoon tapahtunutta liittymistä pelkällä eduskunnan päätökselle ja ilman asianmukaista avaavaa ja syventävää periaatekeskustelua.
Kirjoitin asiasta Facebooksivullani:"Mielestäni Korpinen näkee yhtenä ensimmäisistä julkisuudessa esiinnousevista sosialidemokraateista Euroopan Unionin rakenteiden ideologisen vääristyneisyyden ja sen aiheuttaman uhkan Suomelle ja muille euromaille - lukuunottamatta Saksaa joka käärii potin omaan valtion kassaansa ja havittelee taas kerran suurvalta-asemaa. Ero eurosta johtaisi todennäköisesti rajuun inflaatioon ja luottoluokituslaitosten estottomaan simputukseen, joka söisi nopeasti kansallisen pääoman työeläkerahastoja myöten.
Pohjoismainen rahaliitto hyvinvointivaltiota tukevin rahapoliittisen perustein olisi Korpisenkin mainitsema varteenotettava vaihtoehto.
Edes eurokokemusta omaava SPD:n liittokansleriehdokas Martin Schulz ei ole kiihkeästä ja melkein kuumeisesta vaalikampanjastaan huolimatta tehnyt juuri mitään ehdotuksia Euroopan Unionin tilanteen parantamiseksi ja EU:n muodostamasta arvouhkasta yhteiselle eurooppalaiselle hyvinvoinnille."
Tunnisteet:
arvot ja asenteet,
demokratia elämäntapana,
Eurooppa
tiistai 17. tammikuuta 2017
Uuden arvopohjan moottori
Maailmantilanne näyttää olevan muuttumassa nyt, kun perjantaina 20.1. 2017 USA:n uusi presidentti vannoo virkavalansa ja ryhtyy tositoimiin. Ennenkin on kuultu tuossa maassa inhottavaa tekstiä virkaansa aloittavien presidenttien suusta, mutta aikaa myöten sekä puheet että teot ovat pehmenneet. Aina ne ovat kuitenkin muodostaneet uhan paitsi omalle maalleen, myös koko ihmiskunnalle.
Uusi presidenti Trump haluaa pistää turhakkeena pitämänsä NATOn uuteen asentoon. Mikäli sitä ylipäätään lainkaan tarvitaan, ainakin Euroopan pitää maksaa itse oma puolustuksensa; ilmeisesti myös asenteiden pitää muuttua suhteessa Venäjään ja pakotteiden tulee ilmeisesti väistyä eurooppalaisen ja amerikkalaisen politiikan välineinä. Trump näkee Britannian eron EU:sta askeleena kohden uutta maailmanjärjestystä, jossa hajoava EU näyttelee vain epämääräistä, USA:n kannalta toisarvoista roolia. Läntinen arvoyhteisö on puhunut - saa nähdä kuinka äkkiä ja millä tavalla uuteen paradigmaan Euroopassa, Suomessa ja eurooppalaisessa politiikassa ruvetaan suhtautumaan.
Millaisen hasteen tämä muodostaa Euroopalle ja täällä harjoitettavalle politiikalle? Ensimmäiset vakavat äänenpainot - viimeksi Suomen tasavallan presidentin ilmaisemana - puhuvat eurooppalaisen sotilaallisen puolustusyhteistyön voimistamisen puolesta. Sen verran eurooppalaista ilmapiiriä on jo opittu tuntemaan, että tämä saattaa hyvinkin olla se tapa, jolla muuttuvaan maailmantilanteeseen pyritään vastaamaan. Sen avulla ei kuitenkaan ainakaan nopealla aikataululla pystytä todellisuudessa poistamaan sitä Europpan Unioniin suuntautuvaa sisäistä kritiikkiä, joka kumpuaa lisääntyvästä sosiaalisesta ja taloudellisesta turvattomuudesta, kansojen ja kansalaisten voimavarojen polarisoitumisesta yhtäällä hyvin menestyviin ja toisaalla heikossa asemassa oleviin. Jos ääni ja henkilö perustetta demokratiaan sovellettaisiin, olisi varmaankin ylivoimainen enemmistö valmis kiihkeästi satsaamaan kokonaan muualle, kuten kansallisten talouksien elvyttämiseen.
Onko siis sotilaallinen varustautuminen tässä uudessa tilanteessa se ensisijainen tehtävä, johon voimavaroja on suunnattava? Kun tapanani on tässä blogissa katsella asiaa myös suomalaisen ja eurooppalaisen sosialidemokratian lähtökohdista, väittäisin että tässä henkisessä tilassa Eurooppa ei ole kykenevä puolustamaan niitä yhteisiksi nimitettyjä arvoja, joiden varaan yksin voi koko maanosaa koskeva sotilaallinen varustautuminen ja mahdollinen militantti yhteistyö asevoimineen perustua.
