Arvostelun helppoudesta

Sanotaan että Euroopan Unionia on helppo arvostella. Oma aloitekyvyttömyys voidaan kääntää Euroopan Unionin syyksi. Tällä tavalla vältetään ne tarpeelliset, välttämättömät muutokset joita kovassa globaalissa kilpailussa pärjääminen välttämättä - näin väitetään - edellyttää.

Maailma ei ole taloudellisessa mielessä ihan kokonaan samasta puusta veistetty. Eroja on sekä kehityksessä että kulttuureissa. Maantieteellisetkään edellytykset eivät ole kaikkialla samanlaiset, luonnonvaroista puhumattakaan. Suomi on pieni maa, jonka luulisi helposti haukkaavan maailmalta sille oikeudella ja kohtuudella kuuluvan osan hyvinvoinnista.

Kilpailemme osaamisella ja hyvällä koulutuksella. Vientimme voi olla korkeatasoista ja tason säilyttäminen vaatii koneiden ja laitteiden huollon ja kunnossapitämisen pitämistä kotimaassa. Kysymys on hyvin palkatuista erityisosaajista, ammattimiehistä ja -naisista. Voimme tukea osakesäästämisen muodossa kotimaista, vientiin suuntautunutta teollisuutta. Yhteisen sektorin pienentäminen on välttämätöntä kustannustason alhaallapitämiseksi ja kilpailuasemien vahvistamiseksi.

Näiden periaatteiden mukaan tässä on jo toimittu vähintäänkin kymmenen vuotta ellei jo sitä ennenkin. Toteutusmuotona kilpailukyvyn ylläpitämisessä oli aiemmin  devalvaatio, rahanarvon pudottaminen niin että vientituotteemme pysyivät kilpailukykyisinä. Nyt tuota välinettä ei ole, koska raha- ja finanssipolitiikka on yhteisillä, EU:n vahvoihin perusrakenteisiin sidotuilla konsensuspäätöksillä annettu Euroopan keskuspankin EKP:n yksinoikeudeksi. Rahapoliittista välinettä ei aikaisemmassa merkityksessä ole käytössä.

On siis kilpailtava paitsi palkoilla myös työn sivukuluilla, joista tärkeimpiä ovat verot,  työeläkevakuutukset ja työntekijän sosiaaliset oikeudet. Näistä on karsittava, jotta pärjäisimme kilpailussa ja syntyisi sitä lisäarvoa jota nimitämme yhteiseksi hyvinvoinniksi. Ensiksi kuitenkin on yrittäjän saatava katetta riskinotolleen, vara-rahastoilleen, omalle hyvinvoinnilleen ja varautumiselleen tulevaisuutta varten.

Kun tiedetään, että markkinoilla toimivat yritykset eivät ole kiinnostuneet yhteiskuntavastuusta, jää kansalaisen mietittäväksi edelleen kysymys omasta tulevaisuudesta ja toimentulosta. Rakentavan ja luovan vastauksen löytäminen ei tähän kysymykseen ole helppoa. Vastausta siihen ei ole globaaliin markkinakilpailuun sitoutuneilla yrityksilläkään. Pikemminkin näyttää siltä että markkinoiden näkymätön käsi on enemmän ottamassa kansalaisen taskusta kuin tunkemassa seteleitä hänen lompakkoonsa.

Euroopan Unioni kuitenkin perustettiin rauhan ja demokratian linnakkeeksi siinä toivossa, että nämä keskeiset arvot pitävät ristiriitojen kärjistymisen taka-alalla ja maanosaa voidaan rakentaa vakaissa oloissa. Näin ei näytä käyneen. Sisämarkkina-alue kamppailee toinen toistaan suurempien vaikeuksien edessä. Lisäksi jää vaikutelma että alkuperäiset arvot ovat korvautuneet jollakin sellaisella, joka sopii huonosti yhteen rauhan ja demokratian kanssa.

Käytettävissä näyttää kuitenkin olevan vain yksi vaihtoehto: markkinavetoinen, oikeastaan markkina-alisteinen Eurooppa, läntisistä arvoistaan ylpeä ja niihin pohjautuvia sanktioita ajava ja rajoja rakentava Eurooppa.

Onko siis Euroopan Unionin arvosteleminen helppoa? Siltä ei tosiaankaan vaikuta. Keskivertokansalaisella ei riitä tietoa, taitoa eikä harrastusta itsestä kaukana koetuksi olevan Unionin arvojen ja toimintatapojen haastamiseen. Ei edes Euroopan parlamentin jäseniltä tunnu löytyvän vahvaa näkemystä sen enempää Euroopan Unionin puolustamiseen kuin sen kritisoimiseenkaan. Suomalaiset eivät ole tässä tilanteessa yksin. Itsekkään kansalliset edut, pärjääminen oman provinssin vaaleissa ja paikalliset kysymykset ohjaavat mm. sakslaisten sosialidemokratiaa ja ammattiyhdistysliikettä olevien säätiöiden mielestä aivan keskeisesti myös europarlamentaarikkojen asennoitumista.

Mikä olisi se Akilleen kantapää, josta Euroopan Unionin perusteltu, analyyttinen arvostelu voisi lähteä liikkeelle? Tämä on poliittisessa vähemmistössä ja oppositioasemassa olevalle puolueelle elintärkeä kysymys, jos mielii herättää kansalaisten tuntoja ja uskoa hyvään, vaihtoehtoiseen eurooppapolitiikkaan.