Syynä tähän mielestäni tarpeettoman heikkoon tilaan on Euroopan Unionion oma rakenne, joka pohjautui 1980-luvun lopulta lähtien ns.olemassaolevan sosialismin voittamiseen ja ehdottomaan nujertamiseen. Tässä on ilmeisesti onnistuttu, mutta samalla onnistuttiin ajamaan nurkkaan myös pohjoismainen, skandinaavinen ihme, pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka rakentui - näin voidaan hyvällä syyllä sanoa - sosialismin demokraattisen lähestymistavan toteuttamiseen monipuoluejärjestelmineen ja avoimen, kansanvaltaisen hyvinvointijärjestelmän rakentamiseen ruotsalaisen Ernst Wigforsin kansankotiajattelun pohjalle.
Historiallinen akkuna avautui Suomessakin 1960- ja 70 luvuilla siten,että monia keskeisiä yhteisen hyvinvoinnin rakenteita kyettiin luomaan. Niiden hyvän puskuroinnin varaan on siten vuosia voitu rakentaa toisenlaisesta ajattelutavasta lähtevää mallia, jota voisi takavuosien brändityöryhmän mukaan kutsua kapitalistiseksi, kilpailuun ja yksityisen aloitteeseen perustuvaksi hyvinvointijärjestelmäksi. Pohjosmaista mallia ei Euroopan Unioni tunnista eivätkä sen rakenteet tue kansanvaltaisen valtion varaan rakentuvaa hyvinvointia.
Rautaesiripun takainen taantumuksellinen ja autoritaarinen malli on eurooppalaisessa ajattelussa vaihtumassa kaupallisiin ja perusasenteeltaan välinpitämättömiin taloudellisiin rakenteisiin. Tämä muodostaa Euroopan Unionille ennennäkemättömän uhkatekijän, joka uudessa maailmantilanteessa saattaa tehdä lopun rauhan ja demokratian periaatteilla aloitetulle, hiili- ja teräsunionina alkaneelle yhteystyölle Euroopassa. Minun mielestäni tätä perintöä ei ole vaalittu eikä kunnioitettu, vaan tilalle ovat tunkeneet yhteistä turvallisuutta ja rauhaa uhkaavat arvot ja asenteet.
Samalla kun ilmaisen tässä nämä saatanalliset säkeet, olen näkevinäni historiallisen asennemuutoksen ikkunan avautuvan myös Euroopan Unionin kohdalla. Nyt on alkamassa aika, jolloin Unionin perusrakenteita on muutettava suuntaan, joka mahdollistaa nopean ja voimakkaan yhteisen turvallisuuden lisäämisen. Parhaiten se onnistuu muuttamalla yhteisön poliittisia ja taloudellisia perusrakenteita siten, että perinteisen pohjoismaisen hyvinvointimallin mukainen rakennustyö voidaan käynnistää koko Euroopassa. Nyt ei ole aika jäädä tuleen makaamaan ja inttäen odottamaan viennin kasvua tai kilpailukyvyn paranemista. Euroopan Unionin rehabilitointi ja kuntouttaminen on saatava käyntiin. Vahvojen voimien on kyettävä puhumaan samalla katsekorkeudella Saksalle, Ranskalle, Britannialle ja viime kädesä kaikille Unionin jäsenmaille paradigman muutoksen välttämättömyydestä.
Se voima, jolla on omasta kokemuksestaan, aatteellisesta lähtökohdastaan ja arvopohjastaan johtuen myös mahdollisuus tämän muutoksen moottoriksi, on sosialidemokratia.
Uusi presidenti Trump haluaa pistää turhakkeena pitämänsä NATOn uuteen asentoon. Mikäli sitä ylipäätään lainkaan tarvitaan, ainakin Euroopan pitää maksaa itse oma puolustuksensa; ilmeisesti myös asenteiden pitää muuttua suhteessa Venäjään ja pakotteiden tulee ilmeisesti väistyä eurooppalaisen ja amerikkalaisen politiikan välineinä. Trump näkee Britannian eron EU:sta askeleena kohden uutta maailmanjärjestystä, jossa hajoava EU näyttelee vain epämääräistä, USA:n kannalta toisarvoista roolia. Läntinen arvoyhteisö on puhunut - saa nähdä kuinka äkkiä ja millä tavalla uuteen paradigmaan Euroopassa, Suomessa ja eurooppalaisessa politiikassa ruvetaan suhtautumaan.
Millaisen hasteen tämä muodostaa Euroopalle ja täällä harjoitettavalle politiikalle? Ensimmäiset vakavat äänenpainot - viimeksi Suomen tasavallan presidentin ilmaisemana - puhuvat eurooppalaisen sotilaallisen puolustusyhteistyön voimistamisen puolesta. Sen verran eurooppalaista ilmapiiriä on jo opittu tuntemaan, että tämä saattaa hyvinkin olla se tapa, jolla muuttuvaan maailmantilanteeseen pyritään vastaamaan. Sen avulla ei kuitenkaan ainakaan nopealla aikataululla pystytä todellisuudessa poistamaan sitä Europpan Unioniin suuntautuvaa sisäistä kritiikkiä, joka kumpuaa lisääntyvästä sosiaalisesta ja taloudellisesta turvattomuudesta, kansojen ja kansalaisten voimavarojen polarisoitumisesta yhtäällä hyvin menestyviin ja toisaalla heikossa asemassa oleviin. Jos ääni ja henkilö perustetta demokratiaan sovellettaisiin, olisi varmaankin ylivoimainen enemmistö valmis kiihkeästi satsaamaan kokonaan muualle, kuten kansallisten talouksien elvyttämiseen.
Onko siis sotilaallinen varustautuminen tässä uudessa tilanteessa se ensisijainen tehtävä, johon voimavaroja on suunnattava? Kun tapanani on tässä blogissa katsella asiaa myös suomalaisen ja eurooppalaisen sosialidemokratian lähtökohdista, väittäisin että tässä henkisessä tilassa Eurooppa ei ole kykenevä puolustamaan niitä yhteisiksi nimitettyjä arvoja, joiden varaan yksin voi koko maanosaa koskeva sotilaallinen varustautuminen ja mahdollinen militantti yhteistyö asevoimineen perustua.
Syynä tähän mielestäni tarpeettoman heikkoon tilaan on Euroopan Unionion oma rakenne, joka pohjautui 1980-luvun lopulta lähtien ns.olemassaolevan sosialismin voittamiseen ja ehdottomaan nujertamiseen. Tässä on ilmeisesti onnistuttu, mutta samalla onnistuttiin ajamaan nurkkaan myös pohjoismainen, skandinaavinen ihme, pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka rakentui - näin voidaan hyvällä syyllä sanoa - sosialismin demokraattisen lähestymistavan toteuttamiseen monipuoluejärjestelmineen ja avoimen, kansanvaltaisen hyvinvointijärjestelmän rakentamiseen ruotsalaisen Ernst Wigforsin kansankotiajattelun pohjalle.
Historiallinen akkuna avautui Suomessakin 1960- ja 70 luvuilla siten,että monia keskeisiä yhteisen hyvinvoinnin rakenteita kyettiin luomaan. Niiden hyvän puskuroinnin varaan on siten vuosia voitu rakentaa toisenlaisesta ajattelutavasta lähtevää mallia, jota voisi takavuosien brändityöryhmän mukaan kutsua kapitalistiseksi, kilpailuun ja yksityisen aloitteeseen perustuvaksi hyvinvointijärjestelmäksi. Pohjosmaista mallia ei Euroopan Unioni tunnista eivätkä sen rakenteet tue kansanvaltaisen valtion varaan rakentuvaa hyvinvointia.
Rautaesiripun takainen taantumuksellinen ja autoritaarinen malli on eurooppalaisessa ajattelussa vaihtumassa kaupallisiin ja perusasenteeltaan välinpitämättömiin taloudellisiin rakenteisiin. Tämä muodostaa Euroopan Unionille ennennäkemättömän uhkatekijän, joka uudessa maailmantilanteessa saattaa tehdä lopun rauhan ja demokratian periaatteilla aloitetulle, hiili- ja teräsunionina alkaneelle yhteystyölle Euroopassa. Minun mielestäni tätä perintöä ei ole vaalittu eikä kunnioitettu, vaan tilalle ovat tunkeneet yhteistä turvallisuutta ja rauhaa uhkaavat arvot ja asenteet.
Samalla kun ilmaisen tässä nämä saatanalliset säkeet, olen näkevinäni historiallisen asennemuutoksen ikkunan avautuvan myös Euroopan Unionin kohdalla. Nyt on alkamassa aika, jolloin Unionin perusrakenteita on muutettava suuntaan, joka mahdollistaa nopean ja voimakkaan yhteisen turvallisuuden lisäämisen. Parhaiten se onnistuu muuttamalla yhteisön poliittisia ja taloudellisia perusrakenteita siten, että perinteisen pohjoismaisen hyvinvointimallin mukainen rakennustyö voidaan käynnistää koko Euroopassa. Nyt ei ole aika jäädä tuleen makaamaan ja inttäen odottamaan viennin kasvua tai kilpailukyvyn paranemista. Euroopan Unionin rehabilitointi ja kuntouttaminen on saatava käyntiin. Vahvojen voimien on kyettävä puhumaan samalla katsekorkeudella Saksalle, Ranskalle, Britannialle ja viime kädesä kaikille Unionin jäsenmaille paradigman muutoksen välttämättömyydestä.
Se voima, jolla on omasta kokemuksestaan, aatteellisesta lähtökohdastaan ja arvopohjastaan johtuen myös mahdollisuus tämän muutoksen moottoriksi, on sosialidemokratia.
Tunnisteet:
arvot ja asenteet,
Eurooppa,
Sosialidemokratia
torstai 5. tammikuuta 2017
Tutkittu tieto ja feminismi sosialidemokratian periaatteina
Kiinnittäisin vielä huomiota Sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelmaluonnoksessa pariin kohtaan, joissa sanavalinnat lähtevät omalle ajallemme tunnusomaisista mutta arvopohjaltaan vaikeasti perusteltavista ilmaisuista.
Ohjelmaluonnoksen sivulla 2, riveillä 14-17 sanotaan:"Sosialidemokratiassa pidetään tärkeänä, että yhteiskunnallinen päätöksenteko perustuu tutkitulle tiedolle ja asiantuntijoiden arvioille. Aatteellisuuden ja tosiasioiden tulee ohjata tavoitteita ja toimintaa. Sosialidemokratia syntyy ihanteiden ja realismin liitosta."