Olen jo jonkin aikaa blogeissani väittänyt, että yksipuolinen markkinoihin nojautuminen ja valtion mahdollisuuksien poissulkeminen on se heikko kohta, joka tekee Euroopan Unionista muotopuolen ja siipirikon. Pelkästään pankkien kautta tapahtuva markkinoiden rahoittaminen - viimeisten puolentoista vuoden aikana n. 2300 mrd euroa eli lähes 5000,- euroa jokaista eurokansalaista kohden on osoittautunut tehottomaksi ja vaikeasti tasapainotettavaksi rahankäytöksi. Yritykset eivät voi luoda kysyntää - ne tarvitsevat sitä ja ostovoimaa voidakseen investoida. Tätä pääsääntöä on todella vaikeaa ellei peräti mahdotonta sivuuttaa.

Entä vahva hyvinvointivaltio? Meillä se luotiin sodanjälkeisessä tilanteessa, yhdessä jälleenrakennustyön kanssa. Historiallinen akkuna avautui 1960- ja 1970-luvuilla. Keskeiset hyvinvointivaltion rakenteet luotiin siinä vaiheessa. Presidentti Roosevelt nosti 1930-luvulla amerikkalaiset 1930-luvun lamasta rohkealla raha- ja elvytyspoolitiikalla New Deal-ohjelman puitteissa. Saksan kansallissosialistinen Hitler nosti hänkin vahvan rahapolitiikan avulla Saksan energiseksi ja itserakkaaksi, pelottavaksi voimaksi ensimmäisen maailmansodan raunioista. USA:n presidentit Bill Clinton ja Barak Obama ovat esimerkkejä valtionpäämiehistä, jotka rohkealla elvytyspolitiikalla republikaanien nilkkaanpuremisesta huolimatta onnistuivat kääntämään konservatiivisen politiikan tuhoisat ja lamaannuttavat seuraukset takaisin kasvuksi ja lisääntyväksi hyvinvoinniksi.

Myönteisen vastauksen löytäminen eurooppalaiseen umpikujaan ei ole todellakaan helppoa, mutta antamani esimerkit osoittavat, mistä suunnasta vastaus on löydettävissä. Mediasta meillä ei ole ollut apua vaihtoehtoisen, elvyttävän rahapolitiikan rakentamisessa. Parhaita vastauksia on tullut nuorilta jälkikeynesiläisiltä talousammattilaisilta ja tutkijoilta, jotka mm. meillä "Raha ja talous" blogin muodossa ovat avanneet rahapoliittisen elvytyksen mahdollisuuksia.

Helpon arvostelun tekee vaikeaksi myös se, että juuri valtioiden kautta tapahtuvan elvyttämisen tie on Euroopan Unionin Maastrichtin myriaadisessa sopimusparvessa ja  Euroopan Keskuspankin hyvin piilotetuissa perussäännöissä tehty mahdottomaksi. Elvyttäminen rahapoliittisin keinoin on perustuslaillisesti kiellettyä ja siis rangaistavaa toimintaa. Kiltille ja lainkuuliaiselle suomalaiselle tällainen ajattelutapa merkitsee ehdotonta tabua. Talouspoliittisen moukan arvonimeä ei ole helppo kantaa - varsinkaan sillä varsin vähäisellä asiantuntemuksella ja talouspolitiikkaa mystifoivalla keskustelulla, mitä tavalliselle, demokraattista keskustelua edellyttävällä kansalaisella on käytössään.

Kansalainen joutuu siis nojautumaan siihen arkikokemukseen joka hänellä on tähänastisista hyvinvointipalveluista käytettävissä. Julkisenhallinnon kustantamien palveluiden sulkeutuessa  yksityisiin ja tiedon suhteen läpitunkemattomiin yhtiöihin voi riittämättömästä palvelusta ja vain osakorvauksen antavasta palvelusetelistä huomata, että yhteinen hyvinvointi on muuttumassa harvojen etuoikeudeksi.

Aatteelliseen toimintaan pitkään osallistuneella sosialidemokraatilla on tämän lisäksi vielä yksi lähde: sosialidemokratian saavutukset hyvinvoinnin rakentamisessa ja jatkuva, päivittäinen taistelu julkisten palveluiden, avoimen hallinnon ja kaikkia kansalaisia tasavertaisesti kohtelevien säännösten puolesta. Ja tässäkin näyttää siltä, että monilta taisteluvuosien saavutukset ovat joko unohtuneet - tai niitä ei heille kukaan tullut koskaan kertoneeksikaan.

Ei Euroopan Unionia ole helppo arvostella. Siinä laittaa likoon paitsi yhteiskunnallisen osaamisensa, myös arvostuksensa valtavirtaisen talousanalyysin hegemoonisessa maailmassa. Tutkitusta tiedostakaan ei ole aina apua - senkin takana aina Nobel-palkintoja myöten on omaan luonteenpiirteistöön ja valtakoneiston yhteiskuntaluonteeseen sitoutunut maailma. Eläkkeellä olevalta emerituskansalaiselta se vielä toistaiseksi onnistuu kohtalaisen turvallisesti ja kaikesta huolimatta - mutta mikä on nuoren, elämään astuvan, perhettä perustamaan ryhtyvän, kotia itselleen hankkivan ja uusia mahdollisuuksia hakevan nuoren ihmisen laita? Hänen kohdallaan on kysymys sekä leivästä, kunniasta että tulevaisuudesta.

Arvostelu ei ole helppoa - arvostelematta jättäminen, luopuminen demokraattisista oikeuksista, oman ajattelutavan kehittämisestä on se tavanomainen, yleisin vaihtoehto. Suukuolema on jo tavallaan henkistä halvautumista.