Työväenliikkeen - ja sosialidemokratian sen keskeisenä perinnön kantajana - arvot perustuvat materialistiseen historiankäsitykseen, jonka perustana on ihmisen oma kokemus elämästään ja elinolosuhteistaan. Sen mukaan "Olla radikaali tarkoittaa menemistä asioiden juuriin. Asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse". Karl Marxin toisen maksimin - elämää ohjaavan periaatteen - kerrotaan olleen lausahdus "Jokainen tarkistus on tarkistettava". Lähtökohtaisesti tieteellinen tieto on tässä suhteessa ylätason idealistisesta arvostuksesta kuin ihmisen kokemuksesta lähtevä. Kuka varmistaa tieteellisen tiedon pätevyyden - varsinkin jos se on ristiriidassa ihmisen arkikokemuksen kanssa? Väheksymättä tieteen ja siihen perustuvan tiedon merkitystä Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelman soisi tässä suhteessa pysyttelevän humanistisessa, ihmiskeskeisessä perustassa kuin vannovan arvopohjaltaan relativistisen, alati muuttuvan ja vaikeasti tarkistettavan tieteellisen totuuden nimiin.
"Sosialidemokratia on humanistinen, feministinen ja antirasistinen liike, jonka politiikassa ja toiminnassa kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia."
Ohjelman kirjoittaneet eivät näytä erottavan syvällä sosialidemokratian ytimessä olevaa matriarkaalista arvoperintöä 1960-luvulta lähtien muotiin tulleen feminismin sisällöistä. Asian havainnollistamiseksi nostan tässä esiin apostoli Paavalin kirjeen korinttolaisille. Matriarkaalisen arvoperinnön keskeistä sisältöä edustaa hänen kirjoittamansa "Rakkauden korkea veisu", jonka sisältö on tarkoitettu ennenkaikkea yhteiskunnalliseksi ohjeeksi ja pitää tässä mielessä sisällään myös sosialidemokraattisen 'ehdottoman rakkauden' suuren periaatteen: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii."
(1. Kor. 13:4-7)
Apostoli Paavali ei kuitenkaan ollut feministi. Hän kirjoitti:"Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia/ alamaisia, niin kuin lakikin sanoo. Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa. … Tämä mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä" (1.Kor.14:34-38).
Sosialidemokratian käsitys naisesta yhteiskunnallisena toimijana on alusta saakka perustunut ihmisten yhdenvertaisuuteen ja tässä suhteessa feminismi ei ole ollut arvopahjana sosialidemokratiaa havahduttamassa. Kun siis sosialidemokratia päättää periaateohjelmasta, tulisi sen pitää sisällään tämä toveruuden, ihmisten yhdenvertaisuuden ja demokratiakäsityksemme olennainen arvoperusta. Lähtökohtana on siis ihmisen biologisesta tunnepohjasta, äiidinrakkaudesta kumpuava ja sosialidemokratian politiikassa rationaalisia muotoja saava arvoperusta.
Olen toisessa yhteydessä kirjoittanut tästä Karl Marxin aikalaisen J.J. Bachofenin "äidin oikeudesta", jonka Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm on kirjoituksisaan nostanut yleiseen tietoisuuteen. Matriarkaalisuuden 'ehdottoman rakkauden' periaate on yksi niitä harvoja elementtejä, jotka tulevat työväenliikkeen ja sosialidemokratian arvoperinteeseen ns. marxilaisen filosofian ulkopuolelta.
Pieni lisäkaneetti: arvopohjasta puhuttaessa niistä ei periaateohjelmassa tulisi kirjoittaa imperfektissä, menneessä ajassa...
Ohjelmaluonnoksen sivulla 2, riveillä 14-17 sanotaan:"Sosialidemokratiassa pidetään tärkeänä, että yhteiskunnallinen päätöksenteko perustuu tutkitulle tiedolle ja asiantuntijoiden arvioille. Aatteellisuuden ja tosiasioiden tulee ohjata tavoitteita ja toimintaa. Sosialidemokratia syntyy ihanteiden ja realismin liitosta."
Työväenliikkeen - ja sosialidemokratian sen keskeisenä perinnön kantajana - arvot perustuvat materialistiseen historiankäsitykseen, jonka perustana on ihmisen oma kokemus elämästään ja elinolosuhteistaan. Sen mukaan "Olla radikaali tarkoittaa menemistä asioiden juuriin. Asioiden juuri on kuitenkin ihminen itse". Karl Marxin toisen maksimin - elämää ohjaavan periaatteen - kerrotaan olleen lausahdus "Jokainen tarkistus on tarkistettava". Lähtökohtaisesti tieteellinen tieto on tässä suhteessa ylätason idealistisesta arvostuksesta kuin ihmisen kokemuksesta lähtevä. Kuka varmistaa tieteellisen tiedon pätevyyden - varsinkin jos se on ristiriidassa ihmisen arkikokemuksen kanssa? Väheksymättä tieteen ja siihen perustuvan tiedon merkitystä Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelman soisi tässä suhteessa pysyttelevän humanistisessa, ihmiskeskeisessä perustassa kuin vannovan arvopohjaltaan relativistisen, alati muuttuvan ja vaikeasti tarkistettavan tieteellisen totuuden nimiin.
"Sosialidemokratia on humanistinen, feministinen ja antirasistinen liike, jonka politiikassa ja toiminnassa kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia."
Ohjelman kirjoittaneet eivät näytä erottavan syvällä sosialidemokratian ytimessä olevaa matriarkaalista arvoperintöä 1960-luvulta lähtien muotiin tulleen feminismin sisällöistä. Asian havainnollistamiseksi nostan tässä esiin apostoli Paavalin kirjeen korinttolaisille. Matriarkaalisen arvoperinnön keskeistä sisältöä edustaa hänen kirjoittamansa "Rakkauden korkea veisu", jonka sisältö on tarkoitettu ennenkaikkea yhteiskunnalliseksi ohjeeksi ja pitää tässä mielessä sisällään myös sosialidemokraattisen 'ehdottoman rakkauden' suuren periaatteen: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii."
(1. Kor. 13:4-7)
Apostoli Paavali ei kuitenkaan ollut feministi. Hän kirjoitti:"Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia/ alamaisia, niin kuin lakikin sanoo. Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa. … Tämä mitä kirjoitan, on Herran käsky. Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä" (1.Kor.14:34-38).
Sosialidemokratian käsitys naisesta yhteiskunnallisena toimijana on alusta saakka perustunut ihmisten yhdenvertaisuuteen ja tässä suhteessa feminismi ei ole ollut arvopahjana sosialidemokratiaa havahduttamassa. Kun siis sosialidemokratia päättää periaateohjelmasta, tulisi sen pitää sisällään tämä toveruuden, ihmisten yhdenvertaisuuden ja demokratiakäsityksemme olennainen arvoperusta. Lähtökohtana on siis ihmisen biologisesta tunnepohjasta, äiidinrakkaudesta kumpuava ja sosialidemokratian politiikassa rationaalisia muotoja saava arvoperusta.
Olen toisessa yhteydessä kirjoittanut tästä Karl Marxin aikalaisen J.J. Bachofenin "äidin oikeudesta", jonka Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipsykologi Erich Fromm on kirjoituksisaan nostanut yleiseen tietoisuuteen. Matriarkaalisuuden 'ehdottoman rakkauden' periaate on yksi niitä harvoja elementtejä, jotka tulevat työväenliikkeen ja sosialidemokratian arvoperinteeseen ns. marxilaisen filosofian ulkopuolelta.
Pieni lisäkaneetti: arvopohjasta puhuttaessa niistä ei periaateohjelmassa tulisi kirjoittaa imperfektissä, menneessä ajassa...
Tunnisteet:
arvot ja asenteet,
demokratia elämäntapana,
Sosialidemokratia
maanantai 2. tammikuuta 2017
Poliitisesta dementiasta
Ikäihmisenä joutuu välillä miettimään, että mistä ja milloin dementia mahdollisesti alkaa. Vai onko se alkanut jo? Asiat - varsinkaan juuri työstetyt - eivät tahdo pysyä muistissa. Joutuu etsimään avaimia, kortteja, käsineitä ja puhelimia. Muuta miettiessä niitä tulee laitettua paikkoihin, joista ei osaa ensimmäisenä etsiä. Vielä oudompaa on, että joskus etsii niin vimmatusti - ja löytääkin tavaran sieltä missä sen pitääkin olla...
Itseään on siis tarkkailtava, mutta niin on muitakin. Useimmat meistä yrittävät paitsi tarkkailla mahdollisesti alkavaa muistihäiriötä, samalla myös etsiä keinoja mielen ja muistin pitämiseksi virkeinä. On kuitenkin alueita, joilla jo nuoruudesta ja kypsästä iästä, aikuisuudesta lähtien yritetään pidättäytyä aktiivisesta toiminnasta, muistamisesta ja sisältöjen työstämisestä. Yhteiskunnallisten asioiden käsittely, analysointi ja ilmaiseminen tuntuu olevan yksi näistä alueista.
Minullakin on monia tuttuja kavereita ja ystäviä, jotka tietoisesti kieltäytyvät yhteiskunnallisten asioiden käsittelemisestä tai niistä keskustelemisesta. Politiikka ei kiinnosta. Siitä tulee vain riitaa. En ymmärrä politiikkaa. Herrat hoitakoot!
Ei oman poliittisen mielipiteen esittäminen ole välttämätöntä. Ihmisellä on oikeus suojautua, jättää kertomatta syvimmät ajatuksensa, opetella vaikenemaan. Meillä on jo vuodesta 1907 ollut yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, mikä tarkoittaa oikeuta oman yhteiskunnallisen mielipiteen pitämistä omana tietonaan. Toisaalta mielipiteen muodostus ja mielipiteen ilmaiseminen on oikeutena taattu sekin. Suurten tavoitteiden ja päämäärien ympärille on oikeus järjestäytyä, kokoontua ja viedä asioita laillisin keinoin eteenpäin.
Vaikenemisen veli on ilmaisuvapauden häiritseminen, estäminen ja torjuminenkin omalla tavallaan. Kun ammattiyhdistysliikettä haukutaan ja vaiennetaan, otetaan samalla kantaa ilmaisuvapautta vastaan ja yhteiskunnallisen dementian, ilmaisemattomuuden ja sisällöllisen kuihtumisen puolesta.
Meidän perheessämme on aina keskusteltu yhteiskunnallisista kysymyksistä. Nykyään lapsenlapsetkin tulevat käymään ja ottavat tärkeinä pitämiään asioita yhdessä pohdittavaksi. Käy ilmi, että nuorimmallakin aikuistuvalla sukupolvella on kiihkeä halu yrittää ratkaista omaan elämänpiiriinsä liittyviä kysymyksiä. Miksi läksyt on luettava? Mitä alkaisin opiskelemaan? Miten suuntautua elämässä? Onko mahdollista saada töitä? Onko omalla aktiivisuudella merkitystä? Missä asioissa saa olla aktiivinen ja missä ei?
Tasavallan presidenttikin näyttää puuttuneen tähän teemaan omassa uudenvuoden puheessaan. Jäin miettimään esimerkiksi tätä kohtaa puheessa:"Kauniissa maailmassa ajatellaan kauniisti, ja se on oikein. Jos maailma olisikin aina vain kaunis. Perustuslakimme antaa vahvan suojan yksilön perusoikeuksille. Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet? "
Onko siis tarkoitus puuttua yksilön suojaan ja ilmaisuvapauteen? Missä mittakaavassa, miten edistäen, miten sanktioiden? Kun nykyoloissa tuntuu siltä, että nuorempi sukupolvi joutuu tietoisesti varjelemaan identiteettiään ja pitäytymään julkisista mielipiteistä. Niiden esittämisestä saattaa seurata ankaria rangaistuksia mm. työelämässä. Suomalaisessa kansanlaulussa sanotaan:"Pitää olla, pitää olla uskollinen, nöyrä." Työnantajat - ja jatkossa ilmeisesti myös - turvallisuudesta vastaavat tahot - seuraavat entistä tiiviimmin sitä, mitä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa julkaistaan. Ettei vain ryhdyttäisi edistämään ajattelemattomuutta, vaikenemista ja toimimattomuutta? Tällä tiellä ollaan jo nyt aika pitkällä.
Mielipiteen ilmaisemattomuudella on seurauksia. Keskustelutaidot ja ratkaisumallit rapistuvat. Tämä suukuolema vaikutttaa myös ympäristöön, puolisoon ja lapsiin. Keskustellessa sensijaan oppii myös löytämään useampia tapoja lähestyä asiasisältöä. Keskustelukumppanilta oppii ja parhaimmillaan itsekin kykenee välittämään ajateltavaa ja uusia ulottuvuuksia.
'Maan hiljaisilta' saattaa kuitenkin joskus karata se oma todellinen mielipide, kun porukoissa, uimahallin pesuhuoneessa, olutlasin äärellä tai satunnaisissa tilaisuuksissa keskustelua käydään. Usein se yllättää jyrkkyydellään, synkkää vihaa sisältävillä ratkaisumalleillaan ja jopa rumalla, julkaisukelvottomalla kielenkäytöllään. Kun ei kykene ilmaisemaan itseään sanoin, alkavat muut, epäproduktiiviset ratkaisutavat nousta vaihtoehdoiksi: sellaisia ovat täysi alistuminen, täysi kanssaihmisen alistaminen, väkivaltaan turvautuminen, sulkeutuminen omien ajatusten maailmaan, turvan hakeminen omistamisesta, etuilemisesta, ahneudesta ja 'pärjäämisestä' kovassa kilpailussa. Joskus annetaan nyrkinkin puhua.
Ilmaisemisessa ja ilmaisemattomuudessa pätee yksi yhteinen sääntö, josta vedantakulttuurin mukaan voisi sanoa:'Mahadeva vastaa'. Mitä enemmän harjoittaa ilmaisutaitoja, sitä vahvemmiksi ne kehittyvät. Mitä vähemmän näitä elämän meille tarjoamia välineitä, pohtimista, kirjottamista, puhumista tai käden taitoja harjoittaa, sitä vähemmän ne kehittyvät, jäävät ikäänkuin sikiöasteelle, ´saivariksi' kuten kansankielellä on tapana asia ilmaista. Kysymys on meille ihmisenä tarjotusta mahdollisuudesta, sen käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä.
Sosiaalinen media on tuonut mukanaan uusia piirteitä ilmaisemiseen. Jopa valtion laitoksilla - mm. KELAlla on paljon tarttumakohtia, informaatiota ja vuoropuhelua tarjoava sosiaalisen median välineistö virallisilla sivuillaan käytettävissä. Poliittiseen toimintaankin facebook-sivut, blogit ja twitterit ovat tulleet vauhdilla mukaan. Alexander Stubb otti vauhtia twitteristä, Sipilä on antanut tunteittensa purkautua blogissaan. Lieneeköhän tässä yksi syy siihen etteivät esimerkiksi sosialidemokraattien keskeiset toimijat ilmaise itseään juurikaan sosiaalisessa mediassa muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - Tuomioja on yksi heistä. Mistä vaikeneminen kertoo?
Mokaamisen pelko, haukutuksi joutuminen tai lahkoontuminen saattavat olla tällaisia syitä. Muitakin syitä paljastuu: tykätään ja peukutetaan, mutta rajataan se keskeisiin vaikuttajiin; jätetään tykkäämättä jos kannanilmaus tulee väärältä henkilöltä; rajataan oma aktiviteetti vain harmittomiin syntymäpäiviin ja muihin elämän käännekohtiin. Ei osallistuta keskusteluun edes niistä keskeisistä asioista, joihin itse ollaan vaikuttamassa. Vedetään linjaa olemalla hiljaa lähestymistavoista, jotka ovat ristiriidassa oman lähestymistavan kanssa. Demokraattisissa prosesseissa kuten keskustelussa periaateohjelmista, suhtautumisesta suuriin linjakysymyksiin kuten kilpailuun, sosiaaliseen ulottuvuuteen, valtion tehtävään suhteessa kansalaisiin, eurooppapolitiikkaan tällä on paljon merkitystä. Vaitioleminen pitää yllä kyvyttömyyttä ilmaisuun, tekee tilaa autoritaarisille, väkivaltaisille, omistushaluisille ja muille epäproduktiivisille asennoitumistavoille. Produktiiviset, uusiin vaihtoehtoihin suuntautuvat näköalat jäävät avautumatta.
Puhuminen poliittisen dementian vaarasta ei taida sittenkään olla ihan tuulesta temmattu keskustelunaihe.
(Jatkuu)
Itseään on siis tarkkailtava, mutta niin on muitakin. Useimmat meistä yrittävät paitsi tarkkailla mahdollisesti alkavaa muistihäiriötä, samalla myös etsiä keinoja mielen ja muistin pitämiseksi virkeinä. On kuitenkin alueita, joilla jo nuoruudesta ja kypsästä iästä, aikuisuudesta lähtien yritetään pidättäytyä aktiivisesta toiminnasta, muistamisesta ja sisältöjen työstämisestä. Yhteiskunnallisten asioiden käsittely, analysointi ja ilmaiseminen tuntuu olevan yksi näistä alueista.
Minullakin on monia tuttuja kavereita ja ystäviä, jotka tietoisesti kieltäytyvät yhteiskunnallisten asioiden käsittelemisestä tai niistä keskustelemisesta. Politiikka ei kiinnosta. Siitä tulee vain riitaa. En ymmärrä politiikkaa. Herrat hoitakoot!
Ei oman poliittisen mielipiteen esittäminen ole välttämätöntä. Ihmisellä on oikeus suojautua, jättää kertomatta syvimmät ajatuksensa, opetella vaikenemaan. Meillä on jo vuodesta 1907 ollut yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, mikä tarkoittaa oikeuta oman yhteiskunnallisen mielipiteen pitämistä omana tietonaan. Toisaalta mielipiteen muodostus ja mielipiteen ilmaiseminen on oikeutena taattu sekin. Suurten tavoitteiden ja päämäärien ympärille on oikeus järjestäytyä, kokoontua ja viedä asioita laillisin keinoin eteenpäin.
Vaikenemisen veli on ilmaisuvapauden häiritseminen, estäminen ja torjuminenkin omalla tavallaan. Kun ammattiyhdistysliikettä haukutaan ja vaiennetaan, otetaan samalla kantaa ilmaisuvapautta vastaan ja yhteiskunnallisen dementian, ilmaisemattomuuden ja sisällöllisen kuihtumisen puolesta.
Meidän perheessämme on aina keskusteltu yhteiskunnallisista kysymyksistä. Nykyään lapsenlapsetkin tulevat käymään ja ottavat tärkeinä pitämiään asioita yhdessä pohdittavaksi. Käy ilmi, että nuorimmallakin aikuistuvalla sukupolvella on kiihkeä halu yrittää ratkaista omaan elämänpiiriinsä liittyviä kysymyksiä. Miksi läksyt on luettava? Mitä alkaisin opiskelemaan? Miten suuntautua elämässä? Onko mahdollista saada töitä? Onko omalla aktiivisuudella merkitystä? Missä asioissa saa olla aktiivinen ja missä ei?
Tasavallan presidenttikin näyttää puuttuneen tähän teemaan omassa uudenvuoden puheessaan. Jäin miettimään esimerkiksi tätä kohtaa puheessa:"Kauniissa maailmassa ajatellaan kauniisti, ja se on oikein. Jos maailma olisikin aina vain kaunis. Perustuslakimme antaa vahvan suojan yksilön perusoikeuksille. Todella vaikeita kysymyksiä on kuitenkin nyt edessä; miten suhtautua tilanteeseen, jossa vastakkain punnittavina ovat kollektiivinen turvallisuus ja yksilön oikeudet? "
Onko siis tarkoitus puuttua yksilön suojaan ja ilmaisuvapauteen? Missä mittakaavassa, miten edistäen, miten sanktioiden? Kun nykyoloissa tuntuu siltä, että nuorempi sukupolvi joutuu tietoisesti varjelemaan identiteettiään ja pitäytymään julkisista mielipiteistä. Niiden esittämisestä saattaa seurata ankaria rangaistuksia mm. työelämässä. Suomalaisessa kansanlaulussa sanotaan:"Pitää olla, pitää olla uskollinen, nöyrä." Työnantajat - ja jatkossa ilmeisesti myös - turvallisuudesta vastaavat tahot - seuraavat entistä tiiviimmin sitä, mitä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa julkaistaan. Ettei vain ryhdyttäisi edistämään ajattelemattomuutta, vaikenemista ja toimimattomuutta? Tällä tiellä ollaan jo nyt aika pitkällä.
Mielipiteen ilmaisemattomuudella on seurauksia. Keskustelutaidot ja ratkaisumallit rapistuvat. Tämä suukuolema vaikutttaa myös ympäristöön, puolisoon ja lapsiin. Keskustellessa sensijaan oppii myös löytämään useampia tapoja lähestyä asiasisältöä. Keskustelukumppanilta oppii ja parhaimmillaan itsekin kykenee välittämään ajateltavaa ja uusia ulottuvuuksia.
'Maan hiljaisilta' saattaa kuitenkin joskus karata se oma todellinen mielipide, kun porukoissa, uimahallin pesuhuoneessa, olutlasin äärellä tai satunnaisissa tilaisuuksissa keskustelua käydään. Usein se yllättää jyrkkyydellään, synkkää vihaa sisältävillä ratkaisumalleillaan ja jopa rumalla, julkaisukelvottomalla kielenkäytöllään. Kun ei kykene ilmaisemaan itseään sanoin, alkavat muut, epäproduktiiviset ratkaisutavat nousta vaihtoehdoiksi: sellaisia ovat täysi alistuminen, täysi kanssaihmisen alistaminen, väkivaltaan turvautuminen, sulkeutuminen omien ajatusten maailmaan, turvan hakeminen omistamisesta, etuilemisesta, ahneudesta ja 'pärjäämisestä' kovassa kilpailussa. Joskus annetaan nyrkinkin puhua.
Ilmaisemisessa ja ilmaisemattomuudessa pätee yksi yhteinen sääntö, josta vedantakulttuurin mukaan voisi sanoa:'Mahadeva vastaa'. Mitä enemmän harjoittaa ilmaisutaitoja, sitä vahvemmiksi ne kehittyvät. Mitä vähemmän näitä elämän meille tarjoamia välineitä, pohtimista, kirjottamista, puhumista tai käden taitoja harjoittaa, sitä vähemmän ne kehittyvät, jäävät ikäänkuin sikiöasteelle, ´saivariksi' kuten kansankielellä on tapana asia ilmaista. Kysymys on meille ihmisenä tarjotusta mahdollisuudesta, sen käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä.
Sosiaalinen media on tuonut mukanaan uusia piirteitä ilmaisemiseen. Jopa valtion laitoksilla - mm. KELAlla on paljon tarttumakohtia, informaatiota ja vuoropuhelua tarjoava sosiaalisen median välineistö virallisilla sivuillaan käytettävissä. Poliittiseen toimintaankin facebook-sivut, blogit ja twitterit ovat tulleet vauhdilla mukaan. Alexander Stubb otti vauhtia twitteristä, Sipilä on antanut tunteittensa purkautua blogissaan. Lieneeköhän tässä yksi syy siihen etteivät esimerkiksi sosialidemokraattien keskeiset toimijat ilmaise itseään juurikaan sosiaalisessa mediassa muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - Tuomioja on yksi heistä. Mistä vaikeneminen kertoo?
Mokaamisen pelko, haukutuksi joutuminen tai lahkoontuminen saattavat olla tällaisia syitä. Muitakin syitä paljastuu: tykätään ja peukutetaan, mutta rajataan se keskeisiin vaikuttajiin; jätetään tykkäämättä jos kannanilmaus tulee väärältä henkilöltä; rajataan oma aktiviteetti vain harmittomiin syntymäpäiviin ja muihin elämän käännekohtiin. Ei osallistuta keskusteluun edes niistä keskeisistä asioista, joihin itse ollaan vaikuttamassa. Vedetään linjaa olemalla hiljaa lähestymistavoista, jotka ovat ristiriidassa oman lähestymistavan kanssa. Demokraattisissa prosesseissa kuten keskustelussa periaateohjelmista, suhtautumisesta suuriin linjakysymyksiin kuten kilpailuun, sosiaaliseen ulottuvuuteen, valtion tehtävään suhteessa kansalaisiin, eurooppapolitiikkaan tällä on paljon merkitystä. Vaitioleminen pitää yllä kyvyttömyyttä ilmaisuun, tekee tilaa autoritaarisille, väkivaltaisille, omistushaluisille ja muille epäproduktiivisille asennoitumistavoille. Produktiiviset, uusiin vaihtoehtoihin suuntautuvat näköalat jäävät avautumatta.
Puhuminen poliittisen dementian vaarasta ei taida sittenkään olla ihan tuulesta temmattu keskustelunaihe.
(Jatkuu)
Tunnisteet:
arvot ja asenteet,
demokratia elämäntapana,
produktiivisuus,
vapaus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